Voiko Hamas-terroristijärjestön jäsen olla juutalaismiehen lähimmäinen?

Tässä tulee Mikaelissa pitämäni saarna. Aiheena on lähimmäinen. 

Luuk. 10:25–37

Rakkaat lähimmäiseni, äskeisessä virressä (429) laulettiin että meidän pitää mennä ”ylitse kaikkien rajojen” ja että ”sinä johdat meitä maailmaan”. Messun jälkeen pappi sanoo aina seurakunnalle: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa ja lähimmäistänne iloiten.” Tämän päivän evankeliumissa lähdetään kirkonmäeltä, Jerusalemista alas maailmaan, alas Jerikoon. Tuolla tiellä ja sen viereisissä ojissa ja allikoissa näemme monenlaisia pelottavia ja kärsiviä tapauksia. Päivän evankeliumissa Jeesus kysyy, miten suhtaudumme näihin ihmisiin?

Tuo lainopettaja eli lakimies, joka keskusteli Jeesuksen kanssa, oli ammattiteologi. Hän oli raamatuntutkija. Hän tunsi Mooseksen lain, kirjoitukset ja profeetat varmasti jopa paremmin kuin minä. Tämän vuoksi hän tiesi, kuinka ikuinen elämä peritään – rakastamalla Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään.

Osoittaakseen olevansa vanhurskas, tuo lainopettaja kysyy Jeesukselta tarkentavan kysymyksen: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jos hän olisi ollut fiksu, hän ei olisi kysynyt. Nimittäin Jeesuksen vastaus vei häneltä sisäisen itsevarmuuden. Vastaus tuohon kysymykseen, kuka on lähimmäiseni, voi tuntua helpolta, kun tutkitaan Mooseksen lakia ystävien kanssa. Se voi tuntua selvältä silloin kun ollaan kilttien ihmisten kanssa kirkossa tai temppelissä. Oman perheen jäseniä ja omia ystäviä oli helppo pitää lähimmäisinä. Mutta tilanne meni vaikeammaksi, kun laskeuduttiin alas Jerusalemista Jerikoon. ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jeesus vastaa juutalaiseen tyyliin kertomalla tarinan.

Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon. Jeesus ei kerro kuka tuo mies oli. Hän oli vain joku tavallinen juutalaismies. Rosvojoukko ryösti hänet. Veivät jopa vaatteet hänen päältään ja hakkasivat hänet henkihieveriin. Sitten he jättivät hänet kitumaan.

Juutalainen raamatuntutkija Amy-Jill Levine on aika hyvin tuonut tämän vertauksen tähän päivään. Hän kertoo, että nuo muinaiset samarialaiset asuivat nykyisen Israelin Länsirannan alueella. Siellä asuu tänään arabeja. Levine selittää, että Jerusalemista Jerikoon vievällä tiellä makaa ryöstettynä juutalainen mies. Ohi kulkee rabbi ja Israelin Knessetin jäsen. Molemmat näkevät tapauksen mutta molemmat kulkevat kaikkien yllätykseksi ohi. Tietä pitkin kulkee myös Länsirannalta kotoisin oleva Hamas-terroristijärjestöön kuuluva arabi. Sääli valtaa hänet ja hän pysähtyy auttamaan juutalaismiestä. Tällainen moderni versio tästä vertauksesta tuo esille sen radikaalin sanoman. Voiko samarialainen olla juutalaisen lähimmäinen? Voiko Hamasin terroristi olla juutalaisen lähimmäinen? Voiko olla toisin päin?

Jeesus jatkaa, että eräs pappi kulki tietä pitkin alas Jerikoon. Oletettavasti tuo jumalaapelkäävä mies varmasti auttaisi veljeä hädässä. Sanoohan laki aivan selvästi, että kärsiviä ja heikkoja pitää auttaa. Mutta kun pappi näki tuon ryöstetyn miehen, hän siirtyi kadun toiselle puolelle ja meni ohi. Sitten tietä pitkin alas Jerikoon laskeutui leeviläinen mies. Hänkin oli sukunsa puolesta hurskas ja korkea-arvoinen mies, mutta kun hän näki miehen, hän siirtyi kadun toiselle puolelle, ja kulki ohi. Mooseksen lain, profeettojen ja juutalaisten oppien mukaan tuon papin ja tuon leeviläisen olisi pitänyt auttaa tuota ihmistä. Juutalainen laki ei anna heille mitään oikeutusta tai syytä vaihtaa tien toiselle puolelle ja käppäillä ohi. Heiltä olisi oletettu apua, ei sivuun astumista ja ohi kävelemistä. 

Se, että nämä kaksi miestä kävelivät ohi, on suuri yllätys. Ei rabbi, ei Knessetin jäsen, ei pappi voi kävellä kärsivän ihmisen ohi, ei kunnon kristitty voi kävellä kuolemanhädässä kamppailevan ihmisen ohi? Kuinka usein me, jotka olemme kirkkotiellä, me jotka olemme kunnon ihmisiä, kuinka usein me kävelemme kärsivien ohi, siirrymme tien toiselle puolelle kun vastaan tulee vaikea tapaus? Miten voimme kulkea ohi, vaikka olemme silminnäkijöitä? Tuo pappi ja tuo leeviläinen olivat todennäköisesti aivan kunnollisia ihmisiä. Mikään ei viittaa siihen, että he olisivat olleet ilkeitä.

Miksi he eivät auttaneet? Rakkaus on se ratkaiseva tekijä. Ehkä tuo pappi ja tuo leeviläinen pelkäsivät poiketa ojan pohjalle ja auttaa ryöstettyä miestä. Tuntemattomien auttaminen on vaarallista. Emme tiedä, mikä epämääräinen mies hän oikein on. Ehkä he pelkäsivät sotkeutua tuon tuntemattoman ihmisen ongelmiin. Rakastaminen vaatii rohkeutta. Ryöstetty mies on pudonnut ulos yhteiskunnan turvaverkoista, hän on ulkopuolinen, häneltä on viety rahat ja jopa vaatteet. Uskallatko sinä astua laitapoluille auttamaan tuntemattomia, ryöstettyjä ja hakattuja ihmisiä? Apostoli Johannes kirjoittaa (1. Joh. 4:17–18), että ”pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Me tarvitsemme tätä rohkeutta rakastaa. Tarvitsemme rohkeaa rakkautta. Apostoli Johannes kirjoittaa vielä (1. Joh. 4:7–10): 

”Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.  Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”

Rakkaus oli se asia mikä erotti laupiaan samarialaisen tuosta papista ja leeviläisestä. Joskus on opetettu väärin, että tuo pappi ja leeviläinen olivat kiinnostuneita vain opista ja oikeasta jumalanpalveluksesta, liturgiasta ja puhtaussäädöksistä, ja sen vuoksi he olisivat olleet sokeita ja välinpitämättömiä tuon apua tarvitsevan miehen hädälle. On väitetty, että he olivat mukamas tekopyhiä, sellaisia niuhoja, joita kiinnosti rituaaliset puhtaussäädökset, se että liturgiat menevät millilleen oikein, mutta että heitä ei kiinnostanut kärsivien ihmisten hätä. Tuota pappia ja leeviläistä ei pidä yhdistää meidän ajan konservatiivikristittyihin, jotka kiivailevat oikean opin ja dogmaattisten lauselmien puolesta, ja jotka vastustavat modernin maailman uusimpia keksintöjä kuten vaikka homojen avioliittoja. Kyse ei ole tästä. Painakaa mieleenne, että tässä Jeesuksen vertauksessa on kyse rakkaudesta. Rakkauden vastakohtana ei ole korkeakirkollinen liturgia vaan rakkaudettomuus. Rakkauden vastakohtana ei ole oikea oppi vaan rakkaudettomuus eli viha. Oikea oppi, dogmaattisuus, korkeakirkollisuus ja viehätys kauniiseen liturgiaan eivät ole esteitä astua kärsivien ihmisten avuksi. Rakkaudettomuus on ainut este. 

Kuten sanoin, juutalaisesta uskosta, laista, opista tai puhtaussäädöksistä ei löydy mitään estettä sille, että pappi tai leeviläinen eivät olisi olleet velvollisia auttamaan kuolemankielissä kamppailevaa miestä. Samoin kristillisestä opista, dogmeista tai liturgiasta ei löydy mitään estettä. Ainut mahdollinen este ryöstetyn miehen auttamiselle löytyy sydämestä: rakkaudettomuus ja viha.

Rakkaus oli se ratkaiseva tekijä. Evankeliumi kertoo tuosta samarialaisesta näin: ”Sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo” ja auttoi häntä kaikin tavoin. Jeesus kuvaa tuon samarialaisen rakkautta – hänen tuli sääli. Meidän nykykäännös ei tavoita sitä voimakasta rakkauden sanaa, jota Jeesus käyttää. Tämä Jeesuksen käyttämä sana viittaa äidin rakkaudelliseen sääliin (splagnizomai). Kyse on sisäisestä rakkaudesta, joka kouraisi samarialaisen sydäntä. Evankeliumi kertoo, että tuhlaajapojan isä otti poikansa vastaan ja armahti häntä juuri tuon saman rakkauden tähden (Luuk. 15:20): ”Isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” Meille kerrotaan, että Jeesus auttoi ihmisiä, koska hänen sydämensä oli täynnä tuota säälivää rakkautta (Matt. 9:36; 14:14):

”Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla.”

Tuon saman rakkauden tähden samarialainen auttoi. Nyt ei pidä ajatella, että tuo leeviläinen ja tuo pappi olivat pahoja juutalaisia, mutta tuo samarialainen oli hyväsydäminen pakana. Jeesus tiesi varsin hyvin, että samarialaiset vihasivat juutalaisia, samarialaiset ja juutalaiset olivat usein toistensa vihollisia. Luukas kertoo juuri edellisessä luvussa, kuinka samarialaiset eivät suostuneet ottamaan Jeesusta vastaan sillä hän oli menossa Jerusalemiin (Luuk. 9:51–56). Samarialaiset eivät olleet mitään juutalaisten hyviä ja mukavia lähimmäisiä. Jos vertaamme asetelmia tähän päivään, niin usein oli niin, että juutalaiset pitivät samarialaisista yhtä paljon kuin tämän päivän juutalaiset pitävät Hamasin terroristeista, ja viha oli tietenkin molemminpuolista. Samarialaiset olivat useimmiten hyvin ilkeitä juutalaisia kohtaan, ja juutalaiset olivat useimmiten hyvin ilkeitä heitä kohtaan. Kuitenkin, kun tuo samarialainen näki tuon ojan pohjalla kärsivän juutalaisen, niin hän ei kysellyt, onko tuo juutalainen hänen lähimmäisensä, hän ei kysynyt, perisikö hän iankaikkisen elämän, jos hän auttaisi onnetonta. Tuo samarialainen vain tiesi, että hän itse on tuon onnettoman miehen lähimmäinen. Hänessä syttyi armahtava rakkaus.

Lopuksi, opettaessaan tästä vertauksesta kirkkoisät vertaavat Kristusta tuohon samarialaiseen, ja tuota onnetonta miestä he vertaavat jokamieheen eli Adamiin ja Eevaan. Tämä tulkinta paljastaa meille hienon totuuden: Jeesuksen kautta Jumala itse on tullut meidän ihmisten lähimmäiseksi. Jumala on laskeutunut Kristuksessa meidän lähimmäiseksi, meidän tasolle ojan ja allikon pohjalle. Hän näkee, mutta hän ei siirry tien toiselle puolelle, hän ei kulje ohi, vaan pysähtyy auttamaan. Säälivässä rakkaudessaan Jumala halusi tulla sellaisen ihmisen lähimmäiseksi, joka oli kurja ja onneton, avuton ja kadotettu, sellaisen ihmisen lähimmäiseksi, joka oli kääntänyt Jumalalle selkänsä ja joka jopa oli Jumalan vihollinen (Room. 5:6–10).

Vertauksensa lopuksi Jeesus kysyy lakimieheltä: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Lainopettaja ei halunnut edes mainita tuon vihatun samarialaisen nimeä, hän vain sanoi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Aivan. ”Mene ja tee sinä samoin.”

Virressä 429 on hyvät sanat: ”Ihmisten ainoa lohdutus on kaikki voittava rakkaus. Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet. Sinä johdatat meidät maailmaan ja voimaa suot yhä uudestaan. Sinä kannat, sinä viet.” Rukoilkaamme: Kiitos rakas Jumala, että olet Kristuksessa tullut meidän lähimmäiseksi. Sellaiseksi lähimmäiseksi, joka rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään. Auta meitä olemaan lähimmäisiä kaikille niille ihmisille, jotka tässä maailmassa tarvitsevat meidän apuamme.