Ei pidä olla kummoinen profeetta tietääkseen, että Euroopan suhteen kristinuskon tulevaisuus ei valoisalta näytä. Siitä on jo puhuttu aika paljon, että kristinuskon painopiste on siirtymässä perinteisistä kristillisistä maanosista (USA/EU) etelään ja itään eli Afrikkaan, Kiinaan ja Intiaan. Tutkijoiden mukaan idän ja etelän innokkaita kristittyjä kuvaa dynaamisuus, konservatiivisuus, mystiikka ja karismaattisuus. Toisaalta maallistuneen Euroopan keskellä kamppailevassa kristikunnassa painotetaan aikalailla erilaisia asioita: perinnettä, suvaitsevaisuutta, rauhallinen (mutta etäinen, kuin kylmänsodan) rinnakkaiselo. Aikaisempi postaukseni aiheesta löytyy tästä.
Mitä pitäisi tehdä? Vajota epätoivoon? Paeta etelän maille? Ei. Missiologian dosentti Seppo A. Ahonen näkee lännen kirkon tilanteessa monia mahdollisuuksia. Lännen kirkko voi nähdä itsensä laboratoriona, joka selvittää, miten Jeesus ottaa valistuneen, jälkikristillisen ja post-postmodernin eurooppalaisen haltuunsa. Eurooppa ei siis välttämättä ole kristinuskon hautuumaa tai maailman suurin kristillisen kulttuurin ja perinteen ulkoilmamuseo. Meidän uskomme ytimessä on usko kuolleiden ylösnousemukseen eli ei hukata toivoa.
Ongelmia on tosin myös ihan kotosuomessakin. Ihmisiä eroaa kirkosta kovaa vauhtia. Viimeisen neljän vuoden aikana ainoastaan eroakirkosta.fi-sivuston kautta on eronnut yli 100 000 suomalaista. Hyvä niin? Tavallaan – pelkät nimijäsenet eivät nimittäin seurakuntaa kaunista, vaikka näyttävätkin kauniilta suurina numeroina. Sitä paitsi he hämmentävät ja sekoittavat kristillisen ja luterilaisen identiteetin. Se on ikävä asia vakaumuksellisten ihmisten kannalta. Tämä voi johtaa ja on johtanutkin jo osittain siihen, että ne vakaumukselliset, jotka haluavat omata selvän kristillisen identiteetin Jumalan lapsena jne., he kokevat kiusausta siirtyä paikkoihin, joissa tällaisille asioille annetaan painoarvoa. Tällaisia paikkoja ovat esim. luterilaiset herätysliikkeet, vapaat suunnat, karismaattiset liikkeet yms.
Se on iso teologinen ja käytännöllinen kysymys, voiko mikään kirkko miellyttää kaikkia menettämättä suolaisuuttaan, omaa identiteettiään. Kansankirkkona Suomen kirkko on yrittänyt palvella kaikkia, ja osittain se on siinä ihmeen hyvin onnistunutkin. Naispappeuskiista on pikkuhiljaa siirtymässä historiaan, mutta kiista homosiunauksista on vasta aluillaan. On olemassa iso riski, että kirkko jakautuu tuon kiistan temmellyksessä.
Eräs katolilaisen kirkon teologi sanoi jotenkin seuraavasti: ’ei välttämättömissä asioissa vapaus, tärkeimmissä asioissa yksimielisyys, kaikessa rakkaus.’
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos välittömästä palautteesta.