Tänään tuli kierrettyä kolmessa koulussa: Juhana Herttuan yhteiskoulussa, Klassikossa ja Teräsrautelassa. Kahdessa jälkimmäisessä olin muusikko Jukka Leppilammen kanssa. Hän veti hienot keikat. Nuoret tykkäsivät ja sanoma upposi. Jukalla on reipas, raikas, rohkea, vapaa, taiteellinen ja evankeliumia häpeilemätön tyyli.
Jukka puhui ja lauloi kauniisti yhteisöllisyydestä, identiteetistä ja persoonan arvosta. 'Avaa sisko silmäs, vedä veli henkeä ja kiidä maailman ääriin, mielesi raketilla.' Jukan laulujen ja välispiikkien keskellä unohdin itseni, kuuntelin vain ja mietin syntyjä syviä.
Ihmisellä on silmät, joilla on luonnollista katsoa maailmaa, muita ihmisiä. Silmillä voi katsoa vaikka mitä, paitsi itseään, ellei käytä peiliä. Me elämme yksilökeskeisessä kulttuurissa, jossa painotetaan itseensä katsomista ja itseensä keskittymistä. Tämähän on aika luonnotonta, jos mietimme, miten silmät toimivat. Niillä voi katsoa muita, mutta ei itseään. Ihminen on luotu elämään suhteessa toisiin ihmisiin, suuntaamaan katseensa lähimmäiseen. Suhteessa heihin me näemme itsemme. Sananlaskussa sanotaan, että ’vedenkalvossa ihminen näkee kasvonsa, veljessään sydämensä.’ Meidän identiteetti ja persoona tulee esille vain silloin kun me annamme itsemme muiden avuksi, tai silloin kun me vaan eletään suhteessa toisiin ihmisiin esim riitelemällä, työskentelemällä, hengaillen tai vaikka unelmoiden heidän kanssaan. Miehestä tulee mies suhteessa naiseen, suhteessa veljeensä, suhteessa vanhempiinsa ja suhteessa muihin ihmisiin. Sama koskee naisia, lapsia, vanhuksia ja kaikkia ihmisiä.
Meistä tulee Jumalan kuvia vain kun me elämme suhteessa Jumalaan. Me olemme hänen peilinsä, joille Hän kirkastaa kasvonsa. Vain silloin, kun meillä on suhde Häneen, vain silloin me voimme peilata hänen kirkkauttaan maailmaan. Ihminen siis elää kutsumuksensa ja sisimmän identiteettinsä mahdollisuudet todeksi silloin kun hän elää suhteessa lähimmäiseensä ja Jumalaan. Hän menettää kaiken silloin kun hän keskittyy yksilökeskeisesti vain itseensä.
Puhun aika usein Herran siunauksesta. Tuo siunus on vanhin meille säilynyt Raamatun teksti. Vuonna 1986 löydettiin Jerusalemista muinaisesta Hinnonin laakson hautaluolasta kaksi amulettia. Molempiin amuletteihin oli kaiverrettu sama teksti, Herran siunaus, 4. Moos. 6. Arkeologit ajoittivat amuletit 600-700luvuille eKr. Tänäänkin, ja jo yli 3000vuoden ajan, uskovaiset ovat siunanneet itsensä eli seurakunnan tuolla siunauksella. Herran siunaus ei siis ole mikään ohimenevä muotijuttu, vaan siinä on jotain ikuista. Siinä on jotain, mikä on ihmiselle äärimmäisen tärkeätä. Ehkä pointti on se, että siinä on avain ihmisen identiteetille Jumalan kuvana: Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa, Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos välittömästä palautteesta.