torstai 22. toukokuuta 2014

Sankarit ja huijarit Karmelin Israel-kongressissa



Viikonloppuna (23.–25.5) Mikaelin seurakunnalla on Karmelin järjestämä Israel-kongressi Virtaa Siionista! Mukana on erittäin mielenkiintoinen ja tasokas puhujakaarti. Pääpuhujana on Israelista eversti evp. Orly Gal, joka kertoo johtamansa järjestön työstä terrorismin uhrien parissa. Åbo Akademin opettajia on hyvin paikalla.
Itse pidän lauantaina opetuskanavan huijareista ja sankareista Kuninkaiden historiassa. Tervetuloa mukaan! Pienenä maistiaisena katsotaan, oliko kuningas Jerobeamissa sankari- vai huijariainesta (1. Kun. 12-13). Kun legendaarinen kultakuningas Salomo kuoli, valtaistuimelle istuutui hänen poikansa Rehabeam. Tuolloin Israelin kansa saapui Jerobeam-nimisen oppositiojohtajan kanssa uuden kuninkaan, Rehabeamin, luo vaatimaan verotuksen ja pakkotyön vähentämistä. Nuori Rehabeam pohti hetken ja lupasi heille raipan sijaan piikkiruoskaa! Machotyyli ei kuitenkaan toiminut. Israelin 10 heimon mitta tuli täyteen (1. Kun. 12:15–16):

”Kun israelilaiset näkivät, että kuningas ei välittänyt heidän pyynnöstään, he sanoivat hänelle näin: ’mitä meillä on tekemistä Daavidin kanssa? Vieras on meille Iisain poika. Palatkaa majoillenne, Israelin miehet! Pidä itse huoli asioistasi, Daavidin suku!’”

Israelin kuninkaaksi nousi protestijohtaja Jerobeam. Uusi Israel oli inhimillisesti katsottuna paljon voimakkaampi kuin Juuda – Daavidin dynastia. Israel 10 heimonsa kanssa oli paljon väkirikkaampi kuin Juudan kuningaskunta, johon kuului vain kaksi heimoa. Israelissa oli suurkaupungit Megiddo, Hasor, Dan, suuret ja hedelmälliset laaksot, hyvät kulkuyhteydet, Galilean järvi ja pitkälti Välimeren rantaviivaa eli meriliikennekin oli hallussa. Kyllähän Israel ilman Daavidia pärjäisi?
Ongelmia oli edessä. Israel oli aina levottomampi kuin Juuda. Israel, kaikesta sen inhimillisestä rikkaudestaan huolimatta, kesti historian näyttämöllä vain 200 vuotta (920–720), kun taas Juuda sinnitteli yli 400 vuotta (1000–580). Juudan salaisuus löytyi sen hengellisistä juurista. Se oli aina konservatiivisempi ja hitaampi muutoksille kuin Israel. Juudassa oli 400 vuoden aikana vain yksi dynastia, Daavidin dynastia. Israelissa oli sen 200-vuotisen historian aikana 10 dynastiaa, joista pisin kesti 100 vuotta! Israelissa oli historiansa aikana neljä eri pääkaupunkia: Sikem, Penuel, Tirsa ja Samaria. Juudassa vain yksi, Jerusalem. Jälkipolvien lopunajan toiveet eivät kohdistu yhteenkään Israelin kuninkaaseen tai dynastiaan. Yhteenkään Israelin pääkaupunkiin ei ole liitetty suuria lopunajan toiveita. Sen sijaan Juudassa ollut Daavidin dynastia ja Jerusalem ovat aina kuuluneet lopunajan profetioihin.
Historia osoittaa, että Jerobeamin irtiotto, skisma, Daavidin pojan ja Jerusalemin kanssa, ei ehkä kuitenkaan ollut fiksu valinta. Niin kuin vanhassa viisaudessa sanotaan: on helppo rikkoa, vaikea rakentaa. On helppo protestoida.

Israelin uus-vanhat uhripaikat ja uskontunnustus
Kun Jerobeam nousi kuninkaaksi, hän pelkäsi, että israelilaiset palaisivat takaisin Juudan helmaan, jos he ”kirkkovuoden” mukaisien pyhiinvaellusjuhlien aikoina (pääsiäisenä, helluntaina ja lehtimajajuhlina) tekisivät pyhiinvaelluksia Jerusalemin temppeliin. Niinpä (1. Kun. 12:28-29):

Kuningas mietti tätä ja teetti sitten kaksi kultaista sonninpatsasta. Hän sanoi kansalleen: 'Turha teidän on käydä Jerusalemissa saakka. Tässä, Israel, on Jumalasi, joka toi sinut Egyptin maasta!' Hän sijoitti toisen sonnin Beteliin ja toisen Daniin.”

Tarkkaavainen raamatuntuntija huomaa huijauksen. Tämä Jerobeamin uskontunnustus kuuluu vastakaikuna Israelin pyhästä historiasta. Muinoin Mooseksen viipyessä teillä tuntemattomilla Herran vuoren pimeyden keskellä (2. Moos. 24:12–18; 32:1), kansa oli vaatinut ylipappi Aaronilta hengellistä ohjausta. Niinpä arvovaltainen Aaron, joka on Israelin kaikkien pappien kantaisä, keräsi kansalta kultaa ja valoi siitä sonnipatsaan (2. Moos. 32:4–6). Eikä tässä vielä kaikki. Tuon kultaisen sonnipatsaan nähdessään kansa tunnusti uskonsa (2. Moos. 32:4): ”Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä!” Tämä kansantunnustus on ihan sama kuin nyt Jerobeamin tunnustus. Ehkä Jerobeam halusi kierolla tavalla johdattaa Israelin sille alkuperäiselle ja aidolle uskolle.., joka ei ollut sidottu Daavidiin ja Jerusalemiin? Hän haki (omaehtoisesti) tukea Israelin pyhästä historiasta, jopa oikein ylipappien kantaisältä, Aaronilta, ja kansan varhaisista uskomuksista. Olennaista on myös, että Jerobeam – neuvokkaana miehenä – keksi sijoittaa nuo kaksi kultaista sonniaan Beteliin ja Daniin. Nämä paikat muistettiin niiden ”raamatullisesta” historiastaan. Betel oli paikka, jossa Jaakob (Israelin kantaisä) oli kohdannut Jumalan, jossa enkelit olivat kulkeneet tikapuita pitkin. Dan oli vanha pappiskaupunki.
                      Näillä kieroilla ratkaisuillaan Jerobeam pelasti itsensä ja saavutti poliittista menestystä. Hän hallitsi Israelia pitkään, yli 20 vuotta. Hän pelasti itsensä mutta hän johdatti koko kansan luopumuksen tielle. Oliko hän huijari vai sankari? Se riippuu siitä, miltä katsontakannalta asiaa tarkastellaan. Tietysti Raamatun valossa hän oli huijari par excellence.

torstai 15. toukokuuta 2014

Paholaisen häviö - sormuksilla, loitsuilla, yrttihoidoilla, kalan sapella, vai Kristuksen nimessä?



Ohessa tekstini, joka julkaistaan Helsingin Raamattukoulun lehdessä. Olen pitkin viime syksyä ja kuluvaa kevättä kirjoittanut kansantajuista kirjaa siitä, mitä varhaiset kristityt ajattelivat ja uskoivat henkivalloista. Tämä blogi valaisee yhtä pientä osaa tulevan kirjani sisällöstä.
----------------

Se on tutkittu juttu, että ihmeillä, varsinkin parantamisilla ja pahojen henkien karkottamisilla eli eksorkismeilla oli merkittävä vaikutus evankeliumin leviämisessä ensimmäisten kolmen vuosisadan aikana. Tämä näkyy jo Paavalin kirjeissä (Room. 15:18–19; 2. Kor. 12:12; Ap. t. 15:12), mutta myös varhaisten kirkkoisien kirjoituksissa. Esimerkiksi Justinos Marttyyri kirjoittaa 150-luvulla näin (2. Apol. 6):
”Monet meistä kristityistä ajavat pahoja henkiä ulos monista näiden vaivaamista ihmisistä koko maailmassa sekä myös teidän kaupungissanne Jeesuksen Kristuksen nimessä, hänen, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana. Tekemällä voimattomaksi ja ajamalla ulos ihmisiä vallassaan pitäneitä pahoja henkiä he ovat parantaneet ja vielä nytkin parantavat niitä, joita ketkään muut henkienmanaajat eivät loitsujen ja rohtojen käyttäjät ole kyenneet parantamaan.”
Eusebius kirjoitti Kirkkohistoriansa 300-luvun alussa. Siinä hän sattumoisin luettelee Rooman seu­rakunnan työntekijät ja vapaaehtoiset vuodelta 250 (Kirkk. Hist. 6. 43:11). ”Rooman seurakunnassa oli 46 presbyteeriä, seitsemän diakonia, seitsemän ali­dia­ko­nia, 42 akoluuttia (kirkon palvelijaa), 52 eksorkistia..” Eksorkisteja oli enemmän kuin pappeja! Alkukristityt ottivat pimeyden henkivallat tosissaan, samoin he uskoivat, että Jeesus Kristus on kaikkien valtojen voittaja ja Herra.
Kirjoittaessani kirjaa Henkivalloista kiinnitin huomiota siihen, kuinka Jeesus oli tyyliltään ainutlaatuinen aikansa eksorkistien joukossa. Edes Jeesuksen vastustajat eivät kiistä hänen kykyään ajaa pois demoneita. He vain väittävät hänen toimivan väärässä hengessä (Luuk. 11:15): ”Belsebulin, itsensä pääpaholaisen avulla hän pahoja henkiä karkottaa.” Jeesus vastaa tähän ”väärin sammutettu” -syytökseen esittämällä vastustajilleen tiukan kysymyksen (Luuk. 11:19–20):
Jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä kar­kottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormeilla, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.”
Kannattaa kiinnittää huomio tuohon ”Jumalan sormeen”, jolla Jeesus karkottaa demoneita. Tässä näyttää nimittäin olevan viittaus Mooseksen ja Egyptin noitien taistoon, joka löytyy Raamatun exoduskertomuksesta. Tuolloin faaraon hovin loitsijat olivat olleet aivan avuttomia Mooseksen edessä. He olivat vain todenneet, että Mooses oli ylivoimainen, sillä Jumala oli hänen kanssaan (2. Moos. 8:15): ”Yk­sin Jumalan sormi voi tehdä tämän.” Jos Jeesus esittäytyy uutena Mooseksena, joka karkottaa demoneita ”Jumalan sor­mel­la”, niin silloin vastavuoroisesti, hänen vastustajansa näyttäytyvät uusina ”faaraon loitsijoina” (2. Moos. 8:12–15).
Tällainen tulkinta ei ole aivan tyhjästä temmattu, nimittäin toisen temppelin ajan kirjalliset eksorkismikertomukset paljastavat, että juutalaisten manauksiin liittyi roimasti magiaa ja loitsuja. Jeesukselta moiset taianomaiset metodit puuttuvat tyystin. Hän käyttää Jumalan sormea. Josefus – ensimmäisen vuosisadan juutalainen historioitsija – kertoo, että juutalaiset us­koi­vat ruudanlehden karkottavan pahoja henkiä (Bell. 7:183):
”…tätä kasvia tavoitellaan sen sisältämän voiman vuoksi; sillä kun sitä pannaan sai­rai­den ihmisten päälle, se karkottaa nopeasti pois demoneiksi kutsutut pahojen ih­mis­ten henget, jotka menevät eläviin ihmisiin ja tappavat heidät, ellei apua saada ajoissa.”
Tällaiset demoneihin tepsivät juurihoidot muistuttavat magiaa. Juutalaisessa Riemuvuosien kirjassa väitetään Noo­an saaneen tietoja, kuinka valmistaa lääkkeitä, jotka suojaavat demoneilta ja niiden vai­ku­tuk­sil­ta (Riem. 10:10–12). Apokryfien joukossa olevassa Tobitin kirjassa kerrotaan, miten ”salapuvussaan” esiintyvä enkeli Rafael opastaa Tobiaa, kuin­ka ka­lan sisäelimistä saa piruihin purevia rohtoja (Tob. 6:8): ”Sydäntä ja maksaa käytetään silloin, kuin miestä tai naista vaivaa riivaaja tai paha henki. Kun niitä poltetaan hänen edessään, hän pääsee eroon vaivastaan eikä henki enää koskaan kiusaa häntä.” Myöhemmin kun kohtalonhetki koitti, Tobia muisti suojelusenkelinsä eksorkismiopit. Niinpä hän (Tob. 8:2–3)
”meni laukulleen, otti sieltä kalan maksan ja sydämen ja asetti ne suit­su­ke­as­ti­aan hiil­lok­selle. Kalasta nouseva katku pysäytti pahan hengen, ja se ryntäsi pois ja pakeni Egyp­tin perukoille saakka. Mutta Rafael lähti perään, otti sen siellä kiin­ni ja pani sen oi­tis jaloistaan kahleisiin.”
Toisin kuin Tobia Jeesus ei milloinkaan pahoja henkiä karkottaessaan konsultoinut enkeleitä. Jeesus ei myöskään käyttänyt eläinten sisäelimiä tai polttanut suitsukkeita. Jeesuksen ominaistyyli kirkastuu, kun luemme Josefuksen kertomuksen siitä, kuinka juutalainen Eleasar ajoi pois pahan hengen eräästä miehestä (Josefus, Ant. 8:47–48):
”Eleasar asetti riivatun miehen nenään sormuksen, jonka sinetin alla oli eräs Salomon määräämistä juurista. Kun mies sitten haistoi sen, veti Ele­a­sar demonin ulos miehen sieraimista. Samalla mies kaatui maahan ja Ele­asar vannotti demonia enää palaamasta mieheen. Hän mainitsi Sa­lo­mon nimen ja resitoi tämän valmistamia loitsuja.”
Tämä on muuten ainut selkeä manauskertomus, josta Josefus kertoo laajassa tuotannossaan. Näyttää vahvasti siltä, että Jeesuksen aikaisessa juutalaisuudessa vaikutti vain joitain yksittäisiä manaajia, eksorkisteja. Jos otamme lukuun kaikki toisen temppelin ajan ylöskirjatut eksorkismi-ihmeet, niin Jeesuksen nimissä on eksorkismeja enemmän kuin kaikilla muilla yhteensä! Samoin Jeesuksen aikalaisten manaajien toimintatavat loitsuineen, sormuksineen, kalan maksoineen, suitsukkeineen ja juurihoitoineen erosivat selvästi Jeesuksen tyylistä, jota leimasi yksinkertaisuus ja helppous. Jeesus seisoo aivan eri sarjassa, sillä hän karkotti pahoja henkiä ”Jumalan sormella”, näin osoittaen, että ”Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.”
Tiedämme, että Jeesuksen aikaan juutalaisilla oli tapana käskeä pahoja henkiä jonkun suuren auktoriteetin nimissä. Kuningas Salomon nimeä käytettiin paljon, koska hänet yhdistettiin pahojen henkien voittajaan. Kohdatessaan demoneita ja riivattuja ihmisiä Jeesus ei kuitenkaan vedonnut kenenkään nimeen. Hän vain yksinkertaisesti käs­ki demoneita (Mark. 9:25): ”Mykkä ja kuuro henki, minä (egō) käs­ken sinua: Lähde pojasta..” Juuri tuo Jeesuksen ”minä” on hänen yliluonnollisten voimiensa läh­de. Jeesus ei eksorkismeissaan kiinnitä huomiota Isä Jumalaan tai Pyhään Henkeen, vaan itseensä: ”Minä käsken sinua.” Kenenkään muun ei tiedetä toimineen vastaavalla tavalla.
Jos Jeesus epäsuorasti vertasi ai­kansa eksorkisteja faaraon hovin loitsijoihin, niin tuo vertaus ei olisi ollut aivan niin kaukaa haettu, kuin voisi äkkiseltään kuvitella. 150-luvulla kirjoittanut Justinos Marttyyri kertoo oman aikansa juu­talaisista eksorkisteista. Hänen näkemyksensä on varmasti poleeminen ja tarkoitushakuinen, mut­ta Josefuksen antamien todisteiden valossa, Justinus Marttyyri taitaa olla osittain oikeassa (Just. Mart. Dial. Tryf. 85):
”Jos te ajatte ulos pahoja henkiä kaikkien keskuudessanne vaikuttaneiden ku­nin­kai­den, hurskaiden, profeettojen tai patriarkkojen nimissä, yksikään niistä ei tule ala­mai­sek­si. Mutta silloin, jos joku teistä ajaa pahoja henkiä ulos Aabrahamin, Iisakin ja Jaa­ko­bin Jumalan nimissä, ne saattavat tulla alamaisiksi. Teidän eksorkistinne käyttävät pa­hoja henkiä ulos ajaessaan samoja keinoja kuin pakanat, suitsukkeita ja kahleita.”
Lähteidemme mukaan kristityt kyllä karkottivat pahoja henkiä – jopa paljon enemmän ja paljon tehokkaammin kuin ketkään muut – mutta he eivät käyttäneet tavanomaisia konsteja ja työvälineitä: suitsukkeita, kahleita, kalan maksaa, loitsuja, sormuksia tai juurihoitoja. Niin kuin Justinos Marttyyri todistaa, he karkottivat demoneita Jeesuksen Kristuksen nimessä (Dial. Tryf. 30:3):
”..Nykyäänkin ne tottelevat meitä, kun ajamme nii­tä ulos Jeesuksen Kristuksen nimessä.. myös pahat henget tottelevat hänen ni­me­ään..”
Varhaiset kristityt ottivat pimeyden henkivallat tosissaan. Nykyään on toisin. Jos 250-luvulla pelkästään Rooman seurakunnalla oli 52 eksorkistia, niin nykyään koko Suomen maassa luterilaisella kirkolla ei taida olla yhtä ainuttakaan virallista ja valtuutettua eksorkistia. Sen sijaan meedioiden, noitien, pakanallisen henkisyyden, horoskooppien ja ennustajien suosio kasvaa kansan syvissä riveissä kovaa vauhtia. En vaadi, että luterilaiseen toimituskäsikirjaan pitäisi saada rukouskaava riivattuja varten, mutta olen sillä kannalla, että eksorkismiin tulisi kouluttaa ja valtuuttaa asiantuntevia ihmisiä. Mainittakoon, että katolisessa kirkossa on jokaisessa hiippakunnassa piispan valtuuttama eksorkisti. Samoin helluntaipuolella nämä asiat otetaan tosissaan.
Luojan kiitos Raamattu puhuu pimeiden, langenneiden henkivaltojen lisäksi myös hyvistä henkivalloista, Herran sanansaattajista ja suojelusenkeleistä. Enkelit kuuluvat olennaisesti kristilliseen uskoon. Heistä voit lukea enemmän tulevasta Henkivallat –kirjastani, jonka Perussanomat julkaisee kesän kuluessa.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Kuolemasta puheen ollen..


Keskiaikaisen kirkonkelloon oli kaiverrettu sanat: ”Jokainen lyönti sattuu, viimeinen tappaa.” Italian Firenzessä, Santa Maria Novellan kirkossa lepää luuranko krusifiksin juurella (ks. oheinen kuva). Vieressä on hänen terveisensä meille eläville: ”Mitä sinä olet nyt, minä olin kerran. Mitä minä nyt olen, sinä kerran tulet olemaan.” Elämä maan päällä loppuu tosiaan siihen jännittävimpään hetkeen. Mitä on rajan takana? Se selviää vasta seuraavassa jaksossa. Taivas, helvetti, tyhjyys, maatuminen? Joka tapauksessa kuolemaan liittyy valtavan suuria yllätyksiä, jännitystä ja salaisuuden paljastuminen. Parhaillaan helvetin pelko voi pitää meidät hyvässä mielessä jännityksessä ja liikkeessä tällä puolen tuonenvirtaa. Nyt kun vielä aikaa on, niin kannattaa elää uskossa ja toivossa, tehdä sovinto muiden kanssa ja elää muutenkin siivosti.

Pidän parin viikon päästä Helsingin Raamattukoululla luennon Monimuotokurssilla Jeesus Sirakin pojan viisaudesta – eli Apokryfikirjojen joukossa olevasta Sirakin kirjasta. Se on erittäin mielenkiintoinen teos, joka kertoo paljon 200-luvun eKr. juutalaisten lainopettajien näkemyksistä. Kerron nyt vain ihan valikoidusti, mitä tämä lainopettaja Jeesus Sirakin poika aprikoi kuolemasta. Kuolema nimittäin kummittelee hänen ajatustensa taustalla aika usein. Jeesus Sirakin poika on maanläheinen (Sir. 10:9-11):
”Miksi kerskailee tomu ja tuhka, jonka ruumis mätänee jo ennen kuolemaa? Pitkä sairaus pitää lääkäriä pilkkanaan; tänään kuningas, huomenna kuollut! Kun ihminen kuolee, hänet ottavat vastaan madot, käärmeet ja kärpäset.”
Mieleen tulee Martan sanat Jeesukselle, joka halusi avata neljättä päivää kuolleen Lasaruksen haudan (Joh. 11): ”Herra, hän haisee jo.” Juutalaisten usko kuolleiden ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään kehittyi hiljalleen toisen temppelin aikana. Ylösnousemususko löytyy selvästi jo Vanhan testamentin nuorimmista kirjoista (Dan. 12; Hes. 37). Ensimmäisen vuosisadan fariseukset uskoivat voimakkaasti ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään: tulevaan maailmaan (ha-olam ha-ba). Saddukeukset olisivat taas kannattaneet sitä näkemystä, joka tulee esille Sirakin kirjasta. He näyttävät uskoneen, että kuolema on kaiken loppu. Sirakin kirjasta ei löydy selvää uskoa kuolleiden ylösnousemukseen, taivaasta tai helvetistä. Sir. 38:21–23:
”Älä unohda tätä: ei kuollut palaa etkä sinä häntä auta. Itsellesi vaan teet vahinkoa. Muista hänen osaansa. Se on sinunkin osasi: ’Eilen minä, tänään sinä.’ Kun kuollut on saanut levon, levätköön hänen muistonsakin. Tyynny siis, kun hänen henkensä on poissa.”
Sirakin kirjassa sanotaan, että ”tuonelasta ei nautintoja löydy” (Sir. 14:16). Siellä ei voi valittaa elämänosastaan (Sir. 41:4). Tuonelassa eivät kuolleet ylistä Jumalaa. Vain elävät ylistävät häntä (Sir. 17:27–28). Apokryfikirjoista 1. Makkabealaiskirja näyttää myös kannattavan tällaista näkemystä, jossa kuolleista jää jäljelle vain kaunis muisto (1. Makk. 2:49–70), mutta sitten 2. Makkabealaiskirja kertoo jo paljon juutalaisten uskosta kuolleiden ylösnousemukseen (2. Makk. 7). Kyllä Sirakin kirjastakin löytyy jonkinnäköinen usko elämän ikuisuuteen (Sir. 37:25): ”Ihmisellä on elinpäiviä vain rajallinen määrä, mutta Israelin elinpäivien määrä on rajaton.” Raamatun sivuilla näemme, kuinka uskonkäsitys hiljalleen muokkaantuu ja kirkastuu. Vanhaa ei hylätä, mutta se tulkitaan Uuden näkökulmasta. Uudessa testamentissa ylösnousemususko ja usko kuolemanjälkeiseen elämään on jo aivan selvä asia.

Sirakin kirjassa opetetaan, että kuoleman pitäisi innostaa meitä elämään täysillä tämä lyhyt aikamme. Sir. 14:12–13: ”Muista, että kuolema ei viivytä tuloaan eikä tuonelan säädöksestä kerrota sinulle. Ennen kuin kuolet, tee ystävällesi hyvää, annan hänelle sen mukaan kuin voit.” Tämä ajatus näkyy monessa kohtaa, myös Jeesus Nasaretilaisen opetuksessa. Maailman rikkauksia ei voi viedä mukanaan kuoleman rajan taa. Kaikki jää tänne. Siksi tämän maailman aarteisiin ei kannata takertua. Jeesus puhuu siitä, että kannattaa hankkia aarre taivaan varastoihin.
Kuolema tulee, se on varma, niin köyhän niin kuin rikkaan luo (Sir. 40:2–5):
”Jokaista huolettaa, jokaisen sydäntä kalvaa se, mikä kerran on edessä: kuolinpäivä. Se, joka istuu loisteliaalla valtaistuimella, ei eroa siitä, joka kyyhöttää tomussa ja tuhkassa, se, joka kantaa purppuraviittaa ja kruunua, ei eroa siitä, joka kantaa rohdinpaitaa. Kumpikin tuntee vihaa ja kateutta, huolta ja ahdistusta, pelkää kuolemaa..”
Sirakin kirjassa sanotaan kuitenkin toisaalla, että kuolemaa ei pidä pelätä tai murehtia, sillä se on kaikkien vääjäämätön osa. Sir. 41: ”Älä pelkää kuolemaa, vääjäämätöntä osaasi. Muista, että se on yhteinen menneille ja tuleville.” Elämän rajallisuuden tiedostaminen on suurta viisautta (Sir. 7:36) [18:20–22]: ”Mitä teetkin, muista tulevaa loppuasi, niin et milloinkaan tee syntiä” Mishnassa Rabbi Eliezer sanoo näin (m. Abot 2:10): ”Tee parannus päivää ennen kuin kuolet.” Tällaisessa (laskelmoivassa) toiminnassa onnistui se ristin ryöväri, joka viimeisillä hengenvedoillaan kääntyi Jeesuksen puoleen ja sanoi, ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Lähestyvä Dead line todella saa ihmeitä aikaan, mutta ongelma kuoleman suhteen on vain siinä, että ihminen ei tiedä, milloin hänen päivänsä ovat luotetut, milloin on se lopullinen DL. Se voi olla tänään.
Juuri tästä kuolemanvakavasta asiasta Jeesus piti tiukan ja ajankohtaisen opetuksen. Eräs rikas mies sai suuren sadon. Niinpä hän kokosi kaiken suureen varastoonsa ja totesi itsekseen:
”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!’ Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut – kenelle se joutuu?’”