Viikko sitten sunnuntaina oli helluntai.
Se on yksi koko kristikunnan kolmesta tärkeimmästä juhlasta (joulu, pääsiäinen
ja helluntai). Helluntaita pidetään Kristuksen kirkon syntymäpäivänä.
Kuitenkin, jos katsomme luterilaisella puolella kirkossakävijämääriä, niin näillä synttäreillä on aika vähän juhlijoita. Helluntai ei pääse lähellekään joulun ja pääsiäisen kirkossakävijälukuja. Kirkon
syntymäpäiviä ei vietetä niin kuin Kristuksen syntymäpäiviä, joulua.
Helluntaina emme yleensä lahjo ja onnittele toisiamme siitä onnesta, että
kuulumme Kristuksen kirkkoon. Miksi emme? Epäilemmekö?
Joulua ei mainita Raamatussa,
mutta pääsiäinen ja helluntai mainitaan sekä VT:ssa että UT:ssa. Nuo kaksi juhlaa kuuluvat VT:n kolmen vuotuisen
pyhiinvaellusjuhlan joukkoon. Samoin molemmat liittyvät keskeisesti
evankeliumiin. Pääsiäisenä Kristus kuoli puolestamme ja nousi kuolleista,
helluntaina Jumala lähetti Henkensä omiensa ylle. Pääsiäisellä ja helluntailla on
todella pitkän juuret pyhissä kirjoituksissa.
Helluntai ja kirkon synty
Kuuluisa helluntaikertomus löytyy
Apostolien tekojen alusta (Ap. t. 2:1–12). Helluntaikertomus on yhtä aikaa
kertomus Pyhän Hengen vuodatuksesta ja kirkon synnystä. Kyse ei ole
kodittomasta tuulesta, vaan Pyhästä Hengestä, joka ottaa kirkon kodikseen. Juuri
tämän vuoksi uskontunnustuksessa Pyhä Henki ja kirkko on sidottu yhteen: minä
uskon ”Pyhään Henkeen, pyhän katolisen kirkon (=”yhteisen seurakunnan”), pyhäin
yhteyden…”
Katsomalla tarkkaan
helluntaikertomusta, näemme, millainen kirkko syntyi. Kirkossa nimittäin näkyvät
sen syntyhetkestä alkaen sen olennaisimmat tunnusmerkit. Meille painotetaan,
että ”kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla”.
”Kaikilla” viitataan yhteen kokoontuvaan seurakuntaan, johon kuului 12
apostolia (itsemurhan tehnyt Juudas Iskariot oli jo korvattu Mattiaksella),
Jeesuksen äiti ja veljet, samoin kuin yhteensä noin 120 henkilöä (Ap. t.
1:13–15). Sitten taivaalta kuului kohahdus, raju tuulenpuuska, ja se täytti
koko sen talon, jossa he olivat. Pyhä Henki laskeutui ikään kuin tulenlieskojen
muodossa kunkin seurakuntalaisen päälle. Tässä kohdin tämän ”koolla olevan”
seurakuntaa vastapäätä kerrotaan olleen ”hurskaita juutalaisia, joita oli
tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on.”
Pyhän Hengen inspiroimaa seurakuntaa
vastapäätä on, niin kuin meille kerrotaan, ”syntyperäisiä juutalaisia,
käännynnäisiä, kreetalaisia ja arabialaisia” ”kaikkien kansojen keskuudesta”.
Kirkon syntymäpäiville on siis kutsuttu kaikkien maailman kansojen edustajat,
koska kirkon sanoma ja kirkko kuuluvat koko maailmalle. Luukas – Apostolien
tekojen kirjoittaja – on halunnut korostaa tätä kirkon maailmanlaajuista
tehtävää ja asemaa heti sen syntyhetkestä alkaen. Hän listaa läsnä olleiden
ihmisten kansallisuuksia hyvin kattavasti.
”Meitä on täällä partilaisia,
meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta,
Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta… jne.” Luukas listaa yhteensä 12
kansaa eri puolilta maailmaa. Kahdentoista apostolin johtama kirkko asetetaan
kahdentoista kansan eteen – luku 12 viittaa tietysti Israelin kahteentoista
heimoon, mutta myös täydellisyyteen, koko maailmaan, kaikkiin kansoihin, jotka
tulevat neljältä ilmansuunnalta.
Kansojen listaa on pohdittu
monella tapaa. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että nuo listassa mainitut
kansat voidaan jakaa Nooan poikien Seemin, Haamin ja Jafetin mukaan.
Raamatussahan kerrotaan, että kaikki maailman kansat ovat näiden kolmen pojan
perillisiä. Seemiläiset kansat ovat Seemin jälkeläisiä, afrikkalaiset Haamin ja
eurooppalaiset Jafetin jälkeläisiä (1. Moos. 10). Apostolien teoissa
evankeliumi leviää ensin jerusalemilaisten, juudealaisten ja samarialaisten keskuuteen
eli seemiläisten pariin (Ap. t. 1–8), sitten kerrotaan lyhyesti, kuinka
Etiopian hoviherra eli Haamin edustaja ottaa evankeliumin vastaan (Ap. t. 8:26–40).
Luvut Ap. t. 13–28 keskittyvät Länteen suuntautuvaan missioon, Eurooppaan eli
Jafetin perillisiin. Tutkijat myös usein opettavat, että tuo kansallisuuslista
muistuttaa listoja, joissa kuvattiin kuinka juutalaiset olivat levittäytyneet
todellakin koko maailmaan. Samoin jotkut tutkijat väittävät, että tuo Luukkaan
kansojen lista muistuttaa sitä listaa, jonka mukaisesti Aleksanteri Suuren
historioitsijat kuvasivat koko maailmaa. Yhtäkaikki, tuo Luukkaan esittämä
lista tuo kaikki maailman kansat apostolisen kirkon eteen. Näin ollen kirkko on
alkuhetkestään alkaen avoin kaikille kansoille, kielille ja kulttuureille. Se
on maailmanlaajuinen.
Mielenkiintoisesti Luukkaan
kahdentoista kansan listan jälkeen mainitaan Rooman kaupunki. Rooma onkin
litanian ainut kaupunki. Luukkaalle Rooma oli erityisen tärkeä kaupunki – hän
päättää Apostolien teot Roomaan (Ap. t. 28), jossa hän varmasti tiesi, että
kirkon suurimmat apostolit, Pietari ja Paavali, kohtasivat marttyyrikuolemansa
60-luvulla. Voisi ajatella, että Roomalla ja Kristuksen kirkolla on jokin
olennainen yhteys.
Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen
apostoli Pietari astuu kirkon johtajana esille ja julistaa evankeliumin näille
kaikkien kansojen edustajille – joista suurin osa oli tietysti juutalaisia. ”Kuullessaan
tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille
apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’” Ap. t. 2:37–40. Pietarin
julistus saavuttaa kaikkien sydämet ja niin hän johdattaa tuona päivänä noin
3000 henkeä Kristuksen luo ja kirkon huomaan. Luukas painottaa, että Pietarin
julistus kosketti kaikkia sydämiä. Julistaessaan
evankeliumia eri kulttuureille ja eri kansoille apostolien ei pidä kosiskella
mitään tiettyä kulttuuria, ei pidä sortua viihteeseen, vaan voi luottaa siihen,
että evankeliumi sinänsä leikkaa miekan lailla auki kaikki kulttuurit ja kaikki
sydämet. Evankeliumi kuuluu ja koskettaa kaikkia kansoja ja kaikkia sydämiä.
Sen kautta Herra kutsuu teitä ja meitä, kaikkia, jotka ovat lähellä tai
kaukana.
Helluntaina syntyy kansa, jonka
Pyhä Henki kokoaa kaikista maailman kansoista. Tuo kansa julistaa kaikilla
maailman kielillä Jumalan suuria tekoja. Vain tämä kansa, kirkko, pystyy
sovittamaan kaikki kansat yhteen. Näemme, että kyseessä ei ole alistaminen
yhdenmukaisuuteen, vaan yhteys, joka sallii moninaisuuden – ”ykseys
moninaisuudessa”. Tässä Pyhästä Hengestä syntyneessä kirkossa Seemin, Haamin ja
Jafetin pojat voivat kaikki antaa oman kulttuurinsa ja kielensä todella
kukoistaa, ja tässä he voivat elää rauhassa veljinä – juutalaiset, arabit,
libyalaiset, iranilaiset, saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja suomalaiset.
Tässä kirkossa apostolit olivat auktoriteetteja, mutta tämä ei tarkoittanut
tyranniaa, vaan ykseyttä moninaisuudessa. Heti helluntaikertomuksen ja
tuhansien uskottua ja otettua kaste, kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja
noudatti uskollisesti apostolien opetusta.” Ap. t. 2:42.
Ehkä helluntaikertomus on monille
suomalaisille kristityille jotenkin vaikea ja vieras juuri siksi, että siinä
Pyhä Henki – kirkon välttämättömän tärkeä synnyttäjä – liitetään
erottamattomasti kirkkoon, joka on näkyvä ja inhimillinen, ja jossa on monia
ongelmia. Monien mielestä olisi varmasti helpompi uskoa vain johonkin
epämääräiseen ”pyhään henkeen” joka ei sitoudu mihinkään, ei ainakaan näkyvään
kirkkoon (!), joka usein kärsii johtajiensa tyhmyydestä ja jäsentensä synneistä.
Kysyin taannoin nuortenillassa,
mitä tapahtui helluntaina. Vain pari nuorukaista tiesi vastauksen. Nämä asiat
olivat lähes kaikille aivan tuntemattomia asioita. Joulu osataan vielä yhdistää
Jeesuksen syntymään ja pääsiäinen ristiin ja ylösnousemukseen, mutta helluntain
sanoma on nuorille todella tuntematon. Ei ihme, että rippikoulun juuri käyneet
nuoret ovat sitä porukkaa, joka herkästi eroaa kirkosta – heille se on vain
jokin instituutio. Sen syntymäpäiviä ei vietetä eikä edes tunneta. Sen
perimmäistä identiteettiä ei todellakaan tajuta, siksi on niin helppo tehdä
kristinuskosta vain minun henkilökohtainen asia. Raamatun ja historian
näkökulmasta tuollainen ratkaisu on kuitenkin mahdoton. Emme voi puhua
juutalaisuudesta ilman valittua kansaa, emmekä kristinuskosta ilman kirkkoa.
