Emil Antonin Vatikaanin II kirkolliskokous

Sain kommentoitavaksi Emil Antonin uuden kirjan Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Teoksen aihe on varmasti suurimmalle osalle suomalaisista tuikituntematon. Vatikaanissa pidettiin vuosina 1962–1965 kirkolliskokous, johon osallistui tuhansia piispoja eri hiippakunnista ympäri maailmaa. Tätä kokousta pidetään 1900-luvun tärkeimpänä kirkollisena tapahtumana. Se vaikutti varmasti paljon katolisen kirkon kehitykseen. Tuossa kokouksessa ei muutettu kirkon dogmia eikä julistettu uusia dogmeja. Sen sijaan joitain käytäntöjä muutettiin – esimerkiksi kansankielisyys lisääntyi messuissa ja ehtoollista alettiin useammin antamaan kahdessa muodossa. Katolinen uskohan lähtee siitä, että Kristus on kokonaan läsnä kummassakin ehtoollisaineessa – leivässä ja viinissä.

Kirjan takakannessa on joukko arvostettuja professoreja ja tiedemiehiä Helsingin yliopistosta, jotka lausuvat kehujaan kirjalle. Nuo kaikki kommentaattorit ovat kuitenkin luterilaisia. Olisi kiva saada tästä kirjasta nimenomaan katolisten teologien ja kirkonpalvelijoiden näkemyksiä. Itselläni ei riitä asiantuntemusta ottaa osaa niihin kiprakoihin jälkilöylyihin, joita katolisessa kirkossa on käyty tämän konsiilin päätyttyä jo 50 vuoden ajan. Itselleni Vatikaani II on tullut tutuksi kokouksen tärkeimpien asiakirjojen kautta. Olen lukenut Konstituutiot eli Vatikaani II:n tärkeimmät asiakirjat, jotka on käännetty suomeksi. Katolista katekismusta voidaan ilmeisesti pitää Vatikaani II:n hedelmänä. Senkin, 700-sivuisen opuksen, olen kahlannut läpi. Varsinkin tuo katekismus teki vaikutuksen. Hienoa teologiaa ja uskonoppia.

Anton kirjoittaa, että konsiilia seurasi kovat teologiset kiistat sen oikeasta tulkinnasta. Joidenkin teologien mukaan konsiili oli kuin vallankumous, jossa lähestulkoon syntyi uusi kirkko. Toisen näkemyksen mukaan konsiili on luontevassa, orgaanisessa jatkumossa kirkon 2000-vuotisen historian kanssa. Tätä jälkimmäistä linjaa kannattivat suuret paavit – Johannes Paavali II ja Benedictus XVI. Näin siis aina paavi Fransicukseen asti katolisessa kirkossa on ollut vallalla tuo jatkuvuutta korostava tulkinta. Kirjan lopussa Anton pohtii, miten paavi Fransicus suhtautuu Vatikaanin 2. konsiiliin.

Puhaltavatko katolisessa kirkossa nyt uudet tuulet? Ainakin minä sain sen käsityksen Antonin kirjasta, että Fransicus ei astele tuttuja jatkuvuuden teitä. ”Minä olen Vatikaani II”, niin kuin joku liberaali on kuvaillut Fransicusta. Usein sanotaan, että Vatikaanin II:n konsiilin tarkoitus oli päivittää kirkko, avata se missionaariseksi, armahtavaksi ja rakastavaksi. Media on yleisesti ottanut Fransicuksen lempipaavikseen – häneen yhdistetään kaikki uudistusmielisyys ja muutos, rakkaus ja armollisuus. Myös Anton esittää Fransicuksen tässä valossa. Olisi kuitenkin syytä korostaa, että tämä median näkökulma ei aivan vastaa totuutta: myös Johannes Paavali II ja Benedictus XVI korostivat aivan valtavasti armollisuuden ja missionaarisuuden merkitystä. Myös he vierailivat jatkuvasti orpojen ja sairaiden luona, ja pesivät vankien jalkoja. Tässä mielessä Fransicus kulkee Johannes Paavali II:n, Benedictus XVI:n ja monien edeltäjiensä tiellä. Tuolla tiellä Fransiscus on jatkuvuuden tiellä.

Vatikaanin II:n konsiili avasi katoliseen kirkkoon varmasti monia uudistuksen tuulia. Itse olen sitä mieltä, että jos puhutaan ”Vatikaani II:n hengestä” – niin kuin on usein tehty – ollaan harhateillä. Innokkaimpien ja levottomimpien kirkonuudistajien mielestä nykyään katolisessa kirkossa puhaltaa taas ”konsiilin henki”. Mielestäni on kuitenkin syytä painottaa, että todellisuudessa ei ole mitään ”Vatikaanin henkeä” tai ”konsiilin henkeä”, ja jos on, niin siitä pitäisi päästä eroon. On ainoastaan Pyhä Henki joka johdattaa yhtä, pyhää, apostolista ja katolista kirkkoa. Kyseessä on se sama Henki, Totuuden Henki, jonka Jeesus lupasi antaa opetuslapsilleen, jotta hän johdattaa heidät kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13).

Apostolien tekojen luvussa 15 kuvataan äärimmäisen tärkeää ”kirkolliskokousta”, tai vielä merkittävämpää, nimittäin apostolien kokousta. Sen kokouksen loppuraportissa pyhä Pietari yhdessä muiden apostolien kanssa toteaa näin: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa.” (Ap. t. 15:28.) Pietari vielä, samassa kokouksessa, kirkastaa kristillisen pelastusopin: ”Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät.” (Ap. t. 15:11.)

Tähän loppuun sopii lainaus paavi Johannes Paavali II:lta. Hän sanoi Vatikaanin II:n konsiilin kriitikoille, että emme voi olla luottamatta ”Herramme armoon, joka ilmeni viime aikoina sen Pyhän Hengen puheen kautta, jonka kuulimme kirkolliskokouksessa.” (s. 218.) Mielestäni konsiilin loppuraportit (Konstituutiot), joita Emil Anton kirjassaan esittää, ovat hienoja teologisia kirjoituksia. Ne ovat syntyneet tuhansien piispojen kovan keskustelun, työn ja tutkimisen ja rukouksen hedelmänä Pyhän Hengen johdatuksessa. Näin haluan uskoa. Oman vaatimattoman näkemykseni mukaan Vatikaanin II:n konsiili teki katoliselle kirkolle hyvää. Toivottavasti tuota kokousta tulkitaan tulevaisuudessakin jatkuvuuden näkökulmasta. Se on se paras ja rakentavin tulkintalinja. Emil Anton on tehnyt tärkeän kirjan tärkeästä aiheesta.