maanantai 26. joulukuuta 2011

Marttyyrien merkitys

Tänään on marttyyrien muistopäivä. Marttyyrit ovat antaneet uskostaan ja rakkaudestaan suurimman todistuksen. He ovat todellisia todistajia – Kristuksen todistajia niin kuin Stefanus, Paavali, Pietari, Justinos, Ignatios, Polykarpos ja lukemattomat muut. Ensimmäiset kristityt ymmärsivät uskon vuoksi kuolemisen pyhänä uhritoimituksena ja liturgiana eli jumalanpalveluksena. Paavali tiesi, että hän kuolisi marttyyrina. Hän kirjoittaa meille näin: ”Vaikka minun, kun toimitan teidän uskonne uhripalvelusta, olisi lopuksi uhrattava henkeni, minä iloitsen ja riemuitsen kaikkien teidän kanssanne”, Fil. 2:17. ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava tulemisensa päivänä…”, 2. Tim. 4:6-8.

Pietari ja Paavali opettivat, että kirkko on Herran temppeli – kristityn ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Kirjeissään Paavali kertoo missiostaan papillisena uhripalveluksena ja liturgiana. Hän myös kehottaa kaikkia kristittyjä tähän samaan tapaan: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla”, Room. 12:1. Jakeessa Room. 15:16 hän kertoo pakanamissiostaan: ”Olen tehnyt näin, koska Jumala on armossaan kutsunut minut Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua, jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri.”

Tällainen puhe papillisesta uhripalvelusta ja hyvistä uhreista tuntuu monien nykykristittyjen korvissa kummalliselta. Mitä ihmettä Paavali tarkoitti? Pitäisikö tällainen puhe ohittaa pelkästään kuvainnollisena, puhtaasti hengellisenä kielenkäyttönä? Pitäisikö nämä puheet ottaa kirjaimellisesti niin, että kulttipalvelu ja papilliset uhrit kuuluvat kristityn elämään? Paavali ja monet varhaiset kristityt ymmärsivät asian varmasti niin, että uhripalvelu kuuluu oikeasti kristityn elämään, ja myös marttyyrikuolema oli pyhä uhritoimitus.

Antiokian piispa Ignatios, joka kuoli marttyyrina vuonna 117, kirjoittaa näin: ”Sallikaa minun olla petojen ruoka, sillä niiden avulla minun on mahdollista päästä osalliseksi Jumalasta. Minä olen Jumalan vilja, ja petojen hampaissa tahdon tulla jauhetuksi, jotta minut havaittaisiin Kristuksen puhtaaksi leiväksi… Rukoilkaa Kristusta hartaasti minun puolestani, jotta minut voitaisiin havaita mainitsemieni välineiden avulla Jumalalle uhratuksi”, Ign. Room. 4:1-2. ”Minua eivät vähääkään hyödytä maan ääret eivätkä tämän maailman valtakunnat. Mieluummin minä kuolen ja pääsen näin Jeesuksen Kristuksen yhteyteen kuin hallitsen maan ääriä. Häntä minä etsin, häntä joka on puolestani kuollut. Häneen kohdistuu haluni, meidän tähtemme ylösnousseeseen”, 6:1. ”Minun rakkauteni on ristiinnaulittu eikä minussa ole tulta, joka etsisi aineellisuutta ruoakseen. Päinvastoin minussa on elävä vesi, joka puhuu ja se sanoo sydämessäni: Isän tykö!”, 7:2.

Smyrnan piispa Polykarpos kuoli roviolla joskus 150-luvulla. Teloituspaikalla hänelle annettiin mahdollisuus kieltää uskonsa ja säilyttää henkensä: ”Mutta kun prokonsuli yhä ahdisti häntä ja sanoi: ’Vanno, niin minä päästän sinut! Herjaa Kristusta!’, Polykarpos lausui: ’Jo 86 vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut”, Polykarpoksen Marttyrio 9:3.

Polykarpoksen marttyyrikuolema nähdään selvästi kultillisena uhrina Jumalalle – kuten Pol. Martt. 14 nähdään: ”…näin sidottuna hän oli kuin ylevä oinas, joka on valittu suuresta laumasta uhriksi, otollinen, Jumalalle valmistettu polttouhri.” Tässä tuomitussa tilassa Polykarpos rukoili ”uhrirukouksensa”: ”Herra Jumala… minä ylistän sinua siitä, että olet katsonut minut tämän päivän ja hetken arvoiseksi, pääsemään marttyyrien lukuun… Kunpa minut otettaisiin sinun edessäsi tänään näiden joukkoon lihavana ja otollisena uhrina sen mukaan kuin olet kaiken ennalta valmistanut ja ilmoittanut ja pannut täytäntöön, sinä luotettava ja totinen Jumala”, 14:2.

Kirjassaan Jesus of Nazareth (2011) paavi Benedictus XVI kirjoittaa kristittyjen marttyyriudesta mielenkiintoisesti – heidän marttyyrikuolemansa ikään kuin liitetään Kristuksen uhrikuolemaan ristillä. Nämä asiat ovat tänään varmaan ajankohtaisempia kuin koskaan. Kristityt kantavat tänäänkin ristiä ja joutuvat kieltämään itsensä – heidät/meidät on yhdistetty ristiin. Nyt jouluna 30 kristittyä kuoli kun militanttimuslimit räjäyttivät pommin katolisessa joulumessussa Nigeriassa. Pappi ja teologi Dietrich Bonhoeffer on varmasti kuuluisin luterilainen marttyyri. Hänet teloitettiin Natsien keskitysleirillä vuonna 1944. Bonhoeffer on tuttu suomalaisille varsinkin virrestä 600, jonka hän kirjoitti vankilassa vähän ennen kuolemaansa.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Psalmit rukouskirjana

Mikaelinseurakunnassa on syksyn mittaan ollut raamattuiltoja tiistaisin. Keväällä nämä illat jatkuvat. Viime viikolla Antti Laato puhui meille Psalmeista. Psalmien kirja oli Jeesuksen rukouskirja. Leeviläiset papit lauloivat psalmeja temppelissä. Juutalaiset osasivat psalmeja ulkoa, koska ne kuuluivat niin voimakkaasti temppelin liturgiaan ja juhlien viettoon. Viimeisen aterian yhteydessä sanotaan, että ”laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle”, Mark 14:26. Paavali kirjoittaa seurakunnalle: ”Veisatkaa yhdessä Psalmeja”, Ef. 5:19/Kol. 3:16. Alkuseurakunnalla oli tapana rukoilla Psalmien kautta kuten näemme jakeissa Ap. t. 4:23-31. Psalmit tulivat seurakunnalle eläviksi. Jeesus rukoili psalmien kautta – ristillä hän rukoili psalmin 22 mukaan ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Ja Luukas (23:46) näyttää, että Jeesus kuolee kuin on kirjoitettu Psalmissa 31: ”Sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Jeesus löysi oman kohtalonsa psalmeista. Sieltä Israelin rakkaimmista rukouksista löytyi pelastuksen tie eli Jeesuksen tie. Jeesus kertoi itsestään ja tehtävästään psalmien kautta. Hädän hetkellä juuri tutut ja rakkaat psalmit olivat hänen huulillaan.

Psalmit ovat myös seurakunnan rukouskirja. Seurakunta on Kristuksen ruumis, ja niin sitä, mitä pää rukoilee, rukoilee myös koko ruumis – tällä tavalla mm. Augustinus ajatteli. Juuri augustinolaismunkkien rukouselämässä psalmit olivat erittäin keskeisessä asemassa. Augustinolaismunkkina psalmit olivat Lutherille erittäin rakkaita. Augustinolaismunkit rukoilivat aamuin, päivin ja illoin psalmeja resitoiden. ”Minä huudan Jumalaa, ja hän pelastaa minut. Illoin, aamuin ja keskipäivällä minä huokaan ja valitan, ja hän kuulee ääneni”, Ps. 55:17-18. Näillä munkeilla oli "rukousohjelma", jonka kautta he resitoivat koko psalmien kirjan läpi kerran kahdessa viikossa – eli 26 kertaa vuodessa!! Ymmärrämme, että Luther ja muut augustinolaismunkit elivät psalmien hengellisessä maailmassa. Kymmenessä vuodessa Luther rukoili ja mietiskeli Psalmien kirjan läpi 260 kertaa!

Rukoilu ei ole ihmiselle ihan helppoa. Paavali kirjoittaa, että ”emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin”, Room. 8:26. Opetuslapset, joihin Jeesuksen tapa rukoilla oli varmasti tehnyt vaikutuksen, kysyivät häneltä: ”Herra, opeta meitä rukoilemaan”, Luuk. 11:1. Niin Jeesus opetti meille Isä meidän rukouksen. Myös psalmeissa meidän rukouselämämme johdatetaan oikeille urille. Miten sinä voisit käyttää psalmeja rukouksissasi ja ylistyksessä? Miten seurakunta voisi entistä enemmän ottaa psalmeja osaksi yhteisöllistä palvontaansa ja rukoustaan? Nykyään tiedetään, että useimmilla psalmeilla on ollut alkuperäinen paikkansa juuri temppelin jumalanpalveluksessa. Kristitythän muodostavat Pyhän Hengen temppelin. Juuri tässä todellisuudessa useat "temppelipsalmit" kirkastuvat:

"Jumala nousee valtaistuimelleen, riemuhuudot kaikuvat, pasuunat soivat. Ylistäkää Jumalaa, kuningastamme, ylistäkää ja laulakaa! Hän on koko maailman kuningas. Laulakaa hänelle psalmi. Jumala on kansojen kuningas, hän istuu pyhällä istuimellaan", Ps. 47.

Psalmissa 24 toivotetaan Herra tervetulleeksi temppeliin:

Kohotkaa korkeiksi, portit,
avartukaa, ikiaikaiset ovet!
Kirkkauden kuningas tulee.
Kuka on kirkkauden kuningas?
Hän on Herra, väkevä ja voimallinen.
Hän on Herra, voiton sankari.
Kohotkaa korkeiksi, portit,
avartukaa, ikiaikaiset ovet!
Kirkkauden kuningas tulee.
Kuka on kirkkauden kuningas?
Kirkkauden kuningas on Herra Sebaot!

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Saarna

Tässä on saarna, joka on kyllä pitkä kuin nälkävuosi, mutta julkaisen sen silti.

5. Moos. 18:15-19, Room. 16:25-27, Joh. 1:19-27
Kuka sinä olet? Juutalaiset lähettivät pappeja ja leeviläisiä – uskonnollisia asiantuntijoita – ottamaan selvää, mikä Johannes oli miehiään. Johannes opettaa meille nöyryyttää ja kuuliaisuutta. Hän tunnustaa suoraan. En minä ole Messias, en ole se luvattu profeetta, enkä Elia. ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa.” ”Minä olen ääni.” Johanneksen oma asema ja titteli hukkuvat Jumalan äänen alle. Hän on ääni. Hän on kuin sormi, joka viittaa Kristukseen ja sanoo ”katsokaa Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” Ei sormessa ole mitään ihmeellistä, vaan Karitsassa. Minun on tultava pienemmäksi, hänen suuremmaksi minussa. Johanneksessa Jumalan ääni huutaa: ”raivatkaa Herralle tie” – raivatkaa se tie sydämiinne, keskelle elämäänne, valmistakaa hänelle paikka kansansa ja seurakuntansa keskellä. Olitpa kuka tahansa, nöyrry! Me katsomme niin usein, että minun ääneni kuuluu, mutta vaiennamme Jumalan äänen, joka huutaa. Meillä on asiaa, mutta suostummeko siihen, että Jumalalla, elävällä persoonalla on asiaa.

Johannes oli kuuliainen mies – kuuliainen Jumalan sanomalle ja kutsulle, siksi hän oli Herran Ääni, joka huutaa läpi ihmisäänten, ajatusten, epäselvyyksien ja puolitotuuksien. Tuo Ääni sai kansan liikkeelle, jopa Jerusalemin papit tulivat kuulemaan, mikä ihmeen ääni puhuu, mitä ja kuka huutaa korvessa. Tuo Ääni huutaa autiomaassa ja kokoaa ihmiset keskuksista ja kaupungeista syrjäseudulle. Ihmisten on astuttava alas istuimiltaan ja tultava alas autiomaalle kuulemaan Ääntä, joka puhuu ja sanelee ehdot ja sanoman – ihmisiltä lupaa kyselemättä – kyseessä ei ole ihmisen puhetta vaan Jumalan ääni.

Johannes tiesi, että tuo Ääni puhui minua suuremmasta, hänestä, joka on tuleva – Messiaasta, joka on jo teidän keskellänne. Hänelle tulisi olla täysin kuuliainen. Jeesus sanoi, että minä olen se, jolle tuo kuuliaisuus kuuluu. ”Joka tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Johannes huusi Herran Äänellä, vaikkei hän ihan tarkkaan alussa tiennyt, kenestä se puhui. Samoin meidän tulee seurata Kristusta ristin tiellä kuuliaisesti, vaikka emme aina tiedä, minne se tie vie.

Tuossa 5. Mooseksen kirjan luvussa 18, jonka kuulimme, kerrotaan, että lopun aikana ”Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella.” Huomatkaa, että tämä profeetta, josta Mooses profetoi ja jonka suora esikuva Mooses oli, tulee puhumaan kansalle Jumalan Sanan. Tämä profeetta ”puhuu kaiken, minkä minä hänen puhuttavakseen annan.” Jumala itse panee sanansa hänen suuhunsa ja se ihminen, joka ei häntä kuule, joutuu tilille. Huomatkaa, että Jumala ei puhunut kansalleen suoraan vaan valitun ihmisen kautta: Mooseksen ja myöhemmin Messiaan kautta. Autiomaassa Siinain vuoren juurella, jossa Jumala oli todella puhutellut kansaa ensimmäisen kerran, kansa oli pelästynyt ja sanonut: ”Me emme kestä enää kuulla Herran ääntä emmekä nähdä tuota suurta tulta, sillä pelkäämme, että kuolemme.” Mooses oli kansan suuna Jumalalle ja Jumalan suuna kansalle – hän oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä. Kansa sanoi Moosekselle: ”Mene sinä Herran luo. Kuuntele ja kerro meille kaikki, mitä hän sinulle puhuu, niin me tottelemme”, 5. Moos. 5:25, 27/2. Moos. 20:19. Jeesus on meidän Välittäjämme Jumalan edessä – Hänen kauttaan me tulemme Isän Jumalan luo. Hän puhuu Isälle koko ajan meidän puolestamme, ja vain hänen kauttaan me voimme astua Jumalan kasvojen eteen.

Jos nyt vertaamme Moosesta ja Jeesusta, niin huomaamme, että Jeesus oli kuin tuo Mooseksen kaltainen profeetta. Mooses vapautti kansan orjuudesta ja johdatti sen luvattuun maahan. Jeesus vapautti meidät synnin, kuoleman ja paholaisen vallasta, ja hän johdattaa meidät taivasten valtakuntaan. Mooses ruokki kansan mannalla autiomaassa, Jeesus ruokki tuhansia ihmisiä muutamalla leivällä ja kalalla autiolla seudulla. Mooses antoi kansalle taivaasta leipää, mutta todellista taivaan leipää, elämän leipää antaa Jeesus. Se leipä on meille ikuinen elämä. Tätä elämän leipää Vapahtaja antaa sinulle tänään ja jatkuvasti ehtoollisalttarilla – se on hänen ruumiinsa, joka antaa sinulle todellisen elämän. Mooses sai vettä pulppuamaan kalliosta, Jeesus sanoo, että joka häneen uskoo, hänen sisimpäänsä syntyy elämän veden lähde, joka tyydyttää ikuisesti meidän janomme. Mooseksen kautta tuli Siinain liitto Jumalan ja Israelin välille, Jeesuksen kautta tuli profeettojen ennustama uusi liitto. Jeesuksen ensimmäinen ihme oli se, kun hän muutti veden viiniksi. Mooses taas oli muuttanut Niilin veden vereksi. Jeesus oli 40 päivää autiomaassa paastoamassa, Mooses paastosi 40 päivää Siinain vuorella (2. Moos. 34:28).

Juutalainen rabbi Berekiah toiselta tai kolmannelta vuosisadalta pohtii millainen on Messias ja hän vertaa häntä Moosekseen (Ecclesiaste Rabbah 1:28):
”Rabbi Berekiah sanoi Rabbi Iisakin nimessä: ”Sellainen kuin ensimmäinen lunastaja (Mooses) oli, sellainen on jälkimmäinen Lunastaja oleva (Messias). Mitä on kerrottu ensimmäisestä Lunastajasta? ”Mooses otti mukaan vaimonsa ja poikansa, pani heidät aasin selkään”, 2. Moos. 4:20. Samoin tulee tekemään tuleva Lunastaja, niin kuin on kirjoitettu: ”hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla” (Sak. 9:9). Niin kuin ensimmäinen Lunastaja antoi mannaa taivaasta, niin kuin on kirjoitettu, ”minä annan sataa teille ruokaa taivaasta”, 2. Moos. 16:4, niin myös tuleva Lunastaja antaa mannaa taivaasta.”

Ei ole ihme, että juuri ruokkimisihmeen jälkeen juutalaiset olivat vakuuttuneita Jeesuksesta: ”tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan”, Joh. 6:14/7:40. Minä uskon, että Jeesus on tämä Mooseksen kaltainen profeetta, Lunastaja – Messias. Nyt kun näin uskotaan, niin meidän pitää ottaa Jeesuksen sanat – Herran sanat todella vakavasti. Niitä tulee kuunnella ja niille tulee olla kuuliaisia. Usko, kuuleminen ja kuuliaisena eläminen kuuluvat yhteen. Eräs aikamme filosofi sanoi, että nykyihminen on menettänyt kykynsä kuunnella Jumalan kutsua. Hän kertoo, että nykyihminen ei kuuntele vaan äänittää, hän ei katso vaan hän ottaa valokuvan. Voiko Jumalan ääntä äänittää, voiko Herran kirkkautta kuvata? Nykyään ihminen tekee Jumalasta jonkinmoisen objektin ja luulee itse olevansa ykkössubjekti, joka asettelee ehtoja korkeimmalle. Ihan niin kuin kaikki pyörisi minun ehdoillani, ihan niin kuin aurinko kiertäisi maapallon ympäri, eikä toisin päin.

Apostolit olivat täysin varmoja, että Jeesus on Messias, Jumalan Poika, ja että hän oli noussut kuolleista. Tämän vuoksi Paavalikin tiivistää hänen koko työnäkynsä siihen, että hän johdattaa Pyhän Hengen voimassa kaikki kansat uskonkuuliaisuuteen (Room. 1:5; 16:26) Kristukselle. Kaikille kansoille esitellään Kristus, ja kaikkia kehotetaan elämään kuuliaisina hänen sanalleen, tahdolleen ja evankeliumilleen. Tämä uskonkuuliaisuus on kriisissä meidän aikanamme. Ihmiset kuulevat ja ovat kuuliaisia sellaisille Jeesuksen sanoille, jotka heitä sattuvat milloinkin miellyttämään. Kuuliaisuus on Jumalalle pyhä asia. Paavali kirjoittaa, että ”niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus (eli Kristuksen kuuliaisuus) tekee kaikista vanhurskaita”, Room. 5:19. Kristus ”alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristikuolemaan asti”, Fil. 2:8. Kristuksen kuuliaisuus Isälle oli ehdotonta. Poika haluaa tehdä kaiken niin kuin Isä tahtoo. Tämän kuuliaisuuden siunaus on se, että minut on lunastettu ja pelastettu.
Jeesuksen kuuliaisuus oli iloista kuuliaisuutta – iloiten, rakkauden tähden hän oli kuuliainen Isälle. Isän tahdon toteuttaminen viimeistä piirtoa myöten oli Jeesuksen rakkautta Jumalaa ja ihmisiä kohtaan. Jeesus ei ollut kuuliainen pelosta, pakosta tai voiton vuoksi, vaan puhtaasta rakkaudesta. Jeesus sanoo: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen”, Joh. 4:34. Uskonkuuliaisuudessa eläminen on meidän uskomme ydinasioita – sen vuoksi me rukoilemmekin Jeesuksen kanssa ”tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa.”

Kasteessa, näin Paavali kertoo, meidät vapautetaan ”synnin ja kuoleman orjuudesta” ja kutsutaan olemaan kuuliaisia Jumalalle (Room. 6:16–18). Niin kuin Mooseksen johdolla Israel siirtyi faaraon orjuudesta Kaislameren kasteen kautta Jumalan palvelukseen, niin Kristus, tuo uusi profeetta, kutsuu meidät kasteen kautta synnin orjuudesta Jumalan palvelukseen – uskonkuuliaisuuteen. Kasteessa sinut on siirretty Kristuksen vallan alle – hän on Herrasi: synti, kuolema tai mikään himo ei saa hallita meitä. Me saamme uskoa, että meidät on synnytetty Kristuksen kuuliaisuuden kautta Jumalan lapsiksi. Kuuliaisuus elävälle Vapahtajalle on luonnollista meille niin kuin uiminen kalalle, joka on syntynyt vedessä. Kristityn ihmisen elämässä on tapahtunut hengellinen vallankumous – turha hänen on enää olla uskollinen kukistuneelle herralle, kun uusi ja ylösnoussut Herra hallitsee nyt. Ihmiset arvostavat kuuliaisuutta. Kuuliaista ihmistä kunnioitetaan ja hänelle ollaan kuuliaisia. Meidän pappien asema edellyttää, että me olemme kuuliaisia Kristukselle – muuten emme voi olla hyviä esikuvia. Älä alistu maailman tahtoon, vaan Vapahtajan tahtoon.

Johannes kastoi vedellä, mutta hänen jälkeensä tuli Jeesus, joka kastoi Pyhällä Hengellä. Viime aikoina Pyhän Hengen asemaa on korostettu paljon – Hengen kaste, Pyhän Hengen voima ja elämää antavaa vaikutus ovat ehdottoman tärkeitä. Ilman Pyhää Henkeä ei ole hengellistä elämää eikä uskonkuuliaisuutta. Me tarvitsemme tuota Kristuksen Pyhän Hengen kastetta jatkuvasti. Me tarvitsemme vesikasteen, jossa meidät on jo pieninä otettu Jumalan lapsiksi, me tarvitsemme ehtoollista, jossa otamme elävän Vapahtajan meihin jatkuvasti asumaan, ja me tarvitsemme vapaata Pyhän Hengen kastetta jatkuvasti.

Kristuksen kuuliaisuus on avannut meille taivaan portit, joista meidän ja kaikkien häneen uskovien maailman kansojen ylle, virtaavat Jumalan siunaukset ja Pyhä Henki. Uskonkuuliaisuus on tämän taivaallisen virran mukana elämistä Hengen siunausten keskellä Kristuksen kanssa, vaikkakin tässä maailmassa. Meidän aikana on kova painostus kieltää Kristuksen Herruus ja olla tottelematon hänen sanojaan kohtaan. Kuuliaisuus on konkretiaa. Uskonkuuliaisuus koskee arkea – parisuhdetta, ihmissuhteita, työasioita ja kaikkea meidän ajatteluamme, sanojamme ja tekojamme. Tuosta uudesta Mooseksen kaltaisesta lunastajasta Jumala sanoo: ”Jos joku ei kuuntele niitä sanoja, jotka hän minun nimissäni puhuu, minä itse vaadin tilille sen miehen.” Kuullaan Vapahtajan Sanoja ja ollaan hänelle kuuliaisia. Kun hän kutsuu meitä, niin vastataan: ”Katso tässä olen. Valmiina palvelukseen.”

lauantai 10. joulukuuta 2011

torstai 8. joulukuuta 2011

Ekumenisia ajatuksia Laasosen kirjan pohjalta

Luin juuri Pentti Laasosen kirjan Yhteisellä Tiellä: Luterilainen kirkko jakamattoman perinteen kantajana (2011). Pentti on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian emeritusprofessori . Tämä kirjanen (62 s.) toi paljon selvyyttä moniin orastaviin kysymyksiin ja pulmiin liittyen luterilaisten identiteettiin, yhteiskristillisyyteen ja ekumeniaan. Laasonen kirjoitti kirjasensa sen vuoksi, että luterilaiset tuntevat nykyisin juurensa niin huonosti, että pieni johdanto ja pohdinta oli tarpeen.

Laasonen painottaa, että reformaatio syntyi välttämättömyyden pakosta lähinnä kirkon huonojen paavien johdosta. Katolinen tutkija Peter Manns toteaa, että juuri paaviuden pohjanoteeraukset antoivat pääsyyn reformaatiolle. Luther hyökkäsi aikansa uskonnollista rappiota vastaan ja sen selkein ilmentymä näkyi anekaupassa. Luther toi Raamatun tavallisten mattien ja maijojen käsiin. Tästä syystä kansansivistys saa kiittää Lutheria paljosta.

Laasonen kirjoittaa, että luterilaiset ja katolilaiset ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia – ehkä suurin skisma onkin tunnetasolla. Olemme olleet erillään 500 vuotta. Molempien on pitänyt rakentaa omaa erillistä identiteettiään. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana katoliset ja protestantit olivat sodassa toisiaan vastaan (1618–1648). Ruotsin kuningas motivoi meikäläisiä sotaan paavin kirkkoa ja antikristuksen joukkoja vastaan. Tässä luotiin lujaa viholliskuvaa, jota Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksia -kirja vahvisti: katoliset nähtiin pahoina. Samantyyppistä mustamaalausta harrastettiin myös katolilaisten puolella. Myöhemmin valistuksen aika vaikutti varsinkin luterilaisiin niin, että uskoa haluttiin järjellistää. Tämän myötä meillä uskoa riisuttiin riiteistä ja symboleista, liturgiasta ja mystiikasta. Valistuksen aika johti toisaalta myös pietismiin - pietistiseen eli hurskautta korostavaan kristillisyyteen. Tässä pietistisessä suuntauksessa 'hurskaat' halusivat korostuneesti rukoilla vapaasti. 'Rituaali ja rutiini' koettiin enemmän tekopyhäksi, ja taas ajauduttiin kauemmas katolilaisuudesta. Suomen herätysliikkeet ovatkin olleet tässä mielessä aika katolilaisuuskielteisiä. Laasonen kirjoittaa, että ”pietismin verenkiertoon kuului erittelemätön ”katolisuuden” torjunta, jolloin luterilainen itseymmärrys vaikeutui. Kirkossa oli sekä maallikoita että pappeja, joiden käsityksen mukaan ”seremoniat” kuuluivat yksin rommalaiskatolilaisille ja heidän paavillisiin menoihinsa”, s. 40.

Katolinen luterilaisuus
Laasonen nostaa hienosti esille luterilaisuuden historialliset juuret. Mielenkiintoisesti Luther ja muut 'oikeaoppiset' luterilaiset pitävät lujasti kiinni siitä, että he edustavat katolista kirkkoa – he ovat osa äitikirkkoa. Katolista kirkkoa ei haluttu korvata uudella ei-katolisella kirkolla, vaan katolista kirkkoa haluttiin reformoida. Näin myös luterilaisissa tunnustuskirjoissa (Augsburgin tunnustus) painotetaan. Meidän nykypäivän jumalanpalvelusoppaassa Palvelkaa Herraa iloiten todetaan, että Suomen luterilainen kirkko ”uskoo ja tunnustaa kuuluvansa Jeesuksen Kristuksen yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon.” Jos luterilainen pappi pitää itseään anti-katolisena, hän on itseasiassa voimakkaasti anti-luterilainen. Toisaalta luterilaisen opin mukaan roomalaiskatolinen kirkko on kulkenut harhaan ja katolinen kirkko ja sen apostolinen perintö on säilynyt luterilaisten parissa – eikä siis roomalaiskatolisessa kirkossa. Laasonen huomauttaa, että apostolisessa uskontunnustuksessa Suomen luterilaiset käyttävät peiteilmaisuja siinä kohdassa, jossa pitäisi tunnustaa ”uskon pyhän, katolisen kirkon.” Meidän messuissahan tunnustetaan, että uskomme ”pyhän yhteisen seurakunnan.” Luterilaiset olisivat historialle, uskolleen ja perinteelleen uskollisempia, jos tunnustaisivat, niin kuin roomalaiskatolilaiset: ”uskon pyhän, katolisen kirkon.” Laasonen selventää, miksi meillä käytetään tällaisia peiteilmaisuja: ”Suomenkielisen peiteilmaisun käyttö johtunee siitä, että kirkolliskokous pelkää osan kirkkokansasta joutuvan ymmälle, koska sen oletetaan samastavan katolisuuden ”paavinkirkkoon”, s. 34.

Mikä meitä tänään yhdistää?
Laasonen kertoo, että nykyään luterilaisilla on olennaisesti sama kasteoppi kuin roomalaiskatolilaisilla. Vuonna 1999 Roomalaiskatolilainen kirkko ja Luterilainen maailmanliitto pääsivät sopimukseen vanhurskauttamisopista. Ehtoolliskysymys on iso ekumeninen haaste, mutta siinäkin luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset ovat jo hyvin lähellä toisaan. Kysymys pappisvirasta estää meitä pääsemästä yhteisen ehtoollispöydän ääreen, s. 35-36. Olennaista on se, että sekä roomalaiskatolinen että luterilainen kirkko haluavat olla sakramentaalinen kirkko. Molemmat tunnustavat opissaan olevansa 'katolilaisia'. Molemma haluavat pitää kiinni apostolisesta perinnöstä. Nämä isot seikat erottavat meidät esim. helluntailaisuudesta – vaikkakin kyllä helluntailaisetkin haluavat pitää itseään apostolisina!

Yhteyden tie
Laasonen huomauttaa, että 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien luterilaiset ovat Suomessa elvyttäneet katolisia juuriaan: messun merkitys on kasvannut, 1990-luvun jumalanpalvelusuudistus toi liturgiaamme lähemmäs roomalaiskatolista. Vierailu roomalaiskatolisessa messussa voi säväyttää luterilaista tuttuuden tunteella. Laasonen kertoo, että ”Saksan roomalaiskatolisissa kirkoissa suomalaisen kävijän saama kotoinen vaikutelma voi olla jopa vahvempi kuin se, jonka saa sikäläisten luterilaisten (evankelisten) maakirkkojen messusta...”, s. 42. Viime aikoina on tullut selväksi, että karismaattinen suuntaus on aika vahva roomalaiskatolisen kirkon riveissä. Uskoisin, että tämä hieno asia helpottaa ekumenista yhteyttä. Luterilaiset uskovat ymmärtävät, että ennakkoluulojen takana on rakkaita veljiä ja siskoja, ja että olemme yhteisellä tiellä. Uskonkysymyksissä olemme lähellä toisiamme. Todellakin meitä yhdistäviä asioita on paljon enemmän kuin erottavia. Kysymys tämän tärkeän yhteyden palauttamisesta liittyy mielstäni eniten tahtoon.

Laasonen kirjoittaa, että ”luterilainen kirkko tuntee läheisimmiksi sisarkirkoikseen ne, jotka yhdessä sen kanssa edustavat ja kunnioittavat jakamattoman kristikunnan yhteistä perintöä ja joilla on klassinen kristinuskon tulkinta ja sakramentaalinen kirkkokäsitys. Mallina ja ekumeenisena tavoitteena on yhteisen katolisuuden etsiminen, määrittäminen, tunnustaminen ja omaksuminen”, s. 45. Tietysti luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välissä on monia esteitä. Luterilaisten on nykyään vaikea uskoa neitsyt Marian synnittömyyteen (vaikka Luther itse uskoi tähän!) tai taivaaseen ottamiseen, samoin meillä pyhimykset eivät ole läheskään yhtä korostettuja. Isoimmat esteet johtuvat ehkä kuitenkin historian painolastista ja tunnesyistä. Luterilaisen historian tunteminen ja arvostaminen veisi meitä roomalaikatolilaisia kohti - mutta kuinka pitkälle - sitä en tiedä. Tiellä se selviäisi.

Helluntailaisuus, roomalaiskatolilaisuus ja luterilaisuus ovat kaikki yhtä Kristuksen Herruuden alla – se on valtavan hieno asia. Toivottavasti ”Hengen luoma ykseys” todella sitoisi meitä toisiimme ja purkaisi historian riitojen rasitteita ja ennakkoluuloja.

Kuluneen vuoden aikana Suomen poliittinen kenttä on kokenut jonkinmoisen vallankumouksen. Positiivisena asiana on se, että nyt ihmiset uskaltavat sanoa ääneen, mitä ajattelevat. Samoin kansainvälisesti on ollut kaikenlaisia mullistuksia alkaen Arabi-keväästä ja EU:n nykyiseen kriisiin. Maailma muuttuu, kirkko muuttuu. Suomen ev. lut. kirkon sooloiluseikkailut homoasioissa vieraannuttavat monia konservatiiveja - kirkon uskollisimpia ihmisiä - kirkosta. Tuolla sooloilun tiellä meidän kirkko kulkee väärään suuntaan ja kauemmas omasta perinteestään.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Tuomio tulee - tekeekö Jeesus ihmissuhteista pelastuskysymyksen?

Julkaisen tässä saarnan poikasta tämän viikon - tuomiosunnuntain - teeman pohjalta. Taustatekstinä on Matt. 25:31-46.

Veljet, miten me suhtaudumme tänään veljiimme? Tästä asiasta Jeesus puhuu. Tulee päivä, jolloin Kristus tulee kirkkaudessa pilvien päällä enkelien kanssa. Hänen valtaistuimensa, hänen eteensä kootaan kaikki maailman ihmiset. Kaikki tuomitaan – vanhurskaat ja Isän siunaamat pääsevät taivasten valtakuntaan, kirotut taas joutuvat ikuiseen tuleen paholaisen kanssa. Koska Jeesus puhuu näin vakavista ja meitä kaikkia koskevista asioista, haluamme ymmärtää, mitä hän tarkoittaa.

Tässä Jeesuksen tuomiopuheessa ihmissuhteista näyttää tulevan pelastuskysymys. Se, miten suhtaudumme Kristuksen veljiin ja sisariin, kertoo, miten suhtaudumme Kristukseen. "Kaiken, minkä olemme tehneet yhdelle näistä vähäisismmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle", sanoo Kristus valtaistuimeltaan. Ihmissuhteet eivät ole vain ihmisten välisiä, heidän asioitaan, vaan ne koskettavat suoraan itse Kristusta. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Joka tekee syyttä pahaa ihmiselle, häpäisee Jumalan pyhää kuvaa. Tämän vuoksi Sananlaskuissa, 17:5, sanotaan, että ”joka köyhää pilkkaa, herjaa hänen Luojaansa.” Kristuksen kautta tämä Jumalan kuva meissä on kirkastunut. Paavali sanoo meistä kristityistä näin: Jumala ”valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan”, 2. Kor. 3:6. Näin siis Paavali kertoo, että Kristuksen kasvot loistavat Jumalan kirkkautta meidän sydämessämme ja sielussamme.

Muistamme, että seurakunta on Kristuksen ruumis. Tämän ruumiin pää on Kristus, joka istuu taivaassa Jumalan oikealla puolella. Se, miten me suhtaudumme Kristuksen ruumiin vähäisiin jäseniin täällä maan päällä, kertoo, miten me suhtaudumme itse Kristukseen. Nämä jäsenet, meidän veljet, ovat täällä kodittomia, köyhiä, nälkäisiä, janoisia, vainottuja, alastomia ja yksinäisiä. Heidän sydämessään ja sielussaan asuu kuitenkin Kristus.

Kirkkoisä Augustinus (350-430 jKr.) arvelee Jeesuksen sanovan viimeisellä tuomiolla pahoille ihmisille näin: ”’Minä olin asettanut vähäiset köyhäni maan päälle teitä varten. Minä, heidän Päänsä, hallitsin taivaassa Isäni oikealla puolella – mutta maan päällä minun jäseneni näkivät nälkää. Jos olisitte antaneet minun jäsenilleni syötävää, lahjanne olisi saapunut Päänkin luokse. Osoittaessani vähäisille köyhilleni paikan maan päälle asetin heidät läheteiksi tuomaan teidät hyvät tekonne aarrekammiooni. Ette ole panneet heidän käsiinsä mitään, siksi teillä ei ole minun luonani mitään omaisuutta.”

Usein me kristityt olemme pohtineet sitä, kuinka Jeesus on todellisesti läsnä ehtoollisviinissä ja leivässä. On hyvä muistaa ja ymmärtää, että elävä Vapahtaja on läsnä myös kaikissa veljissään ja siskoissaan, aivan niin kuin hän on oikeasti läsnä ehtoollisleivässä ja viinissä. Hän asuu Pyhän Hengen kautta meidän sydämessämme. Paavalin mukaan Kristuksen kasvot loistavat Jumalan kirkkautta meidän sydämessämme. Tämä kirkkaus on kätkettynä meissä, saviastioissa.

Kun luin Paavalin kirjeitä Jeesuksen tuomiopäiväpuheen valossa, niin huomasin, kuinka valtavasti Paavali painottaa juuri veljien auttamista. Hän kertoo Makedonian uskovista, jotka elivät äärimmäisessä köyhyydessä, mutta silti, Kristuksen armon inspiroimina ja koskettamina, he ”osoittivat runsasta anteliaisuutta”. ”Voin vakuuttaa, että he antoivat voimiensa mukaan, jopa yli voimiensa. Omasta aloitteestaan he pyytämällä pyysivät, että antaisimme heidän osallistua yhteiseen rakkaudentyöhön, PYHIEN AVUSTAMISEEN”, 2. Kor. 8:1-4. Hän sanoo korintin uskovista: ”minun on oikeastaan tarpeetonta kirjoittaa teille PYHIEN AVUSTAMISESTA”, 9:1. Paavali sanoo, että heidän palvelus pyhiä kohtaan on ”todistus uskostanne”, ja sillä te ”tunnustatte kuuliaisuutta Kristukselle”, 9:13. Efesolaisista uskonveljistä Paavali kirjoittaa, että ”saatuani kuulla teidän uskostanne Herraan Jeesukseen ja rakkaudestanne KAIKKIA PYHIÄ kohtaan olen lakkaamatta kiittänyt Jumalaa”, Ef. 1:15. Nämä kristityt olivat sisäistäneet sen, mistä Jeesus puhui: ”sen, mitä te olette tehneet yhdellekin näistä vähäisistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” ”Joka antaa yhdellekin näistä vähäisimmistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi – totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille.”

Pitää muistaa, että Jeesus ei käske meidän tekemään mitään sellaista, mitä hän ei itse tee. Jeesus on itse se, joka ruokki nälkäiset elämän leivällä, juottaa janoiset elämän veden lähteellä, antaa meille pelastuksen vaatteet, parantaa sairaat, tuo lohdutuksen sanoman vangituille ja yksinäisille. Annetaan elävän Vapahtajan elää ja vaikuttaa, toimia ja tehdä meissä hyvää työtään.

Kaiken tämän pohdinnan lopuksi, näyttää siltä, että viimeisellä tuomiolla meiltä pyydetään yhtä asiaa - agape-rakkautta. Se on Jumalan ominaisuus - sitä ei ihmisellä ole itsestään, vaan se on Herran lahja meille. Ilman tätä Kristuksen rakkautta seurakunnassa ja meissä ei tapahdu mitään hyvää: "Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen", Room. 5:5.

torstai 24. marraskuuta 2011

Mihin suomalaiset puhujat tukeutuvat? Se on tutkittu juttu: Raamattuun.

Olipa tänään hieno uutinen Hesarissa (24.11.2011).
’Johtava tietoasiantuntija eduskunnasta Timo Turja on selvittänyt, mitkä olivat itsenäisen ajan kansanedustajien eduskuntapuheissa eniten siteeratut kirjat… ”Näistä kirjoista löytyy suomalaisen politiikan ja yhteiskunnan syvä ydin. Poliittista keskusteluamme kantaa kirjallinen traditio, joka on huomattavasti voimakkaampi kuin muissa länsimaissa.” Yhdellä teoksella on arvoa yli muiden: Raamatulla. Turja uskoo, että kansalaissodan rikki repimä kansakunta eheytyi nimenomaan Raamatusta poimittujen puheiden ja metaforien avulla. Tämä työ tehtiin kunnanvaltuustoissa ja erityisesti eduskunnan täysistunnoissa. ”Aluksi oikeistolla ja vasemmistolla ei ollut edes yhteisiä käsitteitä. Vähitellen maalaisliiton kansanedustajat alkoivat siteerata Saarnaajan kirjan säkeitä ’Aika on sodalla ja aikansa rauhalla’.”

Olisi kiva päästä Timo T:n oppaaksi eduskuntaan kuulemaan raamatullisen retoriikan todellisuutta. Kyllä Raamatun metaforat kadonneista lampaista, puun juurella olevasta kirveestä, nukkuvasta paimenesta ja mammonan palvonnasta kuuluvat usein puheissa. Kansanjohtaja Lipposen muistan todenneen, että hänellä on ”hidas puhe ja kankea kieli”. Timo Soinin puheessa jakeet vilisevät. Jyrki Katainen on jo kauan julistanut, että seitsemän laihaa vuotta ovat edessä. Varsinkin populistiset, moraaliset ja kansaan vetoavat puhujat käyttävät paljon Raamatun tarinoita – hienoa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Ave Crux!

Risti on kristittyjen tunnetuin symboli. Se kaikuu kaikissa hengellisissä lauluissamme ja sen sanomaa rakastetaan. Se on teloituspuu, jolla roikkuivat Rooman valtakunnan aikoina pahimmat roistot. Myös Jeesus tuomittiin kahden roiston väliin Golgatan ristille. Hän kuitenkin muutti kidutus- ja teloituspuun pelastuksen puuksi.

Kun Jeesus saapui Jerusalemiin pääsiäisenä ennen kuolemaansa, hän näki viikunapuun. Hän meni ja etsi siitä viikunoita, mutta ei löytänyt, koska ”silloin ei ollut viikunoiden aika”. Jos nyt marraskuun lopulla joku menisi etsimään omenoita, niin ihmiset pitäisivät häntä vähän kummallisena: nyt ei ole omenoiden aika. Silloin ei ollut viikunoiden aika – eivät viikunapuut kanna hedelmiään keväällä, pääsiäisen aikana. Raamatun tutkijat ovat kauan pohtineet, miksi Jeesus etsi viikunoita vääränä vuodenaikana, ja miksi hän kirosi koko puun sen vuoksi, että se ei juuri silloin kantanut hedelmää. Erään tutkijan mukaan Jeesus uskoi, että Jumalan valtakunta oli nyt tulossa hänen kauttaan Jerusalemiin, ja niin pelastuksen aika oli jo hänen tulonsa myötä alkanut. Pelastuksen aika tarkoittaisi suurta hedelmällisyyden ja elämän juhlavoittoa: silloin pienimmästä sinapinsiemenestä kasvaisi puutarhan suurin puu, silloin he, jotka ottavat Jumalan sanan vastaan, ”tuottavat (automaattisesti) satoa, kolmekymmentä, kuusikymmentä tai sata jyvää.” Mark. 4:20, 28, 31-32.

Juutalaisuus tunsi hyvin tällaiset unelmat lopunajan hedelmällisyydestä ja yltäkylläisyydestä. Silloin viikunapuu todella eläisi aikansa mukana ja kantaisi aina hedelmää. Hesekielin kirjassa (Hes. 47:12) ennustetaan, kuinka ”pitkin virran molempia rantoja kasvaa kaikenlaisia hedelmäpuita. Niistä eivät lehdet lakastu eivätkä hedelmät lopu: joka kuukausi ne antavat uuden sadon, sillä niitä ruokkii virta, joka saa alkunsa pyhästä paikasta. Niiden hedelmiä käytetään ruoaksi ja niiden lehtiä lääkkeeksi.”

Tuo virta lähtee uudesta Jumalan huoneesta – temppelistä – ja saa kaiken elämään, jopa Kuolleen meren! Ilmestyskirjassa tuo virta lähtee Jumalan ja Karitsan valtaistuimelta ja se on kuin eläväksi tekevä Pyhän Hengen virta. Se saa kaiken kukkimaan ja kantamaan hedelmää, Ilm. 22:1-2. Tämä on niin kaunis kuva siitä, kuinka Jumala – kolmiyhteinen Jumala: Isä, Karitsa ja heistä virtaava Pyhä Henki – saavat kaikenlaista aikaan.

Jos nykyeksegeetit voivat löytää tällaisia linkkejä Jeesuksen kummallisista viikunapuu-sanoista, niin on hyvä huomata, että jo varhaiset kirkkoisät olivat näillä samoilla jäljillä. He sanoivat, että viikunapuu ei tajunnut aikaansa. Se ei elänyt täyttymyksen mukaan. Nyt kuitenkin uusi puu – ristin puu – muuttuisi todelliseksi lopunajan Elämän puuksi. Se kantaisi vuoden ympäri parannuksen hedelmää.

Vanhassa ristin tervehdyksessä sanotaan osuvasti:
”Terve, pyhä risti, uusi paratiisin puu. Terve, tosi toivomme, voiton merkkimme. Jos vanha Eedenin puu kantoi kuoleman hedelmää, niin sinun hedelmäsi on Elämä itse. Sinä sait kantaa maailman Herraa, sinusta riippui taivaiden valtias. Sinusta virtaa elämän lähde, sinun oksiltasi säteilee pelastava valkeus.”

tiistai 15. marraskuuta 2011

Vainot

Turunen muistuttaa kovasta maailmasta, ja Eeron mielestä tuo maailma ja varsinkin Eurooppa on tuhon tiellä.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Pyhä Ignatios ja messu

Raamatun Jumala on historian Herra. Hän johtaa kansaansa halki historian vaiheiden. Pelastushistoria kulkee eri henkilöiden ja tapahtumien kautta aina meihin asti. Raamatussa kerrotaan, että pappien tehtävänä oli kerrata kansalle juuri tämä pelastushistoria niin, että se ymmärtäisi olevansa osallinen Jumalan suuressa suunnitelmassa (Joos. 24; Ps. 105-106, 1. Sam. 12, Ap. t. 7; Hepr. 11). Meillä on juuret, historia: näemme lupausten valossa lopunaikojen tulevaisuuteen. Tämän vuoksi on hyvä, että myös me kristityt ymmärrämme vähän kirkon historiaa. Uskommehan, että Kristus on meitä johdattanut ensimmäisestä helluntaista alkaen aina tähän päivään asti.

Esittelen nyt pyhän Ignatiuksen kirjoituksia. Hän kuuluu ns. apostolisiin isiin. Hän oli intohimoinen hengenmies, Antiokian piispa, joka rakasti Kristusta ja kirkkoa. Hän kuoli leijonien raatelemana marttyyrikuoleman Roomassa todennäköisesti vuonna 107. Lähes kaikki, mitä tiedämme Ignatiuksesta, perustuu hänen kirjeisiinsä. Hänellä oli voimakas piispallinen huoli seurakunnista, hän hyökkäsi voimakkaasti harhaoppeja vastaan ja innosti seurakuntia pitäytymään kaidalla tiellä. Ignatiuksen kirjeistä näkee, että hän painotti piispojen ja presbyteerien (pappien) merkitystä seurakuntien johdossa. Hän myös painottaa voimakkaasti eukaristian – eli ehtoollisen – merkitystä.

Lainaan nyt muutamia kohtia, joissa Ignatius kirjoittaa ehtoollisesta:

”Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa ehtoollinen. Onhan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis yksi ainoa, samoin malja yksi ainoa yhdistämiseksi hänen vereensä, ja alttari on yksi ainoa samoin kuin piispa on yksi, yhdessä presbyteerien ja diakonien, palvelustovereiden kanssa” (Ig. Fil. 4:1).

”He (=harhaoppiset) pysyttelevät poissa ehtoolliselta ja rukouksesta, koska eivät tunnusta, että ehtoollinen on meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ruumiillinen olemus, joka on kärsinyt meidän syntiemme sovitukseksi ja jonka Isä hyvyydessään on herättänyt. Mutta ne jotka torjuvat Jumalan lahjan, kuolevat kiistellessänsä. Heille olisi hyötyä rakkaudenaterian viettämisestä...” (Ig. Smyr. 7:1).

”Jos joku ei ole alttarin piirissä, hän jää osattomaksi Jumalan leivästä” (Ig. Ef. 5:2). ”Pyrkikää mahdollisimman usein kokoontumaan viettääksenne Jumalan eukaristiaa ja ylistääksenne häntä. Kun näet usein tulette koolle, kukistuvat Saatanan vallat ja hänen taholtaan uhkaava turmio raukeaa teidän uskonne yksimielisyyden vaikutuksesta” (13:1). Ehtoollisessa te ”murratte yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa” (20:2).

Erään vanhan perimätiedon mukaan Ignatius oli Johanneksen seuraajia. Hänen teologiset painotuksensa sopisivat yhteen tämän käsityksen kanssa. Juuri Johanneksen evankeliumissa Jeesus painottaa niin voimakkaasti, että ehtoollisessa on kyse hänen ”syömisestään” ja ”juomisestaan”: Joh. 6:48, 50, 51, 53 Jeesus sanoo: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää.”

Ignatiuksen kirjeitä lukiessamme huomaamme, että Jeesuksen sanoma oli mennyt perille. Myös tänään kirkon palvonnan ydin ja sydän on sunnuntain ehtoollisalttarilla – messussa. Siinä kaikkein selvimmin evankeliumin ydin syntien sovituksesta ja Kristuksen läsnäolosta omiensa keskellä tulee esille.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kaikki pyhät kunniaan!

Kaikkien pyhien päivä oli lauantaina. Aihe sinänsä on tosi kiehtova ja se herättää paljon kysymyksiä. Miten voin elää pyhää, Jumalalle omistettua elämää? Miten voin jättää kaiken ja seurata Vapahtajaa Hengessä? Mikä on se ”pyhäin yhteys”, josta uskontunnustuksessa puhutaan? Mikä on Raamatun pyhien asema tällä hetkellä? Missä pyhä Pietari, p. neitsyt Maria, p. Johannes ja p. Paavali tällä hetkellä ovat ja mitä he tekevät? Mikä on edesmenneiden Jumalan pyhien rooli kautta historian? Jeesus opetti, että jokainen, joka häneen uskoo, elää ikuisesti. Pyhät elävät. He eivät ole kuolleet, vaan he elävät koko ajan. Sellaiset VT:n pyhät kuin Mooses ja Elia ilmestyivät ja keskustelivat Jeesuksen kanssa kirkastusvuorella.

Messussa taisteleva seurakunta nousee ja ylistää Karitsaa: ”Me kiitämme sinua tästä taivaan lahjasta ja laulamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa.” Yhdymme siis jo taivaassa olevaan jumalanpalvelukseen ja ylistykseen (Ilm. 4-5). Perille päässeen ja vielä täällä ajassa olevan seurakunnan välillä on yhteys – ehtoollispöydässä, mutta myös muuten. Tuskin Paavali soittelee vain harppua taivaan ylistyskuorossa.

Jeesus opetuksista saa sen kuvan, että Kristuksen opetuslasten kasvu ei lopu maalliseen kuolemaan, vaan he elävät ja kasvavat ikuisesti täyteen Kristuksen tuntemiseen, täyteen mittaan. Jeesuksen kylväjävertaus päättyy opetukseen vehnästä ja rikkaviljasta. Työmiehet huomaavat, että Herran pellossa kasvaa vehnän joukossa myös rikkaviljaa. Isäntä sanoo: ”antakaa niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti.” Niin myös vehnä kasvaa elonkorjuuseen, viimeiseen tuomioon asti, Matt. 13:30.

Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista talenteista antaa ymmärtää, että uskolliset palvelijat saavat jatkaa vastuullisia työtehtäviä vielä varsinaisen ”työaikansa” jälkeenkin: ”Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan.” Matt. 25:21. Onko näin esim. Paavalilla ja Pietarilla, hyvillä ja luotettavilla palvelijoilla, jokin tehtävä edelleen maan päällä? Varmasti, mutta se on uskon salaisuus. He ovat se ”todistajien pilvi”, joka leijailee meidän ympärillämme ja rukoilee meidän puolestamme (Hepr. 12:1). He kasvavat ja tekevät hyvää suuren elonkorjuun päivään asti. He ovat paljon vartijoina.

Heikkona hetkenä tavallisen kristityn on hyvä ajatella, että häntä kantaa koko kirkon, koko seurakunnan rukous. Ehtoollisen yhteydessä kristityt usein sanovat ”Herra älä katso syntejäni vaan kirkkosi uskoa”. Kertomus siitä, kuinka Jeesus paransi halvaantuneen nuorukaisen, kuvaa tätä hyvin. Joukko ystäviä laski halvaantuneen pojan sängyssä katon läpi Jeesuksen kasvojen eteen. ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi”, Mark. 2:5. Jeesus siis näki tuon sairaan ja syntisen pojan auttajien uskon – vertauskuvallisesti Kristus näkee seurakunnan eli kaikkien pyhien uskon, ja nuo uskovaiset kantavat meitä heikkoja poikia, kun vaelluksemme ontuu. He kantavat ja laskevat meidät Kristuksen eteen.

Meidän itsemme parhaaksi menneen ajan pyhille tulee antaa arvo ja kunnioitus: ”Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne”, Hepr. 13:7.

torstai 3. marraskuuta 2011

Tervetuloa kylään Pietarin kotiin

Muinaisen Israelin arkeologia on kiehtovaa. Jeesus-tutkimuksessa arkeologiaan on tukeuduttu tosissaan vasta viimeisen 30 vuoden ajan, siis 1980-luvulta alkaen. Tätä ennen Israelin arkeologia on uppoutunut selvästi VT:n maahan ja raunioihin. James Charlesworth on yksi tämän alan tutkimusmaailman kuuluisimmista nimistä. Hän korostaa sitä, että arkeologia on ehdottoman tärkeä ottaa huomioon Jeesusta tutkittaessa. Pitää aina muistaa, että arkeologit eivät työskentele kuin Indiana Jones etsien jotain tiettyjä evankeliumeissa mainittuja esineitä, joita Jeesus olisi käyttänyt. Arkeologit eivät yritä etsiä Jeesuksen jalanjälkiä Kapernaumista, vaan he tutkivat, millainen paikka Kapernaum oli 1. vuosisadalla. Yritämme ymmärtää, millainen oli se maailma, jossa Jeesus oli, eli ja opetti. Arkeologian suurin anti on juuri siinä, että se on paljastanut suurpiirteisesti, millainen oli Jeesuksen ajan Israel.

Charlesworth listaa kirjoituksissaan yksityiskohtaisia löytöjä, joilla on suuri merkitys Jeesus-tutkimukseen. Kertoessaan Kapernaumista hän keskittyy kuuluisaan ”Pietarin taloon”. Kapernaumin kylä oli se kylä, jossa kaikkien evankeliumien mukaan Jeesus asui tultuaan aikuiseksi. Se oli kuin hänen toimintansa tukikohta, josta hän reissasi apostolien kanssa julistusmatkoilleen. Kaksi fransiskaani-isää, V. Corbo ja S. Loffreda, ovat suorittaneet Kapernaumin arkeologiset kaivaukset (vuosina 1968–1985).

Mutta mitä tuosta ns. ”Pietarin talosta” voidaan sanoa? Onko kyseessä ihan oikeasti Pietarin koti? Oliko tuo talo se koti, jossa Jeesus opetti, jonka ovelle kerääntyi koko kaupunki? Onko tuo se talo jonka sisällä Jeesus paransi Pietarin kuumeisen anopin ja jonka katto purettiin, niin että halvaantunut mies voitiin laskea Jeesuksen kasvojen eteen? (Mark 1–2)

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, Charlesworth ja monet muut tutkijat – samoin kuin käsittääkseni nuo fransiskaani-isät – ovat aika vakuuttuneita siitä, että kyseessä olisi juuri Pietarin koti. Miksi? Charlesworth listaa kuusi syytä tälle käsitykselle:

1) Pietari oli selvästi kylästä kotoisin. Kaikki evankelistat vahvistavat tämän moneen kertaan ja monin tavoin

2) Mitään muuta taloa koko Galileassa tai Kapernaumissa ei ole yhdistetty Pietariin tällä tavalla. Evankeliumit, traditio, pyhiinvaelluskertomukset tai arkeologit eivät yhdistä mitään muuta taloa Pietariin juuri tällä tavalla.

3) Pyhällä maalla basilika rakennettiin usein pyhän paikan ylle. Tällainen basilika löytyy juuri tämän talon yltä, ja sitä pidettiin juhlallisesti Pietarin talona. Pyhiinvaelluskertomuksessa 400-luvun lopulla todetaan, että Pietarin kodin yllä Kapernaumissa on nyt basilika.

4) julkiset tilat, joita käytettiin erityistarkoituksiin, olivat muinoin rapattuja (plastered). Pietarin talo on rapattu, ja tämä rappaus ajoittuu mahdollisesti jo 1. vuosisadalle.

5) Rapatusta seinästä on löytynyt graffiitteja 2. ja mahdollisesti jo 1. vuosisadalta. Näissä graffiiteissa on mainittu nimet Jeesus ja Pietari.

6) Talon basalttiseinät olisivat kantaneet ainoastaan kattoa – vrt. Mark. 2:1–12.
Oman vaatimattoman mielipiteeni mukaan tämä ”Pietarin talo” on ihan oikeasti ollut Pietarin talo, josta niin paljon kerrotaan luvuissa Mark 1–2.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Alkuseurakunnan ikkuna ja apostoliset isät

Väitöskirjan tekemiseen kuuluu itse teoksen kirjoittamisen lisäksi kaikenlaisia muita opintoja. Tällä viikolla sain UT:n kreikan suoritettua! Seuraavaksi on tentittävänä ns. Apostoliset isät. Apostolisten isien kirjoituksiin lasketaan 1. ja 2. vuosisadan kristillisiä kirjoituksia. Nämä ovat vähän kuin kristittyjen ”Qumranin kääröjä”, ainakin siinä mielessä, että suurin osa näistä kirjoituksista päätyi länsimaalaisten kristittyjen käsiin vasta 1500-luvulla. Apostolisten isien kirjoitukset ovat tosi vanhoja ja ne ovat olleet luostarien takavarastoissa hautautuneina halki vuosisatojen – antiikin ajoilta asti tai myöhempinä kopioina.

Kuitenkin kirkon alkuaikoina näitä kirjoituksia luettiin Raamatun kirjojen ohella aika laajasti Roomasta Aleksandriaan asti. Sitten ne tosiaan unohtuivat, kun mielenkiinto niitä kohtaan lopahti. Vasta 1500/1600-luvuilla nämä kirjoitukset löydettiin uudelleen. Mainittakoon vaikka, että Rooman piispan Kleemeksen kirje oli unholassa. Se opittiin länsimailla tuntemaan yleisemmin vasta v. 1633. Yleisesti tutkijat pitävät Kleemeksen kirjettä 1. vuosisadan loppupuolen tuotoksena. Kyseessä on siis kirja, joka on vanhempi kuin jotkut UT:n kirjoitukset! Samoin Didakhe – Kahdentoista apostolin opetus – on 2. vuosisadan alkupuolelta. Erittäin vanha, mutta sekin unohtui ja hävisi. Tämä sanomattoman tärkeä kristillinen kirja julkaistiin vasta v. 1883! Nykyään ainakin Helsingin yliopistossa syntyy parhaillaan Kahdentoista apostolin opetuksesta väitöskirja.

Apostolisten isien kirjoituksiin lasketaan seuraavat teokset: Barnabaan kirje, Didakhe, Ignatiuksen kirjeet, Polykarpoksen kirje, Polykarpoksen marttyyrio, 1.–2. Kleemeksen kirjeet, Hermaan Paimen ja kirje Diognetokselle.

Paavalin lähetysmatkat kulkivat länteen, kohti valtakunnan pääkaupunkia Roomaa. UT ei kerro mitään siitä, miten evankeliumi levisi ja vaikutti idässä ja etelässä. Egyptin pääkaupunkiin Aleksandriaan kehittyi kuitenkin hyvin varhain seurakuntia, ja myöhemmin kukoistava kristillinen kulttuuri. Ainakin jotkut Apostolisten isien kirjoitukset valaisevat näiden egyptiläisten kristittyjen elämää. Näissä kirjoituksissa on hyvin käytännöllisiä kirkon huolia: miten käyttäydytään seurakunnassa, mitä tehdään vainoissa uskostaan luopuneille, jotka haluavat palata takaisin, miten vietetään ehtoollista, miten eletään, kun seurakuntaa repivät sisäiset riidat?

Mitä hyötyä näistä kirjoituksista on? Vaikka mitä. Apostolisten isien suomenkielisen julkaisun takakannessa sanotaan osuvasti: ”Apostoliset isät olivat varhaisimman kirkon opettajia. Nämä kirjoitukset ovat syntyneet ensimmäisellä ja toisella kristillisellä vuosisadalla. Ne ovat ehkä merkittävin kristillinen asiakirja Raamatun jälkeen… Apostolisten isien kirjoissa tarjoutuu välitön kosketus ensimmäisten seurakuntien elämään ja toimintaan. Ne kiinnostavat jokaista, jolle Raamattu on läheinen.”

Jos haluat tietää, millainen oli se kuuluisa alkuseurakunta, jonka perään usein haikaillaan, niin meidän pääväylät sen selvittämiseen löytyvät UT:sta ja Apostolisten isien kirjoituksista. UT:n useat kirjeet samoin kuin Apostolien teot kertovat apostolien ja alkuseurakunnan ajasta. Apostolisten isien kirjoitukset kertovat sitten, mitä tuosta apostolien alkukristillisyydestä syntyi, ja mihin suuntaan uskomme ja kirkko kehittyi.

torstai 20. lokakuuta 2011

tiistai 18. lokakuuta 2011

Jumala on (ihmis)mieletön

Isä Cantalamessa innosti meitä palaamaan kristinuskon perusteisiin ja etenkin kolmiyhteisen Jumalan luo. Ekumenian kannalta Jumalan kolmiyhteyden esittäminen kaiken lähtökohtana toimii, koska tästä kaikki kristityt ovat yleensä (ainakin virallisesti) samaa mieltä. Cantalamessa sanoi, että usko kolmiyhteiseen Jumalaan on ainut pätevä vastaus modernin ateismin hyökkäykselle. Miten voi olla näin? Hän perusteli, että jos 1800-luvulla kolminaisuusoppi olisi otettu tosissaan, niin filosofisen ateismin läpimurto ei olisi ollut niin voitokas. Ludwig Feuerbach esitti tuolloin, että Jumala on vain uskovaisen mielen heijastuma.

Feuerbachin väite on vakuuttava, jos jumalan ajatellaan olevan jokin epämääräinen suurin henkinen voima, deistinen jumaluus jossain taivaassa. Mutta on vaikea kuvitella, että kolmiyhteinen Jumala, jonka toinen persoona kuoli häpeällisen kuoleman ristillä, olisi ”mielen heijastuma”. Miksi ihmeessä ihmisen mieli halusi jakaantua juuri kolmeen ja silti olla yksi? Kristillinen usko, jos se otetaan tosissaan, on ihmismielen vastainen. Ajatus kolmesta persoonasta, jotka muodostavat Yhden ja ainoan Jumalan, ei ole ihan tavanomainen. Lisäksi, jos menemme kolminaisuudesta Golgatan ristille, niin käy vielä selvemmäksi, että kristinuskon ydinuskomukset eivät ole mitään yleisen mielen heijastumia.

”Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus”, 1. Kor. 1:23-24. Paavali jatkaa, että ”me julistamme…, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa”, 1. Kor. 2:9. Kristinuskon ydinsanoma on siis jotain ”mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa.” Pitää muistaa, että ristiinnaulittu oli juutalaisen lain mukaan Jumalan kiroama ihminen (5. Moos. 21:22-23). Ajatus ristiinnaulitusta Messiaasta oli todella ennen kuulematon. Kreikkalaisille risti edusti kaikkea pahaa ja hävettävää. Siihen ei osattu yhdistää mitään jumalallista.

Cantalamessa totesi, että nykyään on äärimmäisen tärkeää, että usko kolmiyhteiseen Jumalaan saadaan kristittyjen arkeen ja elämään. Tämä ei saa jäädä vain opilliseksi teoriaksi, vaan sen pitää toimia, sillä pitää olla merkitystä tavallisen kristityn elämässä. Hän antoi yhden hyvän käytännöllisen haasteen. Mitä tapahtuisi, jos perhe tai seurakunta ottaisi mallia kolmiyhteisestä Jumalasta?

Usein Jumalan kolmiyhteyttä on verrattu juuri perheeseen – mieheen, vaimoon ja lapseen. Evankeliumeissa kolminaisuuden persoonat eivät korosta tai tuo itseään esille vaan toisiaan. Isä sanoo Pojalleen: ”Sinä olet minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt” (Matt. 4). Poika tekee kaiken, mitä Isä käskee. Hän kirkastaa Isän: ”Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni”, Joh. 17:4. Poika ilmoittaa Isän kenelle tahtoo: ”Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa”, Matt. 11:27. Pyhän Hengen päätehtävä on taas kirkastaa Kristusta, Joh. 16:14. Henki ilmoittaa meille koko totuuden, mutta ”hän ei puhu omissa nimissään”, vaan kaiken, ”minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta”, Joh. 16:14. Näin ollen Isä, Poika ja Pyhä Henki kehuvat aina kilvan toisiaan, he ”rakastavat toisiaan niin kuin itseään”. Ajattele jos mies, vaimo ja lapsi käyttäytyisivät näin – kehuen ja korostaen toinen toisiaan. Miltä kristittyjen välinen ekumenia näyttäisi, jos toimisimme aina kolmiyhteisen Jumalan hengessä?

Seurakunnan tulisi toimia tällä tavalla. Mehän olemme yksi ruumis, jossa on monta jäsentä. Yhden jäsenen menestys on koko ruumiin etu. Kun yksi jäsen kärsii, koko ruumis kärsii. Kun Poika kärsi ristillä, Isä kärsi hänen vierellään – menetyksen surua: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”

perjantai 14. lokakuuta 2011

Perikoreesi-oppi ja Paavin hovisaarnaaja. "Tervetuloa kylään!"

Viikko sitten olin kuulemassa Hengen uudistuksen Kirkon rakentajat foorumilla isä Raniero Cantalamessaa. Hän on palavahenkinen italiaano, paavin hovisaarnaaja ja katolisen kirkon näkyviä karismaattisen suuntauksen edustajia. Roomalaiskatolilaisen Cantalamessan kutsuminen herätysmielisten luterilaisten seminaarin pääpuhujaksi oli mielenkiintoinen, rohkea ja viisas veto. Hän puhui kolmiyhteisestä Jumalasta. Katoliset, luterilaiset ja ortodoksit ovat aina olleet yhtä mieltä siitä, että Jumala on yksi ja kolmiyhteinen. Tällainen yksimielisyys on harvinaista ja hienoa. Joka tapauksessa Cantalamessa viittaili jonkin verran ns. perikoreesi-oppiin, jolla kuvataan kolminaisuuden eri persoonien yhteyttä. Tämä perikoreesi-oppi on perustettu eritoten seuraavien Jeesuksen sanojen varaan. ”Minä olen Isässä, ja että Isä on minussa”, Joh. 14:11. Poika jatkaa: ”Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä”, Joh. 14:20. Jeesus jatkaa tästä Isän ja Pojan yhteisestä toiminnasta: ”me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen.” Joh. 14:23.

Näin ollen Jeesuksessa näkyi Isä Jumala, samoin Poika oli täynnä Pyhää Henkeä. ”Isä on minussa ja minun tekoni ovat hänen tekojaan”, Joh. 14:10. Tällaisia ajatuksia lukiessamme huomaamme, että evankeliumin sanoma on ihmeellinen. Emme vain usko pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan, niin kuin johonkin ulkopuoliseen jumaluuteen, vaan koko pyhyys tulee asumaan meidän sisälle! Tämä ajatus, että Jumala tulee uskovan sydämeen asumaan, näkyy laajasti UT:ssa. Meidän sydämessä asuva Pyhä Henki rukoilee meidän heikkojen puolesta: ”Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!”, Gal. 4:6, Room. 8:26. Sen lisäksi, että meidän sydämistä kaikuu Jeesuksen Abba-rukous Pyhässä Hengessä, niin meidät on kasteen ja uskon kautta liitetty ja yhteen kasvatettu Kristuksen kanssa – hänen kuolemaansa ja elämäänsä, Room. 6:5. Myös ehtoollisessa me otamme Jeesuksen hyvin konkreettisesti vastaan nimittäin leipä ja viini ovat hänen ruumiinsa ja verensä.

Paavali kirjoittaa, että ”Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen”, Room. 5:5. Varmasti tällaisen evankeliumin, tällaisen itsensä antavan ja meihin asumaan muuttavan Jumalan kanssa, kristinusko on täysin ainutlaatuinen uskonto. Näitä suuria uskon salaisuuksia sopii vähän miettiä ja ihmetellä hiljaa mielessään.

torstai 6. lokakuuta 2011

Merkillisiä paikkoja Turussa - Casagrandetalon Pyhän Hengen kappeli

Tällä viikolla olen saarnannut merkillisissä paikoissa. Sarasmäen vankilassa ja keskiajan syntisten, kastamattomien ja äpärien hautuumaalla. Tuolle hautuumaalle, joka on löytynyt Turun keskustastan alta arkeologisissa kaivauksissa, on sittemmin rakennettu Pyhän Hengen kappeli. Kaivauksissa tältä nykyisen kappelin alueelta löytyi 1000:n keskiajalla eläneen ihmisen luut. Selkeästi suurin osa näistä luista on kuulunut lapsille ja nuorille naisille, joiden keski-ikä on ollut 27 vuotta. Luita on sittemmin tutkittu paljon. Nämä onnettomat olivat kuolleet vauvoina, synnytyksessä tai aivan lapsina. Suuri osa aikuisista vainaista oli kuollut puutostilojen ja nälän vaivaamina. Näiden luiden keskeltä löytyi yksi hauta-arkku keskiajalta, johon vainaja oli naulattu kiinni. Miksi? Oppaamme selitti, että hänen oli todennäköisesti ajateltu olevan niin syntinen, että naulaamalla hänen ruumiinsa kiinni arkkuun, haluttiin varmistua, ettei hänen levoton sielunsa jää kummittelemaan. Nämä ihmiset on haudattu juuri tällä paikalle siksi, että heitä ei saanut haudata kirkon siunatulle maalle. (Ks. asiaa havainnollistava selostus tästä.)

Myöhemmin, historiasta liikuttuneena turkulainen paikanomistaja rakensi tälle paikalle kappelin. Kappelin seinustalla on isoja laatikoilta, joihin näiden 1000:n ruumiin luut on kerätty. Nyt kaikki ovat siunatussa maassa. Alttarina kappelissa on iso keskiajalta peräisin oleva myllyn kivi. Ajatelkaa, en tiennyt tästä paikasta mitään, ennen kuin menin sinne pitämään ehtoollismessua! Kuinka sattuikaan, että viikon evankeliumitekstinä oli viellä Matt. 18:1-6, 10, jossa puhutaan siitä, että "lapsenkaltaisia", "näitä vähäisimpiä, jotka uskovat minuun" ei saa väheksyä. Ajatelkaa, että alttaripöytänä tässä karmivan kauniissa paikassa oli myllynkivi. Tuossa päivän evankeliumiteksissä Jeesus sanoo: "Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen."

Sarasmäen vankilassa edessä oli vankeja. Monet heistä ovat kyllä niin surkean näköisiä, toiset taas vähän iloisempia. Se on monelle toivottavasti kääntymyksen paikka tuo vankiselli.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Paavali ei kestä, jos sinä et kestä uskossa

1. Tess. 3:1-13

”Uskon kyllä, mutta en niin kuin kirkko opettaa”, näin moni kertoo vakaumuksestaan. Apostoli Paavali ei olisi ikinään hyväksynyt tuollaista ”uskontunnustusta”. Paavali rukoili, että seurakuntalaisten usko ei sortuisi. Hän halusi vahvistaa ja rohkaista heidän uskoaan. Paavali ei ”enää kestänyt kauempaa” epätietoisuutta ”veljiensä” uskon kestävyydestä. Hän pelkäsi, että heidän uskonsa sortuu, 3:2-3, 5. Jakeessa 2. Kor. 11:28 hän kertoo, kuinka ”minua joka päivä painaa huoli kaikista seurakunnista.” Seurakuntalaisten usko oli Paavalille elämän ja kuoleman kysymys (3:8). Seurakuntien uskonkriisi oli Paavalin uskonkriisi.

Paavalilta opimme, että kristittyjä pitäisi yhdistää sama apostolinen usko. Kristuksen apostolit kuten Pietari, Paavali ja Johannes levittivät tämän apostolisen uskon koko maailmaan, ja sen ytimessä oli usko Kristukseen. Jeesus sanoi sairaalle ihmiselle: ”Tapahtukoon sinulle niin kuin uskot.” Se, miten ja mihin me uskomme, on tosi tärkeää. Seurakuntalaiset eivät kestä, jos heidän uskonsa sortuu, ja Paavali ei kestä, jos he eivät kestä.

Miksi jumalanpalveluksessa tunnustetaan aina apostolinen uskontunnustus?

Tätä liftari-kirjoitusta tehdessäni todella heräsin jälleen pohtimaan apostolista uskontunnustusta. Jo UT:sta löytyy uskontunnustuksia ja niiden kaavailuja. Jakeessa Room. 10:9 on yksi kaikkein varhaisimmisita uskontunnustuksista: "Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva." Uskontunnustuksissa painotetaan aina, että Jeesus on Herra. Vain ihminen, jossa asuu Herran Henki, voi tämän tunnustaa. Kristuksen Herruus on ehdotonta ja täydellistä. Tämän vuoksi kristitylle kukaan muu ei voi olla samassa täydessä mielessä Herra, kuin Kristus. Keisari ei ole Herra, ei raha, ei mikään muu "jumaluus", ei mikään poliittinen johtaja tai puolue. Herruus kuuluu vain Kristukselle.

Jakeessa 1. Kor. 8:6 mainitaan yhdenlainen uskontunnustuksen kaavio:

"Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät."

perjantai 30. syyskuuta 2011

Yritän taas ymmärtää Paavalia - lyhyitä selityksiä hänen kirjeisiinsä

1. Tess. 2:13-20

Paavalin aikana evankeliumi levisi koko maailmaan. Kaikki oli uutta, eikä seurakunnilla ollut tuttuja ja turvallisia rutiineja. Esikuvia tarvittiin. Paavali sanoo, että Tessalonikan seurakunta ”pitää esikuvanaan Juudassa” olevia seurakuntia. Molemmat joutuvat kokemaan vainoa, mutta molemmat luottavat Kristukseen. Apostolien tekojen luvussa 2 Jerusalemin seurakunta asetetaan kuin malliseurakunnaksi kaikille muille (Ap. t. 2:42-47). Paavali kirjoittaa, että myös Tessalonikan seurakunta toimii esikuvana. Heistä ”tuli esikuvia kaikille Makedonian ja Akhaian uskoville”, 1:7-8.

Tuollainen kansainvälinen esikuvallisuus on aikamoinen kunniatehtävä! Tämä seurakunta oli yhtä aikaa kodikkaan lämmin paikallisseurakunta ja kuitenkin se oli osa suurta Kristuksen maailmanlaajuista kirkkoa. Sillä oli kansainvälinen merkitys. Varsinkin nyt globaalissa maailmassa seurakunnilla on kansainvälinen merkitys. Yli kansallisten rajojen olemme veljiä.

Minkälaista mallia sinun kotiseurakuntasi näyttää muille seurakunnille?
Millaista esikuvaa Afrikan monet seurakunnat näyttävät meille Pohjolan seurakunnille?

Tästä löydät ajatuksia herättävän blogin nykyisestä paavista, Benedictus XVI:sta, joka ihailee Luttheria.

torstai 29. syyskuuta 2011

Yksinäisyys - inhimillinen tekijä kadoksissa

Meidän kulttuurimme on sairas ja sairauden nimi on yksinäisyys. Äskettäin Suomessa vieraillut neurologi Leonardo Emberti Gialloreti, sanoo juuri näin. Länsimaissa onnellisuuden ajatellaan olevan yhtä kuin vapautta, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä. Kuitenkin kristinusko, joka on koko Lännen kulttuurin pohjalla, opettaa, että asia on päinvastoin. Onnellinen on riippuvainen, välittävä ja sellainen, joka kuuluu yhteisöön: perheeseen, seurakuntaan, sukuun jne.

Tämän viikon evankeliumiteksti (Joh. 5:1-15) on yksinäisyyden kannalta tosi osuva. Betesdan rampa mies oli yksinäinen. Hän makasi sairaiden, kuurojen, mykkien ja rampojen kanssa Betesdan altaan pylväiden varjossa. Hän odotti ihmettä, mutta vaikka ihme tapahtui ja enkeli astui altaaseen, niin se ei miestä vielä täysin auttanut. Hänen pelastuskertomuksestaan puuttui se ”inhimillinen tekijä”, ja tämän vuoksi hän ei parantunut. Hän oli ollut 38 vuotta sairautensa ja heikkoutensa kanssa yksin. Jeesus näki hänet ja tiesi, että hän oli kauan ollut sairautensa kanssa. Jeesus kysyi, ”tahdotko tulla terveeksi?” Tarkka käännös miehen vastauksesta kuuluu näin: ”Herra, minä en omaa ihmistä, joka veden liikkuessa heittäisi minut altaaseen”. Miehellä ei ollut vaimoa, äitiä, isää, siskoa, veljeä, ystävää tai omaishoitajaa, joka olisi häntä auttanut. ”Minulla ei ole ihmistä.” Vanhainkodeissa ja sairaalassa tuo miehen vastaus on monien kohdalla täyttä totta. Ihminen vanhentuu sairauksiensa kanssa liian usein yksin. Silloin olennainen kysymys on, onko sinulla joku, joka auttaa ja käy katsomassa.

Jeesus sanoi Betesdan sairaalle miehelle: ”nouse, ota vuoteesi ja mene”. Myös muissa kohdissa, kun Jeesus paransi halvaantuneen, hän käytti vastaavanlaista käskyä. Jakeessa Matt. 9:6 Jeesus sanoi halvaantuneelle: ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Gerasean riivatulle Jeesus sanoi, että ”mene kotiisi omaistesi luo…” Mark 5. Betesdan miehelle Jeesus ei kuitenkaan kerro, minne hänen pitäisi mennä. Hän vain sanoo ”mene”. Miehellä ei ollut kotia, omaisia, ystäviä tai tuttuja, joiden luo hän olisi voinut mennä.

Parannettu Betesdan mies, koditon, meni Herran kotiin eli temppeliin. Siellä me hänet seuraavaksi kohtaamme. Jeesus oli hävinnyt temppelin ihmisvilinään ja mies on juutalaisten tentattavana siitä, miten ja kuka hänet on parantanut. Tässä tilanteessa Joh. 5:14 ”Jeesus löysi miehen temppelissä”. Alkukielessä käytetään verbiä löytää: euriskoo. Nykykäännöksessä Jeesuksen kerrotaan Tavanneen miehen temppelissä. Jeesus kuitenkin Löysi miehen ja se tarkoittaa, että Jeesus oli etsinyt temppelin ihmisvilinästä tätä Betesdan miestä, jota kukaan ei ollut auttanut tai ilmeisesti kaivannut tai etsinyt 38 vuoteen. Se, että Jeesus etsii ihmistä, on kova arvonosoitus. Hän on tullut etsimään kadonneita. Jumala etsii häntä, josta muut eivät välitä, joissa muut eivät edes näe ihmisarvoa.

Miehen ensimmäinen vastaus ”minulla ei ole ihmistä” voidaan ehkä myös vapaasti tulkittuna ymmärtää luovasti siten, että mies ajatteli, että ”minulla ei ole ihmisarvoa”.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Kuohuva Betesdan allas

Tällä viikolla kirkoissa on evankeliumitekstinä Joh. 5:1-15 eli kertomus siitä, kuinka Jeesus paransi pitkäaikaissairaan ja yksinäisen miehen Betesdan altaalla. Jeesuksen ollessa Jerusalemissa ”oli eräs juutalaisten juhla”. Jeesus kulki temppelin pohjoispuolella Betesdan altaan lähellä, jossa oli viisi pylväshallia. Betesdan suuren altaan reunoilla, pylväshallien varjossa makasi ”suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita.” Yhden näistä, liikuntakyvyttömän miehen Jeesus paransi sanallaan. Kertomus on monella tavalla koskettava ja puhutteleva, mutta kerron tässä nyt vain lyhyesti tästä Betesdan altaasta arkeologian näkökulmasta.

Arkeologit väittävät, että tuo kyseinen allas on löytynyt, samoin kuin niiden viiden pylväshallin rauniot. Tämä Betesdan arkeologinen kohde sijaitsee muinaisen temppelin pohjoispuolella, niin että itse temppelialueelle on ollut Betesdasta vain 50-100 metrin matka. Israelissa vuoden asuessamme kävimme tätäkin kohdetta ihmettelemässä. Sen vieressä on vanha kirkko. Viimeisimmässä BAR-lehdessä (Biblical Archaeology Review; 2011, Vol. 37) oli iso artikkeli tästä Betesdan altaasta. Artikkelin kirjoittaja, Urban C. Von Walde, on vakuuttunut, että Betesda, samoin kuin muinaisen temppelin eteläpuolella ollut Siloan allas, olivat molemmat aikoinaan puhdistautumisaltaita. Tuon ajan juutalaisille rituaalinen puhtaus oli äärimmäisen tärkeä asia. Heillä oli lukuisia puhdistautumisaltaita, joita on löytynyt ympäri Israelia: Masadasta, Qumranista, Kaanaasta, Gamlasta, Seforiksesta, Tiberiuksesta, Korasinilta, Herodiumilta jne… Puhdistumisallas eli miqveh-allas oli tarkoitettu juutalaisten puhdistautumista varten. Muinaisen temppelialueen läheltä on löytynyt kolme isoa puhdistusallasta: Betesda, Siloam ja temppelin eteläpuolen portaiden vieressä oleva puhdistautumisallas, joka on ilmeisesti ollut vain papistoa varten.


Kuvissa yksi monista temppelialueen lähellä olevista pienistä puhdistautumisaltaista. Keskikaide erottaa altaaseen menevät niistä, jotka nousevat altaasta pois. Altaaseen upottautuvat saastaiset, mutta sieltä nousevat puhtaat - altaan kautta mennään kuin "kuolemasta elämään", kuin "orjuudesta vapauteen".


Ainoastaan Johanneksen evankeliumissa mainitaan nämä Jerusalemin temppelin lähistöllä olevat vesialtaat. Jeesus paransi pitkäaikaissairaan Betesdan altaalla (Joh. 5) ja myöhemmin hän sanoi syntymästään sokealle miehelle: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy”, Joh. 9. Vaikuttaa siltä, että tuolla altaalla myös lukemattomat muut juutalaiset ovat peseytyneet uskonnollisista syistä. Siloan allas on sijainnut muutaman sadan metrin päässä temppelialueelta – sen eteläpuolella. Evankelista Johannes on ainoana evankelistana kertonut näistä altaista ja Jeesuksen ihmeistä niiden yhteydessä. Johanneksen kerronta valaisee hyvin sitä, kuinka tärkeitä nämä puhdistusaltaat olivat juutalaisille. Johannes on myös ainut evankelista joka kertoo, että Kaanaan häissä ”oli kuusi kivistä vesiastiaa juutalaisten tapojen mukaisia pesuja varten; ne olivat parin kolmen mitan vetoisia”, Joh. 2:6. Nykyään tutkijat usein sanovat, että Johannes tuntee todella hyvin Jeesuksen aikaisen Jerusalemin. Ilman Johanneksen evankeliumia emme tietäisi näitä asioita Betesdan ja Siloan altaista. Nämä Johanneksen kertomat yksityiskohdat, joissa korostuu juutalaisten pesut ja rituaaliset puhtaussäädökset, kuvaavat tarkkaan ensimmäisen vuosisadan todellisuutta.

Viime aikoina johtavat Jerusalemin arkeologit kuten Eli Shukron ja Shimon Gibson ovat väittäneet, että Siloan ja Betesdan altaat ovat olleet ensimmäisellä vuosisadalla, eli Jeesuksen aikana, rituaalisia puhdistusaltaita. Näissä on käyty upottautumassa, jotta oltaisiin puhtaita astumaan Herran huoneeseen, temppeliin. Mistä voidaan päätellä, että nämä altaat ovat olleet puhdistusaltaita? Ensinnäkin Betesdan ja Siloan altaat ovat samantyyppisiä ja molemmat ovat aivan lähellä temppeliä, suurten pyhiinvaellusjoukkojen temppeli-reitillä. Näiden altaiden reunoina ei ollut seiniä, vaan koko reunan leveydeltä tasaisesti laskeutuvat portaat. Tällaiset leveät ja loivat portaat viittaavat siihen, että niitä pitkin isot ihmisjoukot ovat voineet laskeutua ja upottautua altaaseen.

Betesdan altaan vieressä on ollut toinen iso allas, ja ilmeisesti tämä allas on ollut Betesdan altaan täyttöallas. Sieltä on laskettu tuoretta ja elävää vettä, jolloin Betesdan vesi on alkanut ”kuohumaan”, Joh. 5:4. Betesdan sairailla oli uskomus, että kun vesi kuohuu, enkeli laskeutuu siihen ja se puhdistaa mistä tahansa sairaudesta.

Nämä kaksi allasta, Betesda ja Siloa, ovat suurimmat miqveh-altaat, mitä on Jerusalemista löytynyt. Suurten juutalaisten juhlien, kuten pääsiäisen, lehtimajajuhlien ja helluntain aikoina, satojatuhansia juutalaisia saapui Jerusalemin temppeliin. Ennen kuin he astuivat sisään, heidän piti olla rituaalisesti puhtaita. Tämän vuoksi he astuivat temppeliin puhdistusaltaiden kautta. Jerusalemista on löytynyt tuolta ajalta kymmeniä miqveh-altaita. Suurin osa on pieniä. Rikkaiden pappien asuinalueelta (Palatia Manson, yläkaupunki) on löytynyt omakotitalojen sisältä ”yksityis-miqvoja”, joissa papit ja ylipapit ovat puhdistautuneet Herran palvelusta varten. Johanneksen mainitsemat vesialtaat ja kiviastiat pesuja varten saattavat kuulostaa turhilta nykykristityn mielestä, mutta Jeesuksen aikaisille juutalaisille, jotka olivat pyhiinvaelluksella Jerusalemissa, ne olivat tosi olennaisia asioita. Todennäköisesti kaikki Galileasta tulleet pyhiinvaeltajat kävivät miqvessa puhdistautumassa ennen kuin astuivat Jerusalemin temppeliin.

Jakeiden Joh. 5:1-15 valossa voimme kuvitella kuinka lukuisat juutalaiset upottautuivat Betesdan altaaseen. Tässä tilanteessa Jeesus näkee miehen, joka oli jo 38 vuotta loikoillut turhaan altaan reunalla. Kukaan ei auttanut häntä, kunnes itse Herra näki, tuli ja auttoi. Jeesus ei vienyt miestä kuohuvaan veteen, vaan hän ainoastaan sanoi parantavan sanan. Sairas sai avun. Hän oppi tuntemaan todellisen Elämän Veden, joka pesee pois synnin ja saastaisuuden.

Lopuksi:
Se, mikä oli näiden juutalaisten puhdistumisaltaiden suhde Johannes Kastajan kasteeseen ja alkuseurakunnan kasteeseen, on pitkä ja laaja aihe. Kristillinen kaste on ainutkertainen – sitä ei pidä eikä sitä saa toistaa – kun taas puhdistuskasteet miqvessa olivat joissain hurskaissa piireissä osa jokapäiväistä rutiinia ja rituaalia.

Juditin kirjan jakeet Judit. 12:7-9 kuvaavat hyvin Jeesuksen aikalaisten fariseusten hurskautta, jossa kastautuminen, puhdistautuminen ja rukous olivat tärkeitä: ”Judit viipyi leirissä kolme päivää, ja joka yö hän meni Bait-Ilajan laaksoon ja kastautui leirin alueella olevassa lähteessä. Vedestä noustuaan hän aina rukoili Herraa, Israelin Jumalaa, ohjaamaan kulkuaan ja johdattamaan Israelin kansan voittoon. Puhdistauduttuaan hän palasi telttaansa ja pysyi siellä, kunnes illan suussa nautti ateriansa.”

Ps. Miqveh-altaat ovat käytössä myös nykyjuutalaisuudessa, mutta eivät niin korostuneesti kuin Jeesuksen aikoina.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Oikeudenmukaisuus kunniaan

Moni tuntee katolisten seitsemän kuolemansyntiä, näistä kun on tehty raaka leffa. Kuitenkin kristittyjen on tärkeämpää keskittyä muihin asioihin kuin synnin tekemiseen. Kirjoittaahan Paavalikin: ”Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen”, Fil. 4:7. Jokaisella ihmisellä on perusoikeustaju. Varsinkin juutalaisiin on iskostunut tosi syvälle käsitys oikeudenmukaisuudesta. Oikeudenmukaisuus on myös listattu yhdeksi neljästä päähyveestä katolisten katekismuksessa. Oikeudenmukaisuus yhdistää kaikkia maailman ihmisiä, jopa pikkulapsi, ilman mitään opetusta, tietää suunnilleen, mikä on oikein ja mikä ei. Jumalan laki on kirjoitettu jopa pakanoiden sydämiin.

Kuninkaiden luku 1 Kun. 21 on puhutteleva opetus oikeudenmukaisuudesta. Ahab oli rikas ja voimakas kuningas, jonka valtavat sotaratsujoukot on mainittu jopa Assyrian historian kirjoissa. Tämä kuningas rakensi Baalin temppelin Samariaan, Israelin pääkaupunkiin, kuninkaallisen palatsinsa viereen, 16:32; 21:1. Hän halusi köyhän Nabotin viinitarhan itselleen. Nabotilla oli tila Samariassa palatsin vieressä. Nabot sanoi kuninkaalle: ”Herra minua varjelkoon luovuttamasta sinulle isieni perintömaata.” Jo lähes kaiken omistava Ahab ei saanut tahtoaan läpi. Köyhä ei suostunut antamaan pientä maapalstaansa kuninkaalle, koska se oli Herran hänen suvulleen antama perintömaa luvatulla maalla. Tuon maan omistusoikeus kuului köyhälle Nabotille Jumalan lain mukaan. Edes kuningas, vaikka hän olisi kuinka rikas, ei voisi ostaa tai ottaa tuota maata Nabotin tai Herran kädestä. ”Ahab meni kotiinsa synkkänä ja raivoissaan” koska hän ei ollut saanut omaa tahtoaan läpi edes rahalla. Hän meni kotiinsa nukkumaan, ”kääntyi seinään päin eikä syönyt mitään.”

Kertomus jatkuu siten, että Ahabin sidonilainen vaimo, Baalia palvova Isebel haluaa saada miehensä paremmalle tuulelle. Israelin kuninkaana, niin Isebel inttää, sinulla on oikeus ottaa tuo puutarha. Niin Isebel sanoo järjestävänsä asian. Hän kirjoitti Ahabin nimissä kirjeen, jossa Nabottia syytettiin kuninkaan ja Jumalan pilkasta. Isebelin johdolla kaupungin vanhimmat, poliitikot ja hengenmiehet, aloittivat paaston ja hartaan rukouksen. Nämä kunnioitetut miehet, ”Nabotin kotikaupungin vanhimmat ja jalosukuiset tekivät Isebelin määräyksen mukaisesti.” Kaupunginportilla järjestettiin oikeusistunto, niin kuin tapana oli. ”Kaksi kunniatonta miestä” syytti Nabotia, ja niin hänet julistettiin syylliseksi koko kansan edessä. Hänet maineensa mustamaalattiin, hänet kivettiin kuoliaaksi.

Tämä oli oikeusmurha. Jumala suuttui. Ei auttanut rukous, ei ylistyslaulu, ei paasto. Köyhän ja mitättömän Nabotin murha, hänen perintömaansa varastaminen, koski suoraan Jumalaan. Jumalaa häväistään, kun hänen kuvaansa häväistään. Usein kärsivien itku hukkuu seurakunnan ylistyksen alle. Herra kuitenkin kuuli Nabotin itkun, vaikka Nabot ei tullut kuulluksi oikeuden edessä. Tässä kertomuksessa Ahabista ei tule ainoastaan köyhän Nabotin varas vaan myös murhaaja. Kaikki alkoi siitä, että kuningas halusi saada sen, mikä ei hänelle oikeuden mukaan kuuluisi.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Jatkan taas Paavalin kirjeen lyhyttä kommentointia

1. Tess. 2:1-12
Näissä jakeissa Paavali moneen otteeseen viittaa omaan kristilliseen vaellukseensa ja sanoo yleisölleen: ”tiedättehän itsekin”, ”muistattehan”, ”te voitte todistaa” ja ”niin kuin tiedätte”. Paavali halusi, että ”veljet” eivät vain eläisi niin kuin hän opettaa, vaan myös niin kuin hän elää. Jumala ei puhu seurakunnalle vain sanansa vaan myös esikuvien kautta. Opettajat ovat aivan erityisesti esikuva-asemassa (1. Tess. 1:6; 1. Kor. 4:16-17). Tämän vuoksi ei ole todellakaan samantekevää, miten Sanan opettaja elää. Heprealaiskirjeessä meitä kehotetaan ”muistamaan johtajiamme, jotka julistivat meille Jumalan sanaa.” Meidän pitää ottaa oppia heidän elämäntavastaan ja asettaa heidän uskonsa esikuvaksemme. Hepr. 13:7.
Eräs sotiemme kenraali totesi, että ”suomalaisia pitää johtaa edestä” – omalla esimerkillä. Seurakunnan suhteen Paavali olisi sanonut tähän aamen.

Muistele Paavalin elämää ja mieti, millainen esikuva hän on meille.
Nykyään tällaista esikuvallisuutta ei oteta kovinkaan tosissaan ainakaan hengellisten opettajien piireissä, mutta silti tavalliset seurakuntalaiset usein tarkkailevat pappien ja opettajien elämää siinä missä kuuntelevat heidän opetuksiaan. Jos joku pappi törppäilee pahasti, niin hänen esikuva-asemansa tekee hölmöilystä tai ilkeilystä vielä pahempaa. Tarvitsemme tänään paljon hyviä esikuvia eikä vain hyviä puheita.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Lyhkäsiä selityksiä Paavalin kirjeeseen

1. Tess. 1:1-10

Eräässä elokuvassa mafiapomo sanoo hyvälle agentilleen: ”olet mukava ja hieno mies, mutta et kuulu perheeseen.” Paavali oli juutalainen ja taustaltaan fariseus. Tessalonikan seurakuntalaiset olivat suurimmilta osin taustoiltaan aivan eri maata. He olivat entisiä pakanoita ja epäjumalien palvojia. Heillä ei ollut hienoa ja jaloa taustaa. He olivat ihmisiä, jotka juutalaisten silmissä olivat täysin ulkopuolisia (Ef. 2:12).

Nyt Paavali kuitenkin näyttää, että Kristukseen uskoen myös pakanat voivat kääntyä Jumalan puoleen ja hylätä epäjumalansa (1:9). Näin heistäkin tulee osa pyhää perhettä. Tässä kirjeessä Paavali silmiinpistävästi käyttää näistä pakanuudesta kääntyneistä kristityistä perheenomaisia kuvauksia. He ovat ”Jumalalle rakkaita veljiä”, jotka elävät ”Isän Jumalan” yhteydessä. He laittavat toivonsa Jumalan ”Poikaan”. Heidän luonaan Paavali on ollut ”kuin lapsiaan hoivaava äiti” (2:7). Näillä hellillä, perheenomaisilla sanoilla Paavali kertoo, että Kristuksen tähden nämä entiset ulkopuoliset ovat tulleet sisälle. He kuuluvat totisesti Jumalan omien joukkoon.

Tiesitkö, että se on aika huiman suuri juttu, että me saadaan rukoilla Isä meidän?

maanantai 22. elokuuta 2011

"Minä olen rukoillut puolestasi"

Lukiessani Luukkaan evankeliumia opin jotain rukouksesta. Katsotaan lukua 22, ja eritoten sen kolmea ”kohtausta”, jotka ovat osa suurempaa kiirastorstain illan ja yön tapahtumasarjaa:

1) Jeesuksen ja Pietarin keskustelu aterian jälkeen, j. 31-34.
2) Rukoilua ja torkkumista Getsemanessa, j. 39-46.
3) Pietari kiusattuna ylipapin palatsin esipihalla nuotion ääressä, j. 54-62.

1) Pääsiäisaterian jälkeen, kun Jeesus oli asettanut ehtoollisen, hän vakavoitui selvästi ja sanoi Pietarille: ”Simon, Simon! Saatana on saanut luvan seuloa teitä niin kuin viljaa. Mutta minä olen rukoillut puolestasi ettei uskosi sammuisi”, 22:32. Vähän myöhemmin, samana iltana, opetuslapset ovat Jeesuksen kanssa Getsemanessa rukoilemassa (2). Jeesus rukoilee tuskissaan ja hän käskee myös Pietaria ja muita opetuslapsiaan rukoilemaan ”ettette joutuisi kiusaukseen”, 22:40. Tuo yö oli nimittäin kiusauksen yö. Se oli yö, jolloin paha sai vallan, yö, jolloin Jeesus kavallettiin. Tuona yönä Saatana oli liikkeellä, niin kuin Jeesus sanoi jo viimeisellä ateriallaan: ”Saatana on saanut luvan seuloa teitä niin kuin viljaa”, 22:31.

Tuona yönä, joka oli niin tärkeä koko maailman historiassa ja ihmiskunnan kohtalossa, Pietari nukkui. Pääsiäisyönä juutalaisten tuli valvoa koko yö. Jakeessa 2. Moos. 12:42 nimittäin sanotaan pääsiäisyöstä näin: ”Sinä yönä Herra valvoi viedäkseen heidät (israelilaiset) pois Egyptin maasta; se on Herralle pyhitetty yö, ja silloin kaikkien israelilaisten sukupolvesta toiseen tulee valvoa.” Tuona Herralle pyhitettynä yönä, tuona yönä, jolloin Herra Kristus yksin jaksoi valvoa vapauttaakseen kansansa, hänen läheisimmät miehensä nukkuivat. He eivät jaksaneet valvoa edes hetkeä sillä he olivat ”murheen uuvuttamia”, 22:45-46. Heidän olisi pitänyt valvoa ja rukoilla jotta he eivät ”joutuisi kiusaukseen.” Heti seuraavassa tilanteessa Jeesus vangitaan. Hänet viedään sidottuna kuulusteltavaksi ylipapin taloon, 22:54 (3). Pietari, joka oli nyt herännyt, meni salaa ylipapin talon esipihalle, jonne monia oli kokoontunut lämmittelemään hiilivalkean ääreen. Muistamme, että eräs palvelustyttö tivasi Pietaria: ”Tuokin oli sen miehen seurassa!” ”Sinäkin olet sitä joukkoa.” ”Kyllä tuokin varmasti oli sen miehen kanssa, onhan hän galilealainenkin.”

Näiden ”syytösten” edessä Pietari kielsi kaiken: ”Enhän edes tunne häntä.” Pietari oli kiusauksessa. Jeesuksen varoittavista sanoista oli tullut täyttä totta: Saatana oli seulomassa, kiusaus oli kavalaa ja Pietari oli heikompi kuin olisi ikinään osannut kuvitellakaan. Pietari ei kestänyt kiusauksia, koska hän oli nukkunut kun olisi pitänyt valvoa ja rukoilla. Tässä tilanteessa, kiusausten keskellä, ainut asia, joka kannatti Pietaria, oli Kristuksen rukous. Jeesus oli nimittäin sanonut hänelle: ”Minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi”, 22:32.
Tuona yönä Herra rukoili ja valvoi, jotta Pietari ei täysin menettäisi uskoaan. Tästäkin ahdingosta Kristus nosti Pietarin. Myös itse olen laiska rukoilemaan, ja me kaikki olemme riippuvaisia Vapahtajan esirukouksesta. Näin voin vahvistaa veljiäni.

perjantai 19. elokuuta 2011

Katuevankelista

Kun olin nuori, niin halusin, että minusta tulee isona katuevankelista. Onneksi tuo haave ei ihan suoraan toteutunut, vaikka olenkin tuossa hommassa tosi hyvä. Tapasin eilen Turun kadulla katuevankelistoja – tai feissareita – niin kuin heitä nykyään hämärästi kutsutaan. Itse olin eilen Turun messuilla Mikaelinseurakunnan kojussa kohtaamassa ihmisiä. Joka tapauksessa katuevankelistat eivät ole aina kovin suosittuja: moni vaihtaa kadun toiselle puolelle kun näkee banderollit ”Jeesus rakastaa sinua” ja ”Älä mene helvettiin”. Tämän vuoksi kirkon helmassa evankelistat ovatkin vaihtaneet lievempiin tyyleihin. Siellä tarjoillaan ilmaista soppaa, ilmaista kahvia ja pullaa. Näitä mutustellessa voi jututtaa seurakunnan edustajia ja tutustua erilaisiin tempauksiin.

Evankelista Matteusta lukiessa silmiini osui Jeesuksen antamat ohjeet aikansa katuevankelistoille eli omille opetuslapsilleen, Matt. 10:5-15. Jeesus sanoo, että evankelistat eivät tarvitse kultaa, hopeaa tai kuparia, eivät liikaa vaihtovaatteita, eivät edes laukkua tai sauvaa, kun he painavat kylästä kylään evankelioimassa. Näiden heikosti varustettujen lähettien ja heidän sanomansa arvo kuitenkin painaa aivan käsittämättömän paljon. Heidät lähetetään kyliin, ja kylissä heidän tulee majoittua yhteen taloon koko ”kylämissionsa” ajaksi. Jos heitä ei oteta ystävällisesti vastaan, niin piru paratkoon. Silloin heidän tulee pöllyttää tomukin jaloistaan ja poistua tuosta tuhoon tuomitusta synnin pesästä eli tuosta kylästä/kaupungista. ”Totisesti: Sodoma ja Gomorran maa pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin se kaupunki.”

Raamatussa Sodoma ja Gomorra ovat aivan vertaansa vailla olevia synnin kaupunkeja, joiden tuho on varoitus myös meidän aikamme kylille ja kaupungeille. Kuinka meilläpäin suhtaudutaan evankeliumiin? Ohjeistuksessaan Jeesus antaa ymmärtää, että nuo köyhät evankelistat ovat kuin muinainen Aabraham, joka rukoili Herralta armoa Sodoman ja Gomorran kaupungeille, 1. Moos. 18. Samoin nuo Jeesuksen evankelistat ovat kuin ne kolme ”enkeliä”, jotka saapuivat itse Sodomaan ja vaativat, että Loot perheineen poistuu tuosta tuhoon tuomitusta kaupungista, 1. Moos. 19. Sodoman kaupungin miehet olivat härskejä ja raakoja. He eivät toivottaneet näille ”evankelistoille” rauhaa, vaan uhkasivat raiskata heidät: ”Missä ovat ne miehet, jotka tulivat tänä iltana luoksesi? Tuo heidät tänne, me haluamme maata heidät!” 1. Moos. 19:5. Tiedämme, että enkelievankelistat, jotka tässä kertomuksessa edustavat itse Herraa, joutuivat lopuksi melkein kantamaan Lootin Sodomasta. Tämän jälkeen Sodoma tuhottiin totaalisesti niin kuin muinainen Atlantis tai Pompey. Jäljelle jäi vain varoittava muisto ja tuhkaa.

Joka tapauksessa, kun Jeesus lähettää evankelistansa matkaan, hän antaa heille tällaisen esikuvan. Näillä evankelistoilla on suurempi sanoma ja tehtävä kuin itse Aabrahamilla ja niillä enkeleillä. Jos joku kylä erehtyy torjumaan näiden evankelistojen rauhan sanoman, niin sen kohtalo viimeisellä tuomiolla tulee olemaan pahempi kuin Sodoman ja Gommoran! Mitä tästä opimme? Jeesus oli oman sanomansa ja omien evankelistojensa suhteen tosissaan. Ehkä me modernit kristityt, jotka aina puhumme matalan kynnyksen puolesta, suhtaudumme evankeliumiin ja Kristuksen valtuutukseen ja hätään syntisten puolesta liian kevyesti.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Saako ilmiselviä Herran palvelijoita arvostella? Kuninkaat Vol. III

Saako suuria hengellisiä pyhimyksiä kritisoida? On ihan selvää, että suuria Hengen sankareita on vaikea ja kiusallista mennä arvostelemaan. Menestyvien ja selvästi Herran siunaamien kavereiden voittokulkueessa on nimittäin mukava olla vain lojaali aamenen huutelija. Kuitenkin nuo lojaalit aamenen huutelijat ovat joskus tosi vaarallisia. Jumalan armoittamia miehiä ja naisia on kiusallista arvostella, koska silloin näyttää siltä, että "vastarannan kiiski" kääntyisi itse Herran palvelijaa ja näin myös itse Herraa vastaan. Kyse ei kuitenkaan pitäisi olla aina joko tai -asetelmasta. Kunnon kannattaja saattaa olla myös kovin kriitikko – tosin rakentava sellainen. Nimittäin ilmiselvät Herran sankaritkin tekevät joskus pahasti syntiä, ja silloin on kritiikki paikallaan, olipa kyseessä kuka tahansa.

Salomo oli kuningas, jonka kautta toteutuivat monet lupaukset, jotka Jumala oli antanut Aabrahamille, Moosekselle ja Daavidille. Salomo oli selvästi siunattu, armoitettu ja hurskas kuningas. Tämän jokainen varmasti ymmärsi. Raamatussa Salomoa ihaillaan, mutta myös arvostellaan. Hän oli rikas röystäilijä ja 1000 naisen mies, jonka kaikki astiatkin olivat kultaa. ”Kuningaslain” mukaan hän oli vähintään epäilyttävä kuningas: 5. Moos. 17:16-17. Lisäksi suuri osa kansasta koki, että Israelin kultakausi revittiin sen selkänahasta kovilla verotöillä, 1. Kun. 5:27-30; 12:4. Salomoa ei juuri arvosteltu hänen elinaikanaan, mutta heti kun hän kuoli, kova marina alkoi. Valtakunta hajosi. Todennäköisesti siunausten sokaisemalle Salomolle ja koko kansalle olisi tehnyt vain hyvää jos hyisen rehelliset kritiikin tuulet olisivat saaneet vapaasti puhaltaa.

Mitä me tästä opimme?

Suuria herätyssaarnaajia saa arvostella, poliitikkoja, piispoja ja mediaa saa arvostella. Myös minua vaivaista pappia kannattaa arvostella. Hyvä kritiikki palvelee sen kohdetta – se olisi myös tehnyt Salomolle ja hänen kuningaskunnalleen hyvää. Onneksi profeetat nousivat ja alkoivat valittaa!

Joskus on syntiä olla valittamatta: ”Tämän maan vartijat ovat sokeita kaikki, eivät he mitään näe. He ovat kaikki mykkiä koiria, eivät he osaa haukkua, makailevat vain, läähättävät ja viihtyvät torkuksissa. Mutta näillä korilla on ahnaat kurkut, kyltymättömät. Ja nämäkö ovat paimenia? Mitään he eivät ole oppineet, mitään eivät ymmärrä. Jokainen heistä on kääntynyt omalle tielleen, jokainen ajaa omaa etuaan.” Jes. 56:10-11.

Torstaina 18.8 klo 18 on taas Mikaelinseurakunnan Mikonmökissä raamattuluentoni Kuninkaiden kirjoista (Ks. tästä). Tässä oli vähän alkupaloja siitä, mitä tuleman pitää.

torstai 11. elokuuta 2011

Kuninkaat II , seuraava sukupolvi ja rikkinäinen puhelin

Pidän nyt loppukesällä ja alkusyksyllä raamattuiltoja Kuninkaiden kirjojen pohjalta Mikaelin seurakunnassa Mikonmökissä torstaisin klo 18. Ks. myös tästä. Ensi kerralla tapaamme 18.8. Postaan tähän Kuninkaiden herättämiä ajatuksia.

Nuoret kehiin
Mooses ja Daavid olivat Raamatun suuria johtajia. Heillä molemmilla oli unelma. Mooses halusi johtaa kansan luvattuun maahan. Daavid halusi rakentaa Herralle temppelin. Kumpikaan näistä johtajista ei saavuttanut päämääräänsä. Daavid jäi puolitiehen siksi, että hänellä oli ”veriset kädet”. Mooses ei saanut johdattaa kansaa luvattuun maahan, koska myös hän oli tehnyt syntiä. Näiden miesten unelmien toteutuminen jäi seuraavan sukupolven varaan. Niinpä kansan uusi sukupolvi kulki Joosuan johdolla luvattuun maahan, ja Daavidin poika, Salomo, täytti isänsä unelman. Riparilla lauletaan usein Martin Luther Kingin laulua. Sen sanat menevät näin:

Korkean vuoren rinteille johti
Herra mut laupeudessaan.
Matkani kulki huippua kohti,
sieltä mä näin uuden maan.

Uuden maan minä näin,
eessäpäin Kultakaupunki hohtaa.
uuden maan minä näin, ystäväin,
meidät sinne hän johtaa.

En ehkä itse pääse mä sinne,
silti en oo levoton.
Sainhan mä nähdä viimeinkin, minne
kansani kulkeva on.

Niin kuin ei Mooses tai Daavid, niin ei myöskään Martin Luther King saanut nähdä unelmansa toteutuvan. Nämä johtajat kuitenkin onnistuivat tartuttamaan unelmansa seuraavaan sukupolveen, niin että he näkivät, että kansa oli kulkemassa huippua kohti, kohti unelman täyttymistä ja kohti uutta maata. Kuninkaiden kirjoissa Daavid antaa Salomolle viestikapulan, joka toteuttaa kaikki lupaukset ja unelmat, joita Daavid oli sydämessään kantanut. Täyttymyksen huipulla Salomo kiittää: ”Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala! Hän on kädellään pannut täytäntöön lupauksen, jonka hän antoi isälleni Daavidille...” 1. Kun. 8:15.

Miten tämän päivän kristikunnassa kulkee isien ja äitien unelmat seuraavalle sukupolvelle? Kiittävätkö nuoret täyttyneistä unelmista? Todistetaanko me suurta sukupolvien yhteistyötä ja yhteistä toivoa? Luvut 1. Kun. 1-2 ovat juuri näiden kysymysten vuoksi meille tämän päivän ihmisille aika ajankohtaisia. Monia kristillisiä seurakuntia ja yhteisöjä uhkaa tänään se, että eilisen kuninkaat ”menevät lepoon isiensä luo” ennen kuin he asettavat uuden sukupolven johtajat heidän ”lastensa luo”. Luvuissa 1. Kun. 1-2 oli kyse muinaisen Israelin tulevaisuudesta ja Daavidin perinnöstä, mutta nyt on kyseessä 2000-luvun kristittyjen tulevaisuus. Tämä tulevaisuus on uhattuna, jos viestikapula ei siirry.

Riparin iltasketseitä tuttu leikki "rikkinäisestä puhelimesta" kuvaa nykytilannetta: ei meinaa viesti mennä perille, ja matkan varella se vielä muuttuu moneen otteeseen.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Raamattuluennot Kuninkaista alkoivat!

Viime torstaina 28.7 klo 18 aloitimme raamattuluentosarjan Mikaelin seurakunnassa, Mikonmökissä. Tarkoituksenani on käydä kahdeksan kerran kautta Kuninkaiden kirjat läpi. Viime torstaina opetin Salomon kaudesta, samoin pidin pitkähkön johdannon itse Kuninkaiden kirjoihin. Iltoja on syyskuuun 22. päivään asti aina torstaisin klo 18. Poikkeuksellisesti 11.8 ei ole iltaa.

Julkaisen tässä lyhyesti joitain keskeisiä asioita, joita kävimme viime torstaina läpi:
Johdanto: kuka kirjoitti Kuninkaat, milloin ja miksi?

Tutkijat ovat aika yksimielisiä siitä, että Kuninkaat on kirjoitettu n. 550-luvulla eKr. Kirjan viimeiset tapahtumat käsittelevät 580-l eKr. Näin siis kirja olisi koottu aika nopeasti sen jälkeen kun Jerusalem ja Juudea olivat tuhoutuneet Babylonian sotamahdin hyökätessä maahan ja ajaessaan heprealaiset pakkosiirtolaisuuteen vuonna 586 eKr. Oletettavasti kirjoittajana/kirjoittajina on ollut joku Jerusalemin kirjuri-pappi tai profeetta. On nimittäin aivan vesiselvää, että kirjoittaja on syvästi tuntenut ja sisäistänyt Mooseksen lain. Kuninkaat on kirjoitettu Mooseksen lain näkökulmasta: kansan menneisyyttä, kaikkia kuninkaita ja kulttuureita on arvioitu Mooseksen lain valossa. Samoin kirjan käännekohdissa vilahtaa aina Mooseksen laki. Mooseksen kirjat olivat tavallaan valo, jolla kirjoittaja ymmärsi ja tulkitsi Kuninkaiden historiaa, jota oli yhteensä n. 400vuotta: 960-580 eKr.

Lyhyesti sanottuna Kuninkaat voidaan jakaa kolmeen osaan: 1) Salomon kultakausi 1. Kun. 1-11. 2) Israelin ja Juudean historia 1. Kun. 12-2. Kun. 16. 3) Juudean historia sen tuhoon asti, 2. Kun. 17-25.

Kirjoittaja oli Mooseksen lain sisäistänyt ja nielaissut kirjuri-pappi/profeetta, joka näki Jumalan kansan historian Jumalan suunnitelmien valossa. Kirjoittaja halusi näyttää Herran kansalle, miten Jumalan suunnitelmat ovat toteutuneet, miten Israel ja Juudea ovat onnessaan ja epäonnessaan aina kulkeneet ”niin kuin on kirjoitettu” – ”by the book”. Ymmärtäessään menneisyyden loiston ja tuhon, kirouksen yön, Kuninkaiden kirjoittaja myös näyttää, että niin kuin menneisyydessä kaikki on tapahtunut ”niin kuin on kirjoitettu”, niin myös kansaa odottaa tulevaisuus ”niin kuin on kirjoitettu”.

Mooseksen tärkeä koko kansan tulevaisuutta linjaava profetia löytyy jakeista 5. Moos. 30:1-4. ”Kun olette KOKENEET SIUNAUKSEN JA KIROUKSEN… Silloin te ja teidän lapsenne palaatte Herran, Jumalanne, luo ja tottelette häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne sekä noudatatte kaikkia hänen käskyjään… ja Herra on teille armollinen ja kääntää teidän kohtalonne. Hän kokoaa teidät jälleen yhteen niiden kansojen joukosta, joiden sekaan hän on teidät hajottanut.”

Tässä linjakkaassa profetiassa Israelin tulevaisuus jaetaan kolmeen kokemukseen: kun olette kokeneet ”siunauksen ja kirouksen”, sen jälkeen te, jotka kärventelette kirouksen ja maanpakolaisuuden yössä, käännytte ja silloin Herra kääntää teidän surkean kohtalonne, ja te saatte lopullisen ja täydellisen siunauksen! Tämä kaava on keskeinen: Siunaus – kirous – Siunaus.

Kuninkaissa painotetaan, että Salomon kaudella (960-920) Israel sai kokea Mooseksen profetoiman siunauksen ajan. Kun Salomo on kultakautensa huipulla, kun hän rakentanut Herran huoneen, kuninkaan temppelin ja kun hän Daavidin poika istuu lujasti Israelin kuninkaana valtaistuimellaan, niin hän julistaa näin: ”Kiitetty olkoon Herra, joka lupauksensa mukaisesti on antanut kansalleen Israelille turvallisen asuinsijan. Yksikään hänen (HYVISTÄ) lupauksistaan, jotka hänen palvelijansa Mooses välitti kansalle, ei ole jäänyt täyttämättä”, 1. Kun. 8:56.

Myöhempi historia toteuttaa Mooseksen uhkaukset kirouksen ajasta. 2. Kun. 22:8, 10-11, 13, 15. ”Lain kirjasta” nähtiin aina, mitä ”siihen on meitä varten kirjoitettu”, 2. Kun. 22:13. Kuninkaiden kirjat alkavat loistolla ja siunauksella, mutta ne päättyvät tuhoon ja kirouksen yöhön. Mooseksen profetian valossa kuitenkin pelastuksen aurinko tulisi nousemaan ennen pitkää, ja näin kirouksen yössäkin oli toivo täydellisestä siunauksesta. Me kristityt voimme ajatella, että Kristus astui tuon kirouksen ajan kliimaksiin: kansan kuninkaana hänet kansansa edustajana ristiinnaulittiin ja kirottiin, mutta hänen sovituskuolemansa, kärsimyksensä ja ihanan ylösnousemuksen kautta ”Herra käänsi kansansa kohtalon”. Kristuksen kautta, niin kuin on kirjoitettu, kansalle tarjotaan pelastusta ja ikuista siunauksen aikaa! Tällä tavalla, Mooseksen profetian valossa, Kuninkaiden kirjoittaja olisi toiveikkaana odottanut Kristusta. Ja näin, Mooseksen lain valossa ja Kuninkaiden kirjan taustaa vasten ymmärrämme Kristuksen keskeisen paikan koko Raamatun pelastushistoriassa ja Jumalan suunnitelmassa.

Opeuts: Kuninkaiden kirjoittaja ei siis ollut mikään postmoderni humanisti, jolle historia ja tulevaisuus ovat vain sattuman kauppaa ja jossa pikkuvaltiot ovat suurten valtojen ja voimien pelinappuloita. Ei, vaan Kuninkaiden kirjoittaja julistaa historian kautta, että Jumala johtaa kaikesta huolimatta "niin kuin on kirjoitettu" - Israelin historiaa johtaa lopulta Herran sallimus, eikä huono tai hyvä tuuri, saatikka naapurivaltioiden johtajien päähänpistot.

Tässä oli vain yksi ”johdantotyyppinen ajatus”, mutta viime torstain illassa kävimme läpi myös arkeologian löytöjä Salomoon liittyen. On selvää, että kuninkaat Daavid ja Salomo olivat Israelin ”ihmekuninkaita”, jotka muuttivat Israelin kahdentoista heimon yhteisön voimakkaaksi ja rikkaaksi kuningaskunnaksi, joka hetkellisesti nousi jopa koko Lähi-idän johtoon. Daavidin ja Salomon kautta Israel astui Tuomarien ajoista Kuninkaiden aikaan. Näiden ”muutosagenttien” myötä Israelille tuli yksi kuningas, yksi kansa ja yksi pääkaupunki. Tämä todistus vahvasta muutoksesta ja kehityksestä Daavidin ja Salomon aikana ei perustu ainoastaan Kuninkaiden kirjojen todistukseen, vaan myös arkeologien löytöihin: yleensä Israelin Rautakausi kakkosen (RA2) aloitus isketään 1000/950-luvuille eKr. Juuri tuolloin Israelin maata muokkasivat Daavid ja Salomo kovilla reformeillaan – näin Raamattu kertoo. Kaikki arkeologit tietävät, mikä erottaa Israelissa Rautakausi ykkösen ja kakkosen toisistaan. RA1:n Israel on takapajuinen, pienistä kyläpahasista koostuva heimokansa, joka ei rakentanut mitään suurta ja hienoa – ei temppeleitä, ei palatseja, ei muurilla varustettuja kaupunkeja. Kuitenkin, kun astumme RA2:n Israeliin, kaikki muuttuu: yhtäkkiä muureilla varustettuja kaupunkeja ilmaantuu (Hazor, Gezer, Megiddo), samoin Jerusalemista tehdään merkittävä pääkaupunki, jonne rakennetaan palatsi ja temppeli.

Tutkimuksessa väitellään tällä hetkellä kuumeisesti siitä, ovatko Daavidin palatsin perustukset löytyneet ”Daavidin kaupungista” Jerusalemista? Jo noin 100 vuotta sitten ”Daavidin kaupungista” löydettiin massiivinen 18 metriä korkea porrastukirakennelma, mutta 2000-luvun alussa Eilat Mazar kaivoi esiin tämän porrastukirakennelman yllä olevan maa-alueen. Sieltä löytyi tosi ison rakennuksen pohja, jolla oli 30metriä pitkä seinä! Koko komeuden rakennus voidaan turvallisen varmasti ajoittaa 1100-850-luvulle eKr. Tutkijat tietävät, että tämä ei ole mikään pikkulöytö, vaan kyseessä on koko RAI:n ja RA2:n suurin yksittäinen rakennuskompleksi, joka on kaivettu esiin muinaisesta Israelista! Se olisi, niin kuin Mazar toteaa, ”sopiva kuninkaalle”. Tästä linkistä löydät Daavidin kaupungin omat nettisivut. Juuri Daavidin kaupungista, sen korkeimmalta kohdalta, löytyi kyseisen ison rakennuksen perusteet, jota tuki suuri porrastukirakennelma. Jos tuo tukirakennelma osaisi puhua, niin se sanoisi, että minä tuen suurta palatsia, jos tuo palatsi osaisi puhua, niin se sanoisi, että minä olen suuren kuninkaan koti – jotenkin näin meille luennoi asiasta opettajamme Doron Ben-Ami.

Joka tapauksessa, sekä Raamattu että arkeologia näyttää, että 1000/900-luvuilla Israel muuttui poliittisesti, yhteiskunnallisesti, uskonnollisesti ja monella muullakin tavalla. Tuon muutoksen ykkösagentteina olivat kuninkaat Daavid ja Salomo, ja tämän kehityksen takana oli Jumalan sallimus, niin kuin Raamattu kertoo.

Viime torstaina käsittelimme näitä asioita, mutta alkavan viikon torstaina klo 18 paneudumme Salomon kuuluisimpaan saavutukseen eli temppeliin. Hän rakensi ”Herran huoneen”. Herran huone eli temppeli on VT:ssa äärimmäisen keskeinen, samoin Herran huone säilytti asemansa juutalaisuuden sydämessä myös Jeesuksen aikana. Jerusalemin temppeli oli syntien sovituspaikka, Herran huone maan päällä, ihmisen ja Jumalan kohtaamispaikka, aarrekammio ja pohjattoman luottamuksen kohde.