Ekumenisia ajatuksia Laasosen kirjan pohjalta

Luin juuri Pentti Laasosen kirjan Yhteisellä Tiellä: Luterilainen kirkko jakamattoman perinteen kantajana (2011). Pentti on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian emeritusprofessori . Tämä kirjanen (62 s.) toi paljon selvyyttä moniin orastaviin kysymyksiin ja pulmiin liittyen luterilaisten identiteettiin, yhteiskristillisyyteen ja ekumeniaan. Laasonen kirjoitti kirjasensa sen vuoksi, että luterilaiset tuntevat nykyisin juurensa niin huonosti, että pieni johdanto ja pohdinta oli tarpeen.

Laasonen painottaa, että reformaatio syntyi välttämättömyyden pakosta lähinnä kirkon huonojen paavien johdosta. Katolinen tutkija Peter Manns toteaa, että juuri paaviuden pohjanoteeraukset antoivat pääsyyn reformaatiolle. Luther hyökkäsi aikansa uskonnollista rappiota vastaan ja sen selkein ilmentymä näkyi anekaupassa. Luther toi Raamatun tavallisten mattien ja maijojen käsiin. Tästä syystä kansansivistys saa kiittää Lutheria paljosta.

Laasonen kirjoittaa, että luterilaiset ja katolilaiset ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia – ehkä suurin skisma onkin tunnetasolla. Olemme olleet erillään 500 vuotta. Molempien on pitänyt rakentaa omaa erillistä identiteettiään. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana katoliset ja protestantit olivat sodassa toisiaan vastaan (1618–1648). Ruotsin kuningas motivoi meikäläisiä sotaan paavin kirkkoa ja antikristuksen joukkoja vastaan. Tässä luotiin lujaa viholliskuvaa, jota Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksia -kirja vahvisti: katoliset nähtiin pahoina. Samantyyppistä mustamaalausta harrastettiin myös katolilaisten puolella. Myöhemmin valistuksen aika vaikutti varsinkin luterilaisiin niin, että uskoa haluttiin järjellistää. Tämän myötä meillä uskoa riisuttiin riiteistä ja symboleista, liturgiasta ja mystiikasta. Valistuksen aika johti toisaalta myös pietismiin - pietistiseen eli hurskautta korostavaan kristillisyyteen. Tässä pietistisessä suuntauksessa 'hurskaat' halusivat korostuneesti rukoilla vapaasti. 'Rituaali ja rutiini' koettiin enemmän tekopyhäksi, ja taas ajauduttiin kauemmas katolilaisuudesta. Suomen herätysliikkeet ovatkin olleet tässä mielessä aika katolilaisuuskielteisiä. Laasonen kirjoittaa, että ”pietismin verenkiertoon kuului erittelemätön ”katolisuuden” torjunta, jolloin luterilainen itseymmärrys vaikeutui. Kirkossa oli sekä maallikoita että pappeja, joiden käsityksen mukaan ”seremoniat” kuuluivat yksin rommalaiskatolilaisille ja heidän paavillisiin menoihinsa”, s. 40.

Katolinen luterilaisuus
Laasonen nostaa hienosti esille luterilaisuuden historialliset juuret. Mielenkiintoisesti Luther ja muut 'oikeaoppiset' luterilaiset pitävät lujasti kiinni siitä, että he edustavat katolista kirkkoa – he ovat osa äitikirkkoa. Katolista kirkkoa ei haluttu korvata uudella ei-katolisella kirkolla, vaan katolista kirkkoa haluttiin reformoida. Näin myös luterilaisissa tunnustuskirjoissa (Augsburgin tunnustus) painotetaan. Meidän nykypäivän jumalanpalvelusoppaassa Palvelkaa Herraa iloiten todetaan, että Suomen luterilainen kirkko ”uskoo ja tunnustaa kuuluvansa Jeesuksen Kristuksen yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon.” Jos luterilainen pappi pitää itseään anti-katolisena, hän on itseasiassa voimakkaasti anti-luterilainen. Toisaalta luterilaisen opin mukaan roomalaiskatolinen kirkko on kulkenut harhaan ja katolinen kirkko ja sen apostolinen perintö on säilynyt luterilaisten parissa – eikä siis roomalaiskatolisessa kirkossa. Laasonen huomauttaa, että apostolisessa uskontunnustuksessa Suomen luterilaiset käyttävät peiteilmaisuja siinä kohdassa, jossa pitäisi tunnustaa ”uskon pyhän, katolisen kirkon.” Meidän messuissahan tunnustetaan, että uskomme ”pyhän yhteisen seurakunnan.” Luterilaiset olisivat historialle, uskolleen ja perinteelleen uskollisempia, jos tunnustaisivat, niin kuin roomalaiskatolilaiset: ”uskon pyhän, katolisen kirkon.” Laasonen selventää, miksi meillä käytetään tällaisia peiteilmaisuja: ”Suomenkielisen peiteilmaisun käyttö johtunee siitä, että kirkolliskokous pelkää osan kirkkokansasta joutuvan ymmälle, koska sen oletetaan samastavan katolisuuden ”paavinkirkkoon”, s. 34.

Mikä meitä tänään yhdistää?
Laasonen kertoo, että nykyään luterilaisilla on olennaisesti sama kasteoppi kuin roomalaiskatolilaisilla. Vuonna 1999 Roomalaiskatolilainen kirkko ja Luterilainen maailmanliitto pääsivät sopimukseen vanhurskauttamisopista. Ehtoolliskysymys on iso ekumeninen haaste, mutta siinäkin luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset ovat jo hyvin lähellä toisaan. Kysymys pappisvirasta estää meitä pääsemästä yhteisen ehtoollispöydän ääreen, s. 35-36. Olennaista on se, että sekä roomalaiskatolinen että luterilainen kirkko haluavat olla sakramentaalinen kirkko. Molemmat tunnustavat opissaan olevansa 'katolilaisia'. Molemma haluavat pitää kiinni apostolisesta perinnöstä. Nämä isot seikat erottavat meidät esim. helluntailaisuudesta – vaikkakin kyllä helluntailaisetkin haluavat pitää itseään apostolisina!

Yhteyden tie
Laasonen huomauttaa, että 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien luterilaiset ovat Suomessa elvyttäneet katolisia juuriaan: messun merkitys on kasvannut, 1990-luvun jumalanpalvelusuudistus toi liturgiaamme lähemmäs roomalaiskatolista. Vierailu roomalaiskatolisessa messussa voi säväyttää luterilaista tuttuuden tunteella. Laasonen kertoo, että ”Saksan roomalaiskatolisissa kirkoissa suomalaisen kävijän saama kotoinen vaikutelma voi olla jopa vahvempi kuin se, jonka saa sikäläisten luterilaisten (evankelisten) maakirkkojen messusta...”, s. 42. Viime aikoina on tullut selväksi, että karismaattinen suuntaus on aika vahva roomalaiskatolisen kirkon riveissä. Uskoisin, että tämä hieno asia helpottaa ekumenista yhteyttä. Luterilaiset uskovat ymmärtävät, että ennakkoluulojen takana on rakkaita veljiä ja siskoja, ja että olemme yhteisellä tiellä. Uskonkysymyksissä olemme lähellä toisiamme. Todellakin meitä yhdistäviä asioita on paljon enemmän kuin erottavia. Kysymys tämän tärkeän yhteyden palauttamisesta liittyy mielstäni eniten tahtoon.

Laasonen kirjoittaa, että ”luterilainen kirkko tuntee läheisimmiksi sisarkirkoikseen ne, jotka yhdessä sen kanssa edustavat ja kunnioittavat jakamattoman kristikunnan yhteistä perintöä ja joilla on klassinen kristinuskon tulkinta ja sakramentaalinen kirkkokäsitys. Mallina ja ekumeenisena tavoitteena on yhteisen katolisuuden etsiminen, määrittäminen, tunnustaminen ja omaksuminen”, s. 45. Tietysti luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välissä on monia esteitä. Luterilaisten on nykyään vaikea uskoa neitsyt Marian synnittömyyteen (vaikka Luther itse uskoi tähän!) tai taivaaseen ottamiseen, samoin meillä pyhimykset eivät ole läheskään yhtä korostettuja. Isoimmat esteet johtuvat ehkä kuitenkin historian painolastista ja tunnesyistä. Luterilaisen historian tunteminen ja arvostaminen veisi meitä roomalaikatolilaisia kohti - mutta kuinka pitkälle - sitä en tiedä. Tiellä se selviäisi.

Helluntailaisuus, roomalaiskatolilaisuus ja luterilaisuus ovat kaikki yhtä Kristuksen Herruuden alla – se on valtavan hieno asia. Toivottavasti ”Hengen luoma ykseys” todella sitoisi meitä toisiimme ja purkaisi historian riitojen rasitteita ja ennakkoluuloja.

Kuluneen vuoden aikana Suomen poliittinen kenttä on kokenut jonkinmoisen vallankumouksen. Positiivisena asiana on se, että nyt ihmiset uskaltavat sanoa ääneen, mitä ajattelevat. Samoin kansainvälisesti on ollut kaikenlaisia mullistuksia alkaen Arabi-keväästä ja EU:n nykyiseen kriisiin. Maailma muuttuu, kirkko muuttuu. Suomen ev. lut. kirkon sooloiluseikkailut homoasioissa vieraannuttavat monia konservatiiveja - kirkon uskollisimpia ihmisiä - kirkosta. Tuolla sooloilun tiellä meidän kirkko kulkee väärään suuntaan ja kauemmas omasta perinteestään.