Tarinan valta - Juhana Torkki

Kesälomalukemistooni kuului mm. Juhana Torkin Tarinan valta – kertomus luolamiehen paluusta (2014), Lauri Järvilehdon Hauskan oppimisen vallankumous (2014) ja Antti Mustakallion Vaikuttavan puhumisen taito (2014). Sen lisäksi, että nämä kaikki ovat oikein hyviä teoksia, niin ne ovat kaikki antavat paljon eväitä itsensä kouluttamiseen ja kehittämiseen lähinnä opetuksen ja retoriikan saralla.

Muutama sananen Torkin Tarinan vallasta. Se on teoksista pisin ja perusteellisin. Sieltä löytyy filosofista pohdintaa, yhteiskunnan ja kulttuurin analyysia, ja tietysti valtavasti tarinoita. Kirjassaan Torkki keskittyy kahteen suureen tarinan kertojaan, jotka ovat meidän aikanamme koonneet miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ”leirinuotion lumoon”, Steve Jobsiin ja Barak Obamaan.

Yksi hauska huomio: Nykyihminen, joka roikkuu netissä, omistaa iPadin ja twiittaa, on ihmiskunnan tuhansien vuosien historiassa vain pintakiiltoa. Ihmisaivojen perusrakenteet eivät muutu sadassa vuodessa saatikka muutamassa vuodessa, vaan ne ovat miljoonien vuosien evoluution tulosta. Angry Birdsiä pelaavalla nuorukaisella on luolamiehen aivot, sellaiset aivot, joihin tarinat uppoavat. Juuri tämän vuoksi tarinan kertojalla on valtaa.

Tarina ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Tarinoissa käytetään hyväksi ihmismielen arkkityyppejä – jos tapahtuma voidaan vääntää Daavidin ja Goljatin kohtaamiseksi, niin ihmiset kiinnostuvat. Ei ole sattumaa, että Lähi-idän kriisiä kuvataan usein Daavidin ja Goljatin taisteluksi. Sekä Israel että palestiinalaiset haluavat esiintyä heikkona ja nuorena Daavidina, jonka vastassa on vahva alistaja, vanha ja kärttyinen Goljat-ukko. Se osapuoli, jonka ylle media onnistuu pukemaan tietyt roolivaatteet, joutuu helposti ihmisten mielissä juuri tuon roolin vangiksi. Draaman kaarta kunnioittaen hänet nähdään tietyn käsikirjoituksen valossa – ja nuo käsikirjoitukset on kaiverrettu syvälle luolamiehen aivoihin. Juuri tässä kohdin Torkki suomii nykymediaa kovin ottein. Siitä on tullut valtakunnan tarinatäti tai -setä nro. 1. Kertoakseen myyviä tarinoita se on luopunut niistä tärkeimmistä arvoistaan, joita ovat puolueettomuus, objektiivisuus, totuudellisuus ja kriittisyys. (132–179.)

Mitä ovat ne perustarinat ja arkkityypit, jotka toistuvat eri kulttuureissa ja eri aikoina? Niitä ovat mm. Tuhkimo, ilkeä äitipuoli ja seitsemän kääpiötä, ruma ankanpoikanen, prinsessa Ruusunen, jänis ja kilpikonna. Raamatun tarinat ovat tietysti myös erittäin suosittuja: Joosef ja hänen veljensä, Daavid ja Goljat, fariseus, syntinen nainen, ja publikaani, tuhlaajapoika, laupias samarialainen.. Ihminen uskoo luonnostaan satukertomuksia paljon enemmän kuin teorioita ja faktoja. Tämän vuoksi poliitikot, evankelistat, kauppiaat ja johtajat pyrkivät esiintymään tietyissä lempirooleissa – kuten esim. laupiaan samarialaisen roolissa. Paavo Lipponen tokaisi eräässä haastattelussa, että hänellä on ”hidas puhe ja kankea kieli”. Jokainen raamatulliseen retoriikkaan tottunut ymmärsi oitis, että Paavo on uusi Mooses, suuri kasanjohtaja, joka johdattaa tämän jäykkäniskaisen kansamme luvattuun maahan. Barak Obama rakentaa imagoaan Daavidin, Tuhkimon ja ruman ankanpojan varaan.

Torkki analysoi erittäin mielenkiintoisesti Obaman ja Jobsin puheita ja esiintymisiä. Jobs on nuoruudessaan harjoitellut suggestiotaitoja. Hän osaa esiintyä kuin ammattitaikuri, joka saa tuote-esittelyissä yleisön täysin lumoihinsa (94–104). Torkki kirjoittaa näin:

Ottamalla taikurin ja näkijän roolin Jobs vetosi ihmisissä hyvin primitiiviseen puoleen. Hän löysi kohdan, jossa kuulija lakkaa kysymästä kriittisiä kysymyksiä ja heittäytyy lumoavan tarinan vietäväksi. (104.)

Torkki osoittaa, että Jobs tunsi Aristotelen retoriset opit todella hyvin (86–92). Hän noudattaa kuuliaisesti hänen yksinkertaisia ohjeitaan. Ei ihme, että katolisen kirkon teologit ovat antiikin ajoista asti arvostaneet 300-luvulla eKr. elänyttä Aristotelesta niin paljon. Retoriikan perusopit eivät ole muuttuneet mitenkään.

Kuten Aristoteles osoitti, nopein tie kuulijoiden voittamiseen on rakkaus ja ystävyys: heidän on tunnettava, että puhuja tahtoo heille hyvää. Siksi puhetilanteessa vaikuttaa sellaisiakin voimia kuin rakkaus ja kiitollisuus. Kuulija kysyy: Onko puhuja nöyrä? Onko hän vilpitön? Kuten myöhemmin kirjassa näemme, tämä seikka yhdistää Jobsia ja Brack Obamaa: kun he puhuvat, kuulijalle tulee tunne, että hän on puhujalle tärkeä ja että puhuja ajattelee häntä, jokaista sanaa lausuessaan. Kaikessa ylimielisyydessään, elitismissään ja narsismissaan Jobs teki tämän moitteettoman huolellisesti ja tinkimättä: laskeutui kuulijan tasalle. (113.)

Torkin kirjan yksi hieno ansio on se, että hän tuo Aristotelen, Platonin ja monien muiden filosofien kirjoitukset tähän päivään. Retoriikan vaikutusta nykyäänkin kuvaa esim. Platonin kirjasta löytyvä lausahdus:

Väitän, että jos puhuja ja lääkäri yhdessä menisivät mihin tahansa kaupunkiin, ja heidän siellä pitäisi kilpailla kansankokouksen tai jonkin muun kokouksen edessä siitä, kumpi heistä olisi sopivampi valtion lääkärin virkaan, ei lääkärillä olisi mitään mahdollisuuksia vaan valituksi tulisi se joka osaa puhua. (177. Platonin dialogi Gorgias)

Ei ole mitään uutta auringon alla. Platonin kirjoitukset kuvaavat hyvin meidän aikamme ongelmia. Paras ei yleensä voita, vaan se, jolla on paras imago-muokkaus ja brändäys. Tietysti paras olisi, jos ne, jotka ovat totuudellisia, kunnon ihmisiä, osaisivat myös kertoa asiansa tarinan muodossa.

Mikä on paras tarina, sekä mikä on totta? Ei, vaan se, mikä on parhaiten kerrottu. Jobs-tarina näytti meille kuin peilistä, kuinka primitiivisiä yhä olemme. (112.)