MOT, Kristus ja pirunkarkotusbunkkeri

MOT sai aikaan valtavan kohun demoneista ja riivatuista. Päätin kirjoittaa perkeleistä ja demoneista parin postauksen verran. Tässä tulee osa 1, jossa käsittelen Jeesusta Saatanan voittajana ja UT:n todistusta paholaisesta. Osa 2, jonka kirjoitan, kunhan ehdin, tulee käsittelemään seurakunnan ja Paholaisen suhdetta.

Mielestäni nämä pimeyden henkivallat pitää ottaa tosissaan. Kristityt uskovat personalliseen Jumalaan, mutta myös Saatanaan ja demoneihin. Saatanaa, personalista pahaa, ei kuitenkaan voi verrata Jumalaan, Kristukseen, sillä Saatana on vain luotu henkiolento, ”kaiken valheen isä”. Saatanalla ei ole Jumalaan nähden mitään omaa valtaa. Jumalalla on kaikki valta, mutta jostain mystisestä syystä – jota tuskin voimme täysin ymmärtää – Herra on antanut Saatanalle vapaata köyttä tiettyyn rajaan asti. Näemme tämän selvästi Jobin kirjassa. Herra antaa Saatanalle luvan koetella Jobia tiettyyn rajaan asti: hänen lapsensa, terveytensä, hurskas maineensa ja omaisuutensa häviävät. Job. 1:12; 2:6:

Herra sanoi Saatanalle: ”Hyvä on. Saat tehdä mitä haluat kaikelle mitä hänellä on. Mutta häneen itseensä et saa koskea.”

Herra sanoi Saatanalle: ”Hyvä on! Tee hänelle mitä haluat, mutta henkeä et saa häneltä viedä!”

Kaiken kärsimyksen keskellä Job ei syytä Saatanaa, vaan hän vaatii päästä Herran puheille – hän haluaa tulla korkeimman kuulemaksi. Hän haluaa vastauksia, pelastuksen. Myös evankeliumeissa näemme, että Saatana saa Herralta luvan toimia tiettyyn rajaan asti. Jeesus sanoo Pietarille dramaattiset sanat (Luuk. 22:31–32): ”Simon, Simon! Saatana on saanut luvan seuloa teitä niin kuin viljaa. Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi. Ja kun olet palannut takaisin, vahvista veljiäsi.”

Myös Jeesus, itsensä Pyhän Hengen johdatuksesta, viedään Saatanan kiusattavaksi 40 päiväksi autiomaahan. Pyhä ”Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi”, Matt. 4:1; Luuk. 4:1. Näin Jumala tahtoi, että Jeesus joutui kohtaamaan ihmisen pahimman ja perimmäisen Kiusaajan, Jobin ja Pietarin, Adamin ja Eevan, Israelin kiusaajan eli Saatanan. Toisin kuin vanha Adam, tämä uusi Adam selvisi kiusauksesta. Hän oli kaikin tavoin kiusattu, mutta hän vain ei langennut syntiin vaan pysyi uskollisena Isänsä tahdolle kuolemaansa asti. Autiomaakiusauksissa näemme, että Saatana – tuo erilleen heittäjä – ei saa rikki Isän, Pojan ja Pyhän Hengen saumatonta rakkauden ykseyttä: Poika kulkee Hengen johdatuksessa eikä millään tavalla kapinoi Isäänsä vastaan. Vain Hän pystyy kukistamaan Paholaisen ja pelastamaan ihmiset hänen vallastaan.

Jeesus ja Saatana

Julkisen toimintansa alussa Jordanin joella 30-vuotias Jeesus, Poika saa Isänsä tunnustuksen ja Pyhän Hengen voitelun. Hän pystyy seisomaan Paholaisen edessä lankeamatta. Markuksen evankeliumissa (Mark. 1:39) tiivistetään Jeesuksen missio sanoihin ”hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.” Apostoli Johannes kirjoittaa, että Jumalan Poika tuli ”tekemään tyhjäksi Paholaisen teot” (1. Joh. 3:8). Markuksen evankeliumista 1/3 käsittelee Jeesuksen tekemiä ihmeitä: sokeat saavat näkönsä, kuurot kuulevat, rammat kävelevät, kuolleita herää, Jeesus kävelee veden päällä, tyynnyttää myrskyn, tekee ruokkimisihmeen… Näistä valtavan monista ihmeistä, kaikkein yleisin yksittäinen ihme, jonka Jeesus tekee, on kuitenkin eksorkismi – pahojen henkien pois ajaminen.

Messiaana Jeesuksen perimmäinen missio liittyi pahuuden tuhoamiseen. Tuo pahuuden lähde ei hänen mukaansa ollut Rooman valtakunta, eivät fariseukset ja heidän perimätietonsa, eivät publikaanit ja syntiset, vaan pahuuden todellinen lähde paljastuu syntiinlankeemuskertomuksessa. Pahuuden lähde on Saatanassa, joka johti ihmisen syntiin. Tällainen päättelyyn olisivat monet Jeesuksen aikalaiset juutalaiset yhtyneet. Esimerkiksi Qumranin essealaiset puhuivat paljon Belialista (=Paholainen) ja hänen pimeyden joukoistaan. Noin 30-luvulla kirjoitettu Mooseksen testamentti, joka on jonkun uskonnollisen juutalaisryhmän visionäärinen kuvaus lopunajasta, yhdistää toisiinsa Jumalan valtakunnan tulon ja Saatanan tuhon (T. Mos. 10:1): ”Ja sitten Hänen (Jumalan) Valtakuntansa ilmestyy koko luomakunnassa. Silloin Saatana tuhoutuu ja kaikki murhe lakkaa.” Oikeastaan evankeliumeissa Jeesuksella on samanlainen näky: Jumalan valtakunnan saapuminen tarkoittaa eittämättä Saatanan tuhoa. Tämä näkyy seuraavissa kohdissa, Luuk. 10:18; 11:20–22; 13:16:

Jeesus sanoi heille: "Minä näin, kuinka Saatana sinkoutui taivaasta kuin salama.”

”Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne. "Kun väkevä mies vartioi linnaansa ase kädessä, hänen omaisuutensa on turvassa. Mutta jos toinen vielä väkevämpi hyökkää hänen kimppuunsa ja voittaa hänet, tuo väkevämpi ottaa häneltä aseet ja varusteet, joihin hän luotti, ja jakaa saamansa saaliin.”

”Tätä Abrahamin tytärtä on Saatana pitänyt siteissään jo kahdeksantoista vuotta. Eikö häntä olisi saanut päästää vapaaksi sapatinpäivänä?”

Jeesuksen edessä Saatana siis syöstään alas taivaasta, hänet kimppuunsa hyökätään, hänen omaisuutensa ryöstetään ja hänet voitetaan. Hänen vankinsa vapautetaan (Mark. 3:23–27). Tämän kaiken Jeesus tekee vain ”Jumalan sormella”, vain yhdellä sanalla. Jeesuksen edessä voimakkaat Pimeyden voimat huutavat: ”Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan Poika? Jumalan tähden, älä kiduta minua!” Mark. 5. Nykyaikaiselle ihmisen voi olla vaikea ymmärtää evankeliumien Jeesusta juuri siksi, että Jeesus hyökkäsi niin voimakkaasti Saatanan kimppuun. Jos MOT:n tuottajat voisivat tehdä aikamatkan Jeesuksen ajalle, he olisivat kauhuissaan hänen sanoistaan ja toimistaan. Historiallisen Jeesuksen tutkijat ovat aika yksimielisiä siitä, että eksorkismit kuuluivat olennaisesti Jeesuksen missioon, jossa Jumalan valtakunta oli murtautumassa tähän maailmaan.

Moni epäilee Saatanan olemassaoloa eikä usko, että hänellä on osaa tai arpaa meidän elämään ja maailman tapahtumiin. Jos Jeesus tuhosi Saatanan jo evankeliumeissa, niin miksi Saatanalla on vielä temmellystilaa Apostolien teoissa, Pietarin ja Paavalin kirjeissä? Miksi kristityt uskovat, että Paholainen tekee edelleen työtään maan päällä? Näihin kysymyksiin minulla ei ole mitään suoria vastauksia. Ilmestyskirjassa kuitenkin puhutaan Saatanan ja hänen enkeliensä lopullisesta tuhosta helvetissä. Saatanan tuho on tavallaan kaksiosainen. Jeesus kukisti Saatanan, mutta hän vaikuttaa vielä, joskin hänen lopullinen tuomionhetkensä lähestyy koko ajan – se koittaa viimeisellä tuomiolla.

Saatana ja Kristuksen ruumis

Kuitenkin Jumalan valtakunta ja Kristuksen persoona ovat täydellisesti vapaita Saatanan vallasta. Jumalan valtakunnan tulo tarkoittaa Saatanan vallan tuhoa. Katolinen kirkko opettaa varsin ytimekkäästi, että Kristuksen kirkko on taivasten valtakunnan itu ja alku tässä maailmassa (KKK § 541). Ajatus on varsin viisas ja yhdyn siihen: Kristus halusi koota kaikki luokseen – sairaat, lapset, työtä tekevät ja raskautetut, syntiset ja publikaanit, monet tulevat ”idästä ja lännestä aterialle Jumalan valtakuntaan”. Jeesus kuoli ”kootakseen yhteen kaikki hajalleen joutuneet Jumalan lapset” (Joh. 11). Kaikkia kootaan tähän Kristuksen yhteyteen, kirkkoon, joka on hänen ruumiinsa. Näin ollen turva Saatanalta löytyy Kristuksen persoonasta, pyhästä ruumiista, johon kaikkia kootaan, Kristuksen kirkosta, johon meitä kutsutaan, ja jota ”eivät tuonelan vallan portit voita” (Matt. 16:18).

Suurin ase pirua vastaan on siis juurtuminen Kristukseen. Kristuksen kirkkoa ja Kristusta ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan. Mikä koskee Jeesusta Kristusta, koskee tavallaan hänen seurakunta-ruumistaan, jonka pää Hän on. Tuonelan vallat eivät voi mitenkään voittaa Kristusta tai hänen kirkkoaan. Se on mahdotonta. On hyvin mielenkiintoista, että meidän tunteamamme historian ensimmäinen maininta katolisesta kirkosta on sidottu erottamattomasti yhteen Kristuksen kanssa. 110-luvulla marttyyrina leijonien raatelemana kuollut piispa Ignatius kirjoittaa Smyrnan seurakunnalle näin: ”Katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on.” (Smyr. 8:2). Todellista kirkkoa ja Kristusta ei siis voi erottaa toisistaan.

Usein on sanottu, että evankeliumien Jeesuksesta on pitkä matka seurakunnan ja kirkon todellisuuteen. Tämän ajattelun pohjalta minun esittämäni ”kirkollinen tulkinta” Jeesuksesta on väärä. Mielestäni kirkollinen tulkinta on juuri oikea. Ilman kirkollista tulkintaa Jeesus jää meille aivan käsittämättömäksi muukalaiseksi, jolla ei ole todellista yhteyttä meihin. Kirkollinen tulkinta näkee evankeliumien Jeesuksen ja kirkon välillä jatkuvuuden. Juuri alkukristityt näyttävät kannattaneen tällaista tulkintaa. Seurakunnalla on siis voitto Perkeleestä ja tämä voitto perustuu siihen, että Jeesus voitti ja voittaa Paholaisen, ja siihen, että "kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on." Jo aiemmin lainaamamme Ignatius kirjoittaa meille alkuseurakunnan voitosta (Ign. Ef. 13:1): 

”Pyrkikää mahdollisimman usein kokoontumaan viettääksenne Jumalan eukaristiaa ja ylistääksenne häntä. Kun näet usein tulette koolle, kukistuvat Saatanan vallat ja hänen taholtaan uhkaava turmio raukeaa teidän uskonne yksimielisyyden vaikutuksesta.”

Kaste, ehtoollinen, Sana, usko, rukous – Kristuksessa pitäytyminen, eläviksi jäseniksi hänen pyhään ruumiiseensa juurtuminen – ovat tärkeimpiä asioita, joilla pysymme turvassa Saatanalta. 

Seuraava osio, niin kuin alussa sanoin, tulee käsittelemään tämän seurakuntaruumiin suhdetta Paholaiseen.

Sapatti vai sunnuntai? Onko päivällä mitään väliä?

Turussa alkaa reilun viikon päästä Mahdollisuus Muutokseen -kampanja. Nyt on siis mahdollisuus muutokseen. Turkulaisista 98 % ei käy sunnuntaisin messussa, jumalanpalveluksessa, vaan sen sijaan he nukkuvat pitkään, roikkuvat netissä, katsovat leffoja, käyvät hiihtämässä, sukuloimassa, ystävillä... Luettuasi tämän jutun ymmärrät, että jos uskot ylösnousseeseen Kristukseen, niin sinun tulee tehdä muutos elämäntavoissasi ja käydä sunnuntaisi messussa.

"Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!” Ps. 118:24

Onko päivällä mitään merkitystä? Eikö mikä päivä tahansa ole sopiva jumalanpalveluspäiväksi? Kristittyjen pyhäpäivät nojautuvat selvästi juutalaisiin pyhäpäiviin, ja juutalaisuudessa ja VT:ssa päivillä on merkitystä. Itselleni on ollut jokseenkin yllätys huomata, että kristittyjen liturgisten aikojen – kuten kirkkovuoden, viikon ja päivän liturgiat – nojautuvat voimakkaasti juutalaiseen liturgiseen rytmiin, jonka juuret löytyvät jo VT:sta. Israelin liturginen vuosi on jaettu kolmeen suureen pyhiinvaellusjuhlaan (5. Moos. 16:16): pääsiäinen, helluntai ja lehtimajajuhla. Samoin Suuri Sovituspäivä, Jom-Kippur, on suuri katumuspäivä, vuoden pyhin päivä. Pyhyys on siis sidottu tiettyihin aikoihin ja juhlapyhät rytmittävät vuoden. Onkin hyvä miettiä, mitä me kristityt voimme oppia Raamatun pyhistä ajoista. Miksi tietyt ajat ovat tärkeämpiä kuin muut? ”Miten tämä yö eroaa kaikista muista öistä?” Miten tämä päivä, eroaa kaikista muista päivistä?

Siitä huolimatta, että kristityt perivät pyhäpäivänsä juutalaisuudesta, niin he antoivat näille pyhäpäiville jonkin uuden sisällön. Pääsiäistä ei enää vietetty Egyptin orjuudesta vapautumisen juhlana vaan juhlana jolloin Jumalan karitsa vuodatti verensä vapauttaakseen kansansa synnin orjuudesta ja jolloin hän nousi kolmantena päivänä kuolleista. Helluntaita ei enää vietetty vain lain antamisen juhlana vaan Pyhän Hengen vuodattamisen juhlana. Viikoittainen juhla, pyhä päivä säilyi, mutta päivä muuttui sapatista sunnuntaiksi. Sapattina juhlitaan luomistyöstä seuraavaa lepoa, sunnuntaina iloitaan lunastuksen siunauksista. Siirtymä sapatista sunnuntaihin on siirtymä luomisesta lunastukseen. Katsotaan nyt tarkemmin sapatin ja sunnuntain merkitystä juutalaisuudessa ja kristinuskossa.

Sapatti

Liturginen viikko näkyy jo luomiskertomuksessa. Luomisjärjestyksessä voidaan nähdä kuinka Jumalan luomistyö etenee asteittain kohti täydellisyyttä. Kuudentena päivänä luodaan ihminen, luomakunnan kruunu Jumalan kuvaksi. Ihmisen luomisen myötä koko luomistyö saadaan päätökseen ja seitsemäntenä päivänä Jumala lepää kaikesta luomistyöstään. Hän kutsuu myös ihmisen ja koko luomakunnan osallistumaan tähän pyhäpäivän lepoon. Koko viikon työ tähtää tähän lepoon, joka on pyhää. Pyhäpäivän lepo, luomakunnan jumalanpalvelus, on koko luomakunnan huippu ja täyttymys. Näin jo luomiskertomus aivan alussa kertoo meille, mikä on elämässä olennaisinta – jumalanpalvelus.

Ensimmäisen kerran koko Raamatussa sana ”pyhä” esiintyy vasta tuon seitsemännen päivän kuvauksessa (1. Moos. 2:3): ”Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään.” Näemme, että tuossa päivässä on jotain erityistä, koska Jumala pyhitti sen eikä esimerkiksi Eedenin puutarhaa tai ihmistä. Tuona pyhitettynä lepopäivänä Jumala lepäsi ja hän kutsui ihmisen, Adamin ja Eevan, samoin kuin koko luomakunnan lepäämään hänen seurassaan ja hänen kanssaan (1. Moos. 2:1–3). Kymmenen käskyn laki määrää, että sapatti on lepopäivä, jolloin pyhä lepo pitää suoda jopa orjille ja orjattarille, jopa työntöjuhdille ja kaikille elämille, ja jopa maalle. Kaikki tarvitsevat leponsa työn jälkeen (2. Moos. 20:8–11). On sanottu, että temppelin tuhon jälkeen juutalaisuuden suurimmaksi ”katedraaliksi” muotoutui sapatinpäivä. Pyhyys ei löytynyt paikasta vaan päivästä. Juutalaisen uskon mukaan juuri sapatti tuo Jumalan levon maailman levottomuuden keskelle.

Toisen temppelin ajan juutalaisuudessa sapatista muodostui erittäin tärkeä osa juutalaisuutta. Tuo viikoittainen vapaa pyhäpäivä muistutti juutalaisia siitä, että Jumala kutsuu heitä lepoonsa. Jeesuksen kerrotaan noudattaneen sapattia, hän opetti sapattina synagogassa ja hän osallistui sapattirukouksiin (Mark. 1:21; 3:1; 6:2; Luuk. 6:6). Jeesuksen aikaisessa juutalaisuudessa sapattia pidettiin hurskaissa piireissä ”pyhän kuningaskunnan päivänä” (Juhlien kirja 50:9). Juuri tämän vuoksi sapatti oli Jeesukselle otollinen päivä opettaa ja julistaa ilosanomaa Jumalan valtakunnasta. Sapattia pidettiin vertauskuvana tulevasta pelastuksen ajasta. Jeesuksen parannusihmeet sapattina osoittivat, että tuo pelastuksen aika oli todella tullut. Jeesuksen aikana monet hurskaat juutalaiset ajattelivat, että Israelin tehtävänä on noudattaa maan päällä pyhää sapattia, niin kuin Jumala noudattaa sitä taivaissa. Näin ollen sapattiin kuului tavallaan Jeesuksen ja jokaisen Jumalan lapsen hieno rukouspyyntö, jossa Jumalan valtakunta ja tahto toteutuisivat ”myös maan päällä niin kuin taivaissa.”

Juutalaisille sapatti oli osallisuutta taivaalliseen lepoon, Jumalan lepoon. Tätä lepoa eivät saisi häiritä maalliset huolet ja surut, eivät edes vihollisten sotajoukot. Juuri tämän vuoksi monilla pakanoilla oli tapana hyökätä juutalaisten kimppuun juuri sapattina. Tappioiden kasvaessa juutalaiset päättivät, että jos pakanat kävisivät sotaan sapattina, niin juutalaisilla olisi oikeus itsepuolustukseen (1. Makk. 2:29–41; Ant. 12.6.2; 13.1.3; 14.6.2; 18.9.2, Bell. 2.16.4, 4.2.3, Viva 32, C. Apion 1:209–212). Ihmiselämän puolustaminen oli nimittäin tärkeämpää kuin käskyt noudattaa sapattilepoa – tämän Jeesus tiesi. Evankeliumi (Luuk. 4:16–30) ja Apostolien teot (13:14–52), samoin kuin toisen temppelin ajan juutalaiset kirjoitukset, todistavat, että juutalaisilla oli tapana kokoontua sapattina synagogiin kuulemaan Jumalan sanaa ja rukoilemaan. Josefus kirjoittaa tästä käytännöstä näin (Ant. 16:43):

”Erotamme seitsemännen päivän kaikesta työnteosta. Tuo päivä on omistettu meidän tapojemme ja lakiemme opiskelulle. Meidän mielestämme niihin, kuten myös kaikkiin hyviin asioihin tutustuminen, on tärkeää synnin välttämiseksi.”

Juutalaisuudessa uskontoon kuului opiskelu. Jo Mooseksen kirjoissa ja Sananlaskuissa käsketään vanhempia teroittamaan Herran ohjeet, opetukset ja lait lastensa mieliin (5. Moos. 6:6–9; 11:19; Sanl. 4:1–6). Samoin Josefus kertoo, että juutalaisille lasten opettaminen oli hyvin tärkeää (C. Apion 1:60; 2:204): ”Meidän tärkein huolemme on opettaa lapsemme hyvin. Koko elämme tärkein asia, on noudattaa niitä lakeja, jotka meille on annettu; ja noudattaa niitä hurskaita käskyjä, jotka meille on ilmoitettu.” Juutalaisille lain, psalmien ja profeettojen opiskelu oli erittäin tärkeää. Suuriin juhliin, kuten pääsiäiseen, liittyi vahvasti opetuksellinen puoli. Pääsiäisaterian ”sederiin” tai liturgiaan kuului, että poika kyselee isältään pyhäpäivän merkityksestä (2. Moos. 13:14; m. Pesh. 10:4): ”Kun poikasi aikanaan kysyy sinulta: ’Mitä tämä merkitsee?’ Niin sano hänelle: ’Väkevällä kädellään Herra vei meidät pois Egyptistä, orjuuden maasta.’”

Jeesuksen aikana pääsiäisaterian liturgia oli saanut lisää syvyyttä. Poikansa kysymyksiin vastaten perheenpää opetti pääsiäiskertomuksen ja laajemminkin pelastushistoriaa perheväelleen. Näin ateriasta tuli muistoateria, jolloin katsottiin maailman historian ja messiaanisen tulevaisuuden neljää tärkeintä yötä (Targum Exodus) – luomisen yötä, jolloin valo loisti pimeyteen; sitä yötä, jolloin Aabraham oli uhraamassa Iisakkia; sitä yötä, jolloin Israel vapautui Egyptin orjuudesta; ja sitä yötä, jolloin Messias tulee lunastamaan kansansa. Juutalaiset pyhiinvaellusjuhlat, kuten pääsiäinen ja lehtimajajuhla, olivat tilaisuuksia (Neh. 7:72–8:18), joissa traditio ja oppi siirtyivät isältä pojalle, sukupolvelta toiselle. Myös sapatilla oli suuri opetuksellinen merkitys. Silloin koko kylä kokoontui synagogaan rukoilemaan, kuulemaan opetusta ja laulamaan psalmeja.

Meidän 2000-luvun kristittyjen on usein vaikea ymmärtää ajan merkitystä, mutta Jeesuksen ajan juutalaisille Jumala oli pyhittänyt juuri tietyn ajan, viikoittaisen sapatin ja joukon vuotuisia juhlapyhiä. Apokryfikirjat kertovat, että juutalaiset olivatkin valmiita jopa kuolemaan mieluummin kuin rikkomaan sapatin. Sapatin noudattaminen, samoin kuin muut juutalaiset juhlapyhät, loivat juutalaista kansan yhteisöllisyyttä ja vahvistivat kansan itsetietoisuutta. Sapatti oli nimittäin liiton merkki Jumalan ja Israelin välillä. Juuri pyhänä sapattina Jumala halusi viettää rauhaisaa aikaa rakkaan kansansa kanssa. Ehkä juuri tämän tähden sapatti on niin voimakkaasti esillä evankeliumeissa, juuri tuona päivänä Jeesus vietti aikaa Jumalan kansan kanssa, leväten, siunaten, opettaen ja pelastaen.

Sunnuntai – Kristuksen ylösnousemuksen päivä

Jeesuksen valitsemat apostolit, seurakunnan johtajat, olivat kaikki Galilean juutalaisia. Kuinka on mahdollista, että nämä ensimmäiset kristityt saattoivat siirtää jumalanpalveluspäivänsä sapatista sunnuntaihin? Juutalaisten sapatista aukeaa näkymä luomiseen, kun taas kristittyjen sunnuntaista aukeaa näkymä ihmiskunnan lunastukseen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta Messiaan ylösnousemuksen kautta. Tämä on ainut ymmärrettävä ja uskottava syy, miksi juutalais-kristityt Jeesuksen seuraajat sivuttivat sapatin suurimpana viikoittaisena jumalanpalveluspäivänä. Tämä on hyvin tärkeä, mutta usein unohdettu, todistus siitä, että viikon ensimmäisenä päivänä tapahtui jotain todella ihmeellistä. Evankeliumi kertoo, että Jeesus nousi kuolleista viikon ensimmäisenä päivänä. Aamuvarhain naiset löysivät tyhjän haudan. Juuri tuona päivänä opetuslapset kohtasivat ylösnousseen Herran (Luuk. 24:1–12, 13–35). Meidän uskomme perustuu tähän kohtaamiseen – Jeesus Kristus elää, hän voitti kuoleman vallan.

Uuden testamentin varhaiset todistukset kertovat, että sunnuntai oli alusta asti kristittyjen pyhäpäivä. Luukas kertoo jakeissa Ap. t. 20:7–12 kuinka ”sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, kokoonnuimme murtamaan leipää”. Leivän murtamisen yhteydessä koolla oleva seurakunta kuunteli Paavalin pitkää saarnaa. Jakeissa 1. Kor. 16:2–3 Paavali kehottaa Korintin, samoin kuin kaikkien Galatian maakunnan seurakuntien, kokoamaan säännöllisesti viikon ensimmäisenä päivänä avustukset pyhille. Sunnuntaina, yhteisen kokoontumisen, leivän murtamisen ja saarnan ohessa kerättiin myös kolehti. Patmos-saarella asusteleva apostoli Johannes kertoo, että hän näki näkynsä ja ilmestyksensä juuri ”Herran päivänä” eli sunnuntaina (Ilm. 1:10).

Ensimmäisistä kristillisistä kirjoituksista heti UT:n jälkeen, näemme, että sunnuntaita pidettiin laajasti kristittyjen pyhäpäivänä, ihmiskunnan lunastuksen päivänä, Herran ylösnousemuksen päivänä. Niin kutsutussa Apostolien opetuksessa eli Didakheessa, joka on kirjoitettu 60–80-luvuilla, lukee näin (Didakhe 14): ”Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous sen jälkeen kun olette ensin tunnustaneet syntinne, jotta teidän uhrinne olisi puhdas.” Tässä kohdin näemme, että sunnuntaille kuuluu yhteinen kokoontuminen, leivän murtaminen, jolla viitataan ehtoolliseen ja kiitosrukous eli eukaristia. Tähän jumalanpalvelukseen on kuulunut myös synnintunnutus ja synninpäästö. Tämä on ymmärretty seurakunnan puhtaana uhrina. 110-luvulla leijonien hampaissa raadeltu marttyyri-piispa Ignatios todistaa samasta asiasta (Ign. Magn. 9:1): ”Nämä nyt siis elivät elämänsä vanhan järjestyksen vallitessa, mutta pääsivät siitä huolimatta uuteen toivoon eivätkä viettäneet enää sapattia, vaan elivät Herran päivää noudattaen, tuota, jona meidän elämämme koitti hänen kauttaan ja hänen kuolemansa kautta.”

Sunnuntain merkitys kristityille käy kirkkaasti ilmi Barnabaan kirjeessä, joka on kirjoitettu joskus 70–130-luvuilla (Barn. 15:8):

”Eivät nämä nykyiset sapatit ole minulle (Jumalalle) otollisia, vaan se minkä minä olen tehnyt, jona minä saatan kaiken lepoon ja panen alulle kahdeksannen päivän, mikä merkitsee toisen maailman alkua. Siitäpä syystä me vietämmekin iloksemme kahdeksatta päivää, jona Jeesuksin nousi kuolleista, ilmestyi ja nousi taivaisiin.”  

Kuten muistamme, sapatti on VT:ssa erittäin keskeisellä sijalla. Se on pyhä, se löytyy luomiskertomuksesta ja se mainitaan kymmenessä käskyssä. Jeesuksen, Jumalan Pojan kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, hänen opetuslastensa jumalanpalvelus ja pyhin päivä ei keskittynyt enää luomiseen vaan lunastukseen, joka aloitti uuden luomisen. Jokasunnuntainen messu onkin kirkas muistutus siitä, että Jeesus Kristus on noussut kuolleista ja ratkaisevalla tavalla aloittanut jotain aivan uutta ja ihmeellistä.

Loppuun sopii lainaus kirkkoisältä, pyhältä Hieronymukselta (347–420): 

”Herran päivä, ylösnousemuksen päivä, kristittyjen päivä on meidän päivämme. Sitä kutsutaan Herran päiväksi, sillä sinä päivänä Herra nousi voittajana Isän luokse. Kun pakanat kutsuvat sitä auringon päiväksi, teemme mekin mielellämme samoin, sillä tänään maailmalle on koittanut valo, tänään on alkanut paistaa vanhurskauden aurinko, jonka säteet tuovat pelastuksen.”

Pari ajatusta paavin erosta ja hänen vaikutuksestaan

Benediktus XVI:n paavius on ollut minun mielestäni todella onnistunut. En tunne historian paaveja kovin hyvin, mutta Benediktukseen olen tutustunut joidenkin kirjojen kautta: trilogia Jeesus Nasaretilainen ja muitakin kirjoja. Monille protestanteille Benediktus on ollut toisaalta sankari ja toisaalta vähän kiusallisen ongelmallinen. Luterilaiset ovat nimittäin tottuneet ajattelemaan, että paavin suusta pitäisi tulla vain paavillista hapatusta. Benediktus on onnistunut kyseenalaistamaan monia anti-katolisia ennakkoluuloja. Monet protestantit, kuten vaikka Perussanoman toimitusjohtaja Timo Junkkaala, ovat todenneet, että Benediktuksen Jeesus-kirjat ovat todella hyviä – niin hyviä, että meidän luterilaiset piispat jäävät kakkosiksi. Tämän vuoksi Perussanomat julkaisee paavin toisen Jeesus-kirjan suomeksi nyt tulevan pääsiäisen alla.

Kysymys kuuluu, edustavatko tämän monien luterilaisten arvostaman paavin näkemykset katolisia näkemyksiä laajemmalti. Näin voidaan sanoa. Paavina hän edustaa katolista kirkkoa. Hän on kirkon johtaja, ylin auktoriteetti. Ennen kuin Ratzinger valittiin paaviksi vuonna 2005, hän toimi Vatikaanissa uskonopin kongregaation johtajana. Tuossa virassa kardinaali Ratzinger oli tavallaan katolisen kirkon ”opinvartija” ja hän toimi erittäin läheisissä väleissä paavi Johannes Paavali II:n kanssa, joka oli nimittänyt Ratzingerin tuohon korkeaan virkaan. Ratzinger kävi viikoittain keskusteluja Johannes Paavali II:n kanssa. Ratzinger ei siis ole mikään opposition teologi, vaan yksi katolisen kirkon tärkeimmistä ja johtavista teologeista. 

Katolinen kirkko julkaisi 1992 uuden katekismuksen, joka esittää varsin kattavasti katolisen kirkon uskonopin ja moraaliopin. Johannes Paavali II asetti vuonna 1986 kardinaali Ratzingerin sen toimikunnan puheenjohtajaksi, jonka tehtävänä oli laatia luonnos tulevasta katekismuksesta. Näin ollen katekismus, joka todellakin edustaa suurella auktoriteetilla katolisen kirkon uskonoppia ja moraalioppia, on varmasti linjassaan Ratzingerin näkemysten kanssa. Tietysti katekismus kirjoittamisessa otettiin hyvin laajasti huomioon kaikkien katolisten piispojen kommentit ja parannusehdotukset. Katekismus siis edustaa katolista uskoa koko maailmassa. Suomalaiset herätyskristityt ovat kehuneet katolisen katekismuksen moraalioppia – esim. Kansanlähetyksen Leif Nummela on katekismuksen seksuaalimoraaliin hyvin tyytyväinen. Katekismuksessa on selkärankaa ja silti se ei ole minkään pienen piirin katekismus. Yhtäkaikki, Ratzingerin teologinen vaikutus on todella suuri, ja juuri tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että monet konservatiiviset luterilaiset arvostavat häntä niin paljon. Kun ennakkoluuloista päästään yli, nähdään, että meillä on todella paljon yhteistä. 

Kummat painavat enemmän, yhdistävät tekijät, vai erottavat tekijät? Mitä tulee Benediktuksen jälkeen? Joku niistä kardinaaleista, jotka Johannes Paavali II ja Benediktus XVI ovat nimittäneet, nousee paaviksi. Teologisesti katolinen kirkko ei siis tule todennäköisesti paljoa muuttumaan. Sitä paitsi paavi ei voi tehdä mielensä mukaisia päätöksiä. Häntä sitovat Raamattu ja kirkon traditio ja muun muassa tuo vuoden 1992 katekismus. Tältä näkökulmalta, ajatus, jonka mukaan seuraava paavi olisi hirviömäinen antikristus (niin kuin tietyissä ääripiireissä uskotaan), joka muuttaa keskeiset asiat, on oikeastaan mahdottomuus. Kannattaa aina muistaa, että katolisten uskon kohde on Kristus, ei paavi.

Mutta mikä on tämän vuoden 1992 katekismuksen ydin? Se ei ole mikään oppi tai asia, vaan persoona: Niin kuin kohdat § 426 ja 427 asian ilmaisevat:

”Katekeesin ytimenä on todella persoona, Jeesus Nasaretilainen, Isän ainoa Poika… Hän on kärsinyt ja kuollut meidän puolestamme ja elää nyt ylösnousseena ikuisesti meidän kanssamme… Katekeesissa on siis osoitettava Jumalan ikuinen suunnitelma Kristuksen persoonassa. Katekeesi on pyrkimystä ymmärtää se, että ihminen pääsee Jeesuksen Kristuksen yhteyteen, todellisen elämänykseyteen hänen kanssaan. Vain hän voi johdattaa meidät Isän rakkauteen Pyhässä Hengessä ja antaa meille osallisuuden kaikkein pyhimmän Kolminaisuuden elämästä.” 

”Katekeesi opettaa vain Kristusta, ihmiseksi tullutta Sanaa ja Jumalan Poikaa, ja kaikkea muuta vain suhteessa häneen. Yksin Kristus on opettaja. Kaikki muut ovat opettajia vain siinä määrin kuin he julistavat Kristuksen sanaa ja antavat Kristukselle mahdollisuuden opettaa heidän suullaan. Jokaisen uskoa opettavan täytyisi voida soveltaa itseensä nämä Jeesuksen salaperäiset sanat: ’Minun oppini ei ole minun, vaan hänen, joka on minut lähettänyt’ (Joh. 7:16).”

§ 480: ”Jeesus Kristus on jumalallisen persoonansa ykseydessä tosi Jumala ja tosi ihminen: siksi hän on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä.”

Luulen, että suurimmat ekumeeniset haasteet eivät enää sinänsä liity vanhurskauttamisoppiin tai ehtoollisoppiin vaan virkakysymyksiin (suksessio, paavi, naispappeus) ja moraalioppiin (seksuaalimoraali, avioliitto). Näissä kysymyksissä katolinen kirkko on selvästi eri linjoilla kuin moderni luterilainen kirkko ja anglikaaninen kirkko. Ruotsin kirkko ottaa pitkiä harppauksia pois ekumeniasta kun se hyväksyy esim. samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen. Surullista.