Uusia näkökulmia työhön

Sauli Niinistö tituuleerasi itsensä aikoinaan ”työväen presidentiksi”. Kesälomalla ei saisi tehdä töitä, mutta ehkä sitä saa silti fundeerata. Suurin osa maapallon tallaajista kuluttaa valtaosan elämästään sorvin äärellä. Niinpä työn soisi olla kiinnostavaa, innostavaa, hyvää ja mielekästä.

Nojaten valtaisaan tutkimustietoon ”ajattelun ammattilainen” Lauri Järvilehto kirjoittaa, että mielekkäässä työssä ihmisellä pitäisi olla kolme asiaa: vapautta (saan käyttää aivojani, luovuuttani, osaamistani, suhteitani..), kompetenssia (minä olen hyvä tässä hommassa, tämä juttu luistaa – flow, virtaavuus), ja vastuuta (olen mukana jossain itseäni suuremmassa missiossa). Tässä työn kolminaisuudessa työ ei ole väkisin puurtamista, vaan innostavaa. Se vetää puoleensa. Työ on, tai sen pitäisi olla, yksi suurimmista elämänsisältöä tuottavista asioista. Jeesus Nasaretilaisen suhde työhön on varsin kiehtova teema. Yleensähän ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan työstä hyvin kategorisesti.

Johtoporras vs. tuotantopuoli ja duunarit.
Herrat vs. palvelijat.
Akateemiset, sisäsiistit toimistotyöntekijät vs. raavasta, ruumiillista työtä tekevät ihmiset.

Jeesus, ehkä selvemmin kuin kukaan muu, sekoittaa tämän pakan. Suutari ei pysy ollenkaan lestissään. Tuo Nasaretilainen oli pesun kestävä duunari – rakennusmies. Ja kuitenkin hän oli myös opettaja, ja paljon muutakin. Raamatun Sirakin kirjassa, 200-vuotta eKr. kirjoitetussa juutalaisessa kirjoituksessa, asetetaan selvästi eri kasteihin ”hengelliset työntekijät” (lainoppineet, kirjanoppineet, papit) ja ”maallista työtä” tekevät ihmiset (maanviljelijät, sepät, paimenet, rakennusmiehet, kalastajat..). Sirak, tuo viisas lainopettaja, kirjoittaa, että 

lainopettajan viisaus vaatii sopivasti joutilasta aikaa, ja viisaaksi voi tulla, jos ei joudu rasittamaan itseään työllä. Kuinka viisastuisi se, joka ohjaa auraa, se, joka ylpeilee terävästä piikkikepistään, ohjailee härkiä ja uurastaa niiden kanssa ja puhuu vain sonnimullikoista? Hän pohtii vain peltonsa kyntämistä, valvoo miettien, mistä saisi vasikoille rehua.. (Sir. 38:24–30.) 

Kun minulla sattuu olemaan työhistoriassa tuota akateemista uurastusta jonkun verran, voin hyvin yhtyä Sirakin tuntoihin siinä, että ”joutilas aika” on hyväksi akateemiselle luovuudelle.

Lainopettaja Sirak jatkaa kirjoittamalla, että nuo työmiehet ovat kukin mestareita alallaan. Heidän erikoisosaamisensa ja työnsä on ehdottoman tärkeää, sillä ”ilman heitä ei rakennettaisi kaupunkeja, ei asuttaisi niissä eikä kuljettaisi ympäriinsä..” (Sir. 38.) Näin on. Mutta sitten Sirak vetää tiukan rajan ”duunarien” ja ”lainopettajien” välille. Nimittäin ”kaupungin neuvostoon heitä” – eli paimenia, maajusseja ja seppiä – ”ei kutsuta, eivätkä he kunnostaudu kansankoukouksessa. Tuomarin istuimelle he eivät nouse, ei heistä ole ymmärtämään oikeuden säännöksiä. Heiltä puuttuu oppineisuutta ja arvostelukykyä.” (Sir. 38.) Tuon lainopettajan mukaan remonttireiskat rakentakoot taloja ja kaupunkeja, mutta pysykööt erossa kaupunginhallituksesta ja johtotehtävistä. Heitä ei pidä päästää opettamaan – näin Sirak.

Mutta Jeesus kuuluukin juuri tuohon duunarijoukkoon. Hän on rakennusmies. Ei ole mikään ihme, että evankeliumista luemme kuinka Jerusalemin koulutetut lainoppineet ja ylipapit antavat tuosta rakennusmiehestä tympeän arvion: ”Tuo rahvas ei tiedä laista mitään!” (Joh. 7:49.) Samoin kun tuo rakennusmies oli saarnannut, opettanut ja parantanut sairaita kotikylänsä synagogassa, hän ei saanut hyvää palautetta.

Kun tuli sapatti, hän ryhtyi opettamaan synagogassa, ja häntä kuunnellessaan monet kyselivät hämmästyneinä: ”Mistä hän on saanut tämän kaiken? Mikä on tämä viisaus, joka hänelle on annettu? Mitä ovat nuo voimateot, jotka tapahtuvat hänen kättensä kautta? Eikö tämä ole se rakennusmies, Marian poika, Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli?” Täällä hänen sisarensakin asuvat, meidän keskuudessamme.” Näin he torjuivat hänet. (Mark. 6:2–3.)

Jeesus ei selvästikään ollut saanut ”tätä kaikkea”, tuota ylivertaista viisautta ja voimaa, joltain lainoppineelta, rabbilta tai gurulta. Toisin kuin Saulus Tarsoalainen (Paavali), Jeesus ei ollut käynnyt koulujaan Jerusalemissa huippuarvostetun ”Gamalielin jalkojen juurella” (Ap. t. 22:3). Jeesus oli kuunnellut äitinsä, neitsyt Marian ja Joosefin opetuksia, ja varmaan saanut ihan hyvän peruskoulutuksen ajan tavan mukaan. Jeesus vietti suurimman osan maanpäällisestä elämästään tehden töitä raksalla – hänen julkinen uransa kesti korkeintaan kolme vuotta. Duunaritaustastaan huolimatta Jeesus antoi ymmärtää olevansa paljon kovemman kaliperin opettaja kuin esim. tuo (muodollisesti pätevä) lainopettaja Sirak. Jeesus sanoi olevansa jopa merkittävämpi opettaja kuin Israelin suurimmat opettaja-auktoriteetit Salomo ja Mooses. ”Tässä teillä on enemmän kuin Salomo!” ”Teille on opetettu.., mutta minä sanon teille..”

Aikamoisia sanoja. Ihmeellinen valta. Rakennusmiehellä. Tietysti Jeesus on myös Jumalan Poika, Messias, kuningas, Herra, palvelija, pappi, profeetta, Jumala. Hän todella sekoittaa työ- ja kutsumuspakin. Hän on Herra, Ihmisen Poika, joka ei ole tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. Hän on Herra, joka ”otti orjan muodon” (Fil. 2:7). Mielestäni se kertoo paljon Jumalan Pojasta, että hän työskentelee Nasaretin tuppukylässä rakennusmiehenä. Hän on tullut lähelle tavallisia ihmisiä. Tällä tavalla Jeesus antaa valtavan arvon rakennusmiehille ja muille duunareille, samoin kuin heidän työlleen. Hän on yksi heistä. 

Sirakin kirjassa todetaan, että duunarit ”eivät nouse tuomarin istuimelle.. Heiltä puuttuu oppineisuutta ja arvostelukykyä..” (Sir. 38.) On yllättävää, että Jeesus, Messias, valitsi ja kutsui lähimmiksi seuraajikseen, todistajikseen ja kirkon tärkeimmiksi opettajiksi ja johtajiksi muutaman kalastajan (Matt. 4:18, 21) ja ainakin yhden publikaanin, tullimiehen (Matt. 9:9).

Näille duunaritaustaisille Galilean miehille Jeesus lupasi antaa ”kuninkaallisen vallan, niin kuin Isäni on minulle antanut. Te saatte minun valtakunnassani syödä ja juoda minun pöydässäni, ja te istutte valtaistuimilla ja hallitsette Israelin kahtatoista heimoa.” (Luuk. 22:29–30.) Tuo Nasaretin rakennusmies rakensi kirkkonsa näiden apostolien varaan, heidän todistuksensa varaan. Sitä eivät tuonelan portit saa valtaansa.

Ehkä tähän lopuksi voimme vain todeta, että Jeesus ei katsonut ”ulkomuotoa” – ei niinkään muodollista pätevyyttä, loppututkintoja – vaan sisälle sydämeen. Tässä onkin meille 2000-luvun ihmiselle opetus: ei saisi olla koulutuksensa tai työtaustansa vanki. Se, mitä on sydämessä, on tärkeintä. Kutsumus on sydämen asia.

Konffasaarna - ja kesälomille lomps

Aiheena oli rakkauden laki ja tekstinä Luuk. 6:27–31.

Kristuksen rauhaa. Nuorissa on sellainen hieno piirre, että heillä on elämän nälkä ja jano. Heillä on elämä edessään. Joskus ajatellaan, että Jumala ja Kristus jotenkin kaventaisivat ihmisen elämää. Tämä on, suoraan sanottuna, Saatanan vale. Sitä paitsi se on jo vanha vale, nimittäin pirulainen esitti sen Adamille ja Eevalle jo paratiisissa. Jumala ei halua haaleita ihmisiä, vaan hän loi meidät Jumalan kuviksi, kirkkauteen, rohkeuteen ja rakkauteen. Kirkkoisä, pyhä Irenaeus sanoi, että ”Jumalan kirkkaus on ihminen täysin elossa.” Täysin elossa. Hyvät nuoret, älkää tyytykö vähempään kuin täyteen elämään. Jeesus, tuo täydellinen ihminen, ei elänyt puolinaista elämää. Hän kuoli sanoen, ”se on täytetty.” Juuri täyttä ja yltäkylläistä elämää Kristus tarjoaa myös meille.

Rippileirin viimeisellä iltahartaudella moni, ehkä suurin osa, näistä nuorista sanoi, että leirillä on ollut kivaa, kun sai monia uusia kavereita. Kaveruuteen ja ystävyyteen tarvitaan rak­kaut­ta. Niin kuin sanotaan, on olemassa kolmenlaista rakkautta: filious eli ystävyysrakkautta, eros eli eroot­tista rakkautta ja sitten vielä kaiken antavaa jumalallista agape-rakkautta. Toivon, että meistä jokai­sella voisi olla ainakin yksi sydämenystävä. Ystävyys nimittäin kuuluu täyteen elämään. Moni meistä ehkä muistaa Daavidin, hänet, jota Raamatussa kuvataan ”parrattomaksi nuorukaiseksi, kirkas­silmäiseksi ja miellyttävän näköiseksi” (1. Sam. 16:12), mutta myös Jumalan mielen mu­kai­seksi mieheksi. Daavidin elämässä oli korkeita huippukohtia samoin kuin niitä ojan-pohja-kosketuksia, paljon iloa ja itkua.

Minusta on varsin mielenkiintoista, että tuo Daavid – Jumalan valitsema ja kutsuma, tuleva ku­ningas – ei useinkaan herättänyt lähipiirissään luottamusta. Daavidin isä ei nähnyt tuossa nuo­rim­massa pojassaan, paimenpojassa, kuningaspotentiaalia. Hän ei asettanut Daavidia niiden veljesten joukkoon, joista pitäisi valita tuleva kuningas. (1. Sam. 16:11.) Samoin Daavidin vanhemmat veljet vähek­syivät tuota nuorukaista. Vanhin veli uhosi Daavidille: ”Mitä sinä tänne tulit? Minä kyllä tunnen sinun julkeutesi ja pahan sisusi.” (1. Sam. 17:28.) Kuten ehkä muistamme, tuo Daavid – tuo poi­kanen, pahasisuinen ja julkea Daavid – asettui kaksintaisteluun hirmuista jättiläis-Gojattia vastaan. Kuningas Saul antoi Daavidin yrittää, vaikka hänkin totesi, että ei Daavidista olisi siihen: ”Ei sinusta ole taistelemaan tuon filistealaisen kanssa. Sinähän olet vasta poikanen.” (1. Sam. 17:33.) Kun Goljat-köriläs näki Daavidin astelevan häntä haastamaan, hän nauroi partaansa. Tais­telun lopputulos yllätti kaikki: nuori paimenpoika päihitti kivilingollaan varpaista hampaisiin asti aseistetun ammattisotilaan.

Voimme pohtia, mistä kaikesta Daavid sai rohkeutensa ja intonsa. Daavid oli ennen kaikkea Jumalan mielenmukainen mies. Hän pyrki asettamaan Jumalan aina ykköseksi. Hän luotti kaikkien Goljattien ja vaarojen edessä Jumalaan, joka on hei­koissa palvelijoissaan väkevä. Toisekseen, mielestäni Daavid sai ystävyydestä paljon voimia, apua ja rohkaisua. Hänellä oli todellinen sydänystävä, Jonatan. Elämänsä aikana, kun Daavid joutui välillä kulkemaan todella kuoleman laaksoissa, lainsuojattomana maanpakolaisena, hänellä oli kui­ten­kin luottoystäviä. Raamattu kertoo, että ”Jonatan solmi Daavidin kanssa ystävyysliiton, sillä hän rakasti tätä kuin omaa henkeään.” (1. Sam. 18:1, 3.) Elämän kolhuissa, kun ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, meistä jokainen kaipaa tuollaista ystävää, sydänystävää, tuollaista filious-rakkautta. Ehkä juuri tämän vuoksi nuoret meidän riparillamme kiittivät ystävistä. Kiitos, että olen saanut monia uusia ystäviä.

Millainen on hyvä ystävä? Millaisia ystäviä Daavid ja Jonatan olivat? Meille kerrotaan, että Daavid ja Jonatan antoivat toisilleen hyviä neuvoja – ystävän ohjeita vaikeissa tilanteissa (1. Sam. 20:9–13). Meille kerrotaan, että Jonatan oli luotettava. (20:8–9.) Hän auttoi ystäväänsä. (18:4.) Jo­na­tan puhui aina hyvää Daavidista (19:4–5) – myös silloin kuin kaikki muut puhuivat hänestä vain pahaa. Jonatan ja Daavid itkivät yhdessä (20:41–42). Jos rippikoulussa, vuonna 2015, olivat ystävät mielessä, niin ystävät ovat olleet aina tärkeitä. Suomen historian kohtalonhetkillä, sodissamme, nousi sanonnaksi ”kaveria ei jätetä”.

Päivän evankeliumissa puhutaan rakkaudesta. Siitä miten Jeesuksen seuraajien tulisi toimia. Rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, kääntäkää toinen poski. Näiden käskyjen edessä moni meistä tuntee itsensä aika huonoksi. Entä jos tässä onkin kiivas selootti, joka vihaa ulkomaalaisia, tai publikaani, joka on kiinnostunut lähinnä vain rahasta? Entä jos tässä seisommekin vihamielisten, kiroilevien ja lyöjien saappaissa? Voisiko Jeesus olla meidän ystävä, niin että hän auttaisi meitä syntisiä? Me olemme todella syntisiä. Tavallinen ystävyysrakkaus – filious-rakkaus – ei voi meitä pelastaa. Tarvitaan jumalallista agape-rakkautta. Jeesus vie tuon ystä­vyys­rakkauden aivan jumalalliselle tasolle. Hän kutsuu pahoja ja syntisiä ihmisiä ystävikseen. Hän sanoo, ”en minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä”. Jeesusta sanottiin aikoinaan jopa ”syntisten ystäväksi”.

Kun me katsomme Jeesuksen vaatimuksia – rakastakaa vihamiehiänne – huomaamme, että hän itse täyttää nuo käskyt. Uhratessaan itsensä ristillä meidän puolestamme hän rakastaa viha­mie­hiään loppuun asti täydellisesti, hän kääntää toisen posken, hän siunasi ja rukoili niiden puolesta, jotka teloittivat hänet. He eivät tienneet, mitä he tekivät. Kun Jeesus Kristus näin rakastaa meitä, vieden ystävyysrakkauden aivan uudelle tasolle, meidän on syytä luottaa häneen.

Lopuksi, rakkaat seurakuntalaiset, vaikka Jeesuksen rakkaus on näin valtavaa, vaikka hän rakastaa syntisiä, niin hän ei rakasta sitä syntiä, joka tuhoaa ihmisten elämää. Myös äiti rakastaa sairasta lastaan, mutta silti hän vihaa tuota sairautta. Jeesus haluaa, että me luovumme synnistä, syntisestä elämästä – vihaamisesta, kiroamisesta, lyömisestä, selän takana pahaa puhumisesta. Synnistä ei ikinä seuraa mitään hyvää, vain haaleaa, köyhää ja puolinaista elämää, joka johtaa ikuiseen kuolemaan. Jumalan anteeksiantamus, Jeesus, johtaa täyteen elämään. Muis­takaa kirkkoisä Irenaeuksen lausahdus: ”Jumalan kirkkaus on ihminen täysin elossa.” Olkaamme aina ystäviä keskenämme, niin kuin Daavid ja Jonatan, ja olkoon Jeesus Kristus meidän ystävämme.