Hyvää joulua!

Joulu on taas. Tässä tulee lyhyesti pari ajatusta siitä. Joulu on perhejuhla. Jumala tuli ihmiseksi, hän tuli meidän tasollemme, meidän lähimmäiseksemme. Hän syntyi perheeseen, hän sai osakseen äidin ja isäpuolensa hoivaa. Jumala haluaa tuoda siunauksensa, rakkautensa, lahjansa ja läsnäolonsa juuri perheeseen, nuorelle parille. Niin syntyi pyhä perhe, Joosefin, Marian ja Jeesuksen perhe. Perhe, ”isän, ja pojan ja äidin” yhteisö, on yksi vahvimmista peruspilareista koko yhteiskunnalle. Periaatteessa kaikki ihmiset syntyvät ja kasvavat perheissä. Perheiden on tarkoitus olla rakkauden kehtoja tässä maailmassa. Joulukertomuksesta näemme Jumalan arvostuksen perhettä kohtaan.

Nykyään kun lapsi syntyy, niin onnelliset vanhemmat lähettävät synnytysostolta tekstiviestejä lähimmille ja rakkaimmille ihmisille, sukulaisilleen ja ystävilleen. Kun Jumalan Poika syntyi tähän maailmaan, taivaan Isä lähetti ensimmäiseksi enkelinsä viemään sanoman siitä ”rakkaimmille ihmisilleen” – paimenille kedolla. Jumala halusi kutsua nuo yötyötä tekevät työmiehet tähän pyhään, inhimilliseen ja jumalalliseen perhejuhlaan. Ulkopuolisista tuli sisäpiiriläisiä. Marian, Joosefin ja Jeesuksen ydinperhe ei sulkenut heiltä oviaan, vaan nämä ventovieraat työmiehet otettiin synnytysosastolle, Betlehemin talliin. He saivat katsella ”kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalleen antaa”, Marian rintaruokinnassa olevaa inkarnaation ihmettä.

Seimiasetelma on kuin kuva kirkosta. Taas jouluna sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa kokoontuvat kirkkoihin kumartamaan Jeesusta. Heidät otetaan mukaan tähän perheeseen, Marian, Joosefin, paimenien, idän tietäjien ja kaikkien pyhien kanssa. Jeesuksen kautta heistä tulee, on tullut, veljiä ja siskoja keskenään. He ovat lapsia Jumalan suuressa perheessä. Heille Jeesus on oma Poika. Jes. 9:

”Lapsi on meille syntynyt, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputun Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.”

 Enkelin sanat paimenille ovat totta tänäänkin: ”Älkää pelätkö. Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa, Betlehemissä, syntynyt Vapahtaja, hän on Kristus Herra.” Juuri paimenia, ”teitä”, ja ”koko kansaa” koskee tämä sanoma. ”Teille on syntynyt Vapahtaja.” 

Suosittelen kaikille pientä jouluohjelmaa: lähtekää jouluna kirkkoon.

P. S. Nauhoitin kuukausi sitten pitkän, 80 minuutin mp3-äänitteen neitsyt Marian merkityksestä pelastushistoriassa. Käsittelen pitkälti sitä, mitä ensimmäiset kristityt ajattelivat Marian roolista. Miksi se on niin tärkeä oppi, että Jeesus ”syntyi neitsyt Mariasta”? Äänitteen voi ostaa Helsingin Raamattukoululta, tämän linkin takaa.

Paavilta apua Raamatun tulkintaan ja käyttöön - Verbum Domini

Tässä tällainen essee, joka julkaistiin äskettäin Helsingin Raamattukoulun lehdessä. HRK pitää erittäin hyviä tilaisuuksia, kannattaa tulla mukaan.

Voimasanoja Herran Sanasta

Synkkä tosiasia on valjennut: Kansa ei enää tunne Pipliaa! Jotain on tehtävä. Vuonna 2012 Suomen Pipliaseura marssitti Turuille ja toreille linja-autoja, joiden kyljissä loistivat räikeän värikkäät plakaatit. Niissä julistettiin kirkuvin kirjaimin ”voimasanoja” Raamatun tärkeydestä. Pipliaseuralaiset pyhittivät koko vuoden ”Raamattuvuodeksi”. Tilanteen vakavuuden edessä Pipliaseurassa ei tyydytty vain laukomaan ”voimasanoja”. Kättä pidempää apua haettiin Vatikaanista asti.  Pipliaseura oli nimittäin vuonna 2012 mukana julkaisemassa suomennosta paavi Benedictus XVI:n kiertokirjeestä Verbum Domini – Herran Sana (2010). Mielenkiintoisesti vuonna 2013 Perussanomat, peläten, että kansa unohtaa Jeesuksen Kristuksen, julkaisi suomennoksen paavin kirjasta ”Jeesus Nasaretilainen, Vol. II”.

 

Elämme kummallista aikaa. Nostan hattua Pipliaseuralle ja Perussanomille. Raamattu ja Kristus eivät ole minkään kristillisen erikoisjoukon yksityisomaisuutta. Raamattu on hengeltään ekumeeninen, sillä se kuuluu kaikille maailman kristityille. Ei ole olemassa ”luterilaista raamattua” – ikään kuin ”uskonpuhdistuksessa pestyä tosisanaa” – vaan on olemassa vain yksi Raamattu, joka on kaikkien maailman kristittyjen yhteinen pyhä kirja. Viime aikoina, ja erityisesti viime kesänä, Suomessa on käyty kovaa keskustelua Raamatun merkityksestä ja arvovallasta. On pohdittu onko se kuin ”kokkikirja” tai kuin ”lakikirja”, onko se kuin kaunis ja suuri ”katedraali” tai kuin tyhjiin kaluttu ”rauniokasa”, josta on turha etsiä elämälleen perustaa. Tähän keskusteluun paavin 130-sivuinen kiertokirje antaa mahtavia avuja. Suosittelen sen lukemista kaikille. Se löytyy tästä.

Jeesus on realisti

Paavi toteaa ihan alussa, että Jumalan Sanasta kiinni pitävä ihminen on realisti. Realisti tarkoittaa ihmistä, joka on kiinni todellisuudessa. Raamattu opettaa, että ”Herran sana pysyy iäti. Juuri tämä sana on teille ilosanomana julistettu” (1. Piet. 1:25; Jes. 40:8). Raamatun luomisopetuksessa lähdetään siitä, että maailmankaikkeus on luotu Sanalla. Tähän myös Johanneksen evankeliumin alussa keskitytään (Joh. 1): ”kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä.” Nykyään maailma muuttuu kovaa vauhtia. Ihmiset perustavat elämänsä rahaan, valtaan ja kuuluisuuteen. Ideologiat ja muodit tulevat ja menevät. Ajan hampaissa nämä kaikki osoittautuvat vain ohimeneviksi. Todellisuuden perusta löytyy Sanasta. Sen perustalla voi levätä ja elää rauhallisin mielin.

Jeesus sanoo, niin kuin Jumala: ”Minä olen se, joka olen”. Me kaikki muut olemme olemassa vain ja ainoastaan suhteessa Häneen, joka ON riippumatta mistään tai kenestäkään muusta. Jeesus kutsuu meitä kaikkia olemaan realisteja eikä haihattelijoita. Kaikki katoaa, mutta Sana pysyy ikuisesti. Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti; se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän.. hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh. 5:24). Joka pitää kiinni sanasta, pysyy kiinni todellisuudessa, hän on realisti. Hän ei kuole koskaan, vaan hänellä on ikuinen elämä Jumalan kanssa (Joh. 14:23). Pidän paljon kirkkoisä Augustinuksen lauseesta: ”Jumalan näkökulmasta taivaan ja maan luominen oli pienempi asia kuin ihmisen pelastaminen, sillä taivas ja maa katoavat kerran, mutta pelastettu ihminen elää ikuisesti.” Tässä on Helsingin Raamattukoululle ja meille kaikille haastetta – pysytään kiinni todellisuudessa, ollaan realisteja.

 

Sana kirkastaa kaikki sanat

Taannoisessa Kotimaalehden haastattelussa Marja Heimala-Pelkonen viittasi Kerttu Vainikaisen keskeiseen pointtiin: Kristus on Raamatun keskus. Näin kristityt ovat aina uskoneet. Mielestäni tämä tulee hienosti esille siinä, miten Luukas kertoo Jeesuksen kirkastusvuorikokemuksesta. Jeesus oli Pie­tarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa vuorella rukoilemassa. Luuk. 9:29–31:

”Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirk­kaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hä­nen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen pois­läh­döstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.”

VT:n suuret hahmot, Mooses ja Elia, kirkastuvat loistavan Kristuksen rinnalla. Mooses ja Elia eivät ole vain yksittäisiä VT:n sankareita, vaan Mooses edustaa Jumalan ilmoitusta, Lakia, kun taas Elia edustaa profeettoja. Jeesuksen rinnalla laki ja profeetat loistavat entistä kirkkaammin. Ne eivät jää Kristuksen varjoon, vaan Kristuksen loisteessa ne saavat entistä loistavamman osan. Sana kirkastaa kaikki sanat. Tässä on kyse tällaisesta sanojen ja Sanan sinfoniasta – orkesterin soitosta, jossa eri instrumentit luovat kauniin kokonaisuuden Pyhän Hengen inspiraatiossa.

Juuri tästä asiasta kristityt ovat perinteisesti todistaneet. 300-luvun pyhä kirkkoisä Augustinus toteaa: ”Uusi tes­ta­ment­ti on kätketty Vanhaan ja Vanha testamentti paljastuu Uudessa.” Jeesuksen kir­kas­tus­vuo­ri­ko­ke­muksessa Jumala antaa isän tunnustuksensa Pojastaan: ”Tämä on minun rakas Poikani, minun va­lit­tuni, kuulkaa häntä!” Pojan kuuleminen ei tarkoita, että Mooseksella, Elialla ja Psalmeilla ei olisi meille enää mitään omaa sanottavaa. Raamatun kaikkien kirjoitusten tunteminen on tärkeää. Se on tärkeää juuri siksi, että Sana on Kristus. Pyhä Hie­ronymus kirjoittaa, että ”joka ei tunne Raamattua, ei tunne Kristusta.” Hugo Saint-Victorlainen puhuu voimakkaasti koko Raamatun ykseyden puolesta: ”Ko­ko jumalallinen Raamattu on yksi ainoa kirja, ja tämä ainoa kirja on Kristus; se puhuu Kris­tuk­ses­ta ja saa täyttymyksensä Kristuksessa.” Augustinus totesi asian näin: ”Muistakaa, että yksi ainoa on Jumalan puhe, joka kehittyy koko pyhässä Raamatussa, ja yksi ainoa on sana, joka kaikuu kaik­ki­en pyhien kirjoittajien suusta.”

Näin ollen, kun luemme Raamatun sanoja Eliasta, Daavidista ja Hannasta, kuulemme Kristuksen Sanaa, kuulemme Kristusta. Niin kuin näemme, kristityt ovat aina alusta asti, kirkkoisistä tähän päivään asti, uskoneet, että Raamattu on kokonaisuus, sen sanoissa kuuluu Jumalan Sana, Jeesuksen puhe sinulle ja minulle.

Miksi en ole fundamentalisti?

Siitä huolimatta, että paavin kiertokirje ylistää Raamattua niin paljon, niin siinä sanoudutaan irti Raamatun fundamentaalisesta tulkinnasta. Paavi ei tietenkään puhu omia mielipiteitään, vaan hän puhuu katolisen kirkon ylimpänä kaitsijana. Kiertokirjeen opetus on katolisen kirkon virallista opetusta – se on ylimmän kaitsijan kehotusta siitä, miten Sanaan tulisi suhtautua. Tähän kirkkoon kuuluu reilusti yli miljardi ihmistä. Tämän vuoksi sillä, mitä paavi sanoo virallisessa opetuksessaan, on iso painoarvo.

Paavi ei usko – tai sanottakoon tarkemmin, katolinen kirkko ei usko – että Raamattu on ”taivaallinen faksi” tai että se olisi pudonnut taivaista. Paavin mukaan fundamentalistisen raamatuntulkinnan ongelmana on se, että siinä käytännössä kielletään sanan inhimillinen puoli, se että Sana tuli lihaksi. Siinä käytännössä kielletään se, että Jumala on ilmaissut sanansa keskellä ihmisten historiaa, niin että se on juurtunut meidän kieleemme, meidän kulttuuriimme, meidän tapaamme puhua ja ymmärtää asioita. Paavi on sitä mieltä, että ymmärtääksemme Raamattua meidän tulee ymmärtää sitä maailmaa, sitä kieltä ja kulttuuria, jonka sanoin se on meille annettu. Juuri tämän vuoksi Benedictus kannattaa Raamatun historiallis-kiriittistä tutkimusta. Niin kuin kierokirjeessä todetaan: ”Pelastushistoria ei ole mytologiaa, vaan todellista historiaa, ja siksi sitä on tutkittava vakavan historiallisen tutkimuksen metodein.” Tähän voin raamatuntutkijana sanoa vain Aamen!

Paavi kuitenkin jatkaa, että Raamattu on kuitenkin niin rikas, että se ei avaudu vain sen historiallisten taustojen selvityksillä. Jos jäämme vain tälle historiallis-kriittiselle tasolle, niin Raamattu opettaa meitä vain historiasta ja kirjallisuushistoriasta. Silloin se jää vain ”kuolleeksi kirjaimeksi”, joka ei elävästi voi puhua meille tänään. Jos Raamattu on jumalallista, Pyhän Hengen inspiroivaa Sanaa, niin silloin se kykenee jumalallisesti ylittämään ajan, ulottumaan historiasta minun ja sinun todellisuuteen, puhumaan persoonallisesti meille tänään. Raamattua ei siis saa jättää ”pyhän maan pölyihin”, vaikka se tavallaan kuuluu sinnekin. Jumalallisena kirjoituksena Raamattu todella tuo luoksemme elävän Kristuksen, jumalallisen persoonan, joka puhuu sinulle ja minulle. Jeesuksen voi todella kohdata sanassa.

Kuinka Raamattua pitäisi tulkita?

Raamattua tutkittaessa on otettava huomioon sen jumalallinen ja inhimillinen puoli – ”Sana oli Jumala” ja toisaalta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1). Pidän paljon tästä kirkkoisien periaatteesta: ”Raamattua on luettava ja tulkittava samassa Hengessä, jossa se on kirjoitettu.” Pietari kirjoittaa (2. Piet. 1:20): ”Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, et­tei­vät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä.” Päinvastoin ”tie­tä­mättömät ja haihattelevat ihmiset” vääristelevät pyhiä kirjoituksia ”omaksi tuhokseen” (2. Piet. 3:15–16). Kaikkia harhaoppeja on perusteltu Raamatulla – tai siis omavaltaisilla raa­matuntulkinnoilla. Paavi opastaa kristittyjä harrastamaan ”teologista eksegetiikkaa”, jossa otetaan tosissaan Raamatun historiallisuus ja hengellisyys.

Paavin ohjeiden mukaan (Benedictus, 2010, 34, 42–44) kirjoituksia tulkittaessa pitää kiinnittää huomiota kolmeen asiaan. (1) Raamattu on kokonaisuus. Niin kuin täällä koto-Suomessa Leif Nummela, Eero Junkkaala ja monet muut ovat painottaneet, kirjoituksista todella löytyy se ”Raamatun punainen lanka”. Koulumme monimuoto-opiskelussa painotetaan tätä: Raamattu on kokonaisuus, pyrimme ymmärtämään laajoja linjoja, emme jää jumiin pikkuseikkoihin. (2) Raamattua tulkittaessa on pidettävä mielessä koko kirkon elävä traditio. Me emme lue Raamattu yksin. (3) Tulkinnassa on noudatettava uskon analogiaa – vastaavuutta. Mielestäni näihin neuvoihin myös luterilaisten on helppo yhtyä.

                      Tämä kiertokirje Verbum Domini jää paavi Benedictus XVI:n yhdeksi suursaavutukseksi. Siinä on kättä pidempää apua vellovaan raamattukeskusteluun. Raamatun uusi löytäminen on paluuta todellisuuteen. Se on paluuta iloon (Joh. 15:11), nimittäin minä [Jeesus] ”olen puhunut tämän teille, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi.”

Historian ensimmäinen risti-symbooli ja aasin sanoma

Hyvää ensimmäistä adventtia ja siunattua joulun odotusta. Tästä se alkaa. Seuraavat neljä viikkoa rukoilemme jatkuvasti, tule Herra Jeesus Kristus. Tästä alkaa paaston aika. Valmistaudumme, teemme parannusta, raivaamme tietä kuninkaalle. Ensimmäisen adventin kunniaksi haluan kirjoittaa pari sanaa aasista. Risti on kristittyjen kuuluisin symboli. Risti ei kuitenkaan ollut se ensimmäinen symboli, jonka kristityt omivat itselleen. Risti oli nimittäin teloitusväline, joka herätti tuon ajan ihmisissä mielleyhtymiä häpeään, tuskaan, kuolemaan ja lopulliseen häviöön. Kuitenkin ajan myötä tästä lopullisen häviön ja Rooman murskaavan voiman merkistä tuli kristityille Jumalan suurimman rakkauden symboli. 

Miltä ajalta ovat varhaisimmat kristittyjen risti-symbolit? Rooman Palatine kukkulan niin kutsutulta orjakorttelilta löytyi vuonna 1857 mielenkiintoinen risti-graffiti. Tämä niin kutsuttu ”Palatine graffiti” on tutkijoiden mukaan raapustettu rapatulle seinälle 200-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Siinä kuvataan ristille naulittu mies, jolla on yllään orjille tyypillinen asu – hihaton paita. Ristiinnaulitulla ”miehellä” on aasin pää. Ristiinnaulitun ”aasimiehen” vierelle on piirretty toinen mies, joka korottaa kätensä ristiinnaulittua kohti, ikään kuin ylistäen häntä. Myös tällä miehellä on yllään orjan paita. Alla on kreikkalainen kuvateksti: ”Alexamenos  palvoo Jumalaansa".

 

Kyseessä ei ole mikään korkeatasoinen taideteos vaan rienaava tuherrus Rooman orjakorttelin eräällä seinällä. Todennäköisesti ”taitelija” on ollut itsekin orja ja hän on pilkannut Alexamenoksen uskoa ristiinnaulittuun Kristukseen. Tuona ajan ihmisille risti symbolisoi häviötä ja kaikkea häpeällistä. Niin kuin Paavali sanoo: ”Me julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta” (1. Kor. 1). Myös aasi assosioitiin mitättömyyteen ja häpeällisiin asioihin. 

Josefus – ensimmäisen vuosisadan juutalainen historioitsija – kertoo, että kerran 40-luvulla juutalainen sotapäällikkö Anileus nöyryytti vangitsemaansa partialaista sotapäällikköä Mithridateusta istuttamalla hänet alasti aasin selkään. Partialaisen kulttuurin mukaan munasillaan aasilla ratsastaminen oli pahinta mahdollista häpäisyä. Josefus, samoin kuin tuon ajan ei-juutalaiset kirjoittajat tunsivat hyvin sellaisen antisemitistisen legendan, jonka mukaan juutalaiset olisivat palvoneet Jerusalemin temppelissään aasinpäätä tai aasinpatsasta. 

Myös 200-luvun alussa kirjoittanut suuri kristitty apologeetta Tertullianus kirjoittaa tästä laajalle levinneestä juutalaisvastaisesta legendasta, jonka mukaan juutalaiset palvovat tyhmää aasia. Näiden pilkkaavien aasikertomusten valossa on selvää, että Rooman keisarit tai Juudan maaherrat eivät nöyrtyisi ratsastamaan aasilla. Pontius Pilatus ei ratsastanut aasilla Jerusalemiin, vaan hän saapui lännestä, Kesarea Maritiman kaunpungista 1000 sotilaan ratsusaattueessa. Pontius Pilatus tuli Rooman kunniassa, Jeesus tuli Jumalan valtakunnan voimassa – nöyränä ja heikkona. Kumpi voitti? Aasi vei voittoon.

Kristinusko on kummallinen uskonto. Sen ytimessä on usko aasilla ratsastavaan juutalaiseen mieheen, jonka roomalaiset ja juutalaiset ylipapit määräävät ristiinnaulittavaksi. Ei ihme, että Alexamenokselle ja lukemattomille muille ristiinnaulitun palvojille naurettiin. Mutta meille jotka uskomme, tässä aasilla ratsastavassa Messiaassa, ristiinnaulitussa ja ylösnousseessa Kristuksessa, on Jumalan viisaus ja voima. Paavali matkusti Roomaan - tuohon maailman loiston ja kunnian kaupunkiin - ja hän kirjoitti sinne kirjeen: "Minä en häpeä evankeliumia" (Room. 1). Ei sitä hävennyt myöskään roomalainen orja nimeltään Alexamenos. Hänen uskonsa rohkaisee meitä vielläkin.

Ps. Tässä on viellä tarkka jäljennös Palatine graffitista. Kreikankielisessä tekstissä näkyy orjan kirjoitustaito. Siinä on nimittäin todennäköisesti kirjoitusvirhe. Tutkijat ovat kahta mieltä mitä tuo palvoa-verbi (sebeo) pitäisi ymmärtää. Toisen lukutavan mukaan verbi on imperatiivissa, jolloin kuvateksti menisi näin: "Alexamos, palvo Jumalaa!"