Nyt puhuu pyhä Pietari

Sain juuri luettua professori Martin Hengelin viimeiseksi jääneen kirjan, jonka nimi on Saint Peter – The Underestimated Apostle. Hengel on varmasti yksi 1900-luvun tärkeimpiä toisen temppelin ajan juutalaisuuden ja varhaisen kristinukon historian tutkijoita. Hän on kirjoittanut tosi hyviä kirjoja, joista yksi kuuluisin on The Zealots. Hengel, joka oli loppuun asti luterilainen pietisti, kuoli vuonna 2009 vanhana miehenä. Saint Peter julkaistiin vuonna 2010. Esittelen tässä Hengelin kirjan pääajatuksia, koska ne varmasti kiinnnostavat myös suurta yleisöä eivätkä vain tutkijoita.

Hengelin perusväite on se, että Pietari oli pajon suurempi auktoriteetti ja julistaja, kun on usein ymmärretty. Tätä Betsaidan kalamiestä on usein väheksytty ja pidetty maalaisukkona, mutta näyttää siltä, että hän on todella ollut alkuseurakunnan auktoratiivinen, voimakastahtoinen, teologisesti luova julistaja ja Paimen. Pietaria kutsutaan UT:ssa Simoniksi ja Keefaaksi. Nämä kolme nimeä esiintyvät UT:ssa yhteensä yli 180 kertaa, kun taas nimi Saul-Paavali esiintyy 170 kertaa. Pietari mainitaan silminnäkijänä kaikissa Jeesuksen elämän keskeisissä käänteissä: ihmeet, ilmestysvuori, Jeesuksen tunnustaminen Messiaaksi, kiirastorstain ateria, Getsemane, Jeesuksen tuomio ja tyhjä hauta. Kaikkein tärkein kohta Pietarin kannalta lienee se, kun hän tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi, elävän Jumalan Pojaksi. Matteus kertoo, että nyt Jeesus antoi Pietarille uuden nimen Keefas – kallio – ja sanoi hänelle, että ”sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni/yhteisöni/seurakuntani. Sitä eivät tuonelan portit voita.” ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” Matt. 16:18-19.

Miksi Pietari? Miksei joku muu? Johanneksen evankeliumissa esiintyy se anonyymi ”rakkain opetuslapsi”, joka nojasi viimeisellä aterialla Jeesuksen rintaan – hänelle ei anneta paimensauvaa ja käskyä kaitsea ”minun lampaitani”, Joh. 21, vaan tuo valtuutus tulee Jeesukselta Pietarille. Pietari kielsi, kuten kaikki evankelistat tietävät, Jeesuksen kolmesti. Pietari oli maalaismies, kalastaja – miten hän voisi toimia alkuseurakunnan suurena kaitsijana, auktoriteettina? Yksi syy on tietysti se, että Pietari oli ollut Jeesuksen kanssa, kaiken silminnäkijä ja kuulija. Mutta tuskin tämä olisi yksin riittänyt antamaan Pietarille sen aseman, joka hänelle evankeliumeissa siunaantuu. Historiallinen selitys on varmasti se, että Pietari nousi heti pääsiäissunnuntain jälkeen Jerusalemin seurakunnan johtajaksi, joka pelotta ja täynnä Hengen varmuutta julisti Jerusalemin asukkaille ja vieraille, että Jeesus oli Messias ja että häneen uskomalla saatte syntinne anteeksi. Juuri näin Apostolien teot asian esittävät.

Luvuissa Ap. t. 3-5 Pietari nousee monien yllätykseksi pysäyttämättömäksi johtajaksi ja julistajaksi. Hänen voimansa nousee hänen läheisestä suhteesta Jeesukseen ja varmasti siitä voimakkaasta kutsumustietoisuudesta. Aiemmin hän oli epäröinnyt, kieltänyt Jeesuksen ja paennut, mutta nyt hän seisoo kuin kallio Kristuksen vuoksi. Jos hän ei olisi noussut, niin kuka olisi noussut? Jos hän, joka tunsi Jeesuksen parhaiten, ei olisi saanut suutaan auki, kuka muu olisi voinnut puhua ja julistaa? Pietarin julistuksen myötä tuhannet jerusalemilaiset kääntyivät ja uskoivat Kristukseen.

Paavali, jolla oli vähän sukset ristissä Pietarin kanssa (Gal. 2:11-14), mainitsee ohimennen, että Korintissa oli jo 50-luvun alussa (1 Kor. 1:12) Pietari-puolue. Samoin vain kolme vuotta Paavalin oman kääntymyksen jälkeen hän kertoo menneensä Jerusalemiin, jossa hän halusi varta vasten tavat Keefaan, Pietarin. Hän ei ollut kiinnostunut muista apostoleista. Paavali kertoo menneensä ”Jerusalemiin tutustuakseen Keefakseen”. Tällä tutustumismatkalla hän viipyi kaksi viikkoa, Gal. 1:18. Kaikella todennäköisyydellä Pietari ja Paavali kävivät pitkiä keskusteluja Jeesuksen elämästä, teoista ja sanoista. Pietari oli Paavalille paras mahdollinen lähde kertomaan, millainen mies ja Messias oli/on Jeesus. Paavalia, pakanoiden apostolia, varmasti kiinnosti se, mitä vain Pietari pystyi hänelle kertomaan.

Evankeliumien todistus lienee kuitenkin kaikkein voimakkain todiste Pietarin suuresta roolista alkuseurakunnassa. Paavali jätti jälkeensä kirjeensä, joissa hänen ainutlaatuinen opetuksensa tulee esille. Pietarin opetus, näin Hengel väittää, nousee esille ennen kaikkea Markuksen evankeliumin kautta. Varhaisimmat kirkkoisät kirjoittivat, että evankelista Markus oli Pietarin tulkitsija ja opetuslapsi. Jae 1. Piet. 5:13 mainitsee ”poikani Markuksen”, joka on ”Babyloniassa” (=Roomassa). Hengelin mukaan Markus kirjoitti evankeliuminsa Pietarin todistuksen pohjalta. Yli 80 % Markuksen evankeliumin teksti-materiaalista löytyy Matteuksen evankeliumista. Samoin Luukas on käyttänyt Markusta ykköslähteenään. Mikä selittää Markuksen, tuon varhaisimman evankeliumin, auktoriteettiaseman? Miksi Matteus ja Luukas ovat sen todistukselle niin uskollisia? Syy voi hyvinkin olla se, että evankelistat tiesivät, että Markus perustuu Pietarin todistukseen – eli se seisoo kalliopohjalla. Tämän vuoksi sitä ei voitu ohittaa tai syrjäyttää. Jos ajatellaan asiaa ihan historiallisesti, niin on vaikea selittää, että vuoden 70 paikkeilla joku tuikituntematon ja nimetön kaveri olisi kirjoittanut Markuksen evankeliumin, ja että suuret evankelistat Matteus ja Luukas olisivat kokeneet velvollisuudekseen olla tälle varhaiselle evankeliumille uskollisia, jos se ei perustuisi jonkun todella arvostetun ja tunnustetun lähteen varaan. Tämä siis vahvistaa väitettä, että juuri Pietari on Markuksen ykköslähde.

Hengel päättää teoksensa toteamalla, että kirkon ”apostolinen todistus” perustuu pääpiirteissään kahden suuren opettajan ja julistajan ääneen: Pietarin ja Paavalin. He todistavat Kristuksesta ja tuon todistuksen pohjalle koko kristinusko on rakentunut. Hengel vielä aivan aiheellisesti toteaa, että Pietarin ja Paavalin ohella on kolmaskin suuri todistaja nimittäin Johannes, jonka ääni kuuluu Johanneksen evankeliumissa.

Hengel kirjoittaa, että ”tämä yleinen 'apostolinen todistus', vaikkakin se sisältää selviä keskinäisiä jännitteitä, on kirkolle ainutlaatuinen (unique) piirre”. Tämä ”apostolinen todistus” luo kristinuskon vahvan perustan.

Lopuksi, monet ovat usein aliarvioinneet Pietarin roolin juuri siksi, että hän oli ”oppimaton kansanmies” (Ap. t. 4:13) Galileasta, ja siksi, että hän ei kirjoittanut yhtä paljon kirjeitä kuin Paavali. Paavali oli yhtä aikaa oppinut maailmankansalainen ja uskonnollinen fariseus. Hän oli saanut oppinsa Jerusalemissa Gamalielin jalkojen juuressa (Ap. t. 22:3; 26:4). Pietari taas oli maalaisjussi ja kalastaja. Hänellä ei ollut mitään sen kummempaa muodollista koulutusta, mutta hän oli Jeesuksen luotto-opetuslapsi, jolle Jeesus itse oli antanut ”taivasten valtakunnan avaimet”, Matt. 16. Mielestäni on täysin mahdollista, että Markus kirjoitti evankeliuminsa vuoden 70 paikkeilla Roomassa pitkälti Pietarin kerronnan pohjalta. Tämä näkemys saa paljon tukea alkukirkon historiasta. Papias, Hierapoliksen piispa (130-l), Ireneos Lyonilainen (180-l) ja Klement Aleksandrialainen (200-l) vahvistavat kirjoituksissaan, että evankelista Markus oli Pietarin tulkitsija ja opetuslapsi. On hyvin mahdollista, että Pietarin julistus ja vaikutus näkyy Markuksen evankeliumissa ja sen myötä tietysti myös Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. Pietarin sanoma on järkähtämätön kuin kallio. Vuonna 30, vain muutama viikko Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, hän julisti jerusalemilaisille: ”Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkuisi tämän kieroutuneen sukupolven mukana”, Ap. t. 2:40.