Aiheena oli rakkauden
laki ja tekstinä Luuk. 6:27–31.
Kristuksen
rauhaa. Nuorissa on sellainen hieno piirre, että heillä on elämän
nälkä ja jano. Heillä on elämä edessään. Joskus ajatellaan,
että Jumala ja Kristus jotenkin kaventaisivat ihmisen elämää.
Tämä on, suoraan sanottuna, Saatanan vale. Sitä paitsi se on jo
vanha vale, nimittäin pirulainen esitti sen Adamille ja Eevalle jo
paratiisissa. Jumala ei halua haaleita ihmisiä, vaan hän loi meidät
Jumalan kuviksi, kirkkauteen, rohkeuteen ja rakkauteen. Kirkkoisä,
pyhä Irenaeus sanoi, että ”Jumalan kirkkaus on ihminen täysin
elossa.” Täysin elossa. Hyvät nuoret, älkää tyytykö vähempään
kuin täyteen elämään. Jeesus, tuo täydellinen ihminen, ei elänyt
puolinaista elämää. Hän kuoli sanoen, ”se on täytetty.”
Juuri täyttä ja yltäkylläistä elämää Kristus tarjoaa myös
meille.
Rippileirin
viimeisellä iltahartaudella moni, ehkä suurin osa, näistä
nuorista sanoi, että leirillä on ollut kivaa, kun sai monia uusia
kavereita. Kaveruuteen ja ystävyyteen tarvitaan rakkautta.
Niin kuin sanotaan, on olemassa kolmenlaista rakkautta: filious eli
ystävyysrakkautta, eros eli eroottista rakkautta ja sitten
vielä kaiken antavaa jumalallista agape-rakkautta. Toivon, että
meistä jokaisella voisi olla ainakin yksi sydämenystävä.
Ystävyys nimittäin kuuluu täyteen elämään. Moni meistä ehkä
muistaa Daavidin, hänet, jota Raamatussa kuvataan ”parrattomaksi
nuorukaiseksi, kirkassilmäiseksi ja miellyttävän näköiseksi”
(1. Sam. 16:12), mutta myös Jumalan mielen mukaiseksi
mieheksi. Daavidin elämässä oli korkeita huippukohtia samoin kuin
niitä ojan-pohja-kosketuksia, paljon iloa ja itkua.
Minusta
on varsin mielenkiintoista, että tuo Daavid – Jumalan valitsema ja
kutsuma, tuleva kuningas – ei useinkaan herättänyt
lähipiirissään luottamusta. Daavidin isä ei nähnyt tuossa
nuorimmassa pojassaan, paimenpojassa, kuningaspotentiaalia.
Hän ei asettanut Daavidia niiden veljesten joukkoon, joista pitäisi
valita tuleva kuningas. (1. Sam. 16:11.) Samoin Daavidin vanhemmat
veljet väheksyivät tuota nuorukaista. Vanhin veli uhosi
Daavidille: ”Mitä sinä tänne tulit? Minä kyllä tunnen sinun
julkeutesi ja pahan sisusi.” (1. Sam. 17:28.) Kuten ehkä
muistamme, tuo Daavid – tuo poikanen, pahasisuinen ja julkea
Daavid – asettui kaksintaisteluun hirmuista jättiläis-Gojattia
vastaan. Kuningas Saul antoi Daavidin yrittää, vaikka hänkin
totesi, että ei Daavidista olisi siihen: ”Ei sinusta ole
taistelemaan tuon filistealaisen kanssa. Sinähän olet vasta
poikanen.” (1. Sam. 17:33.) Kun Goljat-köriläs näki Daavidin
astelevan häntä haastamaan, hän nauroi partaansa. Taistelun
lopputulos yllätti kaikki: nuori paimenpoika päihitti
kivilingollaan varpaista hampaisiin asti aseistetun ammattisotilaan.
Voimme
pohtia, mistä kaikesta Daavid sai rohkeutensa ja intonsa. Daavid oli
ennen kaikkea Jumalan mielenmukainen mies. Hän pyrki asettamaan
Jumalan aina ykköseksi. Hän luotti kaikkien Goljattien ja vaarojen
edessä Jumalaan, joka on heikoissa palvelijoissaan väkevä.
Toisekseen, mielestäni Daavid sai ystävyydestä paljon voimia, apua
ja rohkaisua. Hänellä oli todellinen sydänystävä, Jonatan.
Elämänsä aikana, kun Daavid joutui välillä kulkemaan todella
kuoleman laaksoissa, lainsuojattomana maanpakolaisena, hänellä oli
kuitenkin luottoystäviä. Raamattu kertoo, että ”Jonatan
solmi Daavidin kanssa ystävyysliiton, sillä hän rakasti tätä
kuin omaa henkeään.” (1. Sam. 18:1, 3.) Elämän kolhuissa, kun
ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, meistä jokainen kaipaa
tuollaista ystävää, sydänystävää, tuollaista
filious-rakkautta. Ehkä juuri tämän vuoksi nuoret meidän
riparillamme kiittivät ystävistä. Kiitos, että olen saanut monia
uusia ystäviä.
Millainen
on hyvä ystävä? Millaisia ystäviä Daavid ja Jonatan olivat?
Meille kerrotaan, että Daavid ja Jonatan antoivat toisilleen hyviä
neuvoja – ystävän ohjeita vaikeissa tilanteissa (1. Sam.
20:9–13). Meille kerrotaan, että Jonatan oli luotettava. (20:8–9.)
Hän auttoi ystäväänsä. (18:4.) Jonatan puhui aina
hyvää Daavidista (19:4–5) – myös silloin kuin kaikki muut
puhuivat hänestä vain pahaa. Jonatan ja Daavid itkivät yhdessä
(20:41–42). Jos rippikoulussa, vuonna 2015, olivat ystävät
mielessä, niin ystävät ovat olleet aina tärkeitä. Suomen
historian kohtalonhetkillä, sodissamme, nousi sanonnaksi ”kaveria
ei jätetä”.
Päivän
evankeliumissa puhutaan rakkaudesta. Siitä miten Jeesuksen
seuraajien tulisi toimia. Rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä,
jotka teitä kiroavat, kääntäkää toinen poski. Näiden käskyjen
edessä moni meistä tuntee itsensä aika huonoksi. Entä jos tässä
onkin kiivas selootti, joka vihaa ulkomaalaisia, tai publikaani, joka
on kiinnostunut lähinnä vain rahasta? Entä jos tässä seisommekin
vihamielisten, kiroilevien ja lyöjien saappaissa? Voisiko Jeesus
olla meidän ystävä, niin että hän auttaisi meitä syntisiä? Me
olemme todella syntisiä. Tavallinen ystävyysrakkaus –
filious-rakkaus – ei voi meitä pelastaa. Tarvitaan jumalallista
agape-rakkautta. Jeesus vie tuon ystävyysrakkauden aivan
jumalalliselle tasolle. Hän kutsuu pahoja ja syntisiä ihmisiä
ystävikseen. Hän sanoo, ”en minä ole tullut kutsumaan hurskaita
vaan syntisiä”. Jeesusta sanottiin aikoinaan jopa ”syntisten
ystäväksi”.
Kun
me katsomme Jeesuksen vaatimuksia – rakastakaa vihamiehiänne –
huomaamme, että hän itse täyttää nuo käskyt. Uhratessaan
itsensä ristillä meidän puolestamme hän rakastaa vihamiehiään
loppuun asti täydellisesti, hän kääntää toisen posken, hän
siunasi ja rukoili niiden puolesta, jotka teloittivat hänet. He
eivät tienneet, mitä he tekivät. Kun Jeesus Kristus näin rakastaa
meitä, vieden ystävyysrakkauden aivan uudelle tasolle, meidän on
syytä luottaa häneen.
Lopuksi,
rakkaat seurakuntalaiset, vaikka Jeesuksen rakkaus on näin valtavaa,
vaikka hän rakastaa syntisiä, niin hän ei rakasta sitä syntiä,
joka tuhoaa ihmisten elämää. Myös äiti rakastaa sairasta
lastaan, mutta silti hän vihaa tuota sairautta. Jeesus haluaa, että
me luovumme synnistä, syntisestä elämästä – vihaamisesta,
kiroamisesta, lyömisestä, selän takana pahaa puhumisesta. Synnistä
ei ikinä seuraa mitään hyvää, vain haaleaa, köyhää ja
puolinaista elämää, joka johtaa ikuiseen kuolemaan. Jumalan
anteeksiantamus, Jeesus, johtaa täyteen elämään. Muistakaa
kirkkoisä Irenaeuksen lausahdus: ”Jumalan kirkkaus on ihminen
täysin elossa.” Olkaamme aina ystäviä keskenämme, niin kuin
Daavid ja Jonatan, ja olkoon Jeesus Kristus meidän ystävämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos välittömästä palautteesta.