Euangelium Benedictum ja ekumenia: luterilaiset ja katoliset yhteisellä tiellä

Perussanomat julkaisi keväällä 2013 Timo Junkkaalan toimittaman kirjan Euangelium Benedictum– Siunattu evankeliumi. Monet maamme parhaat Lutherin tuntijat, piispat ja papit, ovat kirjoittaneet siihen artikkeleita. Kirjan artikkelit käsittelevät luterilaisten ja katolisten ekumeenisia suhteita ja erityisesti paavi Benedictus XVI:n näkemyksiä Jeesuksesta ja teologiasta. Tämän artikkelikokoelman pohjalta on syytä pohtia ekumeniaa. Ekumenian perimmäinen tavoite on kirkon näkyvä ykseys, se, että kaikki voisivat olla jäseniä yhdessä, pyhässä, apostolisessa ja katolisessa kirkossa. 

Ekumenialla on mielestäni tänään ja tulevaisuudessa valtavan suuret mahdollisuudet. Ehkä kaikenlaisten kirkkokuntien, kristillisten järjestöjen ja herätysliikkeiden suurena haasteena, mahdollisuutena (ja uhkana) on tiedon vapaa liikkuvuus. Kukaan ei enää pärjää yksin. Nykyään on entistä vaikeampaa rakentaa jonkinlaista pyhien minimaailmaa oman pienen piirin sisälle. Tiedämme entistä selvemmin, mitä kaikkea hyvää on ulkopuolellamme.  Tästä hyvänä esimerkkinä on Perussanomien rohkea ja viisas ratkaisu julkaista katolisen paavin kirjoittama Jeesus-kirja. Omat lempiteologini eivät todellakaan ole pelkästään luterilaisia, vaan luen paljon mm. katolisia kirjoittajia kuten Henri De Lubacia, Joseph Ratzingeria ja monia muita.

Ekumeniaa käydään hyvin monilla tavoin. Virallisissa oppikeskusteluissa on menty harppauksin eteenpäin viimeisen 50 vuoden aikana. Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen katoliset avautuivat ekumenialle. 1500-luvun kirkonkirouksia on purettu niin, että niiden ei nähdä enää koskevan meidän aikamme ihmisiä. Oppia korostavien luterilaisten näkökulmasta ekumenian tärkein kysymys liittyy vanhurskauttamisoppiin eli siihen kysymykseen, miten ihminen pelastuu. Katolilaisuudessa vanhurskauttamisopilla ei ole näin korostunutta merkitystä. Ehkä luterilaisia ja katolilaisia ei erota niinkään näkemys vanhurskauttamisopin sisällöstä vaan sen asemasta.

Timo Junkkaala osoittaa, että Lutherille ja luterilaisille tämä oppi vanhurskauttamisesta on äärimmäisen keskeinen. Vuonna 1537 Luther kirjoitti Schmalkaldenin vanhurskauttamisopista näin (Junkkaala, 2013, 238):

”Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat.” ”Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, perkelettä ja maailmaa.” ”Jos vanhurskauttamisoppi on lamassa, on kaikki lamassa. On siis välttämätöntä, että me sitä joka päivä teroitamme.”

Vanhurskauttamisoppi olikin 1500-luvun reformaation ratkaisevimpia kiistakysymyksiä. Luther painotti, että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta ilman mitään omia ansioita. Voisi siis ajatella, että mikäli tästä kysymyksestä päästään yksimielisyyteen, niin näkyvä ykseys olisi lähellä. Vuonna 1999 tehtiin kirkkohistoriaa. Ensimmäistä kertaa reformaation jälkeen katoliset ja luterilaiset pääsivät yhteisymmärrykseen vanhurskauttamisopista, joka oli 500 vuoden ajan aiheuttanut niin paljon kiistoja ja riitoja. Vuonna 1999 allekirjoitettiin luterilaisten ja katolisen kirkon Yhteinen Julistus Vanhurskauttamisopista (YJV). Siinä todetaan, että luterilaisten ja katolisen kirkon välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista.

Tunnustuksellisten luterilaiset, jotka eivät tingi vanhurskauttamisopista milliäkään, ovat pitäneet YJV:ä epärehellisenä ja huonona kompromissina roomalaiskatolisten kanssa… Monet heistä ovat sitä mieltä, että YJV:ä ei olisi pitänyt allekirjoittaa… Joka tapauksessa, YJV on erittäin tärkeä paperi. Siinä katoliset ja luterilaiset toteavat vanhurskauttamisopista näin (YJV:n § 15):

”Meidän yhteinen uskomme on, että vanhurskauttaminen on kolmiyhteisen Jumalan työ. Isä lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan syntisiä. Kristuksen ihmiseksi tulo, kuolema ja ylösnousemus ovat vanhurskauttamisen perusta ja edellytys. Näin vanhurskauttaminen merkitsee, että Kristus itse on meidän vanhurskautemme, josta me tulemme osallisiksi Isän tahdon mukaan Pyhässä Hengessä. Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidän ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.”

Nyt kun luterilaiset ja katoliset ovat (ainakin) virallisesti lähentyneet toisiaan tässä (keskeisimmissä) opissa, niin herää kysymys, mikä on vielä esteenä täydelle yhdistymiselle. Lutherhan painotti, että tähän vanhurskauttamisoppiin perustuu koko reformaatio, se että hän vastusti paavin ja roomalaiskatolisen kirkon silloista opetusta. Nyt jos tässä keskeisessä opissa löytyy periaatteellinen ja riittävä yksimielisyys, niin silloin menetetään yksi hyvin keskeinen syy olla erossa. Sitä vastoin Kristuksen tahto (Joh. 17:22–23), kirkko-oppi, kristillinen rakkaus ja Pyhän Hengen yhteen sitova työ ajaa kiistakumppaneita sopuun ja ykseyteen. Syyt eroon hupenevat, syyt yhteyteen ovat valtavia. Miksi siis skisma jatkuu?

Piispa Jari Jolkkonen kirjoittaa artikkelissaan, että ison kaliperin katoliset teologit – kuten Joseph Ratzinger (paavi Benedictus XVI) – ovat vakavissaan pohtineet, että katolinen kirkko voisi tunnustaa Augsburgin tunnustuksen periaatteessa katoliseksi dokumentiksi (Jolkkonen, 2013, 171–173)! Tämä vuonna 1530 kirjoitettu Augsburgin tunnustus (CA) on luterilaisten tärkein tunnustuskirja. Piispa Jari Jolkkonen on varmasti oikeassa todetessaan, että ”jotkut luterilaiset voivat tietenkin olla tästä edistyksestä salaa huolissaan: jos katoliset omaksuvat Augsburgin tunnustuksen, mitä meille enää jää? Mikä enää oikeutta luterilaisten erillisyyden?” (Jolkkonen, 2013, 173) Siinä on tiukka kysymys.

Piispa Jolkkonen on varmasti oikeassa siinä, että nykyään ekumenian suurimmat esteet koskevat ”luultavimmin kirkon virkaa sekä eettistä opetusta” (Jolkkonen, 174). Suurimmat erottavat tekijät taitavat liittyä tänään käytäntöön – pappisvirkaan, eritoten naispappeuteen ja eettisiin kysymyksiin, kuten avioeroihin, aborttiin, ehkäisyyn, eutanasiaan, samaa sukupuolta olevien kirkolliseen avioliittoon.. Myös paavin ja neitsyt Marian asema on monelle luterilaiselle vaikea este. Pitää kuitenkin huomata, että moraalisissa, eettisissä ja käytännön kysymyksissä monet konservatiiviset luterilaiset juuri ihailevat katolista kirkkoa. Näin siis ekumenia luterilaisten ja katolisten välillä on mennyt kovasti eteenpäin opillisella saralla, mutta moraalin ja käytännön asioissa on ajauduttu entistä kauemmas erilleen. Seuraavassa postauksessa yritän uskaltaa sohaista noita käytännön kiistakysymyksiä. Se on kuitenkin sama kuin sohisi ampiaispesää.