Väitöskirjan tekemiseen kuuluu itse teoksen kirjoittamisen lisäksi kaikenlaisia muita opintoja. Tällä viikolla sain UT:n kreikan suoritettua! Seuraavaksi on tentittävänä ns. Apostoliset isät. Apostolisten isien kirjoituksiin lasketaan 1. ja 2. vuosisadan kristillisiä kirjoituksia. Nämä ovat vähän kuin kristittyjen ”Qumranin kääröjä”, ainakin siinä mielessä, että suurin osa näistä kirjoituksista päätyi länsimaalaisten kristittyjen käsiin vasta 1500-luvulla. Apostolisten isien kirjoitukset ovat tosi vanhoja ja ne ovat olleet luostarien takavarastoissa hautautuneina halki vuosisatojen – antiikin ajoilta asti tai myöhempinä kopioina.
Kuitenkin kirkon alkuaikoina näitä kirjoituksia luettiin Raamatun kirjojen ohella aika laajasti Roomasta Aleksandriaan asti. Sitten ne tosiaan unohtuivat, kun mielenkiinto niitä kohtaan lopahti. Vasta 1500/1600-luvuilla nämä kirjoitukset löydettiin uudelleen. Mainittakoon vaikka, että Rooman piispan Kleemeksen kirje oli unholassa. Se opittiin länsimailla tuntemaan yleisemmin vasta v. 1633. Yleisesti tutkijat pitävät Kleemeksen kirjettä 1. vuosisadan loppupuolen tuotoksena. Kyseessä on siis kirja, joka on vanhempi kuin jotkut UT:n kirjoitukset! Samoin Didakhe – Kahdentoista apostolin opetus – on 2. vuosisadan alkupuolelta. Erittäin vanha, mutta sekin unohtui ja hävisi. Tämä sanomattoman tärkeä kristillinen kirja julkaistiin vasta v. 1883! Nykyään ainakin Helsingin yliopistossa syntyy parhaillaan Kahdentoista apostolin opetuksesta väitöskirja.
Apostolisten isien kirjoituksiin lasketaan seuraavat teokset: Barnabaan kirje, Didakhe, Ignatiuksen kirjeet, Polykarpoksen kirje, Polykarpoksen marttyyrio, 1.–2. Kleemeksen kirjeet, Hermaan Paimen ja kirje Diognetokselle.
Paavalin lähetysmatkat kulkivat länteen, kohti valtakunnan pääkaupunkia Roomaa. UT ei kerro mitään siitä, miten evankeliumi levisi ja vaikutti idässä ja etelässä. Egyptin pääkaupunkiin Aleksandriaan kehittyi kuitenkin hyvin varhain seurakuntia, ja myöhemmin kukoistava kristillinen kulttuuri. Ainakin jotkut Apostolisten isien kirjoitukset valaisevat näiden egyptiläisten kristittyjen elämää. Näissä kirjoituksissa on hyvin käytännöllisiä kirkon huolia: miten käyttäydytään seurakunnassa, mitä tehdään vainoissa uskostaan luopuneille, jotka haluavat palata takaisin, miten vietetään ehtoollista, miten eletään, kun seurakuntaa repivät sisäiset riidat?
Mitä hyötyä näistä kirjoituksista on? Vaikka mitä. Apostolisten isien suomenkielisen julkaisun takakannessa sanotaan osuvasti: ”Apostoliset isät olivat varhaisimman kirkon opettajia. Nämä kirjoitukset ovat syntyneet ensimmäisellä ja toisella kristillisellä vuosisadalla. Ne ovat ehkä merkittävin kristillinen asiakirja Raamatun jälkeen… Apostolisten isien kirjoissa tarjoutuu välitön kosketus ensimmäisten seurakuntien elämään ja toimintaan. Ne kiinnostavat jokaista, jolle Raamattu on läheinen.”
Jos haluat tietää, millainen oli se kuuluisa alkuseurakunta, jonka perään usein haikaillaan, niin meidän pääväylät sen selvittämiseen löytyvät UT:sta ja Apostolisten isien kirjoituksista. UT:n useat kirjeet samoin kuin Apostolien teot kertovat apostolien ja alkuseurakunnan ajasta. Apostolisten isien kirjoitukset kertovat sitten, mitä tuosta apostolien alkukristillisyydestä syntyi, ja mihin suuntaan uskomme ja kirkko kehittyi.
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
torstai 20. lokakuuta 2011
tiistai 18. lokakuuta 2011
Jumala on (ihmis)mieletön
Isä Cantalamessa innosti meitä palaamaan kristinuskon perusteisiin ja etenkin kolmiyhteisen Jumalan luo. Ekumenian kannalta Jumalan kolmiyhteyden esittäminen kaiken lähtökohtana toimii, koska tästä kaikki kristityt ovat yleensä (ainakin virallisesti) samaa mieltä. Cantalamessa sanoi, että usko kolmiyhteiseen Jumalaan on ainut pätevä vastaus modernin ateismin hyökkäykselle. Miten voi olla näin? Hän perusteli, että jos 1800-luvulla kolminaisuusoppi olisi otettu tosissaan, niin filosofisen ateismin läpimurto ei olisi ollut niin voitokas. Ludwig Feuerbach esitti tuolloin, että Jumala on vain uskovaisen mielen heijastuma.
Feuerbachin väite on vakuuttava, jos jumalan ajatellaan olevan jokin epämääräinen suurin henkinen voima, deistinen jumaluus jossain taivaassa. Mutta on vaikea kuvitella, että kolmiyhteinen Jumala, jonka toinen persoona kuoli häpeällisen kuoleman ristillä, olisi ”mielen heijastuma”. Miksi ihmeessä ihmisen mieli halusi jakaantua juuri kolmeen ja silti olla yksi? Kristillinen usko, jos se otetaan tosissaan, on ihmismielen vastainen. Ajatus kolmesta persoonasta, jotka muodostavat Yhden ja ainoan Jumalan, ei ole ihan tavanomainen. Lisäksi, jos menemme kolminaisuudesta Golgatan ristille, niin käy vielä selvemmäksi, että kristinuskon ydinuskomukset eivät ole mitään yleisen mielen heijastumia.
”Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus”, 1. Kor. 1:23-24. Paavali jatkaa, että ”me julistamme…, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa”, 1. Kor. 2:9. Kristinuskon ydinsanoma on siis jotain ”mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa.” Pitää muistaa, että ristiinnaulittu oli juutalaisen lain mukaan Jumalan kiroama ihminen (5. Moos. 21:22-23). Ajatus ristiinnaulitusta Messiaasta oli todella ennen kuulematon. Kreikkalaisille risti edusti kaikkea pahaa ja hävettävää. Siihen ei osattu yhdistää mitään jumalallista.
Cantalamessa totesi, että nykyään on äärimmäisen tärkeää, että usko kolmiyhteiseen Jumalaan saadaan kristittyjen arkeen ja elämään. Tämä ei saa jäädä vain opilliseksi teoriaksi, vaan sen pitää toimia, sillä pitää olla merkitystä tavallisen kristityn elämässä. Hän antoi yhden hyvän käytännöllisen haasteen. Mitä tapahtuisi, jos perhe tai seurakunta ottaisi mallia kolmiyhteisestä Jumalasta?
Usein Jumalan kolmiyhteyttä on verrattu juuri perheeseen – mieheen, vaimoon ja lapseen. Evankeliumeissa kolminaisuuden persoonat eivät korosta tai tuo itseään esille vaan toisiaan. Isä sanoo Pojalleen: ”Sinä olet minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt” (Matt. 4). Poika tekee kaiken, mitä Isä käskee. Hän kirkastaa Isän: ”Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni”, Joh. 17:4. Poika ilmoittaa Isän kenelle tahtoo: ”Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa”, Matt. 11:27. Pyhän Hengen päätehtävä on taas kirkastaa Kristusta, Joh. 16:14. Henki ilmoittaa meille koko totuuden, mutta ”hän ei puhu omissa nimissään”, vaan kaiken, ”minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta”, Joh. 16:14. Näin ollen Isä, Poika ja Pyhä Henki kehuvat aina kilvan toisiaan, he ”rakastavat toisiaan niin kuin itseään”. Ajattele jos mies, vaimo ja lapsi käyttäytyisivät näin – kehuen ja korostaen toinen toisiaan. Miltä kristittyjen välinen ekumenia näyttäisi, jos toimisimme aina kolmiyhteisen Jumalan hengessä?
Seurakunnan tulisi toimia tällä tavalla. Mehän olemme yksi ruumis, jossa on monta jäsentä. Yhden jäsenen menestys on koko ruumiin etu. Kun yksi jäsen kärsii, koko ruumis kärsii. Kun Poika kärsi ristillä, Isä kärsi hänen vierellään – menetyksen surua: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”
Feuerbachin väite on vakuuttava, jos jumalan ajatellaan olevan jokin epämääräinen suurin henkinen voima, deistinen jumaluus jossain taivaassa. Mutta on vaikea kuvitella, että kolmiyhteinen Jumala, jonka toinen persoona kuoli häpeällisen kuoleman ristillä, olisi ”mielen heijastuma”. Miksi ihmeessä ihmisen mieli halusi jakaantua juuri kolmeen ja silti olla yksi? Kristillinen usko, jos se otetaan tosissaan, on ihmismielen vastainen. Ajatus kolmesta persoonasta, jotka muodostavat Yhden ja ainoan Jumalan, ei ole ihan tavanomainen. Lisäksi, jos menemme kolminaisuudesta Golgatan ristille, niin käy vielä selvemmäksi, että kristinuskon ydinuskomukset eivät ole mitään yleisen mielen heijastumia.
”Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus”, 1. Kor. 1:23-24. Paavali jatkaa, että ”me julistamme…, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa”, 1. Kor. 2:9. Kristinuskon ydinsanoma on siis jotain ”mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa.” Pitää muistaa, että ristiinnaulittu oli juutalaisen lain mukaan Jumalan kiroama ihminen (5. Moos. 21:22-23). Ajatus ristiinnaulitusta Messiaasta oli todella ennen kuulematon. Kreikkalaisille risti edusti kaikkea pahaa ja hävettävää. Siihen ei osattu yhdistää mitään jumalallista.
Cantalamessa totesi, että nykyään on äärimmäisen tärkeää, että usko kolmiyhteiseen Jumalaan saadaan kristittyjen arkeen ja elämään. Tämä ei saa jäädä vain opilliseksi teoriaksi, vaan sen pitää toimia, sillä pitää olla merkitystä tavallisen kristityn elämässä. Hän antoi yhden hyvän käytännöllisen haasteen. Mitä tapahtuisi, jos perhe tai seurakunta ottaisi mallia kolmiyhteisestä Jumalasta?
Usein Jumalan kolmiyhteyttä on verrattu juuri perheeseen – mieheen, vaimoon ja lapseen. Evankeliumeissa kolminaisuuden persoonat eivät korosta tai tuo itseään esille vaan toisiaan. Isä sanoo Pojalleen: ”Sinä olet minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt” (Matt. 4). Poika tekee kaiken, mitä Isä käskee. Hän kirkastaa Isän: ”Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni”, Joh. 17:4. Poika ilmoittaa Isän kenelle tahtoo: ”Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa”, Matt. 11:27. Pyhän Hengen päätehtävä on taas kirkastaa Kristusta, Joh. 16:14. Henki ilmoittaa meille koko totuuden, mutta ”hän ei puhu omissa nimissään”, vaan kaiken, ”minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta”, Joh. 16:14. Näin ollen Isä, Poika ja Pyhä Henki kehuvat aina kilvan toisiaan, he ”rakastavat toisiaan niin kuin itseään”. Ajattele jos mies, vaimo ja lapsi käyttäytyisivät näin – kehuen ja korostaen toinen toisiaan. Miltä kristittyjen välinen ekumenia näyttäisi, jos toimisimme aina kolmiyhteisen Jumalan hengessä?
Seurakunnan tulisi toimia tällä tavalla. Mehän olemme yksi ruumis, jossa on monta jäsentä. Yhden jäsenen menestys on koko ruumiin etu. Kun yksi jäsen kärsii, koko ruumis kärsii. Kun Poika kärsi ristillä, Isä kärsi hänen vierellään – menetyksen surua: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”
perjantai 14. lokakuuta 2011
Perikoreesi-oppi ja Paavin hovisaarnaaja. "Tervetuloa kylään!"
Viikko sitten olin kuulemassa Hengen uudistuksen Kirkon rakentajat foorumilla isä Raniero Cantalamessaa. Hän on palavahenkinen italiaano, paavin hovisaarnaaja ja katolisen kirkon näkyviä karismaattisen suuntauksen edustajia. Roomalaiskatolilaisen Cantalamessan kutsuminen herätysmielisten luterilaisten seminaarin pääpuhujaksi oli mielenkiintoinen, rohkea ja viisas veto. Hän puhui kolmiyhteisestä Jumalasta. Katoliset, luterilaiset ja ortodoksit ovat aina olleet yhtä mieltä siitä, että Jumala on yksi ja kolmiyhteinen. Tällainen yksimielisyys on harvinaista ja hienoa. Joka tapauksessa Cantalamessa viittaili jonkin verran ns. perikoreesi-oppiin, jolla kuvataan kolminaisuuden eri persoonien yhteyttä. Tämä perikoreesi-oppi on perustettu eritoten seuraavien Jeesuksen sanojen varaan. ”Minä olen Isässä, ja että Isä on minussa”, Joh. 14:11. Poika jatkaa: ”Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä”, Joh. 14:20. Jeesus jatkaa tästä Isän ja Pojan yhteisestä toiminnasta: ”me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen.” Joh. 14:23.
Näin ollen Jeesuksessa näkyi Isä Jumala, samoin Poika oli täynnä Pyhää Henkeä. ”Isä on minussa ja minun tekoni ovat hänen tekojaan”, Joh. 14:10. Tällaisia ajatuksia lukiessamme huomaamme, että evankeliumin sanoma on ihmeellinen. Emme vain usko pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan, niin kuin johonkin ulkopuoliseen jumaluuteen, vaan koko pyhyys tulee asumaan meidän sisälle! Tämä ajatus, että Jumala tulee uskovan sydämeen asumaan, näkyy laajasti UT:ssa. Meidän sydämessä asuva Pyhä Henki rukoilee meidän heikkojen puolesta: ”Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!”, Gal. 4:6, Room. 8:26. Sen lisäksi, että meidän sydämistä kaikuu Jeesuksen Abba-rukous Pyhässä Hengessä, niin meidät on kasteen ja uskon kautta liitetty ja yhteen kasvatettu Kristuksen kanssa – hänen kuolemaansa ja elämäänsä, Room. 6:5. Myös ehtoollisessa me otamme Jeesuksen hyvin konkreettisesti vastaan nimittäin leipä ja viini ovat hänen ruumiinsa ja verensä.
Paavali kirjoittaa, että ”Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen”, Room. 5:5. Varmasti tällaisen evankeliumin, tällaisen itsensä antavan ja meihin asumaan muuttavan Jumalan kanssa, kristinusko on täysin ainutlaatuinen uskonto. Näitä suuria uskon salaisuuksia sopii vähän miettiä ja ihmetellä hiljaa mielessään.
Näin ollen Jeesuksessa näkyi Isä Jumala, samoin Poika oli täynnä Pyhää Henkeä. ”Isä on minussa ja minun tekoni ovat hänen tekojaan”, Joh. 14:10. Tällaisia ajatuksia lukiessamme huomaamme, että evankeliumin sanoma on ihmeellinen. Emme vain usko pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan, niin kuin johonkin ulkopuoliseen jumaluuteen, vaan koko pyhyys tulee asumaan meidän sisälle! Tämä ajatus, että Jumala tulee uskovan sydämeen asumaan, näkyy laajasti UT:ssa. Meidän sydämessä asuva Pyhä Henki rukoilee meidän heikkojen puolesta: ”Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!”, Gal. 4:6, Room. 8:26. Sen lisäksi, että meidän sydämistä kaikuu Jeesuksen Abba-rukous Pyhässä Hengessä, niin meidät on kasteen ja uskon kautta liitetty ja yhteen kasvatettu Kristuksen kanssa – hänen kuolemaansa ja elämäänsä, Room. 6:5. Myös ehtoollisessa me otamme Jeesuksen hyvin konkreettisesti vastaan nimittäin leipä ja viini ovat hänen ruumiinsa ja verensä.
Paavali kirjoittaa, että ”Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen”, Room. 5:5. Varmasti tällaisen evankeliumin, tällaisen itsensä antavan ja meihin asumaan muuttavan Jumalan kanssa, kristinusko on täysin ainutlaatuinen uskonto. Näitä suuria uskon salaisuuksia sopii vähän miettiä ja ihmetellä hiljaa mielessään.
torstai 6. lokakuuta 2011
Merkillisiä paikkoja Turussa - Casagrandetalon Pyhän Hengen kappeli
Tällä viikolla olen saarnannut merkillisissä paikoissa. Sarasmäen vankilassa ja keskiajan syntisten, kastamattomien ja äpärien hautuumaalla. Tuolle hautuumaalle, joka on löytynyt Turun keskustastan alta arkeologisissa kaivauksissa, on sittemmin rakennettu Pyhän Hengen kappeli. Kaivauksissa tältä nykyisen kappelin alueelta löytyi 1000:n keskiajalla eläneen ihmisen luut. Selkeästi suurin osa näistä luista on kuulunut lapsille ja nuorille naisille, joiden keski-ikä on ollut 27 vuotta. Luita on sittemmin tutkittu paljon. Nämä onnettomat olivat kuolleet vauvoina, synnytyksessä tai aivan lapsina. Suuri osa aikuisista vainaista oli kuollut puutostilojen ja nälän vaivaamina. Näiden luiden keskeltä löytyi yksi hauta-arkku keskiajalta, johon vainaja oli naulattu kiinni. Miksi? Oppaamme selitti, että hänen oli todennäköisesti ajateltu olevan niin syntinen, että naulaamalla hänen ruumiinsa kiinni arkkuun, haluttiin varmistua, ettei hänen levoton sielunsa jää kummittelemaan. Nämä ihmiset on haudattu juuri tällä paikalle siksi, että heitä ei saanut haudata kirkon siunatulle maalle. (Ks. asiaa havainnollistava selostus tästä.)
Myöhemmin, historiasta liikuttuneena turkulainen paikanomistaja rakensi tälle paikalle kappelin. Kappelin seinustalla on isoja laatikoilta, joihin näiden 1000:n ruumiin luut on kerätty. Nyt kaikki ovat siunatussa maassa. Alttarina kappelissa on iso keskiajalta peräisin oleva myllyn kivi. Ajatelkaa, en tiennyt tästä paikasta mitään, ennen kuin menin sinne pitämään ehtoollismessua! Kuinka sattuikaan, että viikon evankeliumitekstinä oli viellä Matt. 18:1-6, 10, jossa puhutaan siitä, että "lapsenkaltaisia", "näitä vähäisimpiä, jotka uskovat minuun" ei saa väheksyä. Ajatelkaa, että alttaripöytänä tässä karmivan kauniissa paikassa oli myllynkivi. Tuossa päivän evankeliumiteksissä Jeesus sanoo: "Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen."
Sarasmäen vankilassa edessä oli vankeja. Monet heistä ovat kyllä niin surkean näköisiä, toiset taas vähän iloisempia. Se on monelle toivottavasti kääntymyksen paikka tuo vankiselli.
Myöhemmin, historiasta liikuttuneena turkulainen paikanomistaja rakensi tälle paikalle kappelin. Kappelin seinustalla on isoja laatikoilta, joihin näiden 1000:n ruumiin luut on kerätty. Nyt kaikki ovat siunatussa maassa. Alttarina kappelissa on iso keskiajalta peräisin oleva myllyn kivi. Ajatelkaa, en tiennyt tästä paikasta mitään, ennen kuin menin sinne pitämään ehtoollismessua! Kuinka sattuikaan, että viikon evankeliumitekstinä oli viellä Matt. 18:1-6, 10, jossa puhutaan siitä, että "lapsenkaltaisia", "näitä vähäisimpiä, jotka uskovat minuun" ei saa väheksyä. Ajatelkaa, että alttaripöytänä tässä karmivan kauniissa paikassa oli myllynkivi. Tuossa päivän evankeliumiteksissä Jeesus sanoo: "Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen."
Sarasmäen vankilassa edessä oli vankeja. Monet heistä ovat kyllä niin surkean näköisiä, toiset taas vähän iloisempia. Se on monelle toivottavasti kääntymyksen paikka tuo vankiselli.
tiistai 4. lokakuuta 2011
Paavali ei kestä, jos sinä et kestä uskossa
1. Tess. 3:1-13
”Uskon kyllä, mutta en niin kuin kirkko opettaa”, näin moni kertoo vakaumuksestaan. Apostoli Paavali ei olisi ikinään hyväksynyt tuollaista ”uskontunnustusta”. Paavali rukoili, että seurakuntalaisten usko ei sortuisi. Hän halusi vahvistaa ja rohkaista heidän uskoaan. Paavali ei ”enää kestänyt kauempaa” epätietoisuutta ”veljiensä” uskon kestävyydestä. Hän pelkäsi, että heidän uskonsa sortuu, 3:2-3, 5. Jakeessa 2. Kor. 11:28 hän kertoo, kuinka ”minua joka päivä painaa huoli kaikista seurakunnista.” Seurakuntalaisten usko oli Paavalille elämän ja kuoleman kysymys (3:8). Seurakuntien uskonkriisi oli Paavalin uskonkriisi.
Paavalilta opimme, että kristittyjä pitäisi yhdistää sama apostolinen usko. Kristuksen apostolit kuten Pietari, Paavali ja Johannes levittivät tämän apostolisen uskon koko maailmaan, ja sen ytimessä oli usko Kristukseen. Jeesus sanoi sairaalle ihmiselle: ”Tapahtukoon sinulle niin kuin uskot.” Se, miten ja mihin me uskomme, on tosi tärkeää. Seurakuntalaiset eivät kestä, jos heidän uskonsa sortuu, ja Paavali ei kestä, jos he eivät kestä.
Miksi jumalanpalveluksessa tunnustetaan aina apostolinen uskontunnustus?
Tätä liftari-kirjoitusta tehdessäni todella heräsin jälleen pohtimaan apostolista uskontunnustusta. Jo UT:sta löytyy uskontunnustuksia ja niiden kaavailuja. Jakeessa Room. 10:9 on yksi kaikkein varhaisimmisita uskontunnustuksista: "Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva." Uskontunnustuksissa painotetaan aina, että Jeesus on Herra. Vain ihminen, jossa asuu Herran Henki, voi tämän tunnustaa. Kristuksen Herruus on ehdotonta ja täydellistä. Tämän vuoksi kristitylle kukaan muu ei voi olla samassa täydessä mielessä Herra, kuin Kristus. Keisari ei ole Herra, ei raha, ei mikään muu "jumaluus", ei mikään poliittinen johtaja tai puolue. Herruus kuuluu vain Kristukselle.
Jakeessa 1. Kor. 8:6 mainitaan yhdenlainen uskontunnustuksen kaavio:
"Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät."
”Uskon kyllä, mutta en niin kuin kirkko opettaa”, näin moni kertoo vakaumuksestaan. Apostoli Paavali ei olisi ikinään hyväksynyt tuollaista ”uskontunnustusta”. Paavali rukoili, että seurakuntalaisten usko ei sortuisi. Hän halusi vahvistaa ja rohkaista heidän uskoaan. Paavali ei ”enää kestänyt kauempaa” epätietoisuutta ”veljiensä” uskon kestävyydestä. Hän pelkäsi, että heidän uskonsa sortuu, 3:2-3, 5. Jakeessa 2. Kor. 11:28 hän kertoo, kuinka ”minua joka päivä painaa huoli kaikista seurakunnista.” Seurakuntalaisten usko oli Paavalille elämän ja kuoleman kysymys (3:8). Seurakuntien uskonkriisi oli Paavalin uskonkriisi.
Paavalilta opimme, että kristittyjä pitäisi yhdistää sama apostolinen usko. Kristuksen apostolit kuten Pietari, Paavali ja Johannes levittivät tämän apostolisen uskon koko maailmaan, ja sen ytimessä oli usko Kristukseen. Jeesus sanoi sairaalle ihmiselle: ”Tapahtukoon sinulle niin kuin uskot.” Se, miten ja mihin me uskomme, on tosi tärkeää. Seurakuntalaiset eivät kestä, jos heidän uskonsa sortuu, ja Paavali ei kestä, jos he eivät kestä.
Miksi jumalanpalveluksessa tunnustetaan aina apostolinen uskontunnustus?
Tätä liftari-kirjoitusta tehdessäni todella heräsin jälleen pohtimaan apostolista uskontunnustusta. Jo UT:sta löytyy uskontunnustuksia ja niiden kaavailuja. Jakeessa Room. 10:9 on yksi kaikkein varhaisimmisita uskontunnustuksista: "Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva." Uskontunnustuksissa painotetaan aina, että Jeesus on Herra. Vain ihminen, jossa asuu Herran Henki, voi tämän tunnustaa. Kristuksen Herruus on ehdotonta ja täydellistä. Tämän vuoksi kristitylle kukaan muu ei voi olla samassa täydessä mielessä Herra, kuin Kristus. Keisari ei ole Herra, ei raha, ei mikään muu "jumaluus", ei mikään poliittinen johtaja tai puolue. Herruus kuuluu vain Kristukselle.
Jakeessa 1. Kor. 8:6 mainitaan yhdenlainen uskontunnustuksen kaavio:
"Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)