perjantai 28. marraskuuta 2014
tiistai 25. marraskuuta 2014
Sukupuolineutraalista "avioliitosta"
Perjantaina eduskunnassa äänestetään siitä, mitä ymmärretään avioliitolla ja perheellä. Marko Tervaportin väitteisiin on helppo yhtyä.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Kristuksen kuninkuuden juhla - ihmisen kuninkaallinen arvokkuus
Pidän Helsingin Raamattukoululla Juhlan tuntuun -iltoja aina kerran kuussa. Maanantaina 24.11 klo 18 käymme läpi adventin ja joulun sanomaa. Ohjelma löytyy tästä. Nyt kuitenkin uppoudumme Kristuken kuninkuuden juhlan tuntuun.
Tulevana sunnuntaina on Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Sitä pidetään kirkkovuoden päätöksenä. Toisinaan sitä kutsutaan myös tuomiosunnuntaiksi. Silloin evankeliumitekstinä on Jeesuksen puhe viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31–46). Tuo päivä herättää pelkoa, koska se on monelle vihan päivä. Toisaalta kaikista peloista huolimatta kristityt ovat aina odottaneet tuota päivää ja rukoilleet: ”Maranata! Tule Herra Jeesus!” Viimeisessä tuomiossa on monta hyvää puolta. Jännitys säilyy aivan varmasti loppuun asti. Loppu tulee olemaan täysi yllätys meille kaikille.
Vastakohta
kirkkaudessaan kaikkien enkelien kanssa tulevan Ihmisen Pojan ja niiden
vangittujen, alastomien, köyhien ja sairaiden välillä on käsittämättömän
suuri. Onko Jeesus Kristus meille aivan tuntematon ja vieras kun hän tulee? Ilmestyskirjassa
kerrotaan, että kun kaiken vallan saanut Ihmisen Poika, Jeesus Kristus,
näyttäytyy Johannekselle, niin ”hänet nähdessään” tuo opetuslapsi ”vaipui
hänen jalkoihinsa kuin kuollut.” (Ilm. 1:9–19.) Silloin Jeesus laskee oikean
kätensä hänen päälleen ja sanoo rauhoittavasti: ”Älä pelkää. Minä olen..” Ehkä
apostoli Johannes muisti, että juuri nuo samat sanat Jeesus oli aiemmin lausunut
opetuslapsilleen Galileanjärvellä myrskyn keskellä. (Ilm. 1:17; Mark. 6:50.) Jopa
tuossa kaikessa loisteessaan Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja huomenna.
Hän on omilleen tuttu. Hän laittaa käden omansa olkapäälle ja rauhoittaa.
Talmudissa
kerrotaan tapauksesta, jossa rabbi Joosua ben Leevi kysyy Elialta, milloin
Messias tulee. Mielenkiintoinen vuoropuhelu kuuluu näin:
Rabbi: “Milloin Messias tulee?” Elia: “Mene ja kysy itse häneltä.” Rabbi: “Mistä minä voin löytää hänet?” Elia: ”Rooman porteilta.” Rabbi: ”Mistä merkistä minä voin tunnistaa hänet?” Elia: “Hän istuu köyhien ja kärsivien sairaiden kanssa.” (Babylonian Talmud, Sanhedrin 98a.)
Messias
on todella ”ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava.” (Jes. 53.) Pari
viikkoa sitten vietettiin pyhä Martin Toursilaisen muistopäivää. Kerrotaan,
että tämä 300-luvulla elänyt Martin kävi kastekoulussa ja harkitsi kristityksi
kääntymistä. Hänet oli kuitenkin pakotettu Rooman armeijan upseeriksi. Eräänä
kylmänä talvipäivänä hän ratsasti kaupunginportin läpi, ja silloin hän näki köyhän
kerjäläisen kyyhöttämässä tien poskessa. Upseerikokelas Martin laskeutui
hevosensa selästä ja antoi köyhälle, paleltuneelle ja lähes alastomalle
miehelle oman viittansa.
Seuraavana yönä Jeesus Kristus ilmestyi hänelle
unessa. Kristuksella oli yllään juuri tuo Martinin antama viitta. Jeesus sanoi
enkeleilleen ja pyhilleen, jotka olivat hänen ympärillään: ”Katsokaa, tämä on
se viitta, jonka Martin antoi minulle, vaikka hän on vasta kasteoppilas!” Heti
tämän jälkeen Martin tuli kasteelle ja hänestä tuli kristitty munkki. Hän oli
tuolloin 18-vuotias. Voisi kuvitella, että Martin ei kulkenut vastedeskään
kärsivien ihmisten ohi apuaan antamatta.
Ihmisen
Poika sanoo meille viimeisellä tuomiolla: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette
tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet
minulle.” Kun me näemme taivaan kirkkaudessa saapuvan Kristuksen tulevan
kaikessa kunniassaan, niin meidän on aivan mahdoton uskoa, että hän on aivan äskettäin
ollut meidän luona se nälkäinen, se yksinäinen, se heikko, se kipeä, se vangittu
ja se alaston. Meidän on vaikea uskoa, että kun olemme auttaneet näitä
onnettomia, olemme antaneet apumme itse Jumalan Pojalle, Kristukselle
Jeesukselle. Silloin me kysymme ihmeissämme: ”Milloin me näimme sinut
sairaana tai vankilassa ja kävimme sinua katsomassa?”
Myös
ne ihmiset, jotka tuomitaan kadotukseen kysyvät ihmeissään: ”Herra, milloin me
näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana
tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?” He eivät ymmärrä, että tuon korotetun
ja kirkastetun Jumalan Pojan ja sen heikon seurakunnan välillä on selvä,
erottamaton yhteys. Kirkkoisä Augustinus arvelee Jeesuksen sanovan viimeisellä
tuomiolla pahoille ihmisille näin:
Minä olin asettanut vähäiset köyhäni maan päälle teitä varten. Minä, heidän Päänsä, hallitsin taivaassa Isäni oikealla puolella – mutta maan päällä minun jäseneni näkivät nälkää. Jos olisitte antaneet minun jäsenilleni syötävää, lahjanne olisi saapunut Päänkin luokse. Osoittaessani vähäisille köyhilleni paikan maan päälle, asetin heidät läheteiksi tuomaan teidät hyvät tekonne aarrekammiooni. Ette ole panneet heidän käsiinsä mitään, siksi teillä ei ole minun luonani mitään omaisuutta.
Mutta
missä on armo? Jeesus itse toimii. Hän ruokkii nälkäiset, pukee alastomat,
juottaa janoiset, ottaa kotiinsa kodittomat ja käy katsomassa sairaita. Augustinus
kirjoittaa ansioiden ja armon suhteesta näin:
Mitä ansiota ihmisellä sitten on ennen armoa – ansiota, jolla hän voisi saada armoa? Jokainen hyvä ansiommehan on vain armon tuotosta, ja kun Jumala kruunaa ansiomme, hän kruunaa vain ja ainoastaan omat lahjansa meille.” (Augustinus, Kirjeitä 194:5:19.)Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina muistamme, että Jeesus Kristus on koko maailman kuningas. Hän on saanut kaiken vallan. Hän on Jumala, yksi ja jakamaton, ja silti, hänet voimme nyt kohdata hänen heikoissa veljissään täällä maan päällä, heissä, jotka näyttävät olevan hänen kunniallisen majesteettinsa vastakohtia. Arvosta Kristuksen veljiä ja siskoja, seurakuntalaisia, ihmisiä, sillä he ovat Jumalan lapsia, Kristuksen kalliilla verellä lunastettuja ja Pyhän Hengen temppeleitä täällä maan päällä. Jokaisen ristiään kantavan kurjan kristityn silmissä on kuninkaallinen loiste ja arvokkuus.
Tunnisteet:
Juhlan tuntuun,
Martin Toursilainen,
tuomiopäivä
torstai 13. marraskuuta 2014
Tärkein juutalaisten pelastusoperaatio toisen maailmansodan aikana
Tämä on kyllä todella mielenkiintoinen juttu. Kannattaa tutustua.
Pius XII vihasi kommunismia. Niinpä kommunistit, ja myös Neuvostoliiton ortodoksit, aloittivat paavin mustamaalauskampanjan. 1960-luvulla tämä valheellinen propaganda sai tuulta alleen. Tapahtui, niin kuin Krupp totesi, vuosisadan suurin "henkilöllisyyskaappaus".
Mainittakoon, että Pius XII oli jo 1920-luvulla kirjoittanut, että kansallissosialismi on hänen aikansa suurin harhaoppi.
Myös suomalaisten Israelin ystävien kannattaa roheasti ja avoimesti tutkia ja käsitellä nämä tapahtumat.
Ennakkoluulot syrjään, totuus esiin. Kyse on valtavan suurersta uutisesta.
torstai 6. marraskuuta 2014
Paavi Pius XII ja juutalaisten pelastusoperaatiot
Tässä
on muuten todella hieno yhteisö: Pave the Way Foundation (PTWF). Kyseessä on juutalaisen
pariskunnan Gary ja Merry Kruppin perustama yhdistys, joka pyrkii rakentamaan
siltoja juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin välille. Yhdistys ei ymmärtääkseni
ota kantaa teologisiin kysymyksiin. PTWF on rakentanut katoliselle kirkolle
jonkun huippumodernin sairaalan, samoin järjestänyt pyhien kirjojen ja
taideteosten vaihtokauppaa Israelin valtion ja Vatikaanin välillä. Kiitollisuuden
ja kunnioituksen osoituksena paavi Johannes Paavali II:n aikana Gary Krupp vihittiin
Pyhän Gregorius Suuren yhdyskunnan ritariksi. Myöhemmin paavi Benedictus XVI
antoi hänelle vielä jonkun ”kunniaylennyksen”.
Viime
aikoina Gary Krupp on ottanut kantaa Toisen Maailman Sodan aikaisen paavi Pius
XII:n toimintaan. Hän oli paavina juuri kriittisinä vuosina 1939–1958. Aina
1960-luvulle asti lehdistö ja tutkimusmaailma pitivät Pius XII:ta ”hyvänä
ihmisenä”. Sodan jälkeen juutalaiset järjestöt ja vaikutusvaltaiset johtajat,
kuten Israelin presidentti, kiittivät Pius XII:ta ja katolista kirkkoa siitä,
mitä he olivat tehneet sodan aikana juutalaisten hyväksi. Kiitollisena Pius
XII:lle Rooman päärabbi kääntyi katoliseksi!
1960-luvulla maailman myönteinen kiitollisuus muuttui. Mustamaalaaminen alkoi. Paavia alettiin
pitää suuresti vastuullisena juutalaisvainoille ja Euroopassa teloitetuille
juutalaisille. Häntä syytettiin siitä, että hän oli hiljaa, kun olisi pitänyt
tuomita selväsanaisesti. Mitä Pius XII todella teki?
Kyse
on siitä, kumpi taktiikka olisi ollut parempi: radikaalit protestit natseja vastaan
vai hiljainen diplomatia? Miten herra Schindler (”Schinlderin lista”) olisi
voinut pelastaa ne 1000 juutalaista, jos hän ei olisi toiminut viekkaasti kuin
kettu? Radikaaleilla protesteilla Pius XII olisi varmasti voinut taata
itselleen ”puhtaan jälkimaineen”, mutta tuollainen taktiikka olisi
todennäköisesti tarkoittanut teloituksia vielä paljon useammalle juutalaiselle.
Ehkä, Pius XII:n suuruus on siinä, että hän ajatteli juutalaisten selviämistä
enemmän kuin omaa mainettaan.
Krupp
nostaa esiin muutamia lukuja: 80 % Italian juutalaisista säilyi hengissä, kun taas
muualla Euroopassa 80 % juutalaisista teloitettiin. On arvioitu, että katolinen
kirkko pelasti sodan aikana yli 800 000 juutalaista! Pius XII antoi
katolisille piispoille (salaisesti) ohjeita suojella juutalaisia: heitä
piilotettiin luostareihin, kirkkoihin, kristittyihin koteihin.. Nyt on
paljastunut, että Hitler antoi salaisen käskyn Vatikaanin valloittamisesta ja
Pius XII:n teloittamisesta. Hän piti Vatikaania anti-kansallissosialistisen
propagandan keskuksena.
Krupp
päätyy ajattelemaan, että Pius XII oli yksi Euroopan todellisista sankareista
tuona aikana.
Kannattaa
lukea oheinen Gary Kruppin haastattelu, joka löytyy tästä:
Tässä hyvä ruotsinkielinen artikkeli aiheesta.
Tunnisteet:
antisemitismi,
juutalais-kristillinen dialogi,
Pius XII
lauantai 1. marraskuuta 2014
Hyvää Kaikkien pyhien päivää!
Marraskuun
1. päivä on pyhäinpäivä. Kyse on oikeastaan kahdesta eri juhlasta – kaikkien
pyhien päivästä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä. Kristityt
uskovat, että ihminen on luotu ikuisuuteen. Jeesus sanoi, että joka uskoo
häneen, elää ikuisesti. Heprealaiskirjeessä puhutaan kokonaisesta todistajien
pilvestä joka ympäröi meitä. (Hepr. 12:1.) Ilmestyskirjassa kuvataan
taivaallista jumalanpalvelusta, jossa kaikkien kansojen joukosta kootut pyhät palvovat
voittanutta Karitsaa. Johannes kysyy, keitä he ovat.
Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä hänen pyhäkössään päivin ja öin, ja hän, joka istuu valtaistuimella, on levittänyt telttansa heidän ylleen. (Ilm. 7:14–15.)Makkabealaiskirjassa kerrotaan, että hädän hetkellä, 160-luvun eKr. kriisien keskellä, profeetta Jeremia ilmestyi juutalaisille. Edesmennyt ylipappi Onias – joka myös ilmestyi – esitteli Jeremiaan näin:
Sitten ilmestyi samalla tavoin toinen mies, harmaahapsinen, kunnianarvoisa vanhus, jota ympäröi ihmeellinen, ylivertainen vallan ja voiman tuntu. Onias sanoi: ”Tämä mies rakastaa veljiään ja rukoilee hellittämättä kansansa ja pyhän kaupungin puolesta. Hän on Jeremia, Jumalan profeetta.” Jeremia ojensi oikean kätensä ja antoi Juudakselle kultaisen miekan, ja sen antaessaan hän lausui: ”Ota tämä pyhä miekka. Se on Jumalan antama miekka; sillä sinä lyöt vihollisesi.” (2. Makk. 15:13–16.)
Kun
Jeesus oli kirkastusvuorella Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa,
Jeesuksen luo ilmaantui Mooses ja Elia. (Matt. 17.) Jeesus sanoi Jumalasta,
että ”ei hän ole kuolleiden Jumala vaan elävien.” (Matt. 22:32.) ”Hänelle kaikki
ovat eläviä.” (Luuk. 20:38.) Niinpä suuret pyhät ja esikuvat, jotka ovat
kulkeneet ristin tietä ennen meitä, ovat eläviä persoonia. He kannustavat
meitä. He ovat taivaassa ylistämässä Jumalaa, ja samalla, he rukoilevat
taistelevan seurakunnan puolesta. Perille päässeen ja taistelevan seurakunnan välillä
on jumalanpalvelus- ja rukousyhteys.
Ilmestyskirjassa
kuvataan, kuinka taivaan vanhimmat kumartavat Karitsaa ja tuovat hänen
valtaistuimensa eteen ”pyhien rukouksia”. (Ilm. 5:8; 8:3–4.) Meille kerrotaan,
että ”niiden sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa
tähden”, huutavat taivaan alttarin edessä kovalla äänellä, että oikeus
toteutuisi maan päällä. (Ilm. 6:9–10.) Varhaiset kristityt luottivat, että
heillä on tukenaan Kristuksessa kuolleiden pyhien esirukoukset. Tämän
luottamuksen perustana olivat erityisesti jakeet Hepr. 12:22–23. Jakeissa puhutellaan juuri maan päällä olevaa seurakuntaa.
Ei, te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri.
Juuri
tuo ”esikoisten seurakunta” ja nuo ”perille päässeet vanhurskaat” viittaavat
Kristuksessa kuolleisiin ihmisiin. He ovat yhtä Kristuksen kanssa, ja kai he
silloin yhtyvät Kristuksen jatkuvaan rukoukseen meidän puolestamme! Kristushan
elää ja istuu Jumalan valtaistuimella rukoillakseen lakkaamatta omiensa puolesta.
(Room. 8:34; Hepr. 7:25; 1. Joh. 2:1.)
Marttyyrit
– veritodistajat
Varhaiset
kristityt halusivat kunnioittaa niitä kristittyjä, jotka olivat antaneet
uskostaan sen korkeimman mahdollisen todistuksen eli veritodistuksen. Marttyyri
tarkoittaa juuri todistajaa. Ensimmäisten vuosisatojen aikana todella monet
kristityt kuolivat uskonsa vuoksi. Heidät nähtiin esikuvina ja pyhinä, jotka
osoittavat meille, kuinka Kristus on heikoissa voimakas. Marttyyrien kestävyys
perustui juuri siihen, että elävä Kristus oli heissä voittamaton. Kun
200-luvulla tuli niin paljon marttyyreitä, että ei kaikkia voitu erikseen muistella,
niin alettiin viettää yhteistä marttyyrien päivää. ”Kaikkien pyhien
muistopäivää” on vietetty marraskuun alussa aina 300-luvulta alkaen.
Liturgisen
vuoteen on hyvin varhaisista ajoista asti kuulunut kaksi päällekkäistä kiertoa:
Kristusjuhlat ja pyhimysjuhlat. Nämä juhlat ja muistopäivät kuuluvat tietysti
yhteen, koska meillä ei ole yhtään pyhää ihmistä ilman Jeesusta Kristusta,
kaiken pyhyyden lähdettä. Uusi testamentti kertoo tietysti vanhimman
marttyyrikertomuksen kuvatessaan diakoni Stefanoksen kivityksen (Ap. t. 7). Päätän
tämän kirjoituksen kuitenkin muutamalla sanalla piispa Polykarpoksesta, joka
kuoli marttyyrina roviolla 150-luvulla. Polykarpoksen marttyyrio –
marttyyrikertomus – on kirjoitettu 160–170-luvuilla eli hyvin pian hänen
kuolemansa jälkeen. Tässä kohtalaisen pitkässä marttyyriossa kerrotaan, että
kristityt eivät suinkaan palvo marttyyreita, niin kuin tuolloin jotkut luulivat,
vaan he palvovat vain Jeesusta Kristusta. Marttyyreita he kunnioittavat. Näin
Polykarpoksen marttyyriossa sanotaan:
Siksi paha henki yllytti Herodeen isän Niketeen, joka muuten oli Alken veli, anomaan asianomaiselta virkamieheltä, ettei tämä suostuisi luovuttamaan ruumista, jotteivät kristityt, niin kuin hän sanoi, hylkäisi Ristiinnaulittua ja alkaisi hänen sijastaan palvoa Polykarposta. Näin hän teki juutalaisten yllytyksestä ja heidän tukemanaan. Juutalaiset pitivät myös tarkoin silmällä meitä, kun me olimme hankkeissa ottaa vainajan roviolta. Eiväthän he tienneet, ettemme me milloinkaan voi jättää Kristusta, joka on kärsinyt koko maailman, kaikkien pelastuvien, pelastuksen tähden, viaton syntisten tähden, emmekä ruveta palvomaan jotakuta toista. Häntä me kumarramme, sillä hän on Jumalan Poika, mutta marttyyreita me rakastamme, koska he ovat Herran opetuslapsia ja seuraajia..” (Pol. Mart. 17:2–3.)
Tämä pitää paikkansa tänäänkin – pyhäinpäivässä ei ole kyse mistään pyhimysten palvonnasta. Vain Kristusta, Jumalaa, palvotaan. Hänen pyhiään ja marttyyreitaan rakastetaan ja kunnioitetaan.
Yllä on aiheeseen sopiva video.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)