lauantai 12. marraskuuta 2011

Pyhä Ignatios ja messu

Raamatun Jumala on historian Herra. Hän johtaa kansaansa halki historian vaiheiden. Pelastushistoria kulkee eri henkilöiden ja tapahtumien kautta aina meihin asti. Raamatussa kerrotaan, että pappien tehtävänä oli kerrata kansalle juuri tämä pelastushistoria niin, että se ymmärtäisi olevansa osallinen Jumalan suuressa suunnitelmassa (Joos. 24; Ps. 105-106, 1. Sam. 12, Ap. t. 7; Hepr. 11). Meillä on juuret, historia: näemme lupausten valossa lopunaikojen tulevaisuuteen. Tämän vuoksi on hyvä, että myös me kristityt ymmärrämme vähän kirkon historiaa. Uskommehan, että Kristus on meitä johdattanut ensimmäisestä helluntaista alkaen aina tähän päivään asti.

Esittelen nyt pyhän Ignatiuksen kirjoituksia. Hän kuuluu ns. apostolisiin isiin. Hän oli intohimoinen hengenmies, Antiokian piispa, joka rakasti Kristusta ja kirkkoa. Hän kuoli leijonien raatelemana marttyyrikuoleman Roomassa todennäköisesti vuonna 107. Lähes kaikki, mitä tiedämme Ignatiuksesta, perustuu hänen kirjeisiinsä. Hänellä oli voimakas piispallinen huoli seurakunnista, hän hyökkäsi voimakkaasti harhaoppeja vastaan ja innosti seurakuntia pitäytymään kaidalla tiellä. Ignatiuksen kirjeistä näkee, että hän painotti piispojen ja presbyteerien (pappien) merkitystä seurakuntien johdossa. Hän myös painottaa voimakkaasti eukaristian – eli ehtoollisen – merkitystä.

Lainaan nyt muutamia kohtia, joissa Ignatius kirjoittaa ehtoollisesta:

”Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa ehtoollinen. Onhan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis yksi ainoa, samoin malja yksi ainoa yhdistämiseksi hänen vereensä, ja alttari on yksi ainoa samoin kuin piispa on yksi, yhdessä presbyteerien ja diakonien, palvelustovereiden kanssa” (Ig. Fil. 4:1).

”He (=harhaoppiset) pysyttelevät poissa ehtoolliselta ja rukouksesta, koska eivät tunnusta, että ehtoollinen on meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ruumiillinen olemus, joka on kärsinyt meidän syntiemme sovitukseksi ja jonka Isä hyvyydessään on herättänyt. Mutta ne jotka torjuvat Jumalan lahjan, kuolevat kiistellessänsä. Heille olisi hyötyä rakkaudenaterian viettämisestä...” (Ig. Smyr. 7:1).

”Jos joku ei ole alttarin piirissä, hän jää osattomaksi Jumalan leivästä” (Ig. Ef. 5:2). ”Pyrkikää mahdollisimman usein kokoontumaan viettääksenne Jumalan eukaristiaa ja ylistääksenne häntä. Kun näet usein tulette koolle, kukistuvat Saatanan vallat ja hänen taholtaan uhkaava turmio raukeaa teidän uskonne yksimielisyyden vaikutuksesta” (13:1). Ehtoollisessa te ”murratte yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa” (20:2).

Erään vanhan perimätiedon mukaan Ignatius oli Johanneksen seuraajia. Hänen teologiset painotuksensa sopisivat yhteen tämän käsityksen kanssa. Juuri Johanneksen evankeliumissa Jeesus painottaa niin voimakkaasti, että ehtoollisessa on kyse hänen ”syömisestään” ja ”juomisestaan”: Joh. 6:48, 50, 51, 53 Jeesus sanoo: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää.”

Ignatiuksen kirjeitä lukiessamme huomaamme, että Jeesuksen sanoma oli mennyt perille. Myös tänään kirkon palvonnan ydin ja sydän on sunnuntain ehtoollisalttarilla – messussa. Siinä kaikkein selvimmin evankeliumin ydin syntien sovituksesta ja Kristuksen läsnäolosta omiensa keskellä tulee esille.

2 kommenttia:

  1. Kaikki pyhät rukoilkaa meidän syntisten puolesta

    VastaaPoista
  2. Uskossahan me olemme kaikki pyhiä Kristuksen tähden. Hän on meidän pyhyytemme. Lisäksi meillä on suuri ylipappi taivaan temppelissä jatkuvasti rukoilemassa meidän puolestamme.

    VastaaPoista

Kiitos välittömästä palautteesta.