Helatorstain
sanoma on tullut itselleni tärkeäksi. Juuri tämän juhlan sanoma,
se että ylösnoussut Jeesus astui ylös taivaisiin, on mainittu
uskontunnustuksessa. Tähän mainintaan täytyy olla jokin hyvä syy.
Kaikkiin
jäähyväisiin liittyy aina surua ja ikävää. Eikö se ole ikävä
asia, että Jeesus nousee taivaisiin, pois meidän
luotamme? Voisi odottaa, että evankelista Luukas kertoisi
opetuslasten vaipuneen murheen alhoon heidän katsellessaan,
kuinka Jeesus lipuaa jonnekin horisonttiin pilven kannattelemana,
tähtien tuolle puolen. Luukas kuitenkin korostaa, että ”täynnä
iloa ja riemua” he palasivat Jerusalemiin. (Ap. t. 1;
Luuk. 24.) Miksi he olivat niin iloisia Jeesuksen mennessä pois?
Paavi
Benedictus XVI käsittelee tätä kysymystä Jeesus-trilogiansa
toisessa osassa. Hän kirjoittaa, että taivaaseen astumisessa ei ole
kyse siitä, että Jeesus lähtisi avaruusmatkalle taivaisiin,
jonnekin toiseen paikkaan. Hän ei lähde toiseen paikkaan, vaan
hän nousee yli ajan ja paikan rajojen. Hän astuu ylös Jumalan
ykseyteen, täydelliseen yhteyteen. Hän nousee istumaan Jumalan
oikealle puolelle. Jumala on ajan ja paikan yläpuolella. Hän
voi olla kaiken aikaa läsnä kaikkialla. Niin myös Jeesus, kun hän
menee pois, Isän luo, voi tulla meidän luoksemme milloin vain ja
missä vain. Jeesus sanoo: ”Minä menen pois, mutta tulen taas
teidän luoksenne.” (Joh. 14:28.)
Paavi
Benedictus muistuttaa Maria Magdaleenan ja ylösnousseen Jeesuksen
kohtaamisesta tyhjän haudan luona. Kun Maria tunnistaa
Jeesuksen, hän haluaa tarttua häneen. Jeesus kuitenkin estää
häntä: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän
luo...” (Joh. 20:17.) Vasta sen jälkeen kun Jeesus on noussut
Isän luo, tulee Jeesus todella läsnäolevaksi.
Johanneksen
evankeliumissa korostetaan, että Jeesuksen nouseminen Isän luo
tekee meidän ilomme täydelliseksi ja rajattomaksi. Maailman
loru kuuluu, ”itku pitkästä ilosta”, mutta kristittyjen ilo, jo
täällä maan päällä, murheen laaksossa, on sellaista, että
sitä ei kukaan voi meiltä riistää, se on nimittäin
ikuista taivaan iloa. (Joh. 16:22.) Lyhyttä itkua seuraa ikuinen
ilo. Vasta kun Jeesus on mennyt Isän luo, voivat opetuslapset tehdä
vielä suurempia tekoja kuin Jeesus! (Joh. 14:10–14.) Jeesus myös
rukoilee ja opettaa, että hänen opetuslapsensa tulevat olemaan
siellä, missä hän on eli Isän luona. ”Isä, minä tahdon, että
ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä
olen.” (Joh. 17:24.) Jeesus myös lupaa näin: ”Minä menen
valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan
teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.”
(Joh. 14:3.) Paavali taas kirjoittaa näin: ”Jumala herätti meidät
yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan
taivaassa.” (Ef. 2:6.)
Jeesus
on ensimmäinen ihminen, joka ylitti tuon rajan, astui yli ajan ja
paikan rajan Jumalan luo. Näin Jeesus itse sanoo: ”Kukaan ei ole
noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut:
Ihmisen Poika.” (Joh. 3:13.) Sitten kun Jeesus korotetaan ylös
ristille ja ylös taivaisiin, hän vetää kaikki luokseen. (Joh.
12:32.) Hänen kauttaan ihmiset voivat päästä taivaaseen, Jumalan
yhteyteen.
Helatorstain
sanoma liittyy juuri tähän. ”Hänen kanssaan, hänen kauttaan ja
hänessä” – Kristuksessa – kuuluu meidän rukouksemme suoraan
Isälle Jumalalle, Pyhän Hengen yhteydessä ”aina ja
iankaikkisesti aamen.” Hänessä meillä on ”paikka taivaassa.”
Lopetan helatorstaipohdinnat lainaukseen Seppo A. Teinoselta:
Kirkko on Kristuksen ruumis ja koska tämän ruumiin pää on astunut ylös taivaisiin, osa Kirkosta on jo niin sanoaksemme Pyhän Kolminaisuuden yhteydessä. Kirkon Päänä hän lähettää Pyhän Hengen jokaiselle kristitylle, ja tämä Henki rukoilee oman henkemme kanssa. Ei siis ole vain niin, että olemme Pyhän Kolminaisuuden yhteydessä taivaallisen Kristusen kautta, vaan olemme häneen yhteydessä jo maan päällä Hengessä. Rukous on siten valtaosaltaan Jumalan omaa toimintaa. Henki rukoilee meissä. (Teinonen, Keskustelua mystiikasta, 14.)