Kirkko on Pyhä - mitä sillä tarkoitetaan?

Jatkan tätä kirkon identiteetin pohdintaa. Lähtökohtana on tietty Suomen tilanne eli luterilainen kirkko. Viime postauksessa, pohdittiin sitä, että uskovaisten ei pidä ajautua ”metsään” mutta ei myöskään ”ghettoon” vaan mieluiten kirkkoon. Matalakirkollisuus menee helposti metsään, jossa uskonnolliseksi vakaumukseksi kelpuutetaan henkevien fundeeraaminen. Huippuhurskaiden vaarana on linnoittautua omaan ghettoonsa. Yritän vähän valaista näitä kirkko-opillisia perusteita. Tämmöinen pohdinta on tärkeää, koska niin monet kymmenet tai sadat tuhannet suomalaiset ovat valmiita eroamaan kirkosta jonkun homon tai kirkollisveron vuoksi. Toisaalta äskettäin esim. Kansanlähetyksen johtaja julisti, että ”emme alistu kirkon vallan alle.” Mikä on kirkko, siinäpä se kysymys. Kirkko on monille sopivan epämääräinen käsite. 400-luvulla Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa Kristuksen kirkko on määritelty siten, että ”uskomme yhden, pyhän, yhteisen (=katolisen) ja apostolisen kirkon.” Tarkemmat tekstist tuosta uskontunnustuksesta löytyvät tästä.

Luterilainen kirkko on alusta asti sitoutunut tähän vanhaan määrittelyyn, jolla on oikein hyvät raamatulliset perusteet. Toisaalta luterilaisuudessa on myös vähän löyhemmin määritelty, että Kristuksen kirkko on siellä, missä saarnataan oikeaa evankeliumia ja toimitetaan sakramentit oikein. Tämä määrittely erottaa luterilaisen kirkon selvästi esim. helluntailaisista ja vapaista suunnista, joilla on selvästi erilainen näkemys ehtoollisesta. Uppoudutaan nyt tähän kirkon pyhyyteen. Mitä sillä halutaan sanoa?

Kirkkomme viettämässä messussa veisataan joka Herran päivä ”pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Taivas ja maa on täynnä kirkkauttasi! Halleluja!” Mooseksen kirjoissa taas sanotaan, ”olkaa pyhät, niin kuin Herra teidän Jumalanne on pyhä.” 3. Moos. 19:2. Jumalan kansan pyhyys samoin kuin seurakunnan pyhyys perustuu yksinkertaisesti Jumalan pyhyyteen. Pyhyys on Herran lahja kansalleen, kirkolleen. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja juuri tämän vuoksi seurakunta on pyhä – siitäkin huolimatta, että sen sisällä on syntisiä, joiden pitää joka päivä rukoilla ”anna meille meidän syntimme anteeksi.”

Paavali kertoo, kuinka Kristus pyhitti kirkkonsa: ”Miehet rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä.” Ef. 5:25–27. Kirkko on alusta asti tunnustettu Kristuksen morsiameksi, uudeksi Eevaksi, joka rakastaa ja yhtyy uuteen Adamiin. Kristus on sulhanen, joka syvästi rakastaa morsiantaan. Kristuksen morsiamena kirkko on odottava Herraansa neitseellisenä, pyhänä ja tahrattoman aina taivaallisiin Karitsan hääjuhliin asti (Ilm. 21; 2. Kor. 11:2). Neitsyt Maria on nähty kirkon suurena esikuvana – yhtä aikaa äitinä ja neitsyenä, jolla on uskonsa kautta lukemattoman paljon lapsia (Jes. 54:1–10). Kirkkohan on yhtä aikaa pyhä neitsyt ja uskova äiti (Gal. 4:26-31).

Pyhyys on Raamatussa valtavan väkeä asia. Herran pyhyys uhkaa kuolemalla jokaista joka halventaa sitä. ”Niissä, jotka ovat minun lähellä, minun pyhyyteni tulee näkyviin, ja koko kansa saa oppia tuntemaan minun valtani ja voimani.” 3. Moos. 10:3. Jesajan kutsumusnäyssä kerrotaan, Jes. 6, että Jesaja sai nähdä Jumalan valtaistuimen, ja tuon valtaistuimen ympärillä huusivat kerubit toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot!” Aivan niin kuin meidän jumalanpalveluksissa.. Eräät ruotsalaiset ehdottivat jumalanpalvelusuudistusta, jossa sen sijaan, että lauletaan ”helig, helig, helig”, laulettaisiin tuttavallisemmin ”trevlig, trevlig, trevlig..” Ei mennyt läpi, vielä.

UT:ssa tämä samantyyppinen pyhyyden tuntu on läsnä juuri kirkossa ja seurakunnissa. Ap. t. 5 kertoo, kuinka kiero Ananias ja hänen vaimonsa Safira myivät maatilansa, mutta huijasivat seurakunnan johtajaa eli Pietaria ja antoivat maatilan arvosta vain osan seurakunnan käyttöön. Tämän seurauksena Pyhä Henki langetti Pietarin kautta välittömästi kuolemantuomion näille kahdelle – pyhän kanssa ei pelleillä, niin kuin Pietari sanoi, ”et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle.” Ap. t. 5:4. Ehkä tämä tapaus kertoo meille myös siitä, että kirkon hengellistä todellisuutta ei voida erottaa sen hierarkkisesta todellisuudesta. Valehdellessaan apostoli Pietarille pariskunta valehteli Pyhälle Hengelle. Paavali kertoo, että kirkon ehtoollista eli Kristuksen verta ja ruumista – leipää ja viiniä – pidetään täysin pyhänä. ”Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen Tuomion.” 1. Kor. 11:27–29.

Toisaalta juuri Kristuksen ruumis – eli messussa jaettava leipä – muuttaa syöjänsä jatkuvasti osaksi Kristuksen ruumista eli kirkkoa. Ja niin kuin Paavali sanoo, ”jos ensimmäinen leipä pyhitetään, on koko leipomus pyhä, jos puun juuri on pyhä, ovat myös oksat pyhät.” Room. 11:16. Juuri messusta leviää Kristuksen pyhyys koko hänen kirkkoonsa, niin että siitä tulee yksi ”pyhä leipomus.” Matt. 13:33. Niin kuin pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan, niin sakramentaalinen yhteys Kristukseen pyhittää hänen kirkkonsa. Näin kristityt ovat käsittääkseni aina ajatelleet.

Kirkon ja kristittyjen pyhyys liittyy tietysti myös olennaisesti siihen, että kirkkoa kutsutaan UT:ssa Jumalan temppeliksi (1. Kor. 3:16; Ef. 2:21; 1. Piet. 2:5). Tämä sama pyhä näky kirkosta Kristuksen temppelinä näkyy myös apostolisten isien kirjoituksissa heti UT:n jälkeisenä aikana. Mainittakoon vaikka, että 110-luvulla kuollut marttyyri-piispa Ignatios kirjoittaa Efesoksen pyhille näin: ”Olettehan te Isän temppelin kiviä, valmistetut Isän Jumalan rakennusta varten, ja Jeesuksen Kristuksen nostolaita, risti, nostaa teitä korkeuksiin, köytenä Pyhä Henki. Teidän uskonne kuljettaa teitä ylös, rakkaus taas on se tie, joka johtaa Jumalan luo. Näin te siis olette kaikki matkakumppaneita, Jumalankantajia ja temppelikantajia, Kristuksen-kantajia, pyhäinkantajia, joka suhteessa Jeesuksen Kristuksen käskyjen kaunistamia.” Ign. Ef. 9.

Loppujen lopuksi:

Nyt kun kirkko-oppi on meiltä nykysuomalaisilta niin heikosti sisäistetty, niin näihin asioihin kannattaisi vähän paneutua. Kirkon ja yksittäisen uskovaisen itseymmärrys lepää aika pitkälti sen pohjalta, mitä hän ajattelee kirkosta, Kristuksen ruumiista, jonka jäsen hän on, Jumalan temppelistä, jonka elävänä kivenä hän loistaa. Nykyään suomalaiset ovat aikamoisia yksinyrittäjiä, kun uskosta tulee henkilökohtainen asia. Uskovaiset ovat tänään todella yksinäisiä. Näkemystä kirkosta, joka yhdistää, todella tarvittaisiin. Eikö olisi hienoa olla osana jotain oikein suurta, jotain jossa mukana on itse Jumala, ja lukematon määrä muita ihmisiä? Herätyskristityt painottavat aina henkilökohtaista uskoa ja Raamatun arvovaltaa. He myös usein puhuvat siitä, että Kristuksen kirkko on jonkinmoinen näkymätön uskovien yhteys -liittoutuma. Kuitenkin juuri Raamattu puhuu tosi paljon kirkosta ja seurakunnista. Raamatussa on kyse ihan näkyvästä kirkosta.