Luterilaisuuden syntyjä syviä selvittelemään

Viikonloppuna oli aika monen herätysliikkeen kesäjuhlat. Itse olin mukana evankeliumijuhlilla, kun niitä vietettiin tällä Turussa. Juhlien parasta antia olivat suuret messut juhlakentällä. Kirkollisissa uutisissa olemme lukeneet, kuinka piispat Mäkinen, Repo, Askola ja Luoma ovat pitäneet puheita näillä juhlilla – itse missasin Mäkisen puheen. Piispa Revon teologinen opetus oli todella hyvä (se löytyy tästä). Toivottavasti piispat jatkossakin paneutuisivat hengellisiin ja teologisiin isoihin aiheisiin. Jonkun on pakko puhua asiaa – kiitos Matti! Itse asiassa näitä piispojen puheita vähän lukeneena minusta tuntuu, että kirkon johtajilla on orastava halu nostaa ev.-lut. kirkon hengellistä profiilia ja itseymmärrystä.

Yksi pulmakysymyksistä tuntuu olevan, mikä on ev.-lut. kirkon hengellinen rooli ja merkitys. Jotkut herätyskristityt suhtautuvat ihan avoimesti kirkkoon kuin lypsylehmään, jolta saadaan etuja, verovaroja ja rakenteiden suojaa, mutta ei juuri mitään hengellistä rikkautta. Hengellinen anti saadaan sitten omasta liikkeestä, oman liikkeen paimenilta – itsensä nimeämiltä ”piispoilta” ja jopa ”apostoleilta”. Suomalaisten suuri enemmistö ei käy jumalanpalveluksissa, mutta ei myöskään Suviseuroissa tai Sanan Suvipäivillä. Heille uskonto on entistä enemmän yksityisasia. ”Metsä on kirkkoni.” Tällaiset näkemykset ovat todella ongelmallisia, ja syystäkin piispat hermostuvat. Piispat Luoma ja Repo ottivat puheissaan kirkon hengellisen itseymmärryksen ja perimmäisen tarkoituksen ihan tosissaan. Kirkon olemassaoloa ei perustella sillä, että se auttaa köyhiä ja syrjäytyneitä, ja pelastaa nälkäisiä lapsia Afrikassa. Kirkon perimmäinen funktio liittyy sen hengelliseen sanomaan: tuomme Kristuksen tänne.

Sammeli Juntunen, dosentti ja kirkkoherra, kirjoitti vuonna 2002 pamfletin Horjuuko kirkon kivijalka? (Kirjapaja). Koko teos löytyy muuten netistä, tästä linkistä. Juntunen on yksi parhaimpia Lutherin tutkijoita Suomessa. Pamfletin aihe on mitä ajankohtaisin ja vakavin. Nyt on korkea aika todella selvittää Suomen luterilaisen kirkon näkemykset itsestään. Juuri tämänkin vuoksi piispa Revon puhe, joka otti lujasti kantaa kirkon rooliin, oli todella kaivattu. Kun halutaan tietoa siitä, mitä luterilainen kirkko on, ei voida tyytyä vain tarkastelemaan kysymystä tilastoiden ja sosiologisten tutkimusten valossa: kuinka ja miten kirkon jäsenet uskovat, jos uskovat? Kirkon piispojen ja pappien pitäisi selventää, mikä on luterilaisen kirkon itseymmärrys tänään.

Sammeli kirjoittaa, että Raamattu käyttää kirkosta pääasiassa kolmea metaforaa: Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli. Näistä metaforista puhutaan aivan liian harvoin. Papisto istuu tuntitolkulla kokouksissa, mutta näistä asioista puhutaan niissä ani harvoin. Suomen luterilaisen kirkon kynnyksen halutaan olevan matalalla, ja ehkä juuri tämän vuoksi on vältelty keskustelemasta vakavasti kirkon todellisista perusteista. Teologista keskustelua pidetään liian korkealentoisena tavalliselle kansankirkkolaiselle. Jos näihin kysymyksiin ei oteta kantaa ja anneta suuntaviivoja niin kohta herätyskristityt ghettoutuvat lopullisesti omiin liikkeisiinsä ja tavallinen suomalainen löytää kirkkonsa entistä selvemmin vain metsästä.

”Pyhä, yksi, apostolinen ja katolinen”

Vanhoissa 300–400-lukujen apostolisissa uskontunnustuksissa selitetään, että kirkko on yksi, pyhä, apostolinen ja yleinen (eli maailmanlaajuinen siis katolinen). Näin esim. vuonna 1999 julkaistu ev.-lut. kirkon katekismus määrittelee luterilaisen kirkon. Suomen luterilainen kirkko ei siis oman näkemyksensä mukaan periydy vain 1500-luvulle, Lutheriin, vaan 30-luvulle, ajalle, jolloin Kristus perusti Kirkkonsa, ja kun se helluntain Hengen myötä syntyi ”yhdeksi, apostoliseksi, katoliseksi ja pyhäksi.” Näin luterilaiset virallisesti opettavat. Yritän tulevien postausten kautta vähän selventää, mitä tarkoitetaan. Nämä määreet ovat kirkko-opin (ekklessiologian) perusteita. Herätyskristillisyydessä, jossa keskitytään usein siihen, oletko tehnyt henkilökohtaisen uskonratkaisun, ei kirkko-opista ole ikinä tullut keskeinen. Maallistunutta enemmistöä aihe ei myöskään kiinnosta. Kuitenkin kirkon kannalta kyse on tosi tärkeästä asiasta.

Apostolisuus: Jeesus kokosi ympärilleen 12 apostolia. Heidän tehtävänään oli toimia Kristuksen lähettiläinä ja todistajina. Paavalin opetuksen mukaan kirkon ”perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja sen kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” Ef. 2:20. Jeesus sanoi apostolien johtajalle, Simonille, ”Sinä olet Pietari (=kallio) ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni”, Matt. 16:18. Kristuksen kirkolla on siis apostolinen kalliopohja (ks. Ilm. 21:14). Jerusalemin alkuseurakunnasta meille kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta”, Ap. t. 2:42. UT:n mukaan apostolit loivat perustan kristilliselle uskolle. Kuinka yhteneväinen näiden apostolien todistus oli ja miten uskollisesti heidän seuraajansa omaksuivat sen? Vastauksia näihin kysymyksiin täytyy etsiä apostolisilta isiltä ja kirkkoisiltä. Olen Sammeli Juntusen kanssa ihan samaa mieltä siitä, että pääpiirteissään tuo apostolinen kristinusko välittyi seuraaville sukupolville aina meidän ajoille asti.

Piispa Irenaeus ja kirkon piirteitä

Syventymättä UT:n omaan aikaan Sammeli Juntunen paneutuu kirkon apostoliseen jatkumoon viittaamalla Irenaeukseen, joka oli Lyonin kaupungin piispa 180-l jKr. Irenaeus taisteli periksi antamattomasti sanan miekalla aikansa harhaoppia gnostilaisuutta vastaan. Hän oli voimakkaasti sitä mieltä, että oppi on oikea jos se on apostolista perua. Perususkon piti palautua itse apostolien opetukseen ollakseen uskottava. Gnostilaisuus oli myöhempi harha, joka ei todellakaan ollut kuulunut Jeesuksen tai apostolien uskoon. Näin Irenaeus kirjoittaa:

"Apostolien oppitraditio on koko maailmalle ilmeinen. Jokainen, joka haluaa nähdä totuuden, voi katsella sitä jokaisessa seurakunnassa. Me voimme luetella ne piispat, jotka apostolit asettivat kuhunkin seurakuntaan ja heidän seuraajansa, aina meidän aikaamme asti. He eivät ole koskaan opettaneet sellaisia oppeja, joita nämä ihmiset (gnostilaiset) ovat sepustaneet kokoon." (III, 3, 1)

"Tämän sanoman ja uskon, jonka kirkko on saanut, se säilyttää niin huolellisesti, että vaikka se on levinnyt koko maailmaan, niin silti se ikään kuin asuu yhdessä ainoassa talossa. Ja kirkko uskoo saamaansa sanomaan ikään kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi sydän, ja se julistaa ja opettaa sitä ja antaa sen seuraaville sukupolville ikään kuin sillä olisi vain yksi ainoa suu.

Sillä vaikka kielet kaikkialla maailmassa ovat erilaisia, silti oppitradition sisältö on sama koko maailmassa. Kirkot, jotka ovat Germaniassa, eivät usko toisin kuin ne, jotka ovat Iberiassa tai kelttien parissa tai Orientissa tai Egyptissä tai Palestiinassa. Samoin kuin aurinko, Jumalan luomus, paistaa koko maailmassa ja on vain yksi ainoa, samoin totuuden valo loistaa koko maailmassa ja valaisee jokaisen ihmisen, joka haluaa tulla tuntemaan totuuden. Ei edes lahjakkain saarnaaja kirkon johtajista saarnaa mitään muuta kuin toiset, sillä "kukaan ei ole opettajaansa suurempi". Eikä heikkokaan saarnaaja poikkea oppitraditiosta. Kyseessä on nimittäin yksi ja sama usko; joka osaa sanoa siitä paljon, ei sillä lisää siihen mitään, ja se, joka osaa sanoa siitä vain vähän, ei kuitenkaan vähennä sitä." (I, 10,2)

Irenaeuksen näkemys kirkon yksiäänisyydestä on varmasti vähän romantisoiva, mutta päälinjoissaan Irenaeus on luotettava. Apostolit asettivat piispat (episkopees) seuraajikseen kaitsijan tehtävään (Ap. t. 1:21–26). Niin nämä piispat pitävät Pyhän Hengen avulla kiinni oikeasta opista ja levittävät Kristuksen tuntemusta koko maailmaan. Apostolisen uskon perusnäkemykset tiivistyvät varmasti siihen, että Jeesus Kristus kuoli lunastaakseen meidät synnin vallasta ja että hän nousi kuolleista saattaakseen meidät uudella tavalla Jumalan yhteyteen. Ongelmana on, että kristikunta ei ole tässä päätodistuksessaan yhtenäinen. Suomen Siionista kuuluu montaa näkemystä, jotka ovat ristiriidassa meidän apostolisen uskomme kanssa. Piispaehdokas Sakari Häkkinen (ks. tästä), pastori Antti Kylliäinen (kirjoitti kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen), ja monet muut luterilaisen kirkon ”liberaalin” siiven pastorit ovat selvästi kieltäneet uskonsa keskeisiin apostolisiin uskonkohtiin, jotka löytyvät esim. apostolisesta uskontunnustuksesta: usko ylösnousemukseen, neitseestä syntymiseen, lunastavaan kuolemaan jne.. Nämä ovat tosi isoja ongelmia. Jos keskeiset uskonasiat hylätään ev.-lut. kirkossa, jos papit saavat opettaa omia mielipiteitään jotka ovat apostolisen uskon kanssa ristiriidassa, niin silloin kyllä ”kirkon kivijalka” horjuu.