"Jeesus liikkeen" rabbi ja dogmien Kristus - ovatko dogmit vain ihmisten mielipiteitä?

Anti-opillisuus on entistä muodikkaampaa. Teologisesti hovikelpoiseksi muuttunut Antti Kylliäinen ja Kuopion entinen piispa Wille Riekkinen ovat julkisesti antaneet kyytiä kirkon opeille. Samoin Tuomasmessun puuhamies ja Helsinki-mission johtaja Olli Valtonen suhteellistaa opit vain ihmismielipiteiksi, jotka ovat Jeesus-liikkeelle vieraita (ks. tästä). Samoin monet ovat sitä mieltä, että opilliset kysymykset täytyy nyt vain laittaa sivuun, koska ne eivät enää kiinnosta ihmisiä, ja loppujen lopuksi ne eivät ole tärkeitä

Moni ajattelee – pitkälti liberaalien protestanttisten teologien innoittamina (=1800- ja 1900-luvun jättiläiset kuten Harnack ja Bultmann) – että uskon kyllä jonkinmoiseen ”hippityyppiseen” Jeesukseen, tuohon Jumalan valtakunnan julistajaan, mutta en dogmien Kristukseen. Yleensä ajatellaan, että Jeesus nasaretilainen on aivan vieras niille kristologisille dogmeille, joilla kirkon suuret teologit myöhemmin häntä kuvasivat Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokouksissa. Onkin siis syytä kysyä: Mitä Galilean juutalaisille Jumalan valtakuntaa julistanut Jeesus olisi ajatellut kaksiluonto-opista, kolminaisuusopista ja inkarnaatioista?

Olli Valtosen ”Jeesus-liike” olisi Ollin mukaan, mikäli ymmärrän häntä oikein, ollut vieras näille opeille. Luin jokin aika sitten professori Daniel Boyarinin kirjan The Jewish Gospels. The Story of the Jewish Christ (2012). Boyarin on yksi arvostetuimmista Talmudin ja rabbiinisen juutalaisuuden tutkijoita (ks. tästä). Hän on myös erittäin suopea kristinuskoa kohtaan, vaikka onkin juutalainen tutkija – hän todella rakentaa kunnioittavia suhteita näiden kahden sisaruskonnon välille.

Kirjassaan Boyarin arvioi kristinuskon tärkeimpien dogmien totuudellisuutta. Hän kysyy: Onko niillä mitään taustaa VT:n tai toisen temppelin ajan juutalaisuudessa tai evankeliumeissa? Hänen vastauksensa ovat häkellyttäviä. Kirjassaan Boyarin käsittelee kolmea suurta kysymystä: 

1.   Inkarnaatio – uskoiko Jeesus olevansa ihmiseksi tullut Jumala? Mitä Jeesus ajattelisi Jumalasta, joka on luonnoltaan yksi, mutta jossa on kolme persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki? 
2.    Noudattiko Jeesus kosheria, juutalaisia ruokailusäädöksiä? 
3.  Uskoivatko Jeesuksen aikaiset juutalaiset kärsivään, syntiset kuolemallaan sovittavaan Messiaaseen? Uskoiko Jeesus?

Tässä postauksessa keskityn vain kohtaan yksi. Mainittakoon tässä kuitenkin, että Boyarin vastaa myöntävästi sekä kohtaan kaksi että kolme. Mutta nyt sukelletaan inkarnaatioon ja kolminaisuuden perusteisiin. Oliko Jeesuksen aikalaisille ajatus Messiaasta jumaluuden toisena persoonana täysin käsittämätön uskomus? Boyarinin mukaan ei ollut. Hän väittää, että kristinuskon keskeisten dogmien perusteet ja juuret löytyvät VT:n ja toisen temppelin ajan juutalaisten uskosta, visioista ja pohdinnoista. Boyarin toteaa näin (s. 7):

”the idea of Jesus as divine-human Messiah goes back to the very beginning of the Christian movement, to Jesus himself, and even before that.”

Kirjansa yhteenvetona Boyarin toteaa näin (158):

“The notion of a dual godhead with a Father and a Son, the notion of a Redeemer who himself will be both God and man, and the notion that this Redeemer would suffer and die as part of the salvation process. At least some of these ideas, the Father/Son godhead and the suffering savior, have deep roots in the Hebrew Bible as well, and may be among some of the most ancient ideas about God and the world that the Israelite people ever held.”

Nämä ovat erittäin mielenkiintoisia ajatuksia. Yleensähän olemme tottuneet ajattelemaan, että tällaiset ”korkeakristoloiset” uskomukset syntyivät kun evankeliumi juurtui kreikkalaisen filosofian ja pakanuuden maailman. On totuttu ajattelemaan, että ajatus Jeesuksen jumaluudesta on syntynyt myöhemmin ja että se ei edusta Jeesuksen omia näkemyksiä hänestä itsestään.

Jumalan Poika ja Ihmisen Poika – kumpi on suurempi?

Evankeliumeissa Jeesuksesta käytetään tietyissä kohdissa titteliä ”Jumalan Poika”. Jeesus itse käyttää itsestään titteliä ”Ihmisen Poika”. Itse asiassa nykyajan Jeesus-tutkijat ovat hyvin yksimielisiä siitä, että Jeesus julisti evankeliumia Jumalan valtakunnasta ja että hän puhui omilleen, eli opetuslapsilleen Ihmisen Pojasta, ja ilmeisesti hän ajatteli olevansa tuo Ihmisen Poika. Itse asiassa kukaan muu kuin Jeesus itse ei puhu itsestään Ihmisen Poikana. Juuri tämä titteli on jatkuvasti Jeesuksen huulilla. Toisaalta juutalaiset tuntuvat tietävän, mitä tuo titteli pitää sisällään, sillä kukaan ei milloinkaan kysy häneltä, mitä hän tarkoittaa Ihmisen Pojalla. Meille tuo titteli on kuitenkin usein vieras. Ajattelemme, että ”Jumalan Poika” on jumalallinen titteli, kun taas ”Ihmisen Poika” viittaa Jeesuksen ihmisyyteen, siihen, että hän on ihminen. Totuus on juuri päinvastainen, kuten Boyarin osoittaa. ”Jumalan Poika” on Israelin kuningasideologiasta peräisin oleva titteli, joka yhdistetään inhimilliseen kuninkaaseen ja Herran voideltuun eli Messiaaseen (2. Sam. 7:14; Ps. 2:7). Jumalan Poika -titteli ei siis pidä sisällään ajatusta, että tuo hahmo olisi Jumala tai jumalallinen.

Ihmisen Poika –titteli taas sisältää juutalaisuudessa viittauksen itse Jumalaan tai/ja hänen ”toiseen persoonaansa.” Ihmisen Poika – tai tarkemmin Miehen Poika (=Adamin poika) – löytyy Danielin kirjasta 7. Tässä luvussa Ihmisen Poika nousee Ikiaikaisen Jumalan luo. Hänelle annetaan valta, kunnia ja kuninkuus. Hän istuu Ikiaikaisen luona – toisella valtaistuimella (7:9–14). Boyarin opettaa, että tässä 160-luvulla eKr. kirjoitetussa näyssä on kyse Ikiaikaisesta Jumalasta ja ihmishahmon ottaneesta Jumalasta – kyseessä on jonkinlainen kuva kahdesta Jumalan persoonasta, joista Ihmisen Poika on alisteinen Ikiaikaiselle. Ihmisen Poika käyttää kaikkea Jumalan valtaa ja hänet kuvataan täysin Jumalan kaltaisena. Boyarinin mukaan tällainen kaksijumaluus on peräisin VT:n vanhasta uskosta, jossa esiintyvät rinnakkain Jahve ja El – El on nuorempi jumaluus vanhemman Jahven rinnalla. Dan. 7:ssa taivaassa vaikuttaa olevan kaksi valtaistuinta, Ikiaikaiselle ja Ihmisen Pojalle.

VT:n monoteismi ei ole niin tiukkaa, kuin joskus kuvitellaan. Mielenkiintoisesti evankeliumeissa Jeesus käyttää juuri Jumalan valtaa sillä perusteella, että Ihmisen Pojalla on tuollainen valta, siis Jumalan valta antaa syntejä anteeksi (Mark. 2:5–10). Dan 7 osoittaa, että jotkut toisen temppelin ajan juutalaiset pystyivät ajattelemaan, että on tavallaan Jumala – kaksi Jumalan persoonaa: Ikiaikainen ja Ihmisen Poika. Kaikista mahdollisista titteleistä Jeesus valitsi omaan käyttöönsä juuri tämän koko VT:n kaikkein jumalallisimman tittelin – ehkä Jeesus ei pitänytkään itseään vain rabbina?

Danielin jälkeisessä juutalaisuudessa näemme, kuinka uskomukset tästä Ihmisen Pojasta kehittyvät ja syvenevät pikkuhiljaa. Ensimmäisessä Heenokin kirjassa, joka oli monille toisen temppelin ajan juutalaisille ja myöhemmin monille kristityille pyhä kirja, näemme, että Dan. 7:n jumalallinen Ihmisen Poika yhdistetään kuningas Messiaaseen. Näin siis Israelin kuningasideologian ”Jumalan Poika” ja jumalallinen pelastajahahmo ”Ihmisen Poika” yhdistetään juutalaisessa ajattelussa: 1. Hen. 46, 70–71. Tämä kehitys kuuluu edelleen toisen temppelin ajan juutalaisuuteen. Boyarin osoittaa, että juutalaisuudessa esiintyy toisen temppelin aikana näkemys, että VT:n Heenok (1. Moos. 5:23–24) on Ihmisen Poika, jumalallistettu ihminen. Toisaalta tuona ajan juutalaisuudesta löytyy myös visio Mooseksesta, joka istuu Jumalan valtaistuimella. Toisen vuosisadan alussa rabbi Akiva, jota pidetään yhtenä rabbiinisen juutalaisuuden tärkeimmistä opettajista ja isistä, tulkitsi jaetta Dan. 7:9 siten, että taivaassa on kaksi valtaistuinta: yksi Jumalalle, yksi Daavidille eli Messiaalle (Wright, Jesus and the victory of God, 626).

Näemme siis, kuten Boyarin osoittaa, että toisen temppelin juutalaisuudessa yksijumaluus ei sulkenut pois sitä, että taivaassa olisi Ikiaikainen, Ihmisen Poika, jumalallinen Messias, jumalallinen Heenok, Mooses tai Daavid. Juutalaisuus oli kovassa muutosvaiheessa, ja juutalaisuuteen voitiin sovittaa kristillisen inkarnaatio-opin mukainen ajatus ihmiseksi tulleesta Jumalasta, joka tulee pelastamaan Israelia ja maailmaa (Dan. 7; 1. Hen. 46). Tällaiset pohdinnat taas luovat pohjan kirkon kolminaisuusopille, jossa puhutaan siitä, että on olemassa toisaalta vain yksi Jumala, mutta Hänessä on useampia Jumalan persoonia.

Boyarinin mukaan, kun Jeesuksen aikaiset juutalaiset saattoivat ajatella näin, on selvää, että myös Jeesus saattoi ajatella niin – myös itsestään. Miksi muuten hän olisi yhdistellyt näitä titteleitä itseensä? Miksi muuten hänen juutalaiset seuraajansa olisivat ymmärtäneet hänet niiden valossa? Hän saattoi ihan hyvin pitää itseään Ihmisen Poikana – persoonana, jolle kuuluisi paikka taivaan valtaistuimella Ikiaikaisen rinnalla. Jos jotkut juutalaiset kuvittelivat, että Heenokilla, Mooseksella tai jollain Messias-kandidaatilla (Simon Bar Kosiba) olisi vähän tuon tyyppinen asema, niin totta kai Jeesus, jolla oli kova itseymmärrys, saattoi ajatella niin itsestään. Boyarin toteaa sivulla 102 näin:

”The ideas of Trinity and incarnation, or certainly the germs of those ideas, were already present among Jewish believers well before Jesus came on the scene to incarnate in himself, as it were, those theological notions and take up his messianic calling.”

Boyarin väittää hauskasti, että juutalaisuus tarjosi Jeesukselle ikään kuin “työpaikkahakemuksen”, jossa etsittiin ihmiseksi tulevaa Jumalaa, Messiasta, joka pelastaisi Israelin synnistä. Jeesus tuumasi, että tuo tehtävänkuvaus sopii hänelle kuin valettu, ja niin hän astui homman. Jeesus tai alkukristityt eivät siis itse luoneet Jeesukselle tehtävälistaa ja työnkuvaa – se löytyi jo työpaikkailmoituksesta, joka löytyi VT:sta ja toisen temppelin ajan juutalaisista uskomuksista.

Boyarille kuuluu suurkiitos tästä kirjasta. Kirkon dogmien mukainen Jeesus Kristus on uskottava ja ymmärrettävä juuri juutalaisuuden taustaa vasten. Olli Valtosen ja kumppaneiden kannattaisi lukea tuo Daniel Boyarin kirjanen. Moderni ja ihastuttava "Jeesus-liike" ei välttämättä ole kovin autenttinen (juutalainen) vaan ehkä se on enemmänkin modernien pastoreiden päiväuni. Se on aika tuttu juttu jonka juuret ovat jo 1800-luvun liberaalien protestanttien väitteissä.

Alkukristittyjen missio ja kotiseurakunnat

Julkaisen tässä puheen, jonka pidin SLS:n lähetystilaisuudessa.

Rakkaat kristityt. haluan lukea teille lyhyen kohtauksen Markuksen evankeliumista, Mark. 1:29–33. 

”Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan. Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle.

Nämä jakeet kertovat ihmeellisestä tapahtumasta ja kohtaamisesta Pietarin anopin kotona Kapernaumissa. Vanhin tuntemamme selvä kuvaus katolisesta, maailmanlaajuisesta kirkosta löytyy marttyyri piispa Ignatiuksen kirjeestä 110-luvulta. Hän kirjoittaa Smyrnan seurakunnalle (Ign. Smyrna 8:2), että ”katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on.” Kristus oli Pietarin anopin talossa, niinpä tuo koti, tuo talo, sopii meille esikuvaksi Kristuksen kirkosta. Millainen paikka se on? Siellä on Jeesus ja sairas nainen. Opetuslapset kertoivat Jeesukselle naisen sairaudesta ja heikkoudesta. Jeesus otti naista kädestä kiinni ja hän parani ja ”alkoi palvella vieraitaan.” Illalla kaikki Kapernaumin sairaat ja pahojen henkien riivaamat tuotiin Jeesuksen luo. ”Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle.”

Eikö tämä olekin hieno esikuva seurakunnasta, kodista? Tässä kodissa Jeesukselle kerrotaan heikkouksistamme, meidän vaivoistamme ja synneistämme, siellä hän opettaa, parantaa ja koskettaa. Tässä kodissa Jeesuksen pelastamat ihmiset alkavat palvella toisiaan. Ja lopulta tuo koti vetää magneetin lailla puoleensa koko kylän vaivaiset ja syntiset. Evankeliumit antavat meille todella paljon tällaisia kuvia, joissa Jeesus on jonkun kodissa – kuten Lasaruksen kodissa, Jairuksen kodissa, fariseuksen kodissa, Sakkeuksen kodissa – ja näistä kodeista tulee taivaspaikkoja, paikkoja, joiden myös esikuvallisesti voidaan nähdä viittaavan seurakuntakotiin – domus ecclesia. Ensimmäisten kristittyjen kirkot olivat kodeissa. Paavali lähettää Roomalaiskirjeen jakeessa 16:5 terveisiä Priscalle ja Aquilalle ja ”heidän talossaan kokoontuvalle seurakunnalle.” Ajatelkaa, että Korintin seurakunta mahtui yhden perheen kotiin vielä 50–60-luvuilla. Ja tästä huolimatta Paavali lähetti heille niin syvällisiä, vakavia ja tärkeitä kirjeitä – Paavali ja apostolit arvostivat näitä pieniä kotiseurakuntia valtavasti. Niiden arvo ei ole ollut jäsenmäärässä vaan jossain ihan muussa.

Arkeologien lapiot ovat paljastaneet monia alkukristittyjen kotikirkkoja. Ehkä kaikkein kuuluisin domus ecclesia – kotikirkko – löytyy Kapernaumista, tuosta kaupungista, jossa Jeesus teki suurimman osan ihmeistään. 1960- ja 1970-luvuilla arkeologit tutkivat Kapernaumia, sen rakennuksia, massiivista synagogaa ja myös sen keskellä olevaa ikivanhaa kirkkoa. Arkeologit huomasivat, että kirkon pohjalla oli tavallisia koteja, jotka ovat peräisin ensimmäiseltä vuosisadalta eKr. Kolme sataa luvulla näiden kotien päälle tai ympärille on rakennettu selvä kotikirkko, ja neljännen vuosisadan puolivälissä paikalle on pystytetty kahdeksankulmainen kirkko, joka oli käytössä aina 600-luvulle asti. (Ks. tästä hyvä esittelyvideo kehityksestä.)

Kirkkohistorian ensimmäinen pyhiinvaellusoppaan kirjoittanut Egeria, joka muuten on nainen, kirjoitti 380-luvulla, että tuo Kapernaumin kirkko on rakennettu apostoli Pietarin talon kohdalle. Mielenkiintoisesti arkeologit huomasivat, että ensimmäisen vuosisadan loppupuolella tuo perimätiedon tuntema Pietarin talo on jollain tavalla pyhitetty julkisiin kokoontumisiin ja se on eristetty tavallisesta arjen käytöstä: tämä näkyy siinä, että tuona aikana tämän talon lattia ja seinät on rapattu valkoisiksi ja seinien vierestä on löytynyt useita Herodeslaisia öljylamppuja. Se, että tämä talo on rapattu valkoiseksi, kertoo aika paljon, nimittäin Kapernaumia on tutkittu paljon, mutta ilmeisesti muita rapattuja taloja ei ole löytynyt koko kaupungista. Tuossa talossa on siis ollut jotain erityistä, sillä on ollut erityinen merkitys. Talosta on löytynyt useita graffiitteja, pieniä kirjoituksia ja kuvia, jotka ovat peräisin 200-luvun alusta aina 400-luvulle asti. Näissä kirjoituksissa ja kuvissa mainitaan usein nimi Jeesus – Herra, Jumala, aamen, Korkein Jumala, Kristus.

Onko tässä nyt kyseessä se sama talo, josta evankeliumista niin usein luemme. Todennäköisesti, vaikka se ei lienekään tärkein asia. Tärkeää on meidän kannalta huomata, miten tässä tavallisen kodin kehityskulussa heijastuu alkukristittyjen kehitys ja kasvu. Vastaavanlaisia kehityskulkuja kodista, seurakuntakodiksi ja hienoksi kirkoksi on löydetty ympäri Välimeren aluetta. Tämä kehityskulku kertoo meille paljon alkukristittyjen missiosta, evankeliumin leviämisestä ja kristittyjen määrän kasvusta. Kapernaumin domus ecclesia oli todennäköisimmin kristittyjen vakiintunut kokoontumispaikka alusta asti – jo 70 ja 80-luvuilla sinne kokoonnuttiin. Siellä vietettiin jumalanpalvelusta.

Kapernaumin kotikirkko, samoin kuin muut ensimmäisen vuosisadan kotikirkot, eivät olleet yksinäisiä saaria täysin erillään muusta maailmasta ja toinen toisistaan. Päinvastoin yhteyksiä oli paljon. Apostolit, profeetat, opettajat ja piispat liikkuivat paljon seurakuntien välillä. Seurakunnat olivat jatkuvassa yhteydessä toisiinsa – toisten puolesta rukoiltiin, eri maissa olevia seurakuntia rakastettiin, heidän kanssa uskottiin samalla tavalla, heille kerättiin kolehteja. Näin seurakuntien verkosto, yksi Kristuksen kirkko, jossa on monia paikalliskirkkoja, onnistui yhdistämään erilaisia ihmisiä – juutalaisia ja kreikkalaisia, viisaita ja barbaareja. Paavali kirjoittaa vuonna 50 Tessalonikan seurakunnalle: 1. Tess. 1:7-8.

”Teistä tuli esikuva kaikille Makedonian ja Akhaian uskoville. Teidän keskuudestanne on Herran sana kaikunut Makedoniaan ja Akhaiaan, onpa uskonne Jumalaan tullut tunnetuksi kaikkialla muuallakin.”

1. Tess. 4:10. ”Tehän rakastatte kaikkia uskonveljiä koko Makedoniassa. Mutta me kehotamme teitä, veljet, pyrkimään yhä parempaan.”

Samoin Tessalonikan seurakunta piti esikuvinaan ”Juudeassa olevia Jumalan seurakuntia, jotka tunnustavat Kristuksen Jeesuksen”, 1. Tess. 2:14. Paavali kerää Makedonian ja Akhaian maakuntien seurakunnilta kolehteja Jerusalemin pyhille – niin on oikein ”jos kerran pakanuudesta kääntyneet ovat päässeet osallisiksi Jerusalemin pyhien hengellisistä aarteista.” Room. 15:27. Kirjoittaessaan 60-luvulla Rooman seurakunnalle, Paavali kehuu heitä sanoen, että ”teidän uskostanne kerrotaan koko maailmassa.” Room. 1:8. Näin ollen näemme, että evankeliumin leviäminen, seurakuntien synty ja kasvu ja missio kuuluvat yhteen myös ekumenian kanssa – seurakunnat eivät sooloile miten tahtovat, vaan on yksi usko, yksi toivo, yksi kaste, yksi Herra. Kristuksen ruumis on yksi.

Alkukristittyjen missio käsitys on ollut voimakkaasti sidoksissa seurakunnan, kirkon missioon. Tessalonikian seurakuntalaisten usko on esikuvana koko Akhaian ja Makedonian maakunnille – teidän luotanne on Jumalan Sana kaikunut hyvin pitkälle. Samoin Juudan, Jerusalemin ja Rooman seurakuntien vaikutus oli laajalti tunnettu. Näillä pienillä kotiseurakunnilla oli valtavan suuri vaikutus kyliin, kaupunkeihin, maihin ja lopulta koko maailmaan. Ne olivat kuin valoja yössä, kuin kaupunkeja vuoren kukkulalla – ne eivät voi pysyä salassa. Ne loistavat uskossa, toivossa ja rakkaudessa.

Niin kuin evankeliumi kertoo, että Jeesuksen tullessa Pietarin anopin kotiin, tuo talo oli magneetin lailla vetänyt ihmisiä luokseen, niin myös nuo alkukristittyjen kotikirkot vetivät lopulta ihmiset puoleensa: he hylkäsivät epäjumalansa, vanhat uskomuksensa ja vanhat käsityksensä ja tulivat katsomaan mitä näissä kodeissa tapahtui – he kyselivät sen asukkailta, tuon jumalallisen perheen jäseniltä, mihin heidän toivonsa perustuu. Pikkuhiljaa koti muuttui kotikirkoksi ja jossain vaiheessa, kun väki kasvoi, rakennettiin paikalle kirkko – niin kuin Kapernaumissa ja monissa muissakin paikoissa.

Jeesus-tutkimuksessa on huomattu, että Jeesus selvästi kutsui ihmisiä luokseen. Niin kuin juutalainen Jeesus-tutkija Geza Vermes painottaa, Jeesus veti ihmisiä magneetin lailla puoleensa. Hän luokseen tuotiin lapsia, sairaita, syntisiä, riivattuja, katto purettiin jotta rampa voitiin laskea hänen eteensä. Jeesus itse julisti, ”tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat” – ”kuinka useasti olen halunnut koota teidät kuin poikaset kanaemon siipien suojaan”. Jeesuksen näky Jumalan valtakunnasta oli samalla tavalla kokoava: ”Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.”

Tällä kokoavalla näyllä oli vaikutus alkukristittyihin. Heidän jumalanpalveluksen ydinajatuksena oli kokoontua Jeesuksen luo. He halusivat kutsua muitakin tähän yhteyteen. Niin sanottu Apostolien opetus, Didakhe, joka on todennäköisesti kirjoitettu ensimmäisen vuosisadan aikana, joskus 70-luvun hujakoilla, sisältää erittäin kauniin eukaristiarukouksen – ehtoollisrukouksen (Didak. 9:3-4):

”Me kiitämme sinua, Isämme, elämästä ja tiedosta, jonka olet meille ilmoittanut palvelijasi Jeesuksen kautta. Sinulle kunnia iankaikkisesti! Samoin kuin tämä leipä oli siroteltuna hajalleen vuorille, mutta sitten koottiin ja tuli yhdeksi, samoin tulkoon kirkkosi kootuksi maan ääristä sinun valtakuntaasi.”

Kristuksen luo kutsutaan ja kootaan kaikkia ihmisiä. Tulkaa, kaikki on jo valmista. Tulkaa kotiin. Lopuksi, miksi kristinuskosta tuli maailmanlaajuinen lähetysuskonto? Sehän alkoi vaatimattomista kodeista. Sen juurethan ovat juutalaisuudessa – eikä mistään muusta juutalaisesta uskonnollisesta liikkeestä tai lahkosta kehittynyt samalla tavalla universaalia lähetysuskontoa. Miten tämä poikkeus selitetään?

On arvioitu, että kristinuskon kasvu on ollut 300-luvulle asti n. 40 % per vuosikymmen. Rooman valtakunnassa oli 350-luvulla n. 33 miljoonaa kristittyä, kun koko valtakunnassa oli ihmisiä yhteensä noin 60 miljoonaa. Tämä nasaretilaisten juutalainen lahko oli lähtenyt hyvin pienestä, vaatimattomista kodeista liikkeelle, mutta jo 150-luvulla oli aivan selvää, että kristittyjä oli maailmassa enemmän ja laajemmalla alueella kuin juutalaisia. Yleensä ajatellaan, että tuona aikana maailmassa oli juutalaisia n. 5 miljoonaa – kristittyjä oli siis enemmän. (2 Klem. 2:3; Irenaeus, Dem. 94; Eusebius, Hist. Ecc. 1.4.2.). 2 Klem. 2:3.

”Ja kun hän taas sanoo: ’Sillä yksinäisellä on lapsia enemmän kuin aviovaimolla’, merkitsee se sitä, että meidän kansamme vaikka näyttikin olevan Jumalan hylkäämä, nyt kun me olemme tulleet uskoon, onkin lukuisampi kuin ne, jotka luulevat omistavansa Jumalan.”

Justinos Marttyyri, 150 luvulla, Dialogue 117.

“Ei ole olemassa yhtä ainoaa ihmisrotua – olivatpa he barbaareja, kreikkalaisia, tai mitä vain; kulkureita, irtolaisia tai paimentolaisia, jotka asuvat teltoissaan – joiden joukossa ei uhrattaisi rukousta ja kiitosta ristiinnaulitun Jeesuksen nimen kautta.” Mal. 1:10-12.

Miten tämä selitetään? Väitän, että vastaus löytyy juuri Jeesuksen persoonasta, apostolien tulkinnoista ja juutalaisuudesta. Jeesuksen kokoava tyyli avaa ovet monille, lopulta myös kaikille kansoille. Juutalaiseen lopunajan ajatteluun on aina kuulunut visio kaikista kansoista, koko maailmasta. Jeesus oli juutalainen Messias, apostolit olivat juutalaisia miehiä, jotka uskoivat, että Jeesus on Messias ja että lopunajat ovat jollain tavalla alkaneet – tästä seurasi ymmärrettävä johtopäätös – evankeliumi, Messias kuuluu Israelille, juutalaisille, mutta myös koko maailmalle, kaikille ihmisille. Niin kuin Jesaja profetoi Messiaasta (Jes. 49:6): 

”Ei riitä, että olet minun palvelijani ja saatat ennalleen Jaakobin heimot, tuota takaisin Israelin eloonjääneet. Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka.”

Lopuksi, palataan sinne Pietarin anopin kotiin Kapernaumiin. Jeesus ei jäänyt tuon kodin seinien vangiksi. Heti tämän kotikäynnin jälkeen meille kerrotaan Markuksen evankeliumissa, että Jeesus vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan. Opetuslapset lähtivät etsimään Jeesusta ja kun he viimein löysivät hänet, Jeesus sanoi heille: ”Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen.” Mark. 1:38. Sana messu tulee sanasta missio. Kotoisasta messusta, jumalanpalveluksesta, lähdetään maailmaan toteuttamaan missiota, jota ”varten minä täällä olen.” Kotikirkosta ei saa tulle pyhien ghettoa, vaan koti, josta saadaan voimaa ja innostusta lähteä toteuttamaan missiotamme maailmaan – palvelemaan, auttamaan, julistamaan, rakentamaan… "Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten."