Paholaisen häviö - sormuksilla, loitsuilla, yrttihoidoilla, kalan sapella, vai Kristuksen nimessä?

Ohessa tekstini, joka julkaistaan Helsingin Raamattukoulun lehdessä. Olen pitkin viime syksyä ja kuluvaa kevättä kirjoittanut kansantajuista kirjaa siitä, mitä varhaiset kristityt ajattelivat ja uskoivat henkivalloista. Tämä blogi valaisee yhtä pientä osaa tulevan kirjani sisällöstä.

----------------

Se on tutkittu juttu, että ihmeillä, varsinkin parantamisilla ja pahojen henkien karkottamisilla eli eksorkismeilla oli merkittävä vaikutus evankeliumin leviämisessä ensimmäisten kolmen vuosisadan aikana. Tämä näkyy jo Paavalin kirjeissä (Room. 15:18–19; 2. Kor. 12:12; Ap. t. 15:12), mutta myös varhaisten kirkkoisien kirjoituksissa. Esimerkiksi Justinos Marttyyri kirjoittaa 150-luvulla näin (2. Apol. 6):

”Monet meistä kristityistä ajavat pahoja henkiä ulos monista näiden vaivaamista ihmisistä koko maailmassa sekä myös teidän kaupungissanne Jeesuksen Kristuksen nimessä, hänen, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana. Tekemällä voimattomaksi ja ajamalla ulos ihmisiä vallassaan pitäneitä pahoja henkiä he ovat parantaneet ja vielä nytkin parantavat niitä, joita ketkään muut henkienmanaajat eivät loitsujen ja rohtojen käyttäjät ole kyenneet parantamaan.”

Eusebius kirjoitti Kirkkohistoriansa 300-luvun alussa. Siinä hän sattumoisin luettelee Rooman seu­rakunnan työntekijät ja vapaaehtoiset vuodelta 250 (Kirkk. Hist. 6. 43:11). ”Rooman seurakunnassa oli 46 presbyteeriä, seitsemän diakonia, seitsemän ali­dia­ko­nia, 42 akoluuttia (kirkon palvelijaa), 52 eksorkistia..” Eksorkisteja oli enemmän kuin pappeja! Alkukristityt ottivat pimeyden henkivallat tosissaan, samoin he uskoivat, että Jeesus Kristus on kaikkien valtojen voittaja ja Herra.

Kirjoittaessani kirjaa Henkivalloista kiinnitin huomiota siihen, kuinka Jeesus oli tyyliltään ainutlaatuinen aikansa eksorkistien joukossa. Edes Jeesuksen vastustajat eivät kiistä hänen kykyään ajaa pois demoneita. He vain väittävät hänen toimivan väärässä hengessä (Luuk. 11:15): ”Belsebulin, itsensä pääpaholaisen avulla hän pahoja henkiä karkottaa.” Jeesus vastaa tähän ”väärin sammutettu” -syytökseen esittämällä vastustajilleen tiukan kysymyksen (Luuk. 11:19–20):

”Jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä kar­kottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormeilla, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.”

Kannattaa kiinnittää huomio tuohon ”Jumalan sormeen”, jolla Jeesus karkottaa demoneita. Tässä näyttää nimittäin olevan viittaus Mooseksen ja Egyptin noitien taistoon, joka löytyy Raamatun exoduskertomuksesta. Tuolloin faaraon hovin loitsijat olivat olleet aivan avuttomia Mooseksen edessä. He olivat vain todenneet, että Mooses oli ylivoimainen, sillä Jumala oli hänen kanssaan (2. Moos. 8:15): ”Yk­sin Jumalan sormi voi tehdä tämän.” Jos Jeesus esittäytyy uutena Mooseksena, joka karkottaa demoneita ”Jumalan sor­mel­la”, niin silloin vastavuoroisesti, hänen vastustajansa näyttäytyvät uusina ”faaraon loitsijoina” (2. Moos. 8:12–15).

Tällainen tulkinta ei ole aivan tyhjästä temmattu, nimittäin toisen temppelin ajan kirjalliset eksorkismikertomukset paljastavat, että juutalaisten manauksiin liittyi roimasti magiaa ja loitsuja. Jeesukselta moiset taianomaiset metodit puuttuvat tyystin. Hän käyttää Jumalan sormea. Josefus – ensimmäisen vuosisadan juutalainen historioitsija – kertoo, että juutalaiset us­koi­vat ruudanlehden karkottavan pahoja henkiä (Bell. 7:183):

”…tätä kasvia tavoitellaan sen sisältämän voiman vuoksi; sillä kun sitä pannaan sai­rai­den ihmisten päälle, se karkottaa nopeasti pois demoneiksi kutsutut pahojen ih­mis­ten henget, jotka menevät eläviin ihmisiin ja tappavat heidät, ellei apua saada ajoissa.”

Tällaiset demoneihin tepsivät juurihoidot muistuttavat magiaa. Juutalaisessa Riemuvuosien kirjassa väitetään Noo­an saaneen tietoja, kuinka valmistaa lääkkeitä, jotka suojaavat demoneilta ja niiden vai­ku­tuk­sil­ta (Riem. 10:10–12). Apokryfien joukossa olevassa Tobitin kirjassa kerrotaan, miten ”salapuvussaan” esiintyvä enkeli Rafael opastaa Tobiaa, kuin­ka ka­lan sisäelimistä saa piruihin purevia rohtoja (Tob. 6:8): ”Sydäntä ja maksaa käytetään silloin, kuin miestä tai naista vaivaa riivaaja tai paha henki. Kun niitä poltetaan hänen edessään, hän pääsee eroon vaivastaan eikä henki enää koskaan kiusaa häntä.” Myöhemmin kun kohtalonhetki koitti, Tobia muisti suojelusenkelinsä eksorkismiopit. Niinpä hän (Tob. 8:2–3)

”meni laukulleen, otti sieltä kalan maksan ja sydämen ja asetti ne suit­su­ke­as­ti­aan hiil­lok­selle. Kalasta nouseva katku pysäytti pahan hengen, ja se ryntäsi pois ja pakeni Egyp­tin perukoille saakka. Mutta Rafael lähti perään, otti sen siellä kiin­ni ja pani sen oi­tis jaloistaan kahleisiin.”

Toisin kuin Tobia Jeesus ei milloinkaan pahoja henkiä karkottaessaan konsultoinut enkeleitä. Jeesus ei myöskään käyttänyt eläinten sisäelimiä tai polttanut suitsukkeita. Jeesuksen ominaistyyli kirkastuu, kun luemme Josefuksen kertomuksen siitä, kuinka juutalainen Eleasar ajoi pois pahan hengen eräästä miehestä (Josefus, Ant. 8:47–48):

”Eleasar asetti riivatun miehen nenään sormuksen, jonka sinetin alla oli eräs Salomon määräämistä juurista. Kun mies sitten haistoi sen, veti Ele­a­sar demonin ulos miehen sieraimista. Samalla mies kaatui maahan ja Ele­asar vannotti demonia enää palaamasta mieheen. Hän mainitsi Sa­lo­mon nimen ja resitoi tämän valmistamia loitsuja.”

Tämä on muuten ainut selkeä manauskertomus, josta Josefus kertoo laajassa tuotannossaan. Näyttää vahvasti siltä, että Jeesuksen aikaisessa juutalaisuudessa vaikutti vain joitain yksittäisiä manaajia, eksorkisteja. Jos otamme lukuun kaikki toisen temppelin ajan ylöskirjatut eksorkismi-ihmeet, niin Jeesuksen nimissä on eksorkismeja enemmän kuin kaikilla muilla yhteensä! Samoin Jeesuksen aikalaisten manaajien toimintatavat loitsuineen, sormuksineen, kalan maksoineen, suitsukkeineen ja juurihoitoineen erosivat selvästi Jeesuksen tyylistä, jota leimasi yksinkertaisuus ja helppous. Jeesus seisoo aivan eri sarjassa, sillä hän karkotti pahoja henkiä ”Jumalan sormella”, näin osoittaen, että ”Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.”

Tiedämme, että Jeesuksen aikaan juutalaisilla oli tapana käskeä pahoja henkiä jonkun suuren auktoriteetin nimissä. Kuningas Salomon nimeä käytettiin paljon, koska hänet yhdistettiin pahojen henkien voittajaan. Kohdatessaan demoneita ja riivattuja ihmisiä Jeesus ei kuitenkaan vedonnut kenenkään nimeen. Hän vain yksinkertaisesti käs­ki demoneita (Mark. 9:25): ”Mykkä ja kuuro henki, minä (egō) käs­ken sinua: Lähde pojasta..” Juuri tuo Jeesuksen ”minä” on hänen yliluonnollisten voimiensa läh­de. Jeesus ei eksorkismeissaan kiinnitä huomiota Isä Jumalaan tai Pyhään Henkeen, vaan itseensä: ”Minä käsken sinua.” Kenenkään muun ei tiedetä toimineen vastaavalla tavalla.

Jos Jeesus epäsuorasti vertasi ai­kansa eksorkisteja faaraon hovin loitsijoihin, niin tuo vertaus ei olisi ollut aivan niin kaukaa haettu, kuin voisi äkkiseltään kuvitella. 150-luvulla kirjoittanut Justinos Marttyyri kertoo oman aikansa juu­talaisista eksorkisteista. Hänen näkemyksensä on varmasti poleeminen ja tarkoitushakuinen, mut­ta Josefuksen antamien todisteiden valossa, Justinus Marttyyri taitaa olla osittain oikeassa (Just. Mart. Dial. Tryf. 85):

”Jos te ajatte ulos pahoja henkiä kaikkien keskuudessanne vaikuttaneiden ku­nin­kai­den, hurskaiden, profeettojen tai patriarkkojen nimissä, yksikään niistä ei tule ala­mai­sek­si. Mutta silloin, jos joku teistä ajaa pahoja henkiä ulos Aabrahamin, Iisakin ja Jaa­ko­bin Jumalan nimissä, ne saattavat tulla alamaisiksi. Teidän eksorkistinne käyttävät pa­hoja henkiä ulos ajaessaan samoja keinoja kuin pakanat, suitsukkeita ja kahleita.”

Lähteidemme mukaan kristityt kyllä karkottivat pahoja henkiä – jopa paljon enemmän ja paljon tehokkaammin kuin ketkään muut – mutta he eivät käyttäneet tavanomaisia konsteja ja työvälineitä: suitsukkeita, kahleita, kalan maksaa, loitsuja, sormuksia tai juurihoitoja. Niin kuin Justinos Marttyyri todistaa, he karkottivat demoneita Jeesuksen Kristuksen nimessä (Dial. Tryf. 30:3):

”..Nykyäänkin ne tottelevat meitä, kun ajamme nii­tä ulos Jeesuksen Kristuksen nimessä.. myös pahat henget tottelevat hänen ni­me­ään..”

Varhaiset kristityt ottivat pimeyden henkivallat tosissaan. Nykyään on toisin. Jos 250-luvulla pelkästään Rooman seurakunnalla oli 52 eksorkistia, niin nykyään koko Suomen maassa luterilaisella kirkolla ei taida olla yhtä ainuttakaan virallista ja valtuutettua eksorkistia. Sen sijaan meedioiden, noitien, pakanallisen henkisyyden, horoskooppien ja ennustajien suosio kasvaa kansan syvissä riveissä kovaa vauhtia. En vaadi, että luterilaiseen toimituskäsikirjaan pitäisi saada rukouskaava riivattuja varten, mutta olen sillä kannalla, että eksorkismiin tulisi kouluttaa ja valtuuttaa asiantuntevia ihmisiä. Mainittakoon, että katolisessa kirkossa on jokaisessa hiippakunnassa piispan valtuuttama eksorkisti. Samoin helluntaipuolella nämä asiat otetaan tosissaan.

Luojan kiitos Raamattu puhuu pimeiden, langenneiden henkivaltojen lisäksi myös hyvistä henkivalloista, Herran sanansaattajista ja suojelusenkeleistä. Enkelit kuuluvat olennaisesti kristilliseen uskoon. Heistä voit lukea enemmän tulevasta Henkivallat –kirjastani, jonka Perussanomat julkaisee kesän kuluessa.