Paavilta apua Raamatun tulkintaan ja käyttöön - Verbum Domini

Tässä tällainen essee, joka julkaistiin äskettäin Helsingin Raamattukoulun lehdessä. HRK pitää erittäin hyviä tilaisuuksia, kannattaa tulla mukaan.

Voimasanoja Herran Sanasta

Synkkä tosiasia on valjennut: Kansa ei enää tunne Pipliaa! Jotain on tehtävä. Vuonna 2012 Suomen Pipliaseura marssitti Turuille ja toreille linja-autoja, joiden kyljissä loistivat räikeän värikkäät plakaatit. Niissä julistettiin kirkuvin kirjaimin ”voimasanoja” Raamatun tärkeydestä. Pipliaseuralaiset pyhittivät koko vuoden ”Raamattuvuodeksi”. Tilanteen vakavuuden edessä Pipliaseurassa ei tyydytty vain laukomaan ”voimasanoja”. Kättä pidempää apua haettiin Vatikaanista asti.  Pipliaseura oli nimittäin vuonna 2012 mukana julkaisemassa suomennosta paavi Benedictus XVI:n kiertokirjeestä Verbum Domini – Herran Sana (2010). Mielenkiintoisesti vuonna 2013 Perussanomat, peläten, että kansa unohtaa Jeesuksen Kristuksen, julkaisi suomennoksen paavin kirjasta ”Jeesus Nasaretilainen, Vol. II”.

 

Elämme kummallista aikaa. Nostan hattua Pipliaseuralle ja Perussanomille. Raamattu ja Kristus eivät ole minkään kristillisen erikoisjoukon yksityisomaisuutta. Raamattu on hengeltään ekumeeninen, sillä se kuuluu kaikille maailman kristityille. Ei ole olemassa ”luterilaista raamattua” – ikään kuin ”uskonpuhdistuksessa pestyä tosisanaa” – vaan on olemassa vain yksi Raamattu, joka on kaikkien maailman kristittyjen yhteinen pyhä kirja. Viime aikoina, ja erityisesti viime kesänä, Suomessa on käyty kovaa keskustelua Raamatun merkityksestä ja arvovallasta. On pohdittu onko se kuin ”kokkikirja” tai kuin ”lakikirja”, onko se kuin kaunis ja suuri ”katedraali” tai kuin tyhjiin kaluttu ”rauniokasa”, josta on turha etsiä elämälleen perustaa. Tähän keskusteluun paavin 130-sivuinen kiertokirje antaa mahtavia avuja. Suosittelen sen lukemista kaikille. Se löytyy tästä.

Jeesus on realisti

Paavi toteaa ihan alussa, että Jumalan Sanasta kiinni pitävä ihminen on realisti. Realisti tarkoittaa ihmistä, joka on kiinni todellisuudessa. Raamattu opettaa, että ”Herran sana pysyy iäti. Juuri tämä sana on teille ilosanomana julistettu” (1. Piet. 1:25; Jes. 40:8). Raamatun luomisopetuksessa lähdetään siitä, että maailmankaikkeus on luotu Sanalla. Tähän myös Johanneksen evankeliumin alussa keskitytään (Joh. 1): ”kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä.” Nykyään maailma muuttuu kovaa vauhtia. Ihmiset perustavat elämänsä rahaan, valtaan ja kuuluisuuteen. Ideologiat ja muodit tulevat ja menevät. Ajan hampaissa nämä kaikki osoittautuvat vain ohimeneviksi. Todellisuuden perusta löytyy Sanasta. Sen perustalla voi levätä ja elää rauhallisin mielin.

Jeesus sanoo, niin kuin Jumala: ”Minä olen se, joka olen”. Me kaikki muut olemme olemassa vain ja ainoastaan suhteessa Häneen, joka ON riippumatta mistään tai kenestäkään muusta. Jeesus kutsuu meitä kaikkia olemaan realisteja eikä haihattelijoita. Kaikki katoaa, mutta Sana pysyy ikuisesti. Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti; se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän.. hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh. 5:24). Joka pitää kiinni sanasta, pysyy kiinni todellisuudessa, hän on realisti. Hän ei kuole koskaan, vaan hänellä on ikuinen elämä Jumalan kanssa (Joh. 14:23). Pidän paljon kirkkoisä Augustinuksen lauseesta: ”Jumalan näkökulmasta taivaan ja maan luominen oli pienempi asia kuin ihmisen pelastaminen, sillä taivas ja maa katoavat kerran, mutta pelastettu ihminen elää ikuisesti.” Tässä on Helsingin Raamattukoululle ja meille kaikille haastetta – pysytään kiinni todellisuudessa, ollaan realisteja.

 

Sana kirkastaa kaikki sanat

Taannoisessa Kotimaalehden haastattelussa Marja Heimala-Pelkonen viittasi Kerttu Vainikaisen keskeiseen pointtiin: Kristus on Raamatun keskus. Näin kristityt ovat aina uskoneet. Mielestäni tämä tulee hienosti esille siinä, miten Luukas kertoo Jeesuksen kirkastusvuorikokemuksesta. Jeesus oli Pie­tarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa vuorella rukoilemassa. Luuk. 9:29–31:

”Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirk­kaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hä­nen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen pois­läh­döstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.”

VT:n suuret hahmot, Mooses ja Elia, kirkastuvat loistavan Kristuksen rinnalla. Mooses ja Elia eivät ole vain yksittäisiä VT:n sankareita, vaan Mooses edustaa Jumalan ilmoitusta, Lakia, kun taas Elia edustaa profeettoja. Jeesuksen rinnalla laki ja profeetat loistavat entistä kirkkaammin. Ne eivät jää Kristuksen varjoon, vaan Kristuksen loisteessa ne saavat entistä loistavamman osan. Sana kirkastaa kaikki sanat. Tässä on kyse tällaisesta sanojen ja Sanan sinfoniasta – orkesterin soitosta, jossa eri instrumentit luovat kauniin kokonaisuuden Pyhän Hengen inspiraatiossa.

Juuri tästä asiasta kristityt ovat perinteisesti todistaneet. 300-luvun pyhä kirkkoisä Augustinus toteaa: ”Uusi tes­ta­ment­ti on kätketty Vanhaan ja Vanha testamentti paljastuu Uudessa.” Jeesuksen kir­kas­tus­vuo­ri­ko­ke­muksessa Jumala antaa isän tunnustuksensa Pojastaan: ”Tämä on minun rakas Poikani, minun va­lit­tuni, kuulkaa häntä!” Pojan kuuleminen ei tarkoita, että Mooseksella, Elialla ja Psalmeilla ei olisi meille enää mitään omaa sanottavaa. Raamatun kaikkien kirjoitusten tunteminen on tärkeää. Se on tärkeää juuri siksi, että Sana on Kristus. Pyhä Hie­ronymus kirjoittaa, että ”joka ei tunne Raamattua, ei tunne Kristusta.” Hugo Saint-Victorlainen puhuu voimakkaasti koko Raamatun ykseyden puolesta: ”Ko­ko jumalallinen Raamattu on yksi ainoa kirja, ja tämä ainoa kirja on Kristus; se puhuu Kris­tuk­ses­ta ja saa täyttymyksensä Kristuksessa.” Augustinus totesi asian näin: ”Muistakaa, että yksi ainoa on Jumalan puhe, joka kehittyy koko pyhässä Raamatussa, ja yksi ainoa on sana, joka kaikuu kaik­ki­en pyhien kirjoittajien suusta.”

Näin ollen, kun luemme Raamatun sanoja Eliasta, Daavidista ja Hannasta, kuulemme Kristuksen Sanaa, kuulemme Kristusta. Niin kuin näemme, kristityt ovat aina alusta asti, kirkkoisistä tähän päivään asti, uskoneet, että Raamattu on kokonaisuus, sen sanoissa kuuluu Jumalan Sana, Jeesuksen puhe sinulle ja minulle.

Miksi en ole fundamentalisti?

Siitä huolimatta, että paavin kiertokirje ylistää Raamattua niin paljon, niin siinä sanoudutaan irti Raamatun fundamentaalisesta tulkinnasta. Paavi ei tietenkään puhu omia mielipiteitään, vaan hän puhuu katolisen kirkon ylimpänä kaitsijana. Kiertokirjeen opetus on katolisen kirkon virallista opetusta – se on ylimmän kaitsijan kehotusta siitä, miten Sanaan tulisi suhtautua. Tähän kirkkoon kuuluu reilusti yli miljardi ihmistä. Tämän vuoksi sillä, mitä paavi sanoo virallisessa opetuksessaan, on iso painoarvo.

Paavi ei usko – tai sanottakoon tarkemmin, katolinen kirkko ei usko – että Raamattu on ”taivaallinen faksi” tai että se olisi pudonnut taivaista. Paavin mukaan fundamentalistisen raamatuntulkinnan ongelmana on se, että siinä käytännössä kielletään sanan inhimillinen puoli, se että Sana tuli lihaksi. Siinä käytännössä kielletään se, että Jumala on ilmaissut sanansa keskellä ihmisten historiaa, niin että se on juurtunut meidän kieleemme, meidän kulttuuriimme, meidän tapaamme puhua ja ymmärtää asioita. Paavi on sitä mieltä, että ymmärtääksemme Raamattua meidän tulee ymmärtää sitä maailmaa, sitä kieltä ja kulttuuria, jonka sanoin se on meille annettu. Juuri tämän vuoksi Benedictus kannattaa Raamatun historiallis-kiriittistä tutkimusta. Niin kuin kierokirjeessä todetaan: ”Pelastushistoria ei ole mytologiaa, vaan todellista historiaa, ja siksi sitä on tutkittava vakavan historiallisen tutkimuksen metodein.” Tähän voin raamatuntutkijana sanoa vain Aamen!

Paavi kuitenkin jatkaa, että Raamattu on kuitenkin niin rikas, että se ei avaudu vain sen historiallisten taustojen selvityksillä. Jos jäämme vain tälle historiallis-kriittiselle tasolle, niin Raamattu opettaa meitä vain historiasta ja kirjallisuushistoriasta. Silloin se jää vain ”kuolleeksi kirjaimeksi”, joka ei elävästi voi puhua meille tänään. Jos Raamattu on jumalallista, Pyhän Hengen inspiroivaa Sanaa, niin silloin se kykenee jumalallisesti ylittämään ajan, ulottumaan historiasta minun ja sinun todellisuuteen, puhumaan persoonallisesti meille tänään. Raamattua ei siis saa jättää ”pyhän maan pölyihin”, vaikka se tavallaan kuuluu sinnekin. Jumalallisena kirjoituksena Raamattu todella tuo luoksemme elävän Kristuksen, jumalallisen persoonan, joka puhuu sinulle ja minulle. Jeesuksen voi todella kohdata sanassa.

Kuinka Raamattua pitäisi tulkita?

Raamattua tutkittaessa on otettava huomioon sen jumalallinen ja inhimillinen puoli – ”Sana oli Jumala” ja toisaalta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1). Pidän paljon tästä kirkkoisien periaatteesta: ”Raamattua on luettava ja tulkittava samassa Hengessä, jossa se on kirjoitettu.” Pietari kirjoittaa (2. Piet. 1:20): ”Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, et­tei­vät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä.” Päinvastoin ”tie­tä­mättömät ja haihattelevat ihmiset” vääristelevät pyhiä kirjoituksia ”omaksi tuhokseen” (2. Piet. 3:15–16). Kaikkia harhaoppeja on perusteltu Raamatulla – tai siis omavaltaisilla raa­matuntulkinnoilla. Paavi opastaa kristittyjä harrastamaan ”teologista eksegetiikkaa”, jossa otetaan tosissaan Raamatun historiallisuus ja hengellisyys.

Paavin ohjeiden mukaan (Benedictus, 2010, 34, 42–44) kirjoituksia tulkittaessa pitää kiinnittää huomiota kolmeen asiaan. (1) Raamattu on kokonaisuus. Niin kuin täällä koto-Suomessa Leif Nummela, Eero Junkkaala ja monet muut ovat painottaneet, kirjoituksista todella löytyy se ”Raamatun punainen lanka”. Koulumme monimuoto-opiskelussa painotetaan tätä: Raamattu on kokonaisuus, pyrimme ymmärtämään laajoja linjoja, emme jää jumiin pikkuseikkoihin. (2) Raamattua tulkittaessa on pidettävä mielessä koko kirkon elävä traditio. Me emme lue Raamattu yksin. (3) Tulkinnassa on noudatettava uskon analogiaa – vastaavuutta. Mielestäni näihin neuvoihin myös luterilaisten on helppo yhtyä.

                      Tämä kiertokirje Verbum Domini jää paavi Benedictus XVI:n yhdeksi suursaavutukseksi. Siinä on kättä pidempää apua vellovaan raamattukeskusteluun. Raamatun uusi löytäminen on paluuta todellisuuteen. Se on paluuta iloon (Joh. 15:11), nimittäin minä [Jeesus] ”olen puhunut tämän teille, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi.”