Pää taivaissa ja jalat maassa: Helatorstain sanoma

Helatorstain sanoma on tullut itselleni tärkeäksi. Juuri tämän juhlan sanoma, se että ylösnoussut Jeesus astui ylös taivaisiin, on mainittu uskontunnustuksessa. Tähän mainintaan täytyy olla jokin hyvä syy.

Kaikkiin jäähyväisiin liittyy aina surua ja ikävää. Eikö se ole ikävä asia, että Jeesus nousee tai­vai­siin, pois meidän luotamme? Voisi odottaa, että evankelista Luukas kertoisi opetuslasten vaipuneen mur­heen alhoon heidän katsellessaan, kuinka Jeesus lipuaa jonnekin horisonttiin pilven kan­nat­te­le­mana, tähtien tuolle puolen. Luukas kuitenkin korostaa, että ”täynnä iloa ja riemua” he palasivat Je­ru­salemiin. (Ap. t. 1; Luuk. 24.) Miksi he olivat niin iloisia Jeesuksen mennessä pois?

Paavi Benedictus XVI käsittelee tätä kysymystä Jeesus-trilogiansa toisessa osassa. Hän kirjoittaa, että taivaaseen astumisessa ei ole kyse siitä, että Jeesus lähtisi avaruusmatkalle taivaisiin, jonnekin toi­seen paikkaan. Hän ei lähde toiseen paikkaan, vaan hän nousee yli ajan ja paikan rajojen. Hän as­tuu ylös Jumalan ykseyteen, täydelliseen yhteyteen. Hän nousee istumaan Jumalan oikealle puo­lelle. Jumala on ajan ja paikan yläpuolella. Hän voi olla kaiken aikaa läsnä kaikkialla. Niin myös Jeesus, kun hän menee pois, Isän luo, voi tulla meidän luoksemme milloin vain ja missä vain. Jee­sus sanoo: ”Minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne.” (Joh. 14:28.)

Paavi Benedictus muistuttaa Maria Magdaleenan ja ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta tyhjän hau­dan luona. Kun Maria tunnistaa Jeesuksen, hän haluaa tarttua häneen. Jeesus kuitenkin estää hän­tä: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo...” (Joh. 20:17.) Vasta sen jälkeen kun Jee­sus on noussut Isän luo, tulee Jeesus todella läsnäolevaksi.

Johanneksen evankeliumissa korostetaan, että Jeesuksen nouseminen Isän luo tekee meidän ilomme täy­delliseksi ja rajattomaksi. Maailman loru kuuluu, ”itku pitkästä ilosta”, mutta kristittyjen ilo, jo tääl­lä maan päällä, murheen laaksossa, on sellaista, että sitä ei kukaan voi meiltä riistää, se on ni­mit­täin ikuista taivaan iloa. (Joh. 16:22.) Lyhyttä itkua seuraa ikuinen ilo. Vasta kun Jeesus on mennyt Isän luo, voivat opetuslapset tehdä vielä suurempia tekoja kuin Jeesus! (Joh. 14:10–14.) Jeesus myös rukoilee ja opettaa, että hänen opetuslapsensa tulevat olemaan siellä, missä hän on eli Isän luona. ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen.” (Joh. 17:24.) Jeesus myös lupaa näin: ”Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.” (Joh. 14:3.) Paavali taas kirjoittaa näin: ”Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa.” (Ef. 2:6.)

Jeesus on ensimmäinen ihminen, joka ylitti tuon rajan, astui yli ajan ja paikan rajan Jumalan luo. Näin Jeesus itse sanoo: ”Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut: Ihmisen Poika.” (Joh. 3:13.) Sitten kun Jeesus korotetaan ylös ristille ja ylös taivaisiin, hän vetää kaikki luokseen. (Joh. 12:32.) Hänen kauttaan ihmiset voivat päästä taivaaseen, Jumalan yhteyteen.

Helatorstain sanoma liittyy juuri tähän. ”Hänen kanssaan, hänen kauttaan ja hänessä” – Kristuksessa – kuuluu meidän rukouksemme suoraan Isälle Jumalalle, Pyhän Hengen yhteydessä ”aina ja iankaikkisesti aamen.” Hänessä meillä on ”paikka taivaassa.” Lopetan helatorstai­pohdinnat lainaukseen Seppo A. Teinoselta:

Kirkko on Kristuksen ruumis ja koska tämän ruumiin pää on astunut ylös taivaisiin, osa Kirkosta on jo niin sanoaksemme Pyhän Kolminaisuuden yhteydessä. Kirkon Päänä hän lähettää Pyhän Hengen jokaiselle kristitylle, ja tämä Henki rukoilee oman henkemme kanssa. Ei siis ole vain niin, että olemme Pyhän Kolminaisuuden yhteydessä taivaallisen Kristusen kautta, vaan olemme häneen yhteydessä jo maan päällä Hengessä. Rukous on siten valtaosaltaan Jumalan omaa toimintaa. Henki rukoilee meissä. (Teinonen, Keskustelua mystiikasta, 14.)