Pohdintaa Eangelium Benedictum-kirjan pohjalta osa II. Kuinka katolinen on luterilainen kirkko?

Onko luterilaisuus katolilaisuutta? 
Onko luterilaisuus katolilaisuutta? Luther, samoin kuin modernit luterilaiset ajattelijat kuten piispa Jari Jolkkonen, kirkkohistorian professori Pentti Laasonen, samoin kuin tunnustukselliset luterilaiset kautta linjaa – pastorit Pasi Palmu, Raimo Mäkelä ja Reijo Arkkila – vastaavat kaikki myöntävästi tähän kysymykseen. Heidän mukaansa luterilaisuus on katolilaisuutta. Heti pitää sanoa, että tässä nimilistassa on tutkijoita ja hengenmiehiä, jotka tulevat keskenään aivan erilaisista taustoista – esimerkiksi (aika liberaali) professori Laasonen ja (konservatiiviset) tunnustukselliset luterilaiset ovat varmasti hyvin kaukana toisistaan. Kysymys kuuluukin, miten katolilaisuus määritellään. Esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko ymmärtää katolilaisuuden eri tavalla kuin luterilainen kirkko. Vaikka käytetään samaa sanaa ”katolilaisuus”, niin puhutaan usein aivan eri asiasta.

Voi tulla monelle kuitenkin yllätyksenä, että luterilaiset nimenomaan haluavat pitää itseään ”katolisina”. SLEY:n entinen toiminnanjohtaja TT Reijo Arkkila kirjoittaa näin (Euangelium Benedictum, 2013, 227):

”Tunnustuksellinen luterilaisuus ymmärtää perusolemuksensa aidoksi katolilaisuudeksi. Tunnustuksellinen luterilaisuus on siis katolilaisuutta sanan oikeassa merkityksessä. Tätä tulisi enemmän painottaa. Haluamme liittyä vanhan kirkon isien opetuksiin. Evankelinen katolilaisuus on meille hyvin sopiva nimitys. Tunnustuksellinen luterilaisuus ja aito katolilaisuus ovat haastamassa koko Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa palaamaan Jumalan sanan apostoliselle kalliopohjalla. Uskomme yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon!”

Augsburgin tunnustus (CA) kirjoitettiin vuonna 1530. Se on luterilaisten tärkein tunnustuskirja – Raamatun ja vanhojen uskontunnustusten jälkeen sillä on painavin arvo luterilaisessa sielunmaisemassa. Viime postauksessa huomautin, että viime aikoina jotkut roomalaiskatoliset teologit ovat päätyneet ajattelemaan, että CA on oikeastaan aika katolinen tunnustus… CA itse väittää harvinaisen selvästi, että luterilainen oppi edustaa katolista ja alkuperäistä apostolista oppia (CA XXI):

”Koska seurakuntamme eivät missään uskonkappaleessa poikkea katolisesta kirkosta, paitsi että ne ovat poistaneet muutamia väärinkäytöksiä, jotka ovat uusia ja vastoin kirkkosääntöjen henkeä ajan mittaan omaksuttuja…”

Tämän vanhan luterilaisen vakaumuksen mukaan luterilaiset ”eivät missään uskonkappaleessa poikkea katolisesta kirkosta”. Kun CA on käsitellyt opillisen osion asiat (CA 1–21), se toteaa näin (CA XXI):

”Tämä on melko tarkka tiivistelmä oppimme sisällöstä. Siitä käy ilmi, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Pyhän Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista nähtävissä. Koska näin on, niin ne, jotka pitävät meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyys johtuu vain tietyistä harvoista väärinkäytöksistä, jotka ilman varmaa perustaa ovat päässeet pesiytymään kirkkoihin.”

On sanottu, että Lutherilla ei ollut mitään, mitä hän ei ole saanut katoliselta kirkolta.

Miksi luterilaiset haluavat olla katolilaisia?

Vastaus on hyvin selvä. Uskontunnustuksen mukaan, samoin kuin todella vanhojen, alkukristittyjen näkemysten mukaan, Kristus perusti yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon. Vain hullu haluaisi hypätä ulos tuosta kirkosta – se on vähän sama kuin jos Nooa olisi hypännyt pois arkistaan. Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Kirkko on Kristuksen ruumis, joka on kaiken pelastuksen lähde. Luterilaiset eivät halunneet perustaa uutta kirkkoa, he eivät halunneet vastustaa katolista kirkkoa, vaan reformoida sitä sen alkuperäiseen loistoonsa.

Arkkipiispa Martti Simojoki kirjoitti vuonna 1980 (Luterilaisen uskon tienviittoja: Augsburgin tunnustuksen opetuksia), että tuo Augsburgin tunnustuksen oppi

”on se sama oppi, jota yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko aina ja kaikkialla on tunnustanut. Erityistä uutta ”luterilaista” oppia he eivät tarkoittaneet eivätkä voineetkaan esittää, sillä he katsoivat kuuluvansa samaan kirkkoon kuin kaikki katoliset kristityt.” (Simojoki, 1980, 15)

Yksinkertaisesti sanottuna, luterilaiset haluavat pitää kiinni katolilaisuudesta, koska se on alkuperäistä, koska se on apostolista, maailmanlaajuista, ja koska se on sitä yleistä kristinuskoa jota on opetettu ja johon on uskottu viimeiset 2000 vuotta. Luterilaisen vakaumuksen mukaan Luther ja reformaattorit eivät siis löytäneet sitä uutta ja ihmeellistä evankeliumia 500 vuotta sitten.

Apostoli Paavali julisti kaikki uuden opin ja evankeliumin julistajat kirotuiksi. Tuskinpa kukaan siis haluaa esittäytyä minkään uuden evankeliumin oppimestarina. Näin Paavali kirjoittaa (Gal. 1:7–9):

”Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia. Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu. Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin siitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu.”

Paavali myös opettaa, että kristityt pelastuvat vain mikäli he pitävät sen uskonopin, jonka he ovat perineet apostoleilta. Oppia ei voi uudistaa tai muodinmukaistaa. Sitä ei voi muuttaa (1. Kor. 15:3):

”Veljet, minä palautan mieleenne sen evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen julistin; muuten olette turhaan tulleet uskoviksi.”

Paavali varoittaa Rooman seurakuntalaisia (Room. 16:17) ”varomaan niitä, jotka saavat aikaan eripuraisuutta ja houkuttelevat teitä luopumaan niistä opetuksista, jotka olette saaneet.” Tämä Paavalin kehotus on vielä merkittävämpi siksi, että hän ei itse ollut perustanut Rooman seurakuntaa. Hän ei ollut itse välittänyt sinne tuota opetusta, josta hän kehottaa heitä pitämään niin tiukasti kiinni. Rooman seurakunnan suurten auktoriteettien joukossa oli muun muassa apostoli Pietari.

Mitä tuli apostolien jälkeen?

Hiljalleen apostolit kuolivat. Mistä nyt saataisiin varmuus oikeasta opista? Apostolien jälkeinen kristittyjen sukupolvi koki valtavan haasteen siinä, että oikea uskon perintö ei joutuisi hautaan apostolien mukana. Osittain juuri tämän kuoleman ja uskon kriisin vuoksi apostolit asettivat itselleen seuraajia, piispoja, pappeja ja diakoneja. Jo 100-luvulla Antiokian seurakunnassa – Antiokia oli yksi Rooman valtakunnan kaikkein suurimmista kaupungeista – oli varsin kehittynyt piispallinen ja papillinen virkarakenne. 150-luvulla Rooman piispa Kleemens puhuu jo varsin sulavasti apostolisesta suksessiosta. Tavallaan juuri pappisviran kehittymisellä ja apostolisella suksessiolla haluttiin varmistaa se, että oikea oppi, oikea liturgia ja moraali siirtyvät viestikapulan lailla seuraaville sukupolville ja kaikille seurakunnille ympäri maailmaa.

On täysin ymmärrettävää, että luterilaiset halusivat pitää itseään alkuperäisen ja apostolisen uskonperinteen kantajina – ei sen kumoajina ja protestanttisina vastustajina. Juuri tähän katolisten ja luterilaisten kiista iskee: katolisten mukaan luterilaiset pudottivat viestikapulan ja lähtivät viemään omaa sanomaansa. Luterilaisten mukaan vaihto onnistui. Jos vaihto onnistui, niin silloin pitäisi voida osoittaa, että luterilaisilla uskonopeilla on periaatteessa katkeamaton historian yhteys alkukristillisyyteen asti. Voidaanko tämä todentaa? Siitä kiistellään ja siitä teologit kirjoittavat valtavan pitkiä opuksia ja selvityksiä...

Pyhä piispa Irenaeus taisteli 180-luvulla aikansa harhaoppeja vastaan. Irenaeus kaatoi niitä kumoon juuri vetoamalla siihen, että ne ovat niin nuoria, ne eivät periydy apostoleilta. Ne eivät kuulu katkeamattomaan viestiketjuun. Harhaoppisilla on jokin oma sanoma. Näin Irenaeus kirjoittaa:

”Apostolien oppitraditio on koko maailmalle ilmeinen. Jokainen, joka haluaa nähdä totuuden, voi katsella sitä jokaisessa seurakunnassa. Me voimme luetella ne piispat, jotka apostolit asettivat kuhunkin seurakuntaan ja heidän seuraajansa, aina meidän aikaamme asti. He eivät ole koskaan opettaneet sellaisia oppeja, joita nämä ihmiset ovat sepustaneet kokoon.” (Ag. Haer. III, 3, 1)

Mitä mieltä olen itse?

Mikä on katolinen kirkko? Onko se luterilainen kirkko? En tietenkään halua luopua siitä uskosta, että Kristus perusti yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon. En usko, että katolisen kirkon rajat kulkevat luterilaisen kirkon rajoissa. Kyse on lähinnä siitä, kuuluvatko luterilaiset katolisen kirkon rajojen sisäpuolelle. Tämä on se todellinen ydinkysymys. Katolinen kirkko on joka tapauksessa paljon suurempi kuin luterilainen kirkko.

Historiallisesti ja teologisesti on mielestäni selvää, että roomalaiskatolinen kirkko on se alkuperäinen katolinen kirkko – myös tänään. Olemmeko me luterilaiset sen aidon uskonperinnön kantajia? Olemmeko me katolisen kirkon rajojen sisällä? Pakkohan tähän on uskoa, mutta nyt kannattaa sitä suuremmalla syyllä satsata ekumeniaan, siihen, että voisimme kaikki olla näkyvästi ja selvästi jäseniä yhdessä, pyhässä, katolisessa ja apostolisessa kirkossa ”jotta maailma uskoisi” Kristukseen. Joh. 17:21.