Suomalainen herätys III Viides herätysliike puntarissa

Tässä tulee viimeinen (3/3) postaus Suomalaisesta Herätyksestä. Valokeilassa on viides herätysliike eli viidesläisyys. Tuo liike syntyi hiljalleen joskus 1900-luvun puolivälissä. Itselleni vitoslaisuus on tutuin kaikista suomalaisista herätysliikkeistä. Omista taustoistani johtuen olen tottunut pitämään viidesläisiä painotuksia normatiivisina, kun puhutaan ”oikeasta uskosta” ja oikeista ”uskovaisista”. Pienoinen historian ja teologian tuntemus avaa kuitenkin silmät näkemään, että ihminen voi olla ihan oikea kristitty, vaikka hän ei olisikaan viidennen liikkeen vaikutuksen alla.

Näin Kakkuri kirjoittaa tämän liikkeen taustahistoriasta:

Viidettä herätysliikettä kutsutaan myös uuspietismiksi.. Uuspietistit kokevat olevansa hen­kistä sukua kolmensadan vuoden takaisille saksalaisille pietisteille, jotka ko­ros­ti­vat uskon henkilö­kohtaisuutta. Pietismin kirkko­kriittinen uskon­oppi ei ollut muuttunut ajassa juuri mitenkään. Sen mukaan ihmistä ei pelastanut pelkkä kirkkoon kuuluminen ja ulko­kohtainen kristil­lisyys vaan sydämen uskon piti olla omaa. Tähän pietismin kuningas­ideaan uuspie­tistit liittivät modernin maailman työmuodot. Uutta olivat ame­rik­kalaisesta kristil­lisyydestä peräisin olleet voimakkaasti mainostetut evan­kelioimis­ti­lai­suudet… (188.)

Viidennessä liikkeessä säkenöivien puhujien merkitys on ollut suurempaa kuin aiemmissa herätys­liikkeissä. Kakkurin näkemys osuu oikeaan:

Kun vanhoissa liikkeissä istuttiin seuratuvissa ja puheen­vuoro kiersi istujalta toiselle ja välillä veisattiin virsi, muistuttivat viidennen liikkeen tilaisuudet teatteri­esityksiä. Näytelmän sijasta vain seurattiin salin edessä puhuvaa taitavaa saarna­virtuoosia. Hän oli nimekäs vierailija, ei mikään oman kylän kansan­mies. (189.)

Kakkuri selventää, että viidesläinen evan­kelista vetosi kuulijoihin kuin poliittinen agitaattori. Koko ti­laisuus tähtäsi uskon­ratkaisun tekemiseen, ja se piti tehdä tässä ja nyt. Maallikot eivät enää pitäneet maallikko­saarnoja, niin kuin vanhoissa herätysliikkeissä, vaan nyt heistä parhaimmat pitivät todistus­puheen­vuoroja siitä, kuinka he olivat tehneet uskon­ratkaisun eli tulleet uskoon. 

Kakkuri on ihan oikeassa. Viidesläisyydessä ulkoiset menot ja muodot, rutiinit ja rituaalit, virat eli papit ja piispat, ovat jääneet vähemmälle huomiolle, kun vetoa­vasta puhujasta on tullut niin keskeinen tekijä. Tämä on oikeastaan aika kummallinen käsitys kristil­lisestä uskosta. Monta kertaa olen kuullut, kuinka odotetaan uutta herätystä, ja sillä tarkoitetaan käytännössä sitä, että Jumala armossaan antaisi meille uuden urhomuromaan, niiloyli-vainion, kalevilehtisen eli siis jonkun tuli­sieluisen kansan herättäjän, saarna­virtu­oosin. Herätys-puheen ja herätys-toiveen mielen­kiintoisin kysymys on mielestäni se, mitä ihmettä sillä tarkoitetaan. Se, mitä herätys oikeasti on, jää mielestäni usein aika epäselväksi. Se on mielestäni huono juttu, jos herätys vierottaa (nimi)kristityt papeista, sakra­menteista ja kirkon jäsenyydestä, tavallisessa jumalan­palve­luksessa käymisestä. Loisto­puhuja ei voi olla aina kaikkialla, mutta sakramentteja ja sanaa tulisi olla tarjolla jokaisessa seura­kunnassa.

Kuvassa Urho Muroma.

Urho Muromaa (1890–1966) pidetään viidennen liikkeen tärkeimpänä johtohahmona. Muro­malla on ollut niin suuri vaikutus viidenteen liikkeeseen, että tätä liikettä voidaan oikeastaan kutsua muroma­laisuudeksi. Vakkuri selittää, että ”Muroma oli herätyksen johtaja, ja muut papit kor­keintaan hänen assis­tenttejaan.” Muroma paiski hartiavoimin töitä uuden ja suuren herätyksen parissa. Sadat ihmiset jonottivat hänen sielunhoitoonsa.

Muromalaisuus poikkesi selvästi vanhoista suomalaisista herätyksistä, se kuului moderniin aikakauteen. Pastori Muroma saapui Helsingistä paikkakunnille kuin taitelija kiertueelle. Tilaisuuksia mainostettiin sanomalehdissä, julistein sekä lento­lehtisin. (190.)

Kriittinen ajatus: voisiko olla, että suomalaisten vieraantuminen kirkosta johtuu osittain siitä, että pietistinen teologia on hapattanut niin voimakkaasti suomalaisten mielet? Korostetaan niin paljon henkilö­kohtaista uskoa, että kirkon yhteinen usko unohtuu, tai sitten kirkkoon tulee mennä vain silloin, jos on kokenut ”uskoon tulemisen” ja tehnyt tietyt herätysliikkeet (aamujumppa) – sinne ei siis mennä. Tarvitaan joku personal trainer eikä mitään rivipappia. Tarvitaan jotain erityisaineita eikä mitään normisakramentteja – ja tietysti sinulle sopivasti ja muodinmukaisesti. 

Positiiviset puolet: Viidennen liikkeen erityisosaamiseksi voidaan lukea hyvä raamattutuntemus. Tuo liike on kasvattanut Suomen Siioniin liudan todella hyviä raamatunopettajia. Samoin viidesläiset ovat hyviä evankelioimisessa. Heillä on sitä tarvittavaa intoa, uskoa ja rakkautta. Olen itsekin tavallaan viidennen liikkeen vesa. Vaikka kritisoinkin ko. liikettä aika paljon, niin sydämessäni, uskossani ja opetuksessani on paljon "viidesläistä" hapatusta.