Sunnuntai on Herran päivä

Ohessa on tekstini, joka on hiljattain julkaistu Helsingin Raamattukoulun lehtisessä. Tervetuloa Koulun toimintaan ja Juhlan tuntuun -iltoihin - aina kuukauden viimeinen maanantai.

Varhaiset kristityt viettivät jumalan­palvelusta sunnun­taina. Luomis­kertomus kertoo Jumalan ja ihmisen levänneen Sapattina. Samoin kymmenen käskyä painottaa Sapatin vieton tärkeyttä. Jeesuksen aikana sapatti oli liiton merkki juutalaiselle kansalle. Miten on sitten mahdollista, että Jeesukseen uskovat juutalaiset ottivat sunnuntain päiväksi, jolloin he kokoontuivat yhteen, rukoilivat, mursivat leipää ja kuuntelivat Jumalan sanaa?

Lähdetään liikkeelle toisen vuosisadan tilanteesta ja edetään siitä Uuteen testamenttiin. 150-luvulla kirjoittanut Justinos Marttyyri kirjoittaa näin:

Auringon päiväksi (sun-day) sanottuna päivänä meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupun­geissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous, jossa luetaan Apostolien muis­telmia tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää. Kun lukija on lopettanut, ko­kouksen johtaja rohkaisee kaikkia seuraamaan näitä hyviä opetuksia. Sitten me nou­sem­me yhdessä seisomaan ja rukoilemme palavasti. Kuten edellä sanoimme, rukouk­semme jälkeen leipä, viini ja vesi tuodaan esiin, ja kokouksen johtaja lausuu taivasta kohti pyyntörukouksia ja kiitosrukouksia parhaan kykynsä mukaan. Kansa vahvistaa tämän sanomalla "aamen". Kiitosrukouksin siunatut aineet jaetaan jokaisen nautit­tavaksi.. (1. Apol. 67.)

Plinus Nuorempi kirjoitti 110-luvulla keisari Trajaniukselle, että kristittyjen oli tapana ”kokoontua säännöllisesti yhteen tiettynä päivänä ennen auringonnousua.” Yhdessä he sitten lauloivat ”vuoro­lauluna hymniä Kristukselle kuin jumalalle..” ja viettivät yhteisen aterian. Auringon päivä (Sunday) oli roomalaisessa maailmassa tavallinen työpäivä, joten juuri tämän vuoksi kristittyjen oli pakko kokoon­tua hyvin varhain – ennen auringonnousua.

Näemme jo Uudesta testamentista, että sunnuntai oli kristityille pyhä päivä. Paavali kirjoittaa Korintin seurakuntalaisille, samoin kuin kaikille Galatian maakunnan seurakunnille, että "…kunkin teistä on aina sapatin jälkeisenä päivänä pantava syrjään rahaa sen mukaan kuin hänellä on varaa..” (1. Kor. 16:2.) Sunnuntaina seurakunnat siis keräsivät kolehdin – silloin oltiin yhdessä koolla Her­ran aterian vietossa. Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka ”sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päi­vänä, kokoonnuimme murtamaan leipää”. (Ap. t. 20:7–12.) Leivän murtamisen yhteydessä koolla oleva seurakunta kuunteli Paavalin pitkää saarnaa. Ilmestyskirjassa kerrotaan, että Johannes sai ilmestyksensä juuri ”Herran päivänä” (Ilm. 1:10).

Mikä selittää tämän laajalle levinneen käytännön sunnuntaijumalanpalveluksesta? Mielestäni tähän löytyy vain yksi selvä syy: Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina. Edellinen paavi Benedictus XVI kirjoittaa Perussanomien suomentamassa kirjassaan Jeesus Nasaretilainen, hyvin osuvasti:

Mielestäni, Herran päivän vietto, joka oli alusta asti seurakunnan tunnusomainen piirre, on yksi vakuuttavimmista todisteista, että jotain todella yliluonnollista tapahtui tuona päivänä – tyhjän haudan löytäminen ja kohtaaminen ylösnousseen Herran kanssa. (Jeesus Nasaretilainen, Osa II, 259.)

Sunnuntai on aina riemupäivä, koska se on Jeesuksen ylösnousemuksen päivä. Kannattaa huomata, kuinka tarkasti evankeliumit painottavat, että Jeesus nousi kuolleista juuri viikon ensimmäisenä päivänä. Tämän lisäksi evankelistat painottavat, että kaikki ylösnousseen Jeesuksen ilmestykset opetus­lapsilleen koittivat juuri viikon ensimmäisenä päivänä. Katsotaan tarkemmin Johanneksen evan­keliumia. Jeesus ilmestyi viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Marialle, ”samana päivänä, vii­kon ensimmäisenä”, hän ilmestyi vielä koolle olleille opetuslapsilleen lukittujen ovien sisällä. (Joh. 20:1, 19.) Ikävä kyllä se epäilevä Tuomas sattui olemaan juuri silloin muualla. Eikä hän myöhemmin uskonut, kun muut opetuslapset kertoivat Jeesuksen ilmestymisestä. Hän ei uskoisi, ellei saisi itse nähdä ja koskettaa. Johannes kertoo, että ”viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset oli­vat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa.” (Joh. 20:26.) Nyt Tuomas näki, koki, kuuli ja tunsi: hän heittäytyi polvilleen ja palvoi Jeesusta kuin Jumalaa. Hän antoi koko Uuden testamentin korkeimman tunnustuksen Jeesuksesta: ”Minun Herrani ja Jumalani.”

Näemme, että viikon ensimmäinen päivä on Jeesuksen kohtaamisen päivä, se on Pyhän Hengen vuodatuksen päivä – silloin Jeesus puhalsi opetuslapsiinsa Pyhän Hengen (Joh. 20:22). Se on päivä, jol­loin tunnustamme uskomme, niin kuin Tuomas. Se on päivä, jolloin olemme ”yhdessä koolla”. Se on lähetyksen ja mission päivä. Silloin Jeesus sanoi omilleen: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:21.) Sunnuntai on rauhan päivä: Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” (Joh. 20:19.) Olen varma, että Tuomas oli elämänsä loppuun asti paikalla kun seurakunta oli yhdessä koolla Herran päivänä. Sunnuntai on aivan erityisesti myös päivä, jol­loin seurakunta ”murtaa yhdessä leipää” eli viettää ehtoollista. Itselleni sunnuntai on viikon kohokohta. Olen silloin koolla opetuslasten kanssa, rukoilen, ylistän, kuulen saarnaa, tunnustan uskoni, murran leipää. Vietän sitä erityisesti perheeni kanssa. Se on ylösnousemuksen, ilon ja voiton päivä.

Suomalainen herätys II Ollaanko me kaikki herätyskristittyjä?

Jatkan pohdiskelua Teemu Kakkurin kirjan pohjalta, Suomalainen herätys. Kysymys kuuluu: onko suoma­laisilla herätys­kristillinen käsitys kristillisyydestä. Äkkiseltään voisi ajatella, että maallistuneet suomalaiset ovat hyvin kaukana herätys­kristillisyydestä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa. Pappina kuulen jatkuvasti kuinka omaiset sanovat, että ei vainaja ”mikään uskovainen ollut, mutta hän uskoi omalla tavallaan.” Tämä jako usko­vaisiin, uskoon tulleisiin ja tavallisiin on täysin herätyskristillistä puhetta. 

Joulun alla oli äänestys rakkaimmasta joululaulusta. Listan kärjessä oli voitto­puolisesti maallista rallatusta poroista, joulujuhlista, lahjoista ja joulupukista, mutta kaikkein rakkaimmaksi lauluksi oli äänestetty Vesa-Matti Loirin esittämä Nyt sydämeeni joulun teen.

On jouluyö sen hiljaisuutta yksin kuuntelen… ja ikuisuutta kaipaan avoin mieli. Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus lapsi syntyy uudelleen.

Laulaja viettää joulunsa yksin. Hän ei käy kohtaamassa Jeesusta kirkon jumalan­palveluksessa muun seurakunnan kanssa, vaan hän käpertyy omaan mieleensä ja sydämeensä, jonne Jeesus lapsi syntyy uudelleen. Tuollainen joulunvietto on aika kaukaa perinteisestä joulusta. Esimerkiksi hurskaiden katolilaisten olisi mahdotonta ajatella, että jouluna ei käytäisi kirkossa – jouluyön messussa. Tilastotkin kertovat, että joulun hengellisestä sanomasta on tullut yhä useammalle suomalaiselle (vain) oman sydämen ja mielen asia – yksityisasia. Ei tarvitse mennä yhteiseen jumalanpalvelukseen, kun olennaisintahan on, mitä omassa sydämessä tapahtuu..

Näin Haastettu Kirkko -kirjassa esitellään viime vuosien tilastoja: ”2000-luvun aikana.. joulun jumalanpalveluskävijöiden määrä on pudonnut noin neljänneksen (28 %). Joulunajan kirkossakävijöiden määrä on 2000-luvulla vähentynyt 200 000:lla.. Joulun­ajan kävijät ovat vähentyneet neljässä vuodessa 133 000:lla (-20 %).” (Haastettu kirkko, 99.) Tämä on valtavaa pudotusta. Romahdus heijastaa myös sitä tosiasiaa, että suomalaisten usko on muuttunut dramaattisesti. Joulun sanomaan liittyen, vielä vuonna 1999 suomalaisista 59 % uskoi, että Jeesus syntyi neitseestä, vuonna 2011 tämä luku oli enää 28 %! Vuonna 1999 suomalaista 77 % uskoi, että Jeesus on Jumalan Poika. Vuonna 2011 tuo luku oli 41 %. (Haastettu kirkko, 45.)

Miten tämä liittyy pietismiin ja herätyskristillisyyteen? Herätyskristitythän ovat juuri yrittäneet vahvistaa suomalaisten uskoa. On järjestetty seuroja, telttakokouksia, missioita, jaettu traktaatteja, laulettu kadun kulmilla, tehty uskonratkaisuja, esitetty alttarikutsuja.. Pietismin yhtenä vaikutuksena on kuitenkin, se että on haluttu erottaa tosiuskovat tavallisista seurakunnan jäsenistä. Kakkuri kirjoittaa näin:

Herätysliikkeet onnistuivat vaikuttamaan koko suomenkielisen kansallisen yhteisön uskon­nolliseen maailmankuvaan. Korostamalla henkilökohtaisen uskon ratkaisevaa merkitystä ihmisen pelastumiseksi ne loitonsivat tapakristittyjä uskon ydin­kysy­myksistä. Puhumalla ulko­puolisista ne tekivät ihmisistä ulkopuolisia. Kun ne opet­tivat, ettei pelkkä muodollinen kirkon jäsenyys riitä, niiden ulkopuolelle jäänyt kirkko­kansa uskoi, ettei se riitäkään.. (142.)

Kakkuri on mielestäni pitkälti oikeassa. Lopetetaan tämä blogi Kakkurin pitkällä ja puhuttelevalla lainauksella.

Herätys on ollut laajempi ilmiö kuin herätysliikkeet. Liikkeiden tarkoitus on ollut levittää näkemyksiään itseään laajemmalle yleisölle, ja siinä ne ovat onnistuneet. Herätys­kristillisyyden kolme­sataavuotinen ohjelmanjulistus on mennyt perille, ja taval­linen seura­kuntaelämä on viimeisinä vuosikymmeninä ollut herätyskristillistä. Pietistinen ajatus henkilökohtaisesta kääntymisestä ja uskosta on läpäissyt kaiken kirkon työn rippikoulu­leireistä siunauspuheisiin ja paikallislehtien hartaus­kirjoituksiin… Herätyskristillisyys on vaikuttanut myös yleiseen suomalaiseen elämän­muotoon ja ajattelutapoihin. Suomalaiset erottavat uskon ja arkielämän aivan kuten jo pietismi on opettanut. Uskonto on privatisoidulla vyöhykkeellä, niin kuin herätys­liikkeiden puheet henkilökohtaisesta uskosta ovat alleviivanneet. (220.)

Tässä on myös kritiikkiä, joka herätyskristittyjen kannattaisi käsitellä syvällisesti ja rohkeasti. Mielestäni suomalaisten näkemykset kristinuskosta ovat ainakin lähempänä herätyskristillisyyttä (pietismiä) kuin esimerkiksi luterilaisuutta tai katolisen kirkon uskoa. Myönteinen kaneetti: nyt kun suomalaiset ovat niin vieraantuneita kristinuskosta, aukeaa mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Mitä kristinusko on?