Armahtakaa!
5. Sunnuntai helluntaista
Sak.
8:16–17; Room. 14:7–12; Luuk. 6:36–42
Tässä saarnani, jonka pidin Mikaelin kirkossa.
Meidän
perheeseemme syntyi pieni tyttövauva tiistaina. Meidän kahdella vanhemmalla
lapsella on ollut jännittävää nähdä, kuinka heillä onkin nyt pikkusisko. Mirjam
on käynyt silittämässä vauvan poskea. Jeremias katsoi tuota pientä vauvaa ja
teki sormillaan ristinmerkin vauvan otsaan. Meidän lapset merkataan ristillä
iltaisin. Jotenkin tuo pieni merkki, joka tehdään rutiinilla, oli jäänyt pojan
mieleen. Hän halusi piirtää sen myös pienen vauvan otsaan, siunaukseksi,
merkiksi siitä, että vauvakin on Kristuksen oma. Jokaisen kristityn otsaan ja
rintaan on kasteen hetkellä piirretty ristinmerkki todistukseksi siitä, että
Jeesus Kristus on sinut ja minut lunastanut ja nimeltä kutsunut
opetuslapsekseen. Tänään puhutaan armahtamisesta. Puhutaan myös mittaamisesta
ja punnitsemisesta. Millä mitalla sinä mittaat lähimmäisellesi?
Lapsien
syntymä ja perheen kasvu tekee vanhemman vastuun todella konkreettiseksi.
Uskonelämässä ei ole kyse vain minun pelastumisestani, vaan kyse on meistä,
perheestä ja koko seurakunnasta. Armahdanko minä lähimmäistäni vai kostanko hänelle
hänen pahat tekonsa? Mitä minä mittaan lapsilleni?
Sillä
on valtavan iso merkitys, mikä merkki on otsassani ja rinnassani. Luomisessa
Jumala painoi ihmiseen oman merkkinsä, oman sormenjälkensä. Virressä laulettiin
(589:4): ”Luoja, kaikkeen ihmiskuntaan painoit kirkkaan kuvasi.” Meidät luotiin
Jumalan kuvaksi. Se tarkoittaa, että meidät on kutsuttu heijastamaan sitä,
millainen Jumala on. Meidät on kutsuttu olemaan armollisia, anteeksiantavia,
totuudellisia, oikeudenmukaisia, rakastavia ja pyhiä niin kuin Jumala. Niin
kuin Jeesus sanoi, ”olkaa täydellisiä niin kuin teidän taivaallinen Isänne on
täydellinen.” Syntiinlankeemuksen jälkeen Kain, tuo kirottu ja tuomittu
veljesmurhaaja, sai otsaansa Kainin merkin. Herra sanoi tuolle murhaajalle:
”’Kostettakoon
seitsenkertaisesti sille, joka tappaa Kainin.’ Ja Herra pani Kainiin merkin,
ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä. Niin Kain lähti pois Herran
kasvojen edestä.”
Kain
pelkäsi, että lainsuojattomana hänen henkensä on jatkuvasti uhattuna. Tuo
synkkä Kainin merkki oli hänen turvana – jos joku kävisi Kainiin käsiksi,
hänelle kostettaisiin seitsenkertaisesti. Kainin jälkeläiset olivat vielä
tiukempia. Lemelek, Kainin poika (1. Moos. 4:23–24), ”sanoi vaimoilleen: – jo
yhdestä haavasta minä tapan miehen, jo yhdestä naarmusta nuorukaisen. Jos
Kainin puolesta kostetaan seitsemästi, niin Lemekin puolesta
seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.”
Tästä
alkaa koston kierre. Kauhun tasapaino, uhkaus kostosta tuo jonkinlaista turvaa.
Halki historian ihmisissä ovat näkyneet nämä kaksi merkkiä – Jumalan kuva ja
Kainin merkki. Toinen armahtaa, toinen kostaa. Tavallaan Kainin merkki nousi
aivan tähtitieteellisiin ulottuvuuksiin viime vuosisadalla, kun USA ja
Neuvostoliitto aloittivat kilpavarustelun ja uhkasivat toisiaan ydinaseilla.
Ristinmerkki
ei tarkoita kostoa vaan armahdusta. Jeesus on tässä meidän paras ja ylin
opettajamme. Hän kaataa kumoon Kainin ja Lemelekin koston kierteen. Koston
kierteen sijaan tulee armahduksen kierre. Kun Pietari kysyy, kuinka monta
kertaa katuvalle syntiselle on annettava anteeksi, Jeesus vastaa (Matt. 18:22):
”Ei seitsemän vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.” Jeesus sanoo
vertauksessaan armottomasta palvelijasta, joka on saanut aivan valtavan suuret syntinsä
anteeksi (Matt. 18:33): ”Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi,
niin kuin minä armahdin sinua?” Muistakaa millaisella mitalla Kristus on meille
mitannut: hän muutti 600 litraa vettä parhaaksi viiniksi, hän muutti pienen
pojan pienet eväät valtavaksi ateriaksi tuhansille ihmisille, hän antaa meille
elämän, yltäkylläisen elämän. Hänen ristintyönsä ja ylösnousemuksensa kautta
meille aukeaa rajaton armo ja rakkaus. ”Rakastakaa toisianne, niin kuin Kristus
on ensin rakastanut teitä.”
Jumala
ikään kuin heittää nyt meille pallon: niin kuin te nyt mittaatte toisillenne ja
Jumalalle, niin teille tullaan mittaamaan. Jeesus sanoi usein, ”tapahtukoon
sinulle, niin kuin uskot.” Jeesus kannustaa meitä uskomaan aivan täysin mitoin.
Hän kannustaa meitä tarttumaan rajattomalla luottamuksella rajattomaan
Jumalaan. Jumala pitää huolta ja ruokkii taivaan linnut ja hän pukee kedon
kukat – ”älkää te siis murehtiko huomisesta” tai siitä, ”mitä söisitte, joisitte
tai pukisitte päällenne”. ”Älkää murehtiko huomisesta, se pitää huolen
itsestään.” Uskokaa vain. Teillä ei pidä olla kuin yksi ainut murhe:
”tapahtukoon sinun tahtosi, tulkoon sinun valtakuntasi.” Moni kokee, että
Jumala auttaa häntä vain vähän, mutta tämä johtuukin usein siitä, että hän itse
luottaa Jumalan varaan niin vähän. Niin kuin sinä lasket, punnitset ja mittaat,
niin sinulle annetaan.
Jos
me avaudumme tälle todellisuudelle ja olemme armollisia toisillemme niin kuin
Jumala on armollinen, niin silloin alkaa taivaallinen armahduksen kierre. Se
vaikuttaa lähimmäisiimme ja se vaikuttaa meihin, nimittäin silloin Jumalan
armollisuus ja rakkaus vyöryvät elämäämme. Tuosta voi syntyä halu antaa
lähimmäiselle ja Kristukselle entistä enemmän, sillä silloin Kristus laskee
meille entistä yltäkylläisemmän ja täydemmän mitan kaikkea hyvää. Hyvä ja
uskollinen palvelija kävi ahkerasti ja rohkeasti kauppaa viidellä talentilla,
ja niin Herra antoi hänelle vielä paljon lisää talentteja (Matt. 25:16, 21,
28). Joka laittaa talenttinsa peliin, joka luovuttaa ne pois itseltään, joka
laittaa ne markkinoille, hän saa niitä lisää. Joka kätkee pelkurimaisesti
talenttinsa, menettää senkin. Pekka Simojoen laulussa on sanat: ”Anna kaikki
tai ei mitään, se on hintana elämän. Laita peliin koko pieni sydän, saat itse
paljon enemmän.” Tässä on samantyyppinen ajatus. Se, joka yrittää pelastaa
elämänsä, pitää sen turvassa itsellään, se joka yrittää haalia vain itselleen
kaikkea, omaisuutta, joka haluaa säilyttää ja turvata elämänsä, se menettää
lopulta aivan kaiken. Jeesus sanoo (Luuk. 14:33), ”yksikään teistä ei voi olla
minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” Matt. 10:39:
”Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni
kadottaa, on sen löytävä.” Se, joka pyrkii saamaan ja säilyttämään ulkoisesti,
se menettää. Se, joka luovuttaa Jumalalle, saa omakseen.
Jeesuksen
sanat haastavat meitä jokaista antamaan elämämme ja talenttimme täysin
Kristukselle ja lähimmäisen palveluun. Se on pyhyyden ja täydellisyyden tie.
Mutta onko tässä mitään mittaa tai määrää? Missä tulee mitta täyteen? Kirkkoisä
pyhä Gregorios Nyssalainen sanoo, että ”kristillisellä täydellisyydellä ei ole
muuta rajaa, kuin ettei sillä ole mitään rajaa.” (§2028) Tämä on mielestäni
valtavan vapauttavaa, kristitty voi antaa aivan kaikkensa ja olla aivan varma,
että näin antautuessaan Kristukselle, hän jää takuulla voitolle, hän jää
lopulta saajapuolelle.
Mutta
kenellä on varaa saarnata tällaisesta täydellisestä antautumisesta? Varmasti
jokainen, myös minä, olen tekopyhässä asemassa. Meillä on kristillisessä
elämässä vain yksi todellinen opettaja, hän joka näkee kirkkaasti, hän, joka
armahtaa kuin Jumala, hän jolla ei ole roskaa eikä hirttä silmässä, Jeesus
Kristus. Monet sokeat opastavat muita sokeita kuoppaan ja kuiluun. Monet
hengellisesti sokeat, jotka luulevat näkevänsä, puhuvat kovaan ääneen muiden
virheistä ja synneistä. Me olemme kaikki tuon ylimmän opettajan opetuslapsia.
Mistä tiedämme, seuraammeko sokeita opettajia? Vastaus löytyy siitä, että
meistä ei ikinä tule tai voi tulla Jeesusta suurempia opettajia tai
auktoriteetteja. Jos joku väittää jotain selvästi Jeesuksen sanojen vastaista,
jos joku astuu Kristuksen yli, hän on sokea opas.
Katolisen
kirkon katekismus opettaa asian niin hyvin, että varmaan jopa Luther sanoisi
tähän aamen: (§427):
”Katekeesissa opetetaan vain Kristusta, ihmiseksi tullutta
Sanaa ja Jumalan Poikaa, ja kaikkea muuta vain suhteessa häneen. Yksin Kristus
on opettaja. Kaikki muut ovat opettajia vain siinä määrin kuin he julistavat
Kristuksen sanaa ja antavat Kristukselle mahdollisuuden opettaa heidän
suullaan… Jokaisen uskoa opettavan täytyisi voida soveltaa itseensä nämä
Jeesuksen salaperäiset sanat: ’Minun oppini ei ole minun, vaan hänen, joka on
minut lähettänyt.’ (Joh. 7:16).”
Tällä
hetkellä luterilainen kirkko on valtavassa murroksessa. Kiistellään siitä,
miten meidän pitäisi suhtautua siihen, että samaa sukupuolta olevat parit
vihittäisiin avioliittoon. Kiista nousi rajusti pintaan kun SLS:n
vuosikokouksessa vihittiin papiksi ja lähetystyöhön rekisteröidyssä
parisuhteessa elävä henkilö. Jeesus sanoo, ”älkää tuomitko.” Mitä meidän siis
pitäisi tehdä? Kun katsoin, mitä Raamatun tutkijat tästä sanovat, he olivat
yksimielisiä siitä, että Jeesus ei tässä kiellä opetuslapsiaan sanomasta syntiä
synniksi, ottamatta selvästi kantaa eettisiin kysymyksiin, arvioimasta niitä.
Jeesus ei estä meitä puhumasta ja olemasta varmoja siitä, mikä on oikein ja
mikä väärin, mikä syntiä ja mikä ei. Jeesus itse tuomitsee synnin. Hän julistaa
monien ihmisten tekoja synniksi (Luuk. 11:42–44; 20:46–47) – Jeesuksen sanojen
mukaan jotkut ihmiset olivat tekopyhiä, kuin valkaistut haudat, kuin
kyykäärmeen sikiöt. Paavali julistaa, että väärän evankeliumin julistajat ovat
”kirottuja” (Gal. 1:7–9) ja että (1. Kor. 5:11–12) ”jos jotakuta sanotaan
veljeksi, mutta hän on siveetön tai ahne, epäjumalanpalvelija, pilkkaaja,
juomari tai riistäjä, älkää olko tekemisissä hänen kanssaan. Älkää edes
aterioiko tällaisen kanssa. Ei kai minun asiani ole tuomita ulkopuolisia?
Ettehän tekään tuomitse muita kuin omaan piiriinne kuuluvia.”
Kristittyjen
pitää siis sanoa moraalisia arvioita ja tuomioita, mutta näiden tuomioiden
perustana on oltava opetuslasten uskollisuus opettajalleen, Jeesukselle. Hän on
opettaja, joka näkee kirkkaasti. Oppilaat näkevät vain korkeintaan sen, minkä
opettaja näkee. Viimeinen tuomio kuuluu kuitenkin vain Kristukselle, ei meille.
Jeesus,
meidän opettajamme, sanoi avioliitosta selvät sanansa. Muistamme, että Jeesus
hävittää meissä Kainin merkin, koston kierteen. Jeesus tekee meistä armahtavia
ja rakastavia. Hän kirkastaa meissä Jumalan alkuperäisen kuvan ja tarkoituksen.
Avioliitto-opetuksessaan Jeesus palaa Luojan alkuperäiseen tarkoitukseen ja
asetukseen. Opettaessaan avioliitosta Jeesus viittaa juuri luomiskertomukseen
ja opettaa, että sen, minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.
Jumala on yhdistänyt luomisessa vain miehen ja naisen yhdeksi lihaksi,
periaatteessa vain ja ainoastaan tämä miehen ja naisen liitto on ruumiillisesti
hedelmällinen. Tämän vuoksi vain miehen ja naisen liittoa, jossa heistä tulee
yksi liha, voidaan kutsua avioliitoksi. Jos luterilainen kirkko muuttaa tätä
ikivanhaa Raamatun ja kristillisen perinteen avioliitto-määritelmää, niin että
samaa sukupuolta olevan parin väitettäisiin olevan yksi liha, niin silloin oppilas
nousee opettajan yläpuolelle. Silloin ei opeta enää Kristus vaan meidän ajan
ihmiset. Kirkolla on vain yksi todellinen opettaja, Kristus. Ollaan hänelle
kuuliaisia oppilaita. Kyse on erittäin vakavasta asiasta. Meidän on
pitäydyttävä Kristuksen sanassa, muuten rakennamme hiekalle.