Marja-Sisko: Aikamme sankari?

Kotimaa, suurin luterilainen lehti tässä maassa, kirjoittaa oikein sympaattisen jutunMarja-Sisko Aallosta, naisesta, joka oli aikaisemmin mies. Ihmetyttää kyllä, miksi hänestä tehdään niin suurta sankaria. Historian emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoittaa (Länsimaiden tuho, 2009, 143) näistä aikakausien sankareista aika mielenkiintoisesti. Hän listaa Marja-Siskon, Imatran entisen kirkkoherran, aikamme sankariksi.

”Tapaus (eli hänen sukupuolenvaihdoksensa tuossa pappisvirassa) ei olisi ollut mahdollinen millään muulla aikakaudella. Tapaus ei herättänyt juuri lainkaan pahennusta, sen sijaan kyllä runsain mitoin myötätuntoa ja kannustusta. Voimme vain kuvitella, millainen vastaanotto olisi ollut vielä 1950-luvulla.”

”Marja-Siskon päätös perustui siihen, että hän halusi toteuttaa itseään. Takana oli jo kaksi avioliittoa ja kolme lasta miehenä. Nyt oli edessä elämä naisena. Tosin muutos ei tapahtunut parhaana mahdollisena aikana, sillä parikymmentä vuotta aikaisemmin Marja-Siskosta olisi saattanut tulla aika hemaiseva yksilö, kuten hän haikeana pohdiskeli… ”

”Nykyinen kristillisyys ei käytännössä sisällä mitään kieltoja eikä käskyjä, vain suosituksia, joiden keskeisenä ideana on, että kaiken keskiössä on ihminen, jolla on lupa toteuttaa itseään kaikin mahdollisin tavoin, kuitenkaan loukkaamatta muiden vastaavaa oikeutta. Mikäli hän niin tekee, kuuluu uskonnon rooliin tuoda anteeksiantoa ja lohdutusta.”

Jumalan tahto on siis laitettu sivuun. Ihmisen itsensä toteuttaminen on nostettu kaikkein tärkeimmäksi ja pyhimmäksi arvoksi. Tällaisen arvomaailman keskellä kukaan ei voi oikeastaan sanoa enää mitään sitä vastaan, jos joku tai jotkut haluavat toteuttaa esimerkiksi omia seksuaalisia halujaan kolmen tai neljän tai vielä useamman ihmisen kimpassa. Jos he rakastavat toisiaan, niin minkäs teet. Rakkaudella voidaan perustella mitä tahansa, koska rakkaus on erotettu konkreettisista käskyistä. Kuitenkin, kun luemme VT:a, UT:a ja varhaisia kristillisiä kirjoituksia, kuten vaikka Didakhea, samoin kuin kristillisistä kirjallisuutta kautta koko historian, niin näemme, että rakkaus on aina ollut konkreettista. Rakkaus ei ole avannut ovia itsensä toteuttamiseen – päinvastoin. Rakkauden nimissä oma ego on pienentynyt ja Kristus tullut suuremmaksi. Elämän keskeisin asia on ollut aina kuuliaisuus Kristukselle, ei omien juttujen toteuttaminen.

Joseph Ratzinger, paavi Benedictus XVI, kirjoittaa erittäin osuvasti kirjassaan Tie Jeesuksen Kristuksen luo.

”Nykyään laajoissa piireissä, myös uskovien keskuudessa, on yleistynyt kuva sellaisesta Jeesuksesta, joka ei vaadi mitään eikä koskaan moiti vaan hyväksyy kaikki ja kaiken ja joka kaikessa vain vahvistaa ja tukee meitä. Hän on siis täydellinen kirkon vastakohta, mikäli kirkko vielä uskaltaa vaatia ja laatia sääntöjä.

Evankeliumien Jeesus on aivan toisenlainen, vaativa ja rohkea. Sellainen Jeesus, joka tekee kaiken kaikkien mielen mukaisesti, on haamu tai unikuva, ei mikään todellinen henkilö. Evankeliumien Jeesus ei varmasti ole meille mukava. Juuri siten hän kuitenkin vastaa olemassaolomme syvimpään kysymykseen. Elämämme näet suuntautuu – tahdoimmepa tai emme – kohti Jumalaa, toiveiden täyttymystä yli kaikkien rajojen, kohti äärettömyyttä. Meidän on jälleen lähdettävä matkalle tämän todellisen Jeesuksen luokse.”

Paavi edustaa tässä aika selvästi sitä kristillistä näkemystä, joka näkyy UT:ssa ja kautta kirkon historian. Hienoa! Kirkossa ei voi kaikki käydä, muuten homma lähtee lapasesta.