maanantai 26. joulukuuta 2011

Marttyyrien merkitys

Tänään on marttyyrien muistopäivä. Marttyyrit ovat antaneet uskostaan ja rakkaudestaan suurimman todistuksen. He ovat todellisia todistajia – Kristuksen todistajia niin kuin Stefanus, Paavali, Pietari, Justinos, Ignatios, Polykarpos ja lukemattomat muut. Ensimmäiset kristityt ymmärsivät uskon vuoksi kuolemisen pyhänä uhritoimituksena ja liturgiana eli jumalanpalveluksena. Paavali tiesi, että hän kuolisi marttyyrina. Hän kirjoittaa meille näin: ”Vaikka minun, kun toimitan teidän uskonne uhripalvelusta, olisi lopuksi uhrattava henkeni, minä iloitsen ja riemuitsen kaikkien teidän kanssanne”, Fil. 2:17. ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava tulemisensa päivänä…”, 2. Tim. 4:6-8.

Pietari ja Paavali opettivat, että kirkko on Herran temppeli – kristityn ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Kirjeissään Paavali kertoo missiostaan papillisena uhripalveluksena ja liturgiana. Hän myös kehottaa kaikkia kristittyjä tähän samaan tapaan: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla”, Room. 12:1. Jakeessa Room. 15:16 hän kertoo pakanamissiostaan: ”Olen tehnyt näin, koska Jumala on armossaan kutsunut minut Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua, jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri.”

Tällainen puhe papillisesta uhripalvelusta ja hyvistä uhreista tuntuu monien nykykristittyjen korvissa kummalliselta. Mitä ihmettä Paavali tarkoitti? Pitäisikö tällainen puhe ohittaa pelkästään kuvainnollisena, puhtaasti hengellisenä kielenkäyttönä? Pitäisikö nämä puheet ottaa kirjaimellisesti niin, että kulttipalvelu ja papilliset uhrit kuuluvat kristityn elämään? Paavali ja monet varhaiset kristityt ymmärsivät asian varmasti niin, että uhripalvelu kuuluu oikeasti kristityn elämään, ja myös marttyyrikuolema oli pyhä uhritoimitus.

Antiokian piispa Ignatios, joka kuoli marttyyrina vuonna 117, kirjoittaa näin: ”Sallikaa minun olla petojen ruoka, sillä niiden avulla minun on mahdollista päästä osalliseksi Jumalasta. Minä olen Jumalan vilja, ja petojen hampaissa tahdon tulla jauhetuksi, jotta minut havaittaisiin Kristuksen puhtaaksi leiväksi… Rukoilkaa Kristusta hartaasti minun puolestani, jotta minut voitaisiin havaita mainitsemieni välineiden avulla Jumalalle uhratuksi”, Ign. Room. 4:1-2. ”Minua eivät vähääkään hyödytä maan ääret eivätkä tämän maailman valtakunnat. Mieluummin minä kuolen ja pääsen näin Jeesuksen Kristuksen yhteyteen kuin hallitsen maan ääriä. Häntä minä etsin, häntä joka on puolestani kuollut. Häneen kohdistuu haluni, meidän tähtemme ylösnousseeseen”, 6:1. ”Minun rakkauteni on ristiinnaulittu eikä minussa ole tulta, joka etsisi aineellisuutta ruoakseen. Päinvastoin minussa on elävä vesi, joka puhuu ja se sanoo sydämessäni: Isän tykö!”, 7:2.

Smyrnan piispa Polykarpos kuoli roviolla joskus 150-luvulla. Teloituspaikalla hänelle annettiin mahdollisuus kieltää uskonsa ja säilyttää henkensä: ”Mutta kun prokonsuli yhä ahdisti häntä ja sanoi: ’Vanno, niin minä päästän sinut! Herjaa Kristusta!’, Polykarpos lausui: ’Jo 86 vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut”, Polykarpoksen Marttyrio 9:3.

Polykarpoksen marttyyrikuolema nähdään selvästi kultillisena uhrina Jumalalle – kuten Pol. Martt. 14 nähdään: ”…näin sidottuna hän oli kuin ylevä oinas, joka on valittu suuresta laumasta uhriksi, otollinen, Jumalalle valmistettu polttouhri.” Tässä tuomitussa tilassa Polykarpos rukoili ”uhrirukouksensa”: ”Herra Jumala… minä ylistän sinua siitä, että olet katsonut minut tämän päivän ja hetken arvoiseksi, pääsemään marttyyrien lukuun… Kunpa minut otettaisiin sinun edessäsi tänään näiden joukkoon lihavana ja otollisena uhrina sen mukaan kuin olet kaiken ennalta valmistanut ja ilmoittanut ja pannut täytäntöön, sinä luotettava ja totinen Jumala”, 14:2.

Kirjassaan Jesus of Nazareth (2011) paavi Benedictus XVI kirjoittaa kristittyjen marttyyriudesta mielenkiintoisesti – heidän marttyyrikuolemansa ikään kuin liitetään Kristuksen uhrikuolemaan ristillä. Nämä asiat ovat tänään varmaan ajankohtaisempia kuin koskaan. Kristityt kantavat tänäänkin ristiä ja joutuvat kieltämään itsensä – heidät/meidät on yhdistetty ristiin. Nyt jouluna 30 kristittyä kuoli kun militanttimuslimit räjäyttivät pommin katolisessa joulumessussa Nigeriassa. Pappi ja teologi Dietrich Bonhoeffer on varmasti kuuluisin luterilainen marttyyri. Hänet teloitettiin Natsien keskitysleirillä vuonna 1944. Bonhoeffer on tuttu suomalaisille varsinkin virrestä 600, jonka hän kirjoitti vankilassa vähän ennen kuolemaansa.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Psalmit rukouskirjana

Mikaelinseurakunnassa on syksyn mittaan ollut raamattuiltoja tiistaisin. Keväällä nämä illat jatkuvat. Viime viikolla Antti Laato puhui meille Psalmeista. Psalmien kirja oli Jeesuksen rukouskirja. Leeviläiset papit lauloivat psalmeja temppelissä. Juutalaiset osasivat psalmeja ulkoa, koska ne kuuluivat niin voimakkaasti temppelin liturgiaan ja juhlien viettoon. Viimeisen aterian yhteydessä sanotaan, että ”laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle”, Mark 14:26. Paavali kirjoittaa seurakunnalle: ”Veisatkaa yhdessä Psalmeja”, Ef. 5:19/Kol. 3:16. Alkuseurakunnalla oli tapana rukoilla Psalmien kautta kuten näemme jakeissa Ap. t. 4:23-31. Psalmit tulivat seurakunnalle eläviksi. Jeesus rukoili psalmien kautta – ristillä hän rukoili psalmin 22 mukaan ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Ja Luukas (23:46) näyttää, että Jeesus kuolee kuin on kirjoitettu Psalmissa 31: ”Sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Jeesus löysi oman kohtalonsa psalmeista. Sieltä Israelin rakkaimmista rukouksista löytyi pelastuksen tie eli Jeesuksen tie. Jeesus kertoi itsestään ja tehtävästään psalmien kautta. Hädän hetkellä juuri tutut ja rakkaat psalmit olivat hänen huulillaan.

Psalmit ovat myös seurakunnan rukouskirja. Seurakunta on Kristuksen ruumis, ja niin sitä, mitä pää rukoilee, rukoilee myös koko ruumis – tällä tavalla mm. Augustinus ajatteli. Juuri augustinolaismunkkien rukouselämässä psalmit olivat erittäin keskeisessä asemassa. Augustinolaismunkkina psalmit olivat Lutherille erittäin rakkaita. Augustinolaismunkit rukoilivat aamuin, päivin ja illoin psalmeja resitoiden. ”Minä huudan Jumalaa, ja hän pelastaa minut. Illoin, aamuin ja keskipäivällä minä huokaan ja valitan, ja hän kuulee ääneni”, Ps. 55:17-18. Näillä munkeilla oli "rukousohjelma", jonka kautta he resitoivat koko psalmien kirjan läpi kerran kahdessa viikossa – eli 26 kertaa vuodessa!! Ymmärrämme, että Luther ja muut augustinolaismunkit elivät psalmien hengellisessä maailmassa. Kymmenessä vuodessa Luther rukoili ja mietiskeli Psalmien kirjan läpi 260 kertaa!

Rukoilu ei ole ihmiselle ihan helppoa. Paavali kirjoittaa, että ”emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin”, Room. 8:26. Opetuslapset, joihin Jeesuksen tapa rukoilla oli varmasti tehnyt vaikutuksen, kysyivät häneltä: ”Herra, opeta meitä rukoilemaan”, Luuk. 11:1. Niin Jeesus opetti meille Isä meidän rukouksen. Myös psalmeissa meidän rukouselämämme johdatetaan oikeille urille. Miten sinä voisit käyttää psalmeja rukouksissasi ja ylistyksessä? Miten seurakunta voisi entistä enemmän ottaa psalmeja osaksi yhteisöllistä palvontaansa ja rukoustaan? Nykyään tiedetään, että useimmilla psalmeilla on ollut alkuperäinen paikkansa juuri temppelin jumalanpalveluksessa. Kristitythän muodostavat Pyhän Hengen temppelin. Juuri tässä todellisuudessa useat "temppelipsalmit" kirkastuvat:

"Jumala nousee valtaistuimelleen, riemuhuudot kaikuvat, pasuunat soivat. Ylistäkää Jumalaa, kuningastamme, ylistäkää ja laulakaa! Hän on koko maailman kuningas. Laulakaa hänelle psalmi. Jumala on kansojen kuningas, hän istuu pyhällä istuimellaan", Ps. 47.

Psalmissa 24 toivotetaan Herra tervetulleeksi temppeliin:

Kohotkaa korkeiksi, portit,
avartukaa, ikiaikaiset ovet!
Kirkkauden kuningas tulee.
Kuka on kirkkauden kuningas?
Hän on Herra, väkevä ja voimallinen.
Hän on Herra, voiton sankari.
Kohotkaa korkeiksi, portit,
avartukaa, ikiaikaiset ovet!
Kirkkauden kuningas tulee.
Kuka on kirkkauden kuningas?
Kirkkauden kuningas on Herra Sebaot!

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Saarna

Tässä on saarna, joka on kyllä pitkä kuin nälkävuosi, mutta julkaisen sen silti.

5. Moos. 18:15-19, Room. 16:25-27, Joh. 1:19-27
Kuka sinä olet? Juutalaiset lähettivät pappeja ja leeviläisiä – uskonnollisia asiantuntijoita – ottamaan selvää, mikä Johannes oli miehiään. Johannes opettaa meille nöyryyttää ja kuuliaisuutta. Hän tunnustaa suoraan. En minä ole Messias, en ole se luvattu profeetta, enkä Elia. ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa.” ”Minä olen ääni.” Johanneksen oma asema ja titteli hukkuvat Jumalan äänen alle. Hän on ääni. Hän on kuin sormi, joka viittaa Kristukseen ja sanoo ”katsokaa Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” Ei sormessa ole mitään ihmeellistä, vaan Karitsassa. Minun on tultava pienemmäksi, hänen suuremmaksi minussa. Johanneksessa Jumalan ääni huutaa: ”raivatkaa Herralle tie” – raivatkaa se tie sydämiinne, keskelle elämäänne, valmistakaa hänelle paikka kansansa ja seurakuntansa keskellä. Olitpa kuka tahansa, nöyrry! Me katsomme niin usein, että minun ääneni kuuluu, mutta vaiennamme Jumalan äänen, joka huutaa. Meillä on asiaa, mutta suostummeko siihen, että Jumalalla, elävällä persoonalla on asiaa.

Johannes oli kuuliainen mies – kuuliainen Jumalan sanomalle ja kutsulle, siksi hän oli Herran Ääni, joka huutaa läpi ihmisäänten, ajatusten, epäselvyyksien ja puolitotuuksien. Tuo Ääni sai kansan liikkeelle, jopa Jerusalemin papit tulivat kuulemaan, mikä ihmeen ääni puhuu, mitä ja kuka huutaa korvessa. Tuo Ääni huutaa autiomaassa ja kokoaa ihmiset keskuksista ja kaupungeista syrjäseudulle. Ihmisten on astuttava alas istuimiltaan ja tultava alas autiomaalle kuulemaan Ääntä, joka puhuu ja sanelee ehdot ja sanoman – ihmisiltä lupaa kyselemättä – kyseessä ei ole ihmisen puhetta vaan Jumalan ääni.

Johannes tiesi, että tuo Ääni puhui minua suuremmasta, hänestä, joka on tuleva – Messiaasta, joka on jo teidän keskellänne. Hänelle tulisi olla täysin kuuliainen. Jeesus sanoi, että minä olen se, jolle tuo kuuliaisuus kuuluu. ”Joka tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Johannes huusi Herran Äänellä, vaikkei hän ihan tarkkaan alussa tiennyt, kenestä se puhui. Samoin meidän tulee seurata Kristusta ristin tiellä kuuliaisesti, vaikka emme aina tiedä, minne se tie vie.

Tuossa 5. Mooseksen kirjan luvussa 18, jonka kuulimme, kerrotaan, että lopun aikana ”Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella.” Huomatkaa, että tämä profeetta, josta Mooses profetoi ja jonka suora esikuva Mooses oli, tulee puhumaan kansalle Jumalan Sanan. Tämä profeetta ”puhuu kaiken, minkä minä hänen puhuttavakseen annan.” Jumala itse panee sanansa hänen suuhunsa ja se ihminen, joka ei häntä kuule, joutuu tilille. Huomatkaa, että Jumala ei puhunut kansalleen suoraan vaan valitun ihmisen kautta: Mooseksen ja myöhemmin Messiaan kautta. Autiomaassa Siinain vuoren juurella, jossa Jumala oli todella puhutellut kansaa ensimmäisen kerran, kansa oli pelästynyt ja sanonut: ”Me emme kestä enää kuulla Herran ääntä emmekä nähdä tuota suurta tulta, sillä pelkäämme, että kuolemme.” Mooses oli kansan suuna Jumalalle ja Jumalan suuna kansalle – hän oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä. Kansa sanoi Moosekselle: ”Mene sinä Herran luo. Kuuntele ja kerro meille kaikki, mitä hän sinulle puhuu, niin me tottelemme”, 5. Moos. 5:25, 27/2. Moos. 20:19. Jeesus on meidän Välittäjämme Jumalan edessä – Hänen kauttaan me tulemme Isän Jumalan luo. Hän puhuu Isälle koko ajan meidän puolestamme, ja vain hänen kauttaan me voimme astua Jumalan kasvojen eteen.

Jos nyt vertaamme Moosesta ja Jeesusta, niin huomaamme, että Jeesus oli kuin tuo Mooseksen kaltainen profeetta. Mooses vapautti kansan orjuudesta ja johdatti sen luvattuun maahan. Jeesus vapautti meidät synnin, kuoleman ja paholaisen vallasta, ja hän johdattaa meidät taivasten valtakuntaan. Mooses ruokki kansan mannalla autiomaassa, Jeesus ruokki tuhansia ihmisiä muutamalla leivällä ja kalalla autiolla seudulla. Mooses antoi kansalle taivaasta leipää, mutta todellista taivaan leipää, elämän leipää antaa Jeesus. Se leipä on meille ikuinen elämä. Tätä elämän leipää Vapahtaja antaa sinulle tänään ja jatkuvasti ehtoollisalttarilla – se on hänen ruumiinsa, joka antaa sinulle todellisen elämän. Mooses sai vettä pulppuamaan kalliosta, Jeesus sanoo, että joka häneen uskoo, hänen sisimpäänsä syntyy elämän veden lähde, joka tyydyttää ikuisesti meidän janomme. Mooseksen kautta tuli Siinain liitto Jumalan ja Israelin välille, Jeesuksen kautta tuli profeettojen ennustama uusi liitto. Jeesuksen ensimmäinen ihme oli se, kun hän muutti veden viiniksi. Mooses taas oli muuttanut Niilin veden vereksi. Jeesus oli 40 päivää autiomaassa paastoamassa, Mooses paastosi 40 päivää Siinain vuorella (2. Moos. 34:28).

Juutalainen rabbi Berekiah toiselta tai kolmannelta vuosisadalta pohtii millainen on Messias ja hän vertaa häntä Moosekseen (Ecclesiaste Rabbah 1:28):
”Rabbi Berekiah sanoi Rabbi Iisakin nimessä: ”Sellainen kuin ensimmäinen lunastaja (Mooses) oli, sellainen on jälkimmäinen Lunastaja oleva (Messias). Mitä on kerrottu ensimmäisestä Lunastajasta? ”Mooses otti mukaan vaimonsa ja poikansa, pani heidät aasin selkään”, 2. Moos. 4:20. Samoin tulee tekemään tuleva Lunastaja, niin kuin on kirjoitettu: ”hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla” (Sak. 9:9). Niin kuin ensimmäinen Lunastaja antoi mannaa taivaasta, niin kuin on kirjoitettu, ”minä annan sataa teille ruokaa taivaasta”, 2. Moos. 16:4, niin myös tuleva Lunastaja antaa mannaa taivaasta.”

Ei ole ihme, että juuri ruokkimisihmeen jälkeen juutalaiset olivat vakuuttuneita Jeesuksesta: ”tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan”, Joh. 6:14/7:40. Minä uskon, että Jeesus on tämä Mooseksen kaltainen profeetta, Lunastaja – Messias. Nyt kun näin uskotaan, niin meidän pitää ottaa Jeesuksen sanat – Herran sanat todella vakavasti. Niitä tulee kuunnella ja niille tulee olla kuuliaisia. Usko, kuuleminen ja kuuliaisena eläminen kuuluvat yhteen. Eräs aikamme filosofi sanoi, että nykyihminen on menettänyt kykynsä kuunnella Jumalan kutsua. Hän kertoo, että nykyihminen ei kuuntele vaan äänittää, hän ei katso vaan hän ottaa valokuvan. Voiko Jumalan ääntä äänittää, voiko Herran kirkkautta kuvata? Nykyään ihminen tekee Jumalasta jonkinmoisen objektin ja luulee itse olevansa ykkössubjekti, joka asettelee ehtoja korkeimmalle. Ihan niin kuin kaikki pyörisi minun ehdoillani, ihan niin kuin aurinko kiertäisi maapallon ympäri, eikä toisin päin.

Apostolit olivat täysin varmoja, että Jeesus on Messias, Jumalan Poika, ja että hän oli noussut kuolleista. Tämän vuoksi Paavalikin tiivistää hänen koko työnäkynsä siihen, että hän johdattaa Pyhän Hengen voimassa kaikki kansat uskonkuuliaisuuteen (Room. 1:5; 16:26) Kristukselle. Kaikille kansoille esitellään Kristus, ja kaikkia kehotetaan elämään kuuliaisina hänen sanalleen, tahdolleen ja evankeliumilleen. Tämä uskonkuuliaisuus on kriisissä meidän aikanamme. Ihmiset kuulevat ja ovat kuuliaisia sellaisille Jeesuksen sanoille, jotka heitä sattuvat milloinkin miellyttämään. Kuuliaisuus on Jumalalle pyhä asia. Paavali kirjoittaa, että ”niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus (eli Kristuksen kuuliaisuus) tekee kaikista vanhurskaita”, Room. 5:19. Kristus ”alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristikuolemaan asti”, Fil. 2:8. Kristuksen kuuliaisuus Isälle oli ehdotonta. Poika haluaa tehdä kaiken niin kuin Isä tahtoo. Tämän kuuliaisuuden siunaus on se, että minut on lunastettu ja pelastettu.
Jeesuksen kuuliaisuus oli iloista kuuliaisuutta – iloiten, rakkauden tähden hän oli kuuliainen Isälle. Isän tahdon toteuttaminen viimeistä piirtoa myöten oli Jeesuksen rakkautta Jumalaa ja ihmisiä kohtaan. Jeesus ei ollut kuuliainen pelosta, pakosta tai voiton vuoksi, vaan puhtaasta rakkaudesta. Jeesus sanoo: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen”, Joh. 4:34. Uskonkuuliaisuudessa eläminen on meidän uskomme ydinasioita – sen vuoksi me rukoilemmekin Jeesuksen kanssa ”tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa.”

Kasteessa, näin Paavali kertoo, meidät vapautetaan ”synnin ja kuoleman orjuudesta” ja kutsutaan olemaan kuuliaisia Jumalalle (Room. 6:16–18). Niin kuin Mooseksen johdolla Israel siirtyi faaraon orjuudesta Kaislameren kasteen kautta Jumalan palvelukseen, niin Kristus, tuo uusi profeetta, kutsuu meidät kasteen kautta synnin orjuudesta Jumalan palvelukseen – uskonkuuliaisuuteen. Kasteessa sinut on siirretty Kristuksen vallan alle – hän on Herrasi: synti, kuolema tai mikään himo ei saa hallita meitä. Me saamme uskoa, että meidät on synnytetty Kristuksen kuuliaisuuden kautta Jumalan lapsiksi. Kuuliaisuus elävälle Vapahtajalle on luonnollista meille niin kuin uiminen kalalle, joka on syntynyt vedessä. Kristityn ihmisen elämässä on tapahtunut hengellinen vallankumous – turha hänen on enää olla uskollinen kukistuneelle herralle, kun uusi ja ylösnoussut Herra hallitsee nyt. Ihmiset arvostavat kuuliaisuutta. Kuuliaista ihmistä kunnioitetaan ja hänelle ollaan kuuliaisia. Meidän pappien asema edellyttää, että me olemme kuuliaisia Kristukselle – muuten emme voi olla hyviä esikuvia. Älä alistu maailman tahtoon, vaan Vapahtajan tahtoon.

Johannes kastoi vedellä, mutta hänen jälkeensä tuli Jeesus, joka kastoi Pyhällä Hengellä. Viime aikoina Pyhän Hengen asemaa on korostettu paljon – Hengen kaste, Pyhän Hengen voima ja elämää antavaa vaikutus ovat ehdottoman tärkeitä. Ilman Pyhää Henkeä ei ole hengellistä elämää eikä uskonkuuliaisuutta. Me tarvitsemme tuota Kristuksen Pyhän Hengen kastetta jatkuvasti. Me tarvitsemme vesikasteen, jossa meidät on jo pieninä otettu Jumalan lapsiksi, me tarvitsemme ehtoollista, jossa otamme elävän Vapahtajan meihin jatkuvasti asumaan, ja me tarvitsemme vapaata Pyhän Hengen kastetta jatkuvasti.

Kristuksen kuuliaisuus on avannut meille taivaan portit, joista meidän ja kaikkien häneen uskovien maailman kansojen ylle, virtaavat Jumalan siunaukset ja Pyhä Henki. Uskonkuuliaisuus on tämän taivaallisen virran mukana elämistä Hengen siunausten keskellä Kristuksen kanssa, vaikkakin tässä maailmassa. Meidän aikana on kova painostus kieltää Kristuksen Herruus ja olla tottelematon hänen sanojaan kohtaan. Kuuliaisuus on konkretiaa. Uskonkuuliaisuus koskee arkea – parisuhdetta, ihmissuhteita, työasioita ja kaikkea meidän ajatteluamme, sanojamme ja tekojamme. Tuosta uudesta Mooseksen kaltaisesta lunastajasta Jumala sanoo: ”Jos joku ei kuuntele niitä sanoja, jotka hän minun nimissäni puhuu, minä itse vaadin tilille sen miehen.” Kuullaan Vapahtajan Sanoja ja ollaan hänelle kuuliaisia. Kun hän kutsuu meitä, niin vastataan: ”Katso tässä olen. Valmiina palvelukseen.”

lauantai 10. joulukuuta 2011

torstai 8. joulukuuta 2011

Ekumenisia ajatuksia Laasosen kirjan pohjalta

Luin juuri Pentti Laasosen kirjan Yhteisellä Tiellä: Luterilainen kirkko jakamattoman perinteen kantajana (2011). Pentti on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian emeritusprofessori . Tämä kirjanen (62 s.) toi paljon selvyyttä moniin orastaviin kysymyksiin ja pulmiin liittyen luterilaisten identiteettiin, yhteiskristillisyyteen ja ekumeniaan. Laasonen kirjoitti kirjasensa sen vuoksi, että luterilaiset tuntevat nykyisin juurensa niin huonosti, että pieni johdanto ja pohdinta oli tarpeen.

Laasonen painottaa, että reformaatio syntyi välttämättömyyden pakosta lähinnä kirkon huonojen paavien johdosta. Katolinen tutkija Peter Manns toteaa, että juuri paaviuden pohjanoteeraukset antoivat pääsyyn reformaatiolle. Luther hyökkäsi aikansa uskonnollista rappiota vastaan ja sen selkein ilmentymä näkyi anekaupassa. Luther toi Raamatun tavallisten mattien ja maijojen käsiin. Tästä syystä kansansivistys saa kiittää Lutheria paljosta.

Laasonen kirjoittaa, että luterilaiset ja katolilaiset ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia – ehkä suurin skisma onkin tunnetasolla. Olemme olleet erillään 500 vuotta. Molempien on pitänyt rakentaa omaa erillistä identiteettiään. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana katoliset ja protestantit olivat sodassa toisiaan vastaan (1618–1648). Ruotsin kuningas motivoi meikäläisiä sotaan paavin kirkkoa ja antikristuksen joukkoja vastaan. Tässä luotiin lujaa viholliskuvaa, jota Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksia -kirja vahvisti: katoliset nähtiin pahoina. Samantyyppistä mustamaalausta harrastettiin myös katolilaisten puolella. Myöhemmin valistuksen aika vaikutti varsinkin luterilaisiin niin, että uskoa haluttiin järjellistää. Tämän myötä meillä uskoa riisuttiin riiteistä ja symboleista, liturgiasta ja mystiikasta. Valistuksen aika johti toisaalta myös pietismiin - pietistiseen eli hurskautta korostavaan kristillisyyteen. Tässä pietistisessä suuntauksessa 'hurskaat' halusivat korostuneesti rukoilla vapaasti. 'Rituaali ja rutiini' koettiin enemmän tekopyhäksi, ja taas ajauduttiin kauemmas katolilaisuudesta. Suomen herätysliikkeet ovatkin olleet tässä mielessä aika katolilaisuuskielteisiä. Laasonen kirjoittaa, että ”pietismin verenkiertoon kuului erittelemätön ”katolisuuden” torjunta, jolloin luterilainen itseymmärrys vaikeutui. Kirkossa oli sekä maallikoita että pappeja, joiden käsityksen mukaan ”seremoniat” kuuluivat yksin rommalaiskatolilaisille ja heidän paavillisiin menoihinsa”, s. 40.

Katolinen luterilaisuus
Laasonen nostaa hienosti esille luterilaisuuden historialliset juuret. Mielenkiintoisesti Luther ja muut 'oikeaoppiset' luterilaiset pitävät lujasti kiinni siitä, että he edustavat katolista kirkkoa – he ovat osa äitikirkkoa. Katolista kirkkoa ei haluttu korvata uudella ei-katolisella kirkolla, vaan katolista kirkkoa haluttiin reformoida. Näin myös luterilaisissa tunnustuskirjoissa (Augsburgin tunnustus) painotetaan. Meidän nykypäivän jumalanpalvelusoppaassa Palvelkaa Herraa iloiten todetaan, että Suomen luterilainen kirkko ”uskoo ja tunnustaa kuuluvansa Jeesuksen Kristuksen yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon.” Jos luterilainen pappi pitää itseään anti-katolisena, hän on itseasiassa voimakkaasti anti-luterilainen. Toisaalta luterilaisen opin mukaan roomalaiskatolinen kirkko on kulkenut harhaan ja katolinen kirkko ja sen apostolinen perintö on säilynyt luterilaisten parissa – eikä siis roomalaiskatolisessa kirkossa. Laasonen huomauttaa, että apostolisessa uskontunnustuksessa Suomen luterilaiset käyttävät peiteilmaisuja siinä kohdassa, jossa pitäisi tunnustaa ”uskon pyhän, katolisen kirkon.” Meidän messuissahan tunnustetaan, että uskomme ”pyhän yhteisen seurakunnan.” Luterilaiset olisivat historialle, uskolleen ja perinteelleen uskollisempia, jos tunnustaisivat, niin kuin roomalaiskatolilaiset: ”uskon pyhän, katolisen kirkon.” Laasonen selventää, miksi meillä käytetään tällaisia peiteilmaisuja: ”Suomenkielisen peiteilmaisun käyttö johtunee siitä, että kirkolliskokous pelkää osan kirkkokansasta joutuvan ymmälle, koska sen oletetaan samastavan katolisuuden ”paavinkirkkoon”, s. 34.

Mikä meitä tänään yhdistää?
Laasonen kertoo, että nykyään luterilaisilla on olennaisesti sama kasteoppi kuin roomalaiskatolilaisilla. Vuonna 1999 Roomalaiskatolilainen kirkko ja Luterilainen maailmanliitto pääsivät sopimukseen vanhurskauttamisopista. Ehtoolliskysymys on iso ekumeninen haaste, mutta siinäkin luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset ovat jo hyvin lähellä toisaan. Kysymys pappisvirasta estää meitä pääsemästä yhteisen ehtoollispöydän ääreen, s. 35-36. Olennaista on se, että sekä roomalaiskatolinen että luterilainen kirkko haluavat olla sakramentaalinen kirkko. Molemmat tunnustavat opissaan olevansa 'katolilaisia'. Molemma haluavat pitää kiinni apostolisesta perinnöstä. Nämä isot seikat erottavat meidät esim. helluntailaisuudesta – vaikkakin kyllä helluntailaisetkin haluavat pitää itseään apostolisina!

Yhteyden tie
Laasonen huomauttaa, että 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien luterilaiset ovat Suomessa elvyttäneet katolisia juuriaan: messun merkitys on kasvannut, 1990-luvun jumalanpalvelusuudistus toi liturgiaamme lähemmäs roomalaiskatolista. Vierailu roomalaiskatolisessa messussa voi säväyttää luterilaista tuttuuden tunteella. Laasonen kertoo, että ”Saksan roomalaiskatolisissa kirkoissa suomalaisen kävijän saama kotoinen vaikutelma voi olla jopa vahvempi kuin se, jonka saa sikäläisten luterilaisten (evankelisten) maakirkkojen messusta...”, s. 42. Viime aikoina on tullut selväksi, että karismaattinen suuntaus on aika vahva roomalaiskatolisen kirkon riveissä. Uskoisin, että tämä hieno asia helpottaa ekumenista yhteyttä. Luterilaiset uskovat ymmärtävät, että ennakkoluulojen takana on rakkaita veljiä ja siskoja, ja että olemme yhteisellä tiellä. Uskonkysymyksissä olemme lähellä toisiamme. Todellakin meitä yhdistäviä asioita on paljon enemmän kuin erottavia. Kysymys tämän tärkeän yhteyden palauttamisesta liittyy mielstäni eniten tahtoon.

Laasonen kirjoittaa, että ”luterilainen kirkko tuntee läheisimmiksi sisarkirkoikseen ne, jotka yhdessä sen kanssa edustavat ja kunnioittavat jakamattoman kristikunnan yhteistä perintöä ja joilla on klassinen kristinuskon tulkinta ja sakramentaalinen kirkkokäsitys. Mallina ja ekumeenisena tavoitteena on yhteisen katolisuuden etsiminen, määrittäminen, tunnustaminen ja omaksuminen”, s. 45. Tietysti luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välissä on monia esteitä. Luterilaisten on nykyään vaikea uskoa neitsyt Marian synnittömyyteen (vaikka Luther itse uskoi tähän!) tai taivaaseen ottamiseen, samoin meillä pyhimykset eivät ole läheskään yhtä korostettuja. Isoimmat esteet johtuvat ehkä kuitenkin historian painolastista ja tunnesyistä. Luterilaisen historian tunteminen ja arvostaminen veisi meitä roomalaikatolilaisia kohti - mutta kuinka pitkälle - sitä en tiedä. Tiellä se selviäisi.

Helluntailaisuus, roomalaiskatolilaisuus ja luterilaisuus ovat kaikki yhtä Kristuksen Herruuden alla – se on valtavan hieno asia. Toivottavasti ”Hengen luoma ykseys” todella sitoisi meitä toisiimme ja purkaisi historian riitojen rasitteita ja ennakkoluuloja.

Kuluneen vuoden aikana Suomen poliittinen kenttä on kokenut jonkinmoisen vallankumouksen. Positiivisena asiana on se, että nyt ihmiset uskaltavat sanoa ääneen, mitä ajattelevat. Samoin kansainvälisesti on ollut kaikenlaisia mullistuksia alkaen Arabi-keväästä ja EU:n nykyiseen kriisiin. Maailma muuttuu, kirkko muuttuu. Suomen ev. lut. kirkon sooloiluseikkailut homoasioissa vieraannuttavat monia konservatiiveja - kirkon uskollisimpia ihmisiä - kirkosta. Tuolla sooloilun tiellä meidän kirkko kulkee väärään suuntaan ja kauemmas omasta perinteestään.