Kuka on kuin se viisas mies, joka rakensi talonsa kalliolle?

Hei hyvät lukijat, lompsin tänään lomille, joten verkkainen blogin kirjoittelu jää entistä harvinaisemmaksi puuhaksi. Ripari on pidetty ja nuoret konfirmoitu. Tänään kävin myös kastamassa yhden pienokaisen. Juhlissa eräs vieras sitten toivoi hartaasti, että myös minut pitäisi kastaa uudesti. Pitää varmaan joskus kirjoittaa pari postausta kasteen merkityksestä ja vaikutuksesta. Samoin palaan tulevaisuudessa myös tuohon kirkon perustusten tutkimiseen.

Tässä vähän muokattua saarnaani, jonka perustuu jakeisiin Matt. 7:24-29.

Rippileirillä pitää olla johtajilla homma hanskassa, muuten koko paletti hajoaa. Ohjaajien on pakko määrätä pelisäännöt – kuka nukkuu missäkin, milloin mennään syömään, oppitunnille, milloin ja miten leikitään. Ilman sääntöjä ja rajoja mistään ei tule mitään. Tämän vuoksi kaikissa peleissä, niin jalkapallossa, tenniksessä kuin korttipelissäkin, määritellään alussa säännöt ja rajat. Säännöt ja rajat koskevat myös elämää, meidän perhe-elämää, avioelämää, koulumaailmaa, ja ylipäänsä elämää. Tuo päivän evankeliumikirjoitus on Jeesuksen vuorisaarnan päätös. Vuorisaarnassaan Jeesus puhui niin, että ”kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan.” Jeesus jakoi kaikki kuulijansa kahteen ryhmään, niihin jotka ovat kuin se viisas mies, joka rakensi talonsa kalliolle, ja niihin, jotka ovat kuin se tyhmä mies, joka rakensi talonsa pettävälle hiekalle.

Tuolla kansanjoukon hämmästyksellä oli syynsä. Evankelista Matteus kertoo meille jatkuvasti, miten Jeesus tekee tällaisen jaon: Kristus sanoo, että on olemassa kahdenlaisia profeettoja, vääriä ja oikeita, on olemassa kahdenlaisia puita, hyviä ja huonoja, kahdenlaisia teitä, laveita kadotukseen kulkevia ja kapeita elämään vieviä. Viimeisellä tuomiolla koko ihmiskunta, kaikki kansat jaetaan kahteen ryhmään, lampaisiin ja vuohiin, siunattuihin ja kirottuihin, silloin erotetaan ”jyvät akanoista”, silloin kerätään, Jeesusta lainaten, hyvät kalat talteen, ja huonot kalat heitetään tuhoon. Myös Mooses, tuo suuri lain antaja vuosituhansia ennen Jeesusta, oli asettanut Israelin kansan ratkaisun paikalle: ”Minä olen tänään pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, menestyksen ja tuhon”, 5. Moos. 30:15. Jeesus sanoo kuitenkin, että hän on paljon suurempi kuin Mooses ja muut VT:n sankarit. Kristuksen sanojen varassa on vielä kohtalokkaammin meidän pelastus tai tuho. ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies.”

Jeesuksen ehdottomuus on hämmentävää. Kristuksen antamat käskyt asettivat varmasti jokaisen kuulijan parannuksen paikalle. Jeesus opettaa ja vaatii, että meidän pitää ainakin yrittää leipoa sovintoa lähimmäistemme kanssa ennen kuin tulemme Herran eteen. Kaikenlainen kiusaaminen, nimittely, on täysin kiellettyä. Pettäminen, huorin tekeminen ja avioero ovat kiellettyjä. Synti jopa vain ajatuksen tasolla on syntiä ja kiellettyä. Jopa vihamiehiä pitäisi rakastaa, ja 77 kertaa pitäisi antaa lähimmäiselle synnit anteeksi, ja kaikki omat hyvät teot pitää tehdä mutta salassa. Rahan pauloihin ei saa joutua.

Meidän pitää siis kuulla Herramme sanat ja elää niiden mukaan, silloin rakennamme kalliolle kuin se viisas mies. Koko rippikoulu on osa kasteopetusta, opetusta, jonka tarkoitus on auttaa meitä uskomaan Kristukseen. Juuri ennen taivaaseen astumistaan Kristus, jolle on annettu kaikki valta taivaan ja maan päällä, antoi meille käskyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Matt. 28. Jeesus käskee meitä noudattamaan Jumalan tahtoa. Juuri ennen kuin Jeesus käskee meitä noudattamaan hänen opettamiaan käskyjä, hän sanoo, että ”minulle on annettu kaikki valta taivaan ja maan päällä.” Matt. 28. Samoin vuorisaarnan kuultuaan kansanjoukko oli hämmentynyt sillä Jeesus ”opetti niin kuin se, jolle on annettu valta.” Matt. 7. Jokainen ymmärsi, että Kristuksen valta ulottuu myös minun elämääni, minun ihmissuhteisiini, minun avioliittooni, minun perhe-elämääni, minun koulunkäyntiini, minun uskonelämääni ja kaikkeen mitä teen, ajattelen ja puhun.

Mihin tämä Kristuksen kaikki valta perustuu? Se perustuu siihen, että kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta Kristus on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen vallan – hän on voittanut pimeyden vallan. Kristus on pelastanut meidät, kutsunut meidät pimeyden vallasta valon valtaan, elämään hänen tahtonsa mukaan yltäkylläistä elämää. Ainoastaan Jumalalla on valta antaa syntimme anteeksi, ja Jeesus käyttää tätä Jumalan valtaa. Hän antoi ihmisille syntejä anteeksi. Ainoastaan Kristuksella on valta saattaa meidät Jumalan lasten asemaan. Jeesus on meidät ottanut Jumalan lapsiksi ja saamme olla hänelle tästä ikikiitollisia. Vuorisaarnassa, jossa Jeesus käskee meitä, jossa hän ulottaa valtansa meidän elämään, siinä hän myös mainitsee jatkuvasti, että me olemme taivaan Isän lapsia. Vuorisaarnan kolmessa luvussa Jeesus kutsuu Jumalaa yhteensä 14 kertaa meidän taivaalliseksi Isäksemme.

Kirkkoisä Baileios Suuri opetti 300-luvulla, että on olemassa kolme mielenlaatua, joiden perusteella ihminen voi olla kuuliainen.

1)      Rangaistuksen pelko – tämä on orjien mielenlaatua.

2)      Halusta saada palkkio – tämä on palkkasoturien mielenlaatua.

3)      Rakkaus – tämä on Jumalan lasten mielenlaatu.

Vuorisaarnassa Jeesus ei kertaakaan kutsu opetuslapsiaan Jumalan orjiksi tai palkkasotureiksi, mutta sen sijaan Jeesus kutsuu opetuslapsiaan taivaan Isän lapsiksi. Paavali kirjoittaa, että Kristus tuli maan päälle lunastaakseen meidät vapaiksi, ”niin että pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ’Abba! Isä!’ Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet perillinen, Jumalan tahdosta.” Gal. 4:5-7. Olkoon meillä kaikilla tuo taivaan Isän lasten mieli, joka toimii vastarakkaudesta ja kiitollisuudesta. 

Jeesus puhuu viisaasta miehestä, joka kuulee Herran puheen ja toimii sen mukaan. Millainen on tuo viisas mies? Nykyään puhutaan, että kunnon miehen mallit ovat vähissä. Raamatusta löytyy monta hyvää viisaan miehen mallia, mutta mielestäni ehkä kaikkein voimakkain viisaan miehen malli on nuori neito Neitsyt Maria. Enkeli Gabriel ilmestyi Marialle, tuolle kaikkien kristittyjen esikuvalle, joka on kuin viisaan miehen ruumiillistuma, ja sanoi: ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!” Kuultuaan omasta kutsumuksestaan synnyttää Messias, Maria vastasi enkelille: ”Minä olen Herran vähäinen palvelijatar, tapahtukoon minulle niin kuin sanot.” Luuk. 1.

Silloin kun me vastaamme Tahdon Herran tahtoon, kun antaudumme hänen valtaansa, silloin Kristus on meidän kanssamme. Kun Jeesus Herrana, jolle on annettu kaikki valta, pyytää meiltä kuuliaisuutta, hän myös lupaa olla meidän kanssamme. Hän lupaa auttaa meitä. Itse asiassa koko kaste- ja lähetyskäsky ja koko Matteuksen evankeliumi päättyy sanoihin: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Sellainen ihminen, joka suostuu Kristuksen tahtoon, on siunattu, armoitettu ja autuas uskonsa tähden, Herra on hänen kanssaan, hän asuu kalliolla rakennetussa talossa. Hän joutuu kyllä moniin vaikeuksiin, myrskyt ja tulvat puskevat raivoisasti laineillaan kalliota, mutta ne eivät voi murentaa sitä. Tuo neito, Herran äiti, viisas mies, kestää, koska hän asuu kalliolle rakennetussa talossa. Tällainen ihminen saattaa joutua hylätyksi, tämä kirkko voi joutua olemaan yksin maailmassa, mutta se on autuas, koska ”Herra on sinun kanssasi.”

Kaanaan häissä Jeesus muutti n. 600 litraa vettä parhaimmaksi viiniksi. Tuon ihmeen yhteydessä Neitsyt Maria sanoo, meille pojastaan Jeesuksesta: ”tehkää kaikki, mitä hän teille sanoo.” Joh. 2. Ilmestysvuorella, jossa Jeesus ja opetuslapset ovat, Jumala raottaa taivasta ja sanoo meille: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!” Matt. 17.

Jeesuksen äiti ja Isä, itse Jumala, sanovat näin selvästi: tehkää kaikki, mitä hän teille sanoo. Kuulkaa häntä! Ollaan niin kuin tuo viisas mies – kuullaan ja tehdään koska me rakastetaan ja ollaan kiitollisia taivaan Isän lapsia.

Kirkko on Pyhä - mitä sillä tarkoitetaan?

Jatkan tätä kirkon identiteetin pohdintaa. Lähtökohtana on tietty Suomen tilanne eli luterilainen kirkko. Viime postauksessa, pohdittiin sitä, että uskovaisten ei pidä ajautua ”metsään” mutta ei myöskään ”ghettoon” vaan mieluiten kirkkoon. Matalakirkollisuus menee helposti metsään, jossa uskonnolliseksi vakaumukseksi kelpuutetaan henkevien fundeeraaminen. Huippuhurskaiden vaarana on linnoittautua omaan ghettoonsa. Yritän vähän valaista näitä kirkko-opillisia perusteita. Tämmöinen pohdinta on tärkeää, koska niin monet kymmenet tai sadat tuhannet suomalaiset ovat valmiita eroamaan kirkosta jonkun homon tai kirkollisveron vuoksi. Toisaalta äskettäin esim. Kansanlähetyksen johtaja julisti, että ”emme alistu kirkon vallan alle.” Mikä on kirkko, siinäpä se kysymys. Kirkko on monille sopivan epämääräinen käsite. 400-luvulla Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa Kristuksen kirkko on määritelty siten, että ”uskomme yhden, pyhän, yhteisen (=katolisen) ja apostolisen kirkon.” Tarkemmat tekstist tuosta uskontunnustuksesta löytyvät tästä.

Luterilainen kirkko on alusta asti sitoutunut tähän vanhaan määrittelyyn, jolla on oikein hyvät raamatulliset perusteet. Toisaalta luterilaisuudessa on myös vähän löyhemmin määritelty, että Kristuksen kirkko on siellä, missä saarnataan oikeaa evankeliumia ja toimitetaan sakramentit oikein. Tämä määrittely erottaa luterilaisen kirkon selvästi esim. helluntailaisista ja vapaista suunnista, joilla on selvästi erilainen näkemys ehtoollisesta. Uppoudutaan nyt tähän kirkon pyhyyteen. Mitä sillä halutaan sanoa?

Kirkkomme viettämässä messussa veisataan joka Herran päivä ”pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Taivas ja maa on täynnä kirkkauttasi! Halleluja!” Mooseksen kirjoissa taas sanotaan, ”olkaa pyhät, niin kuin Herra teidän Jumalanne on pyhä.” 3. Moos. 19:2. Jumalan kansan pyhyys samoin kuin seurakunnan pyhyys perustuu yksinkertaisesti Jumalan pyhyyteen. Pyhyys on Herran lahja kansalleen, kirkolleen. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja juuri tämän vuoksi seurakunta on pyhä – siitäkin huolimatta, että sen sisällä on syntisiä, joiden pitää joka päivä rukoilla ”anna meille meidän syntimme anteeksi.”

Paavali kertoo, kuinka Kristus pyhitti kirkkonsa: ”Miehet rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä.” Ef. 5:25–27. Kirkko on alusta asti tunnustettu Kristuksen morsiameksi, uudeksi Eevaksi, joka rakastaa ja yhtyy uuteen Adamiin. Kristus on sulhanen, joka syvästi rakastaa morsiantaan. Kristuksen morsiamena kirkko on odottava Herraansa neitseellisenä, pyhänä ja tahrattoman aina taivaallisiin Karitsan hääjuhliin asti (Ilm. 21; 2. Kor. 11:2). Neitsyt Maria on nähty kirkon suurena esikuvana – yhtä aikaa äitinä ja neitsyenä, jolla on uskonsa kautta lukemattoman paljon lapsia (Jes. 54:1–10). Kirkkohan on yhtä aikaa pyhä neitsyt ja uskova äiti (Gal. 4:26-31).

Pyhyys on Raamatussa valtavan väkeä asia. Herran pyhyys uhkaa kuolemalla jokaista joka halventaa sitä. ”Niissä, jotka ovat minun lähellä, minun pyhyyteni tulee näkyviin, ja koko kansa saa oppia tuntemaan minun valtani ja voimani.” 3. Moos. 10:3. Jesajan kutsumusnäyssä kerrotaan, Jes. 6, että Jesaja sai nähdä Jumalan valtaistuimen, ja tuon valtaistuimen ympärillä huusivat kerubit toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot!” Aivan niin kuin meidän jumalanpalveluksissa.. Eräät ruotsalaiset ehdottivat jumalanpalvelusuudistusta, jossa sen sijaan, että lauletaan ”helig, helig, helig”, laulettaisiin tuttavallisemmin ”trevlig, trevlig, trevlig..” Ei mennyt läpi, vielä.

UT:ssa tämä samantyyppinen pyhyyden tuntu on läsnä juuri kirkossa ja seurakunnissa. Ap. t. 5 kertoo, kuinka kiero Ananias ja hänen vaimonsa Safira myivät maatilansa, mutta huijasivat seurakunnan johtajaa eli Pietaria ja antoivat maatilan arvosta vain osan seurakunnan käyttöön. Tämän seurauksena Pyhä Henki langetti Pietarin kautta välittömästi kuolemantuomion näille kahdelle – pyhän kanssa ei pelleillä, niin kuin Pietari sanoi, ”et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle.” Ap. t. 5:4. Ehkä tämä tapaus kertoo meille myös siitä, että kirkon hengellistä todellisuutta ei voida erottaa sen hierarkkisesta todellisuudesta. Valehdellessaan apostoli Pietarille pariskunta valehteli Pyhälle Hengelle. Paavali kertoo, että kirkon ehtoollista eli Kristuksen verta ja ruumista – leipää ja viiniä – pidetään täysin pyhänä. ”Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen Tuomion.” 1. Kor. 11:27–29.

Toisaalta juuri Kristuksen ruumis – eli messussa jaettava leipä – muuttaa syöjänsä jatkuvasti osaksi Kristuksen ruumista eli kirkkoa. Ja niin kuin Paavali sanoo, ”jos ensimmäinen leipä pyhitetään, on koko leipomus pyhä, jos puun juuri on pyhä, ovat myös oksat pyhät.” Room. 11:16. Juuri messusta leviää Kristuksen pyhyys koko hänen kirkkoonsa, niin että siitä tulee yksi ”pyhä leipomus.” Matt. 13:33. Niin kuin pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan, niin sakramentaalinen yhteys Kristukseen pyhittää hänen kirkkonsa. Näin kristityt ovat käsittääkseni aina ajatelleet.

Kirkon ja kristittyjen pyhyys liittyy tietysti myös olennaisesti siihen, että kirkkoa kutsutaan UT:ssa Jumalan temppeliksi (1. Kor. 3:16; Ef. 2:21; 1. Piet. 2:5). Tämä sama pyhä näky kirkosta Kristuksen temppelinä näkyy myös apostolisten isien kirjoituksissa heti UT:n jälkeisenä aikana. Mainittakoon vaikka, että 110-luvulla kuollut marttyyri-piispa Ignatios kirjoittaa Efesoksen pyhille näin: ”Olettehan te Isän temppelin kiviä, valmistetut Isän Jumalan rakennusta varten, ja Jeesuksen Kristuksen nostolaita, risti, nostaa teitä korkeuksiin, köytenä Pyhä Henki. Teidän uskonne kuljettaa teitä ylös, rakkaus taas on se tie, joka johtaa Jumalan luo. Näin te siis olette kaikki matkakumppaneita, Jumalankantajia ja temppelikantajia, Kristuksen-kantajia, pyhäinkantajia, joka suhteessa Jeesuksen Kristuksen käskyjen kaunistamia.” Ign. Ef. 9.

Loppujen lopuksi:

Nyt kun kirkko-oppi on meiltä nykysuomalaisilta niin heikosti sisäistetty, niin näihin asioihin kannattaisi vähän paneutua. Kirkon ja yksittäisen uskovaisen itseymmärrys lepää aika pitkälti sen pohjalta, mitä hän ajattelee kirkosta, Kristuksen ruumiista, jonka jäsen hän on, Jumalan temppelistä, jonka elävänä kivenä hän loistaa. Nykyään suomalaiset ovat aikamoisia yksinyrittäjiä, kun uskosta tulee henkilökohtainen asia. Uskovaiset ovat tänään todella yksinäisiä. Näkemystä kirkosta, joka yhdistää, todella tarvittaisiin. Eikö olisi hienoa olla osana jotain oikein suurta, jotain jossa mukana on itse Jumala, ja lukematon määrä muita ihmisiä? Herätyskristityt painottavat aina henkilökohtaista uskoa ja Raamatun arvovaltaa. He myös usein puhuvat siitä, että Kristuksen kirkko on jonkinmoinen näkymätön uskovien yhteys -liittoutuma. Kuitenkin juuri Raamattu puhuu tosi paljon kirkosta ja seurakunnista. Raamatussa on kyse ihan näkyvästä kirkosta.

Evankelioikaa kansat evankelioimaan kansoja - Kansan lähetys ja paavi

Kansan Lähetys juhli viikonloppuna Ryttylässä. Mika Tuovinen, opiskelukaverini, oli vähän kovistellut kirkolle. "Emme alistu kirkon vallan alle." Mutta paikalla oli myös piispa Jari Jolkkonen, joka puhui siitä, kuinka evankeliumi aikoinaan levisi koko roomalaiseen maailmaan ja voitti keisarin evankeliumin. Piispa myös huomautti, kuinka KL kyllä jakaa kirkon kanssa samaa lähetysnäkyä - ainakin Vatikaanin kanssa heillä on pohjimmiltaan sama evankelioimispalo :) Ks. tästä. Taitavat nuo paavilaiset lukea Mika Tuovisen blogia ja Uutta Tietä - tai menikö se toisinpäin? Hienoa joka tapauksessa. Paavilaisten lähetysnäystä kerrotaan hyvin esim. tässä linkissä. Kansanlähetysläiset, samoin kuin minä, tietysti olemme näistä asioista lähes 97 % samaa mieltä. Huomaamme, että meitä yhdistää toisiimme aika moni asia. Kiitos piispa Jari Jolkkonen!

Luterilaisuuden syntyjä syviä selvittelemään

Viikonloppuna oli aika monen herätysliikkeen kesäjuhlat. Itse olin mukana evankeliumijuhlilla, kun niitä vietettiin tällä Turussa. Juhlien parasta antia olivat suuret messut juhlakentällä. Kirkollisissa uutisissa olemme lukeneet, kuinka piispat Mäkinen, Repo, Askola ja Luoma ovat pitäneet puheita näillä juhlilla – itse missasin Mäkisen puheen. Piispa Revon teologinen opetus oli todella hyvä (se löytyy tästä). Toivottavasti piispat jatkossakin paneutuisivat hengellisiin ja teologisiin isoihin aiheisiin. Jonkun on pakko puhua asiaa – kiitos Matti! Itse asiassa näitä piispojen puheita vähän lukeneena minusta tuntuu, että kirkon johtajilla on orastava halu nostaa ev.-lut. kirkon hengellistä profiilia ja itseymmärrystä.

Yksi pulmakysymyksistä tuntuu olevan, mikä on ev.-lut. kirkon hengellinen rooli ja merkitys. Jotkut herätyskristityt suhtautuvat ihan avoimesti kirkkoon kuin lypsylehmään, jolta saadaan etuja, verovaroja ja rakenteiden suojaa, mutta ei juuri mitään hengellistä rikkautta. Hengellinen anti saadaan sitten omasta liikkeestä, oman liikkeen paimenilta – itsensä nimeämiltä ”piispoilta” ja jopa ”apostoleilta”. Suomalaisten suuri enemmistö ei käy jumalanpalveluksissa, mutta ei myöskään Suviseuroissa tai Sanan Suvipäivillä. Heille uskonto on entistä enemmän yksityisasia. ”Metsä on kirkkoni.” Tällaiset näkemykset ovat todella ongelmallisia, ja syystäkin piispat hermostuvat. Piispat Luoma ja Repo ottivat puheissaan kirkon hengellisen itseymmärryksen ja perimmäisen tarkoituksen ihan tosissaan. Kirkon olemassaoloa ei perustella sillä, että se auttaa köyhiä ja syrjäytyneitä, ja pelastaa nälkäisiä lapsia Afrikassa. Kirkon perimmäinen funktio liittyy sen hengelliseen sanomaan: tuomme Kristuksen tänne.

Sammeli Juntunen, dosentti ja kirkkoherra, kirjoitti vuonna 2002 pamfletin Horjuuko kirkon kivijalka? (Kirjapaja). Koko teos löytyy muuten netistä, tästä linkistä. Juntunen on yksi parhaimpia Lutherin tutkijoita Suomessa. Pamfletin aihe on mitä ajankohtaisin ja vakavin. Nyt on korkea aika todella selvittää Suomen luterilaisen kirkon näkemykset itsestään. Juuri tämänkin vuoksi piispa Revon puhe, joka otti lujasti kantaa kirkon rooliin, oli todella kaivattu. Kun halutaan tietoa siitä, mitä luterilainen kirkko on, ei voida tyytyä vain tarkastelemaan kysymystä tilastoiden ja sosiologisten tutkimusten valossa: kuinka ja miten kirkon jäsenet uskovat, jos uskovat? Kirkon piispojen ja pappien pitäisi selventää, mikä on luterilaisen kirkon itseymmärrys tänään.

Sammeli kirjoittaa, että Raamattu käyttää kirkosta pääasiassa kolmea metaforaa: Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli. Näistä metaforista puhutaan aivan liian harvoin. Papisto istuu tuntitolkulla kokouksissa, mutta näistä asioista puhutaan niissä ani harvoin. Suomen luterilaisen kirkon kynnyksen halutaan olevan matalalla, ja ehkä juuri tämän vuoksi on vältelty keskustelemasta vakavasti kirkon todellisista perusteista. Teologista keskustelua pidetään liian korkealentoisena tavalliselle kansankirkkolaiselle. Jos näihin kysymyksiin ei oteta kantaa ja anneta suuntaviivoja niin kohta herätyskristityt ghettoutuvat lopullisesti omiin liikkeisiinsä ja tavallinen suomalainen löytää kirkkonsa entistä selvemmin vain metsästä.

”Pyhä, yksi, apostolinen ja katolinen”

Vanhoissa 300–400-lukujen apostolisissa uskontunnustuksissa selitetään, että kirkko on yksi, pyhä, apostolinen ja yleinen (eli maailmanlaajuinen siis katolinen). Näin esim. vuonna 1999 julkaistu ev.-lut. kirkon katekismus määrittelee luterilaisen kirkon. Suomen luterilainen kirkko ei siis oman näkemyksensä mukaan periydy vain 1500-luvulle, Lutheriin, vaan 30-luvulle, ajalle, jolloin Kristus perusti Kirkkonsa, ja kun se helluntain Hengen myötä syntyi ”yhdeksi, apostoliseksi, katoliseksi ja pyhäksi.” Näin luterilaiset virallisesti opettavat. Yritän tulevien postausten kautta vähän selventää, mitä tarkoitetaan. Nämä määreet ovat kirkko-opin (ekklessiologian) perusteita. Herätyskristillisyydessä, jossa keskitytään usein siihen, oletko tehnyt henkilökohtaisen uskonratkaisun, ei kirkko-opista ole ikinä tullut keskeinen. Maallistunutta enemmistöä aihe ei myöskään kiinnosta. Kuitenkin kirkon kannalta kyse on tosi tärkeästä asiasta.

Apostolisuus: Jeesus kokosi ympärilleen 12 apostolia. Heidän tehtävänään oli toimia Kristuksen lähettiläinä ja todistajina. Paavalin opetuksen mukaan kirkon ”perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja sen kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” Ef. 2:20. Jeesus sanoi apostolien johtajalle, Simonille, ”Sinä olet Pietari (=kallio) ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni”, Matt. 16:18. Kristuksen kirkolla on siis apostolinen kalliopohja (ks. Ilm. 21:14). Jerusalemin alkuseurakunnasta meille kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta”, Ap. t. 2:42. UT:n mukaan apostolit loivat perustan kristilliselle uskolle. Kuinka yhteneväinen näiden apostolien todistus oli ja miten uskollisesti heidän seuraajansa omaksuivat sen? Vastauksia näihin kysymyksiin täytyy etsiä apostolisilta isiltä ja kirkkoisiltä. Olen Sammeli Juntusen kanssa ihan samaa mieltä siitä, että pääpiirteissään tuo apostolinen kristinusko välittyi seuraaville sukupolville aina meidän ajoille asti.

Piispa Irenaeus ja kirkon piirteitä

Syventymättä UT:n omaan aikaan Sammeli Juntunen paneutuu kirkon apostoliseen jatkumoon viittaamalla Irenaeukseen, joka oli Lyonin kaupungin piispa 180-l jKr. Irenaeus taisteli periksi antamattomasti sanan miekalla aikansa harhaoppia gnostilaisuutta vastaan. Hän oli voimakkaasti sitä mieltä, että oppi on oikea jos se on apostolista perua. Perususkon piti palautua itse apostolien opetukseen ollakseen uskottava. Gnostilaisuus oli myöhempi harha, joka ei todellakaan ollut kuulunut Jeesuksen tai apostolien uskoon. Näin Irenaeus kirjoittaa:

"Apostolien oppitraditio on koko maailmalle ilmeinen. Jokainen, joka haluaa nähdä totuuden, voi katsella sitä jokaisessa seurakunnassa. Me voimme luetella ne piispat, jotka apostolit asettivat kuhunkin seurakuntaan ja heidän seuraajansa, aina meidän aikaamme asti. He eivät ole koskaan opettaneet sellaisia oppeja, joita nämä ihmiset (gnostilaiset) ovat sepustaneet kokoon." (III, 3, 1)

"Tämän sanoman ja uskon, jonka kirkko on saanut, se säilyttää niin huolellisesti, että vaikka se on levinnyt koko maailmaan, niin silti se ikään kuin asuu yhdessä ainoassa talossa. Ja kirkko uskoo saamaansa sanomaan ikään kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi sydän, ja se julistaa ja opettaa sitä ja antaa sen seuraaville sukupolville ikään kuin sillä olisi vain yksi ainoa suu.

Sillä vaikka kielet kaikkialla maailmassa ovat erilaisia, silti oppitradition sisältö on sama koko maailmassa. Kirkot, jotka ovat Germaniassa, eivät usko toisin kuin ne, jotka ovat Iberiassa tai kelttien parissa tai Orientissa tai Egyptissä tai Palestiinassa. Samoin kuin aurinko, Jumalan luomus, paistaa koko maailmassa ja on vain yksi ainoa, samoin totuuden valo loistaa koko maailmassa ja valaisee jokaisen ihmisen, joka haluaa tulla tuntemaan totuuden. Ei edes lahjakkain saarnaaja kirkon johtajista saarnaa mitään muuta kuin toiset, sillä "kukaan ei ole opettajaansa suurempi". Eikä heikkokaan saarnaaja poikkea oppitraditiosta. Kyseessä on nimittäin yksi ja sama usko; joka osaa sanoa siitä paljon, ei sillä lisää siihen mitään, ja se, joka osaa sanoa siitä vain vähän, ei kuitenkaan vähennä sitä." (I, 10,2)

Irenaeuksen näkemys kirkon yksiäänisyydestä on varmasti vähän romantisoiva, mutta päälinjoissaan Irenaeus on luotettava. Apostolit asettivat piispat (episkopees) seuraajikseen kaitsijan tehtävään (Ap. t. 1:21–26). Niin nämä piispat pitävät Pyhän Hengen avulla kiinni oikeasta opista ja levittävät Kristuksen tuntemusta koko maailmaan. Apostolisen uskon perusnäkemykset tiivistyvät varmasti siihen, että Jeesus Kristus kuoli lunastaakseen meidät synnin vallasta ja että hän nousi kuolleista saattaakseen meidät uudella tavalla Jumalan yhteyteen. Ongelmana on, että kristikunta ei ole tässä päätodistuksessaan yhtenäinen. Suomen Siionista kuuluu montaa näkemystä, jotka ovat ristiriidassa meidän apostolisen uskomme kanssa. Piispaehdokas Sakari Häkkinen (ks. tästä), pastori Antti Kylliäinen (kirjoitti kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen), ja monet muut luterilaisen kirkon ”liberaalin” siiven pastorit ovat selvästi kieltäneet uskonsa keskeisiin apostolisiin uskonkohtiin, jotka löytyvät esim. apostolisesta uskontunnustuksesta: usko ylösnousemukseen, neitseestä syntymiseen, lunastavaan kuolemaan jne.. Nämä ovat tosi isoja ongelmia. Jos keskeiset uskonasiat hylätään ev.-lut. kirkossa, jos papit saavat opettaa omia mielipiteitään jotka ovat apostolisen uskon kanssa ristiriidassa, niin silloin kyllä ”kirkon kivijalka” horjuu.