Vaativa käsky ristin kantamisesta

Tällä viikolla kirkoissa saarnataan jakeista Matt. 16:24–27. Kirjoitan tähän taas saarnanjuuria viikon aiheesta. Nostan esiin joitain itseäni puhuttelevia kohtia, pohdin vapaasti mitä Jeesus meille sanoo ja kompuroin erilaisissa tulkinnoissa. Viikon evankeliumissa Jeesus esittää kovia vaatimuksia. Opetuslapset eivät vain passiivisesti katsele ristillä kuolevaa Jeesusta, vaan hän kutsuu heidät ristintielle. Nyt ei ole kyse mistään passiivisesta uskosta vaan niin kuin Jeesus sanoo viimeisellä tuomiolla ”hän maksaa jokaiselle tämän tekojensa mukaan.” Nämä Jeesuksen sanat ovat hyvin vaikeita ja varmasti niistä on kuultu mitä mielenkiintoisimpia selityksiä pitkin Suomen maata viime sunnuntaina.

”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi.”

Kun 17-vuotiaana nuorukaisena luin Matteuksen evankeliumin, niin tällaiset kohdat tekivät minuun vaikutuksen. Juuri tällaisten vaatimusten, ehdottomien käskyjen vuoksi Jeesuksesta tulee niin kiehtova. Miten hän voi sanoa näin? Onko Jeesus arvokkaampi, tärkeämpi ja keskeisempi kuin minun elämäni, kuin minun persoonani, kuin minun vanhempani, perheeni, vaimoni, lapseni, ystäväni, suojaverkostoni ja työpaikkani? Tämä Jeesuksen ehdottomuus luo paradoksaalisesti turvaa. Jeesuksen käskyjen vaativuus perustuu juuri hänen omaan arvovaltaansa.

Ei ole mikään ihme, että juuri ennen näitä Jeesuksen vaativia sanoja hänen seuraamisestaan, Pietari on tehnyt kuuluisan tunnustuksensa, Matt. 16:16: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.” Jos Jeesus on Herra, niin silloin Pietari ja kaikki muutkin opetuslapset seuratkoon häntä mukisematta. Jeesus kutsuu meitä seuraamaan häntä ehdottomasti. Hän ei ole tarjoamassa meille yhtä hyvää hengellistä tietä tai vaihtoehtoa muiden hyvien joukossa. Jeesuksen käskyissä kuuluu absoluuttisuus, totuus ja lopunajan vakavuus. Hän jyrisee Kapernaumille, Betsaidalle ja Korasinille: ”jos teidän kaduillanne tehdyt teot olisi tehty Sodomassa, se olisi pystyssä vielä tänäänkin.” ”Totisesti Sodoma pääsee tuomiopäivänä helpommalla kuin se.” Se, miten ihmiset, miten kaupunki suhtautui Jeesuksen sanomaan, Jeesukseen, ratkaisee sen aseman tuomiopäivänä. Näissä kohdissa Jeesus on kaukana lempeästä herrasta, joka päästää kaikki taivaaseen.

Luterilaisuudessa käskyihin on usein suhtauduttu kielteisesti. Kuitenkin käskyissä voi nähdä jotain todella hienoa. Opetuslapset olivat keskellä Galilean järveä yöllä myrskyssä (Matt. 14). Yhtäkkiä aaltojen päällä kävelee Jeesus. Opetuslapset pelästyvät, luulevat näkevänsä aaveen. Silloin Jeesus rauhoittelee heitä, ”Minä tässä olen, älkää pelätkö.” Pietari, opetuslasten edustajana, sanoo Jeesukselle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule”, sanoo Jeesus, ja niin Pietari kävelee veden päällä. Juuri tämän vuoksi minäkin mielelläni sanon Jeesukselle, käske minua. Käske minua tekemään jotain, mitä en voi tehdä ilman sinun apuasi – käske minua niin kuin vuorisaarnassa. Käske minua seuraamaan sinua silloin kun se näyttää aivan mahdottomalta, silloinkin, kun sen hintana on oman itseni kadottaminen. Herra, jos sinä todella olet se, joka olet, niin käske minua. Sitten seuraan, meni syteen tai saveen. Kun uppoan, huudan niin kuin Pietari: ”Herra, pelasta minut!” Matt. 14:30. Käskyäsi totellen ymmärrän, kuka sinä todella olet. Tämän Pietarin vesikävelyn ja uppoamisen suorana seurauksena Jeesuksen olemus tuli koko veneväelle selväksi: Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.” Matt. 14:33.

Jeesus käskeköön minua ja sinua jatkuvasti.

Ristin kantaminen

Jeesus ei käske meitä kaikkia kävelemään veden päällä, mutta hän käskee meitä kaikkia seuraamaan häntä, kieltämään itsemme ja kantamaan ristiämme. Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Jeesuksen käsky tarkoittaa, että opetuslapsi joutuu kieltämään totaalisesti oman egonsa, kaikki toiveensa, suunnitelmansa, kaikki turvarakenteet. Painottaakseen tätä asiaa Jeesus vertaa opetuslapsen tietä ristin kantamiseen. Yksi arvostetuimmista Jeesus-tutkijoista, John P. Meier, kirjoittaa Jeesuksen shokeeraavista sanoista näin:

”No more horrific and disgusting symbol for having to bid farewell to one’s whole life (including one’s property and means of support), to one’s whole past (with all of one’s family ties), and to one’s whole future (with all its plans and projects), could be imagined by a 1st-century Palestinian Jew, who was all too familiar with this type of execution. The complete loss of control over one’s life (indeed, even over one’s bodily functions in public) was made all the more terrifying by the shame and mockery that accompanied this slow and painful death.” (Meier, A Marginal Jew, Vol. III, 64).

Ristin kantaminen kuuluu teloitustielle. Kuolemaan tuomitut, ihmisten ja yhteiskunnan hylkäämät roistot ja kapinalliset joutuivat kantamaan ristiään teloituspaikalle. Tuolla tiellä heidät riisuttiin kaikesta arvokkuudesta ja kunniasta – myös vaatteista. He olivat alasti. Heistä tuli täydellisiä hylkiöitä. Tiedämme, että ristikuolema koostui kolmesta osasta: 1) Ruoskinta. 2) Ristin poikkipuun kantaminen teloituspaikalle. 3) Ristiinnaulitseminen ja kuolema.  Ehkä juuri tällä tiellä, seuraten Jeesusta mahdottomissa paikoissa, huudamme ”Herra, pelasta minut!” Juuri ristin tiellä taistellen seurakunta jatkuvasti polvistuu Jeesuksen eteen ja tunnustaa: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”

Kuule, näe ja löydä

Jeesus kysyy haluamme lähteä tuolle tielle. Ei kukaan ole niin hullu, että haluaisi lähteä ristin tielle ilman todella hyviä syitä. Jeesus kysyy halua: jos ”joku haluaa kulkea minun jäljessäni.” Halu kohdistuu Jeesukseen. Näemmekö hänessä jotain niin mittaamattoman arvokasta, niin pohjattoman velvoittavaa ja pakottavaa, että vaikka hän astuisi ristin tielle, niin me haluamme tulla hänen perässään? Jeesus kertoo, että taivasten valtakunta on kuin maahan kätketty aarre, kuin helmi. Mies myi iloissaan kaiken ja osti itselleen äkkiä tuon pellon saadakseen siellä lepäävän aarteen, Matt. 13:44-45. Ihminen, joka on iloissaan valmis tällaisiin uhrauksiin, on todella löytänyt jotain käsittämättömän arvokasta Jeesuksessa ja hänen sanomassaan. Jeesus sanoo ”autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat! Totisesti: monet profeetat ja kuninkaat ovat halunneet nähdä mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.” Matt. 13:16-17. Oletko sinä nähnyt ja kuullut?

Apostoleissa ja alkukristittyjen elämässä näkyy tällainen pohjaton valmius uhrauksiin Jeesuksen tähden. Paavali kirjoittaa, että ”pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen.” Fil. 3:8. Marttyyri ja piispa Ignatios, joka kuoli Roomassa 117, kirjoittaa Rooman seurakunnalle kirjeen ollessaan matkalla ja vangittuna teloitustaan varten:

”Tuli ja risti, petojen parvet, luiden hajottaminen, Perkeleen pahat iskut – kaikki tämä tulkoon osakseni, kunhan vain pääsen osalliseksi Jeesuksesta Kristuksesta. Minua eivät vähääkään hyödytä maan ääret eivätkä tämän maailman valtakunnat. Mieluummin minä kuolen ja pääsen näin Jeesuksen Kristuksen yhteyteen kuin hallitsen maan ääriä. Häntä minä etsin, häntä joka on puolestani kuollut. Häneen kohdistuu haluni, meidän tähtemme ylösnousseeseen… Minun rakkauteni on ristiinnaulittu eikä minussa ole tulta, joka etsisi aineellisuutta ruoakseen. Päinvastoin minussa on elävä vesi, joka puhuu, ja se sanoo sydämessäni: Isän tykö! En ole mieltynyt katoavaan ruokaan enkä tämän elämän nautintoihin. Tahdon Jumalan leipää, nimittäin Jeesuksen Kristuksen lihaa, hänen joka on Daavidin siemenestä, ja ruoakseni tahdon hänen vertansa, nimittäin katoamatonta rakkautta.” Ign. Room. 5:3, 6:1, 7:2-3.

Huoatkaa, kuinka Ignatios puhuu Halustaan Kristukseen. Kaikki tuon piispan Halu kohdistuu Kristukseen. Näyttää siltä, että nuo Jeesuksen sanat, joita päivän evankeliumitekstissä luetaan, ovat vaikuttaneet Ignatiokseen syvästi. Ignatios on myös todella sakramentaalinen – hän puhuu vedestä ja Kristuksen lihasta ja verestä, jota hän Haluaa syödä. Jokainen ymmärtää, että tässä piispa käsittelee kaste- ja ehtoollisteologiaa. Ignatiokselle, tuolle pyhälle piispalle, Kristus ei ollut kaukainen ajatus, vaan todella läheinen, rakas ja vetoava.

Monien kristittyjen kyvyttömyys uhrata mitään Kristuksen tähden perustuu siihen, että he eivät ole löytäneet Kristuksessa mitään käsittämättömän arvokasta ja rakasta – he eivät janoa Kristuksen, Daavidin pojan verta ja lihaa, hänen ”katoamatonta rakkauttaan.” Heidän sydämessään Pyhä Henki ei huuda: ”Isän tykö!” Paavali kirjoittaa tästäkin: ”Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita.” Fil. 3:18.

Varmasti seurakunnat tarvitsevat tänään Ignatioksen kaltaisia piispoja ja pappeja, joilla on sammumaton Halu Kristuksen luo. Sytyttäköön Jumala meissä tämän Halun ja rakkauden, silloin uhraamme kaiken ilomielin. Ainoastaan ristintie avaa ovet ikuiseen iloon. Tuollaisten piispojen uskonaskelilla on sama efekti kuin Pietarin askelilla vetten päällä. Silloin kaikki katseet kohdistuvat Jeesukseen ja koko joukko, koko veneen miehistö, seurakuntalaiset, ”polvistuvat hänen eteensä ja sanovat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”