Gran Torino ja nuorisokulttuuri

Kävin eilen katsomassa Clint Eastwoodin Gran Torinon, jonka nettisivut ja traileri löytyy tästä. Walt (Clint) on leffan pääosaa esittävä eläkkeelle siirtynyt rasistinen äijä pikkuisesta keskilännen kylästä. Lähes kaikki valkoiset ovat muuttaneet kylästä pois ja heidät on korvattu mustilla ja keltaisilla pakolaisilla Aasiasta ja Afrikasta. Waltin vaimo on kuollut, ja nykyään Walt ei tule toimeen aikuisten lapsiensa, saatikka lastenlapsiensa kanssa. Hän on katkeroitunut ja iloton ukko, joka ei näe muuta kuin virheitä ympärillään. Lopulta hän taipuu tutustumaan taiwanilaisiin naapureihin. Hän jopa ystävystyy näiden kanssa. Naapurit kutsuvat Waltin grillijuhliin. Noissa juhlissa on eräs vanha ja viisas poppamies, joka päätyy ”lukemaan” Walttia kuin avointa kirjaa. Tämän myötä mies alkaa muuttua pikkuhiljaa.

Leffa kuvaa sitä kuinka taantumuksellinen ja rasistinen Walt löytää lopulta enemmän ystävyyttä ja ymmärrystä taiwanilaisten pakolaisten kuin omien sukulaistensa, lapsiensa ja lastenlapsiensa parista. Leffassa kuvataan mahtavalla tavalla sivupääosaa esittävän Thaon nuoruutta. Walt antaa tuolle syrjäytyneelle ja aralle pojalle mahdollisuuden ja sen myötä tuosta pojasta kasvaa sankari, joka ei painostuksesta huolimatta liity rikollisjengiin, vaan ottaa itsestään vastuun, tarttuu mahdollisuuteen ja nousee vaikeista olosuhteista pinnalle. Walt laittaa pojan töihin, siivoamaan ja rakentamaan naapurustoa. Jengit levittävät toivottomuutta, Thao raivaa puutarhaa, rakentaa naapurin kattoa, uusii rännin jne. Hän saa elämälleen merkityksen, jota naureskelevista jengeistä ei löydy.

Leffa on Eastwoodin tyyliin aika tyly, siinä on rumaa kieltä ja rasistisia vitsejä. Nuorisotyötä tekevänä kiinnitin huomiota siihen, miten Clint käsittelee nuorisokulttuuria. Sitä yksinkertaisesti pistetään aika halvalla. Leffassa on kohta jossa valkoinen nainen kaataa vahingossa ostoksensa. Nuorisojoukko kulkee hänen ohitseen ja heittää jonkun ”hyvän” läpän – kukaan ei auta, paitsi Thau. Muinaisten arvojen mukaan lapsien ja nuorten tulee kunnioittaa vanhempiaan. Nyt kuvio näyttää kääntyneen toisin päin eli nuoret olettavat aikuisten hyppivän heidän pillinsä mukaan. Jos vanhempi ei hypi, häntä pidetään kalkkiksena, joka on aikansa elänyt.
On aivan totta, että me elämme nuorisokulttuuria ihailevassa kulttuurissa. Pitää vain muistaa, että jos nuoret halveksivat vanhuksia, he joutuva eräänä päivänä, heidän itsensä vanhentuessa, kestämään itsehalveksuntaa. Vaihtoehtoisesti heistä ei kasva koskaan aikuisia, vaan he pysyvät ikuisina pikkupoikina ja pikkutyttöinä. Tuollaisista tapauksista ei kasva koskaan vastuullisia, rohkeita ja viisaita aikuisia, jotka olisivat kunnioituksen arvoisia.

Walt rikkoo tämän kulttuurin etiketin. Hän ei kumarra nuorisojengeille, hän ei arvosta sen porukan sankareita. Kuitenkin Walt itse päätyy nostamaan jengistä ulosjääneen Thaon jaloilleen. Hän antaa pojalle käytännössä tulevaisuuden ja toivon, työpaikan, miehenmallin, arvostuksen, ja lopulta jopa kalleimmat aarteensa eli Korean sodasta ansaitsemansa sankarin mitalin ja koko kylän ja perintökunnan himoitseman auton, Ford Gran Torino 72:n. Lopulta Walt antaa jopa henkensä näiden pakolaisten tulevaisuuden ja elämän puolesta ikään kuin Kristuksen esikuvan mukaisesti. Omille valkoisille perijöilleen, lapsilleen ja lapsenlapsilleen, hän ei taida antaa juuri mitään.

Mielestäni nuorisopappien tulisi nähdä tämä leffa. Se kertoo tärkeitä asioita meidän kulttuurista. Sitä paitsi, siinä kuvataan Waltin katolilainen perhepappi lopulta erittäin hyvässä valossa. Tuo pappi ei jätä lampaitaan, hän tulee heidän perässään vaikka kapakkaan. Hän pitää kiinni uskostaan, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, hän itsepintaisesti elää ihmisten keskellä, eikä piiloudu omiin piireihinsä. Aluksi Walt halveksii tuota pappia ja pitää häntä ’juuri pappisseminaarista valmistuneena, 27-vuotiaana neitsyenä’, mutta leffan loppua myöten käy selväksi, että tuo pappi on myös Waltin arvostuksen arvoinen.

Nuorisopappina saan jatkuvasti huomata, että nuorissa on helmiä, suuria lupauksia, suuria kasvavia sankareita. Näitä kavereita pitää tukea paljon. Varsinkin ne nuoret, jotka nousevat vaikeista olosuhteista, varsinkin he tarvitsevat tukea. Toivon liekkiä pitää vahvistaa. Kaikenlainen nuorisokulttuuri ei kuitenkaan ansaitse kunnioitusta.

Eräänä iltana keskustelin erään nuorisoporukan kanssa. Yksi koviksen maineessa oleva poika totesi jostain syystä uhmakkaasti, että 'ei tytöissä ole mitään arvostettavaa.' Olisi hyvä miettiä, miksi moni tyttö roikkuu porukassa tai seurustelee nuorten kanssa, jotka sanovat, että tytöissä/naisissa ei ole mitään arvostettavaa. Tuollaisessa suhteessa tyttö hankkii itselleen vain ongelmia, ja monien pettymysten myötä, hän ehkä alkaa vihaamaan miehiä - tämän myötä taas menetetään mahdollisuudet hvyään parisuhteeseen. Pelissä on siis aika paljon ja tämän vuoksi kannattaa kuunnella ja ottaa vakavasti, mitä nuoret ajattelevat, puhuvat ja tekevät, ja mihin suuntaan nuorisoulttuuri on menossa.

Ei ole mitään järkeä tai syytä kumartaa nuorisokulttuurille, joka ihailee väkivaltaa, kannustaa nais- tai/ja miesvihaan tai halveksii vanhempia, tai joka ylipäänsä vastustaa elämää, uskoa, rakkautta ja toivoa. Waltin esimerkin mukaisesti ei tuollaisille tyypeille kannata antaa perintöä. Hatun nosto kuuluu niille nuorille, jotka yrittävät, jotka nousevat huonoista olosuhteista huolimatta ja tekevät jotain rakentavaa, tai ainakin haluvavat tehdä jotain rakentavaa.