Tie pimeyteen ja kirkkauteen

Jatkan vähän pohdintaa Seppo A. Teinosen kirjasen pohjalta – Keskustelua mystiikasta. Teinonen osoittaa, että kirkon suuret mystikot, joilla on ollut täysin sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä näkyjä Jumalasta, sitoutuivat kaikesta huolimatta lujasti kirkkoon ja sen oppeihin. Jotkut meidän ajan kristityt ajattelevat päinvastoin, että koska Jumala on rajaton ja käsittämätön, niin häntä ei voida määritellä minkään dogman mukaan. Kuitenkin juuri kirkon suurimmat mystiikot ovat usein erittäin selvästi sitoutuneet näihin dogmeihin, ja kuitenkin heillä, jos jollakin, on kokemus käsittämättömästä Jumalasta.

Teinonen lainaa filosofi ja matemaatikko Blaise Pascalia. Pascalin kuoltua hänen takistaan löydettiin sisään ommeltuna lyhyt asiakirja:

"Armon vuonna 1654

maanantaina, 23. marraskuuta, pyhän Clemensin,

paavin ja marttyyrin, ja muiden marttyriluettelossa

olevien päivänä,

pyhän marttyyri Chrysogonuksen ja muiden pyhien päivän aattona,

alkaen suunnilleen puoli yksitoista

aina puoli yhteen asti,

Tulta!

Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala,

ei filosofien eikä oppineiden.

Varmuus. Varmuus. Kiihtymys. Riemu. Rauha."

Näemme, että Pascalin ihmeellinen kokemus oli jotenkin sanoinkuvaamaton. Valaistuminen, kokemus Jumalasta, ylittää kaikki käsityskyvyt. Pascal ei selitä tai kuvaa näkemäänsä, koska sitä ei voi kuvata. Kuitenkin kyse on täydellisestä varmuudesta – suuremmasta varmuudesta kuin mikään aistihavainto voisi antaa. Kyse on personallisen Jumalan ilmestyksestä. Kyse ei ole jostain filosofisesta ideasta tai nimettömästä voimasta, vaan patriarkkojen Jumalasta. Lisäksi kyseinen ilmestys sidotaan vahvasti kirkkoon. Kerran Teinoselta kysyttiin lehtihaastattelussa, ”millainen on professorin oma Jumala”. Professori oli vastannut kysymällä, haluaako tämä kuulla hänen lausuvan apostolisen vai nikealaisen uskontunnustuksen. Näin siis professori, joka koko elämänsä tutki kristillistä uskoa, ja mystikko, joka koki jotain sanoinkuvaamatonta, päätyi vain pitäytymään kirkon vanhassa uskossa.

Teinosen kirjasen loppu on erittäin mielenkiintoinen. Hän päättää kirjansa sanoihin: ”Siinä on myös kaikki olennainen, mitä itse olen oppinut teologina vuosikymmenten aikana. Tämän jälkeen voidaan kaikki edelliset kirjani heittää menemään. Vanha rukous kuuluu: ’Herra, opeta minulle tiesi.’”

Samantyyppiseen tapaan Tuomas Akvinolainen, kristinuskon ehkä suurin teologi kautta aikojen, kieltäytyi saattamasta massiivista tutkimustaan päätökseen.  Kaikesta kirjallisesta työstään hän totesi: ”Kaikki, mitä olen kirjoittanut, on minusta kuin puuta heinää.” ”Kaikki on minusta… kuin roskaa verrattuna siihen, mitä olen katsellut.” (s. 77). Monet viisaimmista teologeista ovat nähneet, että Jumala on näkymätön. He ovat ymmärtäneet, että Jumala on ymmärtämätön. Hän jatkuu meidän järkemme, näkökenttämme ja aistihavaintojemme yli ikuisuuteen. Ja kuitenkin nämä hengenjättiläiset ovat pitäytyneet kirkon uskontunnustuksessa.

Askel pimeyteen eli kirkkauteen

Juutalaisuudessa ja kristinuskossa esiintyy ajatus, jonka mukaan Jumala löytyy pimeydestä. Mooses astui Herran vuorelle, keskelle pimeää pilveä, joka yhtä aikaa peitti ja paljasti Herran kirkkauden, ja toisaalta tuolla pimeydessä Mooses itse hävisi näkyvistä (2. Moos. 24:12–18). Samoin kuningas Salomo, kun hän oli rakentanut Herran temppelin, toteaa rukouksessaan: ”Herra, sinä haluat pimeän asuinsijan.” 1. Kun. 8:12. Jakeessa 2. Moos. 20:21 ”Mooses lähestyi tummaa pilveä, jossa Jumala oli.” Niin kuin Mooses astui Siinain vuorella tummaan pilveen, niin myös Jeesus, uusi Mooses, astui Golgatan vuorella syvään pimeyteen meidän puolestamme ja edestämme. ”Silloin keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle…” Luuk. 23:44. Tuon pimeyden keskellä kuollen ja häviten Kristus avasi meille ovet kaikkein pyhimpään, Jumalan, taivaan Isän luo ja Herran kirkkauteen.

Ja lopuksi, kaikki tämä on kirkossa niin kuin Teinonen kirjoittaa – tietty hän tarkoittaa nyt roomalaiskatolista kirkkoa, johon hän ei ilmeisesti lue luterilaista kirkkoa. Joka tapauksessa teksti on todella hienoa:

”Messu on pyhän Kirkon elämää, ja pelastus tapahtuu Kirkossa. Kristinusko on Kirkko, ja Kirkko on kristinusko. Pyhä Johannes Khrysostomos kirjoitti: ’Älä jää pois Kirkosta, sillä mikään ei ole väkevämpi kuin Kirkko. Sinun toivosi on Kirkko, sinun pelastuksesi on Kirkko. Se on korkeampi kuin taivas ja avarampi kuin maa. Koskaan se ei vanhene, vaan kukoistaa aina. Selittäessään sen lujuutta ja järkkymättömyyttä Raamattu kutsuu sitä sen vuoksi vuoreksi, kuvatessaan sen turmeltumattomuutta nimittää sitä neitsyeksi, osoittaessaan sen kallisarvoisuutta sanoo sitä kuningattareksi, ja näyttäessään sen läheisyyttä Jumalaan nimittää sitä tyttäreksi…’” (s. 81–82)

Mystiikka, messu ja Seppo A. Teinonen

Luin Riitta ja Seppo A. Teinosen lyhyen kirjan Keskustelua mystiikasta (1990). Seppo Teinonen oli Helsingin Yliopiston dogmatiikan pitkäaikainen professori ja erittäin mielenkiintoinen teologinen keskustelija. Opetettuaan tulevia luterilaisia pappeja dogmatiikassa noin 30 vuoden ajan hän kääntyi katolilaiseksi. Joka tapauksessa tässä kirjassa on paljon ihmeteltävää kaikille kristityille.

Mystiikan ensiaskel on puhdistautuminen (purgatio). Kristinusko ei ole mukavaa, rauhallista ja luontevaa. Päinvastoin se on ristinkantamista. Teinonen ei kannattanut mitään rauhallista tapakristillisyyttä. En kannata minäkään. Niin kuin Ignatius de Loyola sanoi oppilailleen: ”Menkää ja sytyttäkää koko maailma tuleen!” Kyse on siitä, että ristissä on ”maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle”, kyse on siitä, että ”en enää elä minä” vaan Kristus minussa. Gal. 2:20; 6:14. Kristus vie meidät alas. Jeesus ilmaisi asian hyvin lyhyesti: ”Sakkeus, tule kiireesti alas.” Sakkeus tuli hyvin alas ja se, että hän tutustui Herraan, maksoi hänelle lopulta hyvin paljon. On oikein, että kallis on kallista. On hyvä suostua siihen, että maailma palaa, että meidät yhdistetään Kristuksen kuolemaan.

Meidän luterilaisessa kastekaavassa esiintyy rajut sanat, jotka pappi lausuu kastettavalle: ”.. ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen... Antakoon hän sinulle voimaa joka päivä kuolla pois synnistä ja elää Kristukselle." Kyse on jokapäiväisestä kuolemisesta synnille. Teinonen lainaa Tuomas Kempiläistä: ”Kristuksen koko elämä oli ristiä ja marttyyriutta, ja sinä etsit lepoa ja iloa. Sinä erehdyt, sinä erehdyt, jos etsit muuta kuin ahdistusten kärsimistä.” (s. 28). ”Rakasta tuntemattomuutta ja mitättömän mainetta.” (s. 32) Samoin 1400-luvun ”saksalainen teologia” opettaa näin: ”Ole täysin ja kokonaan vailla omaa itseäsi.” (s. 29). Jeesus menee kaikkein pisimmälle: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua." Matt. 16:24.

Teinonen tukeutuu vanhaan mystiikan tiehen, joka jaetaan kolmeen vaiheeseen: puhdistuminen (purgatio), valaistuminen (illuminatio) ja yhdistyminen (unitio). Kaikki nämä vaiheet löytyvät messusta – toki muualtakin kristityn vaelluksen varrelta. Messussa synnintunnustus ja synninpäästö ovat puhdistautumista, valaistuminen liittyy siihen, kuinka Sanassa, lauluissa ja sakramentissa Herra ilmestyy meille. Yhdistymisessä on kyse ehtoollisen syömisestä ja juomisesta.

Katsotaan vähän tätä ilmestymisvaihetta messussa. Liturgiassa seurakunta nousee laulamaan ”enkelien ja kaikkien pyhien kanssa” Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot… Tämän jälkeen, kun on laulettu ”Hoosianna, siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimessä”, pappi lukee Kristuksen nimissä, in persona Christi, asetussanat niin kuin Jerusalemin ylähuoneessa ”sinä yönä jona hänet kavallettiin”. Tämä valtavan voimakas väite, että pappi toimii Kristuksen persoonassa ehtoollista asettaessaan, ilmaistaan hänen lausumassa ehtoollisrukouksessa: ”Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä (Kristuksessa) kuuluu Sinulle, kaikkivaltias Isä, Pyhän Hengen yhteydessä, kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti. Aamen.”

Tämän jälkeen, kun ehtoollisaineet ovat muuttuneet Kristuksen vereksi ja lihaksi, seurakunta (luonnollisesti) nousee palvomaan läsnä olevaa Karitsaa: ”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnit, armahda meitä..” Koko tämä ikivanha liturginen kaava, joka on erittäin rikas raamatullisuudessaan, puhuu sanoin, lauluin, rukouksin ja elein siitä, että Herra tulee luoksemme ja meihin sisäisesti. Jos pysähdymme pohtimaan, mitä messun liturgiassa todella tapahtuu, mitä siinä sanotaan, niin yllätymme. Kyse on todella yli ymmärryksen nousevista asioista, ihmeellisistä asioista.

Teinonen kertoo, että juuri messussa, sen ehtoollisosiossa, monet mystikot ovat nähneet konkreettisesti Herran ”valaistumisen”, sen kuinka Pyhä Kolmiyhteinen Jumala todella laskeutuu alttarille, leipään ja viiniin, sen kuinka taivaat ovat auki alttarin yllä – näin mm. pyhä Ignatius ja pyhä Hildegard Bingeniläinen (s. 57–58). Franciscus Assisilainen kirjoittaa Jumalan nöyryydestä ja ilmestymisestä näin:

”Joka päivä Hän saapuu luoksemme nöyränä hahmoltaan; joka päivä hän laskeutuu Isän helmasta alttarille papin käsiin. Ja samoin kuin hän ilmestyi pyhille apostoleille todellisessa ruumiissaan, samoin hän myös nykyään näyttäytyy meille pyhässä leivässä.” (s. 78).

Pyhä Teresa kertoo kummallisesta kokemuksestaan: ”Oltuani ehtoollisella näin erittäin selvästi kun Herramme istui lähelläni. Hän alkoi lohduttaa minua suurella riemulla ja sanoi minulle muun muassa: ’Näet minut tässä, tyttäreni. Minä se olen.’” (s. 79). Messu tiivistyy siihen, kuinka seurakuntalaiset syövät leivän ja viinin, Kristuksen ruumiin ja veren – tässä on kyse yhdistymisestä Kristuksen kanssa – unioti. 

Lopuksi, mystiikka ei ole periaatteessa vain harvoille ja valituille, vaan kaikille kristityille, kaikille Jumalan lapsille. Teinonen painotta, että kristityn vaellus alkaa Herran kutsusta. Kaikkia kristittyjä kutsutaan lähtemään autiomaavaellukselle, pyhiinvaellukselle kohti Jumalaa. Exodus kulkee halki koko Raamatun. Autiomaa esiintyy 60 kertaa UT:ssa. VT:ssa ja juutalaisuudessa, samoin kuin varhaisessa kristinuskossa, autiomaa oli puhdistumisen, kiusausten ja Jumalan kohtaamisen paikka – sinne juutalaiset perustivat Qumranin yhteisön, sinne kristityt perustivat monia luostariyhteisöjään. Johannes Kastaja ja Jeesus viettivät ”puhdistumisen” aikaa autiomaassa. Autiomaassa ei ole helppoa ja mukavaa. Israelin kansa ei viihtynyt siellä, vaan he kaipasivat takaisin Egyptin lihapatojen ääreen. Kuitenkin exodus oli välttämätön. Oli pakko poistua Egyptin orjuudesta, jättää kaikki se taakse. Kristinuskossa exodus tarkoittaa irtiottoa synnistä, perkeleestä ja maailmasta. Se on jokapäiväistä kuolemista itselle, tälle maailmalle ja synnille.

Autiomaavaellukselle lähtiessään Israelin täytyi luopua kaikesta hapatteesta, kaikesta synnistä. Autiomaassa he kohtasivat Jumalan ja siellä he söivät ihmeellistä taivaan leipää. Nämä ovat esikuvia siitä, mitä kuuluu meidän elämään.

Tuomaan todistus

Julkaisen saarnani, jonka pidin viime sunnuntaina Mikaelin kirkossa. Taustakirjoituksina olivat Joh. 20:19–31; Jes. 43:10–12 ja 1. Joh. 5:4–12.

Rakkaat kristityt, voin hyvin ymmärtää apostoli Tuomasta. Hän ei ollut paikalla, kun Jeesus ilmestyi ensimmäisen kerran opetuslapsille. Hän ei uskoisi, ellei itse saisi kohdata Jeesusta, nähdä häntä, koskettaa hänen lävistettyjä kylkiään ja käsiään. Minun rakkaat vanhempani ovat johdattaneet minut Kristuksen luo. Tästä, niin kuin myös elämästäni, olen heille ikikiitollinen. Nuoruusvuosien pakolliset kapinavaiheet veivät minutkin kauas uskonasioista. Noina aikoina, kun olin nk. teiniangstin, ohimenevien ongelmien, keskellä, muistan lukeneeni ajatuksella evankeliumit. Nuo sanat Jeesuksesta, hänen tekonsa, hänen luonteensa, hänen sanansa, kaikki se, herätti minut. Rakastuin uudelleen tuohon persoonaan, jota opettelin nyt tuntemaan aivan uudella tavalla. Olin nuori mies aikuisuuden kynnyksellä, minulla oli valtavan suuria kysymyksiä: kuinka elän elämäni? Minne menen, mitä teen?

Niin kuin Tuomas, minullekaan ei tahtonut riittää muiden puheet. Olisin itse halunnut tavata Jeesuksen, kysyä häneltä, puhua hänelle, koskettaa ”naulanjälkiä hänen käsissään ja pistää sormeni niihin”. Tuo nuoruuden toive on vieläkin toiveenani. Haluan koskettaa Jeesusta ja keskustella hänen kanssaan. Toisaalta, uskon, että tuo toive on monella tavalla täyttynyt. Olen oppinut tuntemaan hänet. Ehkä tämä seikka Tuomaksesta on kirjoitettu meitä varten, sillä Tuomaksen toive on meidän toiveemme.

Johannes on tallentanut evankeliumiinsa todella monia, enemmän kuin muut evankelistat, Jeesuksen ja jonkun toisen kahdenkeskeisiä tapaamisia. Johanneksen evankeliumissa Jeesus tulee Jumalan pyhyydestä ihmiseksi ihmisten luo. Niin fariseus Nikodemos tulee yön turvin Jeesuksen luo keskustelemaan, kyselemään kysymyksiään. Jeesus keskustelee pitkään samarialaisen naisen kanssa kaivolla. Hän kohtaa sairaan miehen Betesdan altaalla, miehen, jolla ”ei ole ketään, joka auttaisi” häntä (Joh. 5:7). Jeesus kohottaa päänsä syntisen naisen puoleen ja armahtaa hänet (Joh. 8:10). Jeesus valitsee apostolinsa, niin Tuomaksen, kuin meidätkin, yksitellen, nimeltä kutsuen. Näemme, että koko evankeliumissa Jeesus antautuu yksittäisten ihmisten avuksi, juuri niin kuin minä toivoin, että hän antautuisi avukseni, nöyrtyen keskustelukumppaniksi.

Tuomas – minun kaksoseni

Johanneksen evankeliumissa apostoli Tuomaalla on lempinimenä Didymos. Nimi Tuomas tulee arameankielisestä sanasta te’oma, joka tarkoittaa kaksosta. Kreikkalainen sana Didymos, Tuomaksen lempinimi, tarkoittaa kaksosta. Jostain syystä evankelista haluaa painottaa, että Tuomas on kaksonen (Joh. 11:16; 20:24; 21:2). Voin ajatella, että Tuomas, jota kutsutaan Didymokseksi, on kuin minun kaksoisveljeni. Tämän vanhemman veljemme, Tuomaksen kautta me opimme paljon siitä, mitä on Jeesuksen seuraaminen. Evankelista Johannes kertoo kolme tapausta tästä Tuomaksesta. 

1. Kun Jeesus sanoi menevänsä Jerusalemiin, Tuomas tiesi, että se olisi erittäin vaarallista – tuo tie, niin kuin tiedämme, johti Jeesuksen kuolemaan. Tässä tilanteessa Tuomas sanoi toisille opetuslapsille: ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä.” Joh. 11:16. Tässä on todellisen opetuslapsen asenne, hän on halukas seuraamaan Jeesusta, pysymään hänen kanssaan jopa kuolemaan asti. Jeesus sanoo opetuslapsilleen: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Matt. 16:24. Tuomaksella oli tätä tahtoa.
2. Toisen kerran Tuomas rohkenee kysyä Jeesukselta kysymyksen. Jeesus on juuri puhunut poislähdöstään. Silloin Tuomas kysyy, ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Vain opetuslapsi, joka todella haluaa seurata Jeesusta, kysyy näin suoria kysymyksiä Herraltaan. Jeesus antaa meille, kiitos Tuomaksen, ns. ”tyhmän kysymyksen”, yhden koko kristikunnan tärkeimmistä lauseista: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo, muuten kuin minun kauttani.” Joh. 14:5-6.
3. Kolmas kertomus Tuomaksesta löytyy päivän evankeliumikirjoituksesta. Voin hyvin ymmärtää, että Tuomas, joka näin innokkaasti halusi seurata Jeesusta, olla aina hänen kanssaan, oli todella surullinen ja pettynyt, kun hän ei ollutkaan silloin paikalla, kun ylösnoussut Jeesus ilmestyi muille opetuslapsille. Tämä kaksoseni oli auttamattomasti rakastunut Kristukseen. Jeesuksen sanat ja teot olivat jättäneet häneen lähtemättömän jäljen. Tuomas halusi nähdä Jeesuksen lävistetyt kädet ja kyljet, nimittäin juuri lävistetyissä käsissä näkyi Kristuksen rakkaus paremmin kuin missään muussa.(OHESSA ON CARAVAGGION KUULUISA MAALAUS)

On hyvä huomata, että ylösnoussut Kristus ilmestyi viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina sekä Maria Magdaleenalle että opetuslapsille, jotka olivat koolla lukittujen ovien takana. Juuri tämä on se syy miksi kristityt ovat tuosta pääsiäisaamusta alkaen aina kokoontuneet sunnuntaina, viikon ensimmäisenä päivänä, ylistämään, etsimään ja palvomaan Kristusta. Traditio on vain sikäli muuttunut, että nykyään kokoonnumme avointen ovien takana. Tuomas myöhästyi tuosta ensimmäisestä sunnuntaijumalanpalveluksesta, mutta jo seuraavan viikon sunnuntain Tuomas oli koolla muiden mukana. Veikkaan että Tuomas ei enää ikinä jättänyt yhtäkään sunnuntaimessua väliin. Tuona toisen viikon sunnuntaina Tuomas sai kohdata itse ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen, joka puhui suoraan hänelle. Kristus sanoi Tuomaalle, ”Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Tässä tilanteessa Tuomas heittäytyy polvilleen ja lausuu koko evankeliumin voimakkaimman uskontunnustuksen: ”Minun Herrani ja Jumalani!”

Tuomas oppi näiden kokemusten kautta luottamaan Kristukseen. Aluksi hän kyseli huolestuneena tietä – kuinka voisimme tuntea tien? En usko, ellen itse näe ja koske. Nyt hän ymmärsi, että kannattaa uskoa – usko ei ole näkemisen varassa. Ja Jeesus sanoo Tuomakselle ja meille: ”Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jos uskot, olet siis todella autuas. ”Tämä”, niin evankelista Johannes vielä toteaa, ”on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.”

Lopuksi, mitä todisteita me tarvitsemme, jotta voimme uskoa? Pitääkö meidän päästä näkemään omin silmin Kristuksen lävistetyt kädet ja koskemaan omin sormin hänen lävistettyä kylkeään? Katsotaan nyt mielikuvituksemme silmin lävistettyä Kristusta, erityisesti katsotaan, niin kuin Tuomas, hänen lävistettyä kylkeään. Johannes kirjoittaa kirjeessään, että Jumala on itse antanut meille kolme todistajaa Pojastaan: Hengen, Veden ja Veren ja ”ne todistavat yhtäpitävästi.” 1. Joh. 5:7–9. Jokaisella, joka uskoo Poikaan, on tämä Todistus, tämä Hengen, Veden ja Veren, todistus, Jumalan todistus sisimmässään. Mitä ihmettä Johannes tarkoittaa?  

Jeesuksen kuollessa ristillä, Johannes kertoo tarkalleen, että Jeesus ”kallisti päänsä ja antoi henkensä.” Joh. 19:30. Johannes kertoo myös, että eräs sotilas tuli varmistamaan Jeesuksen todella kuolleen. Niinpä hän ”työnsi keihään hänen kylkeensä, ja haavasta vuoti heti verta ja vettä.” Joh. 19:34. Johannes halusi kertoa, että ristiinnaulittu Jeesus antoi Henkensä ja että hänen kuolleesta ruumista, kyljestä vuosi veri ja vesi. Kirkkoisät näkivät tässä suuren merkityksen. He opettavat, että Jeesus on uusi Adam, joka antaa henkensä, vaipuu kuolon uneen, jolloin hänen kyljestään muovataan uusi Eeva, Kristuksen morsian, neitseellinen kirkko. Tämä uusi Eeva, Kristuksen kirkko, syntyy ristin juurella sulhasensa kyljestä, ja hänen paikkansa on koko elämän ajan rakkaimpansa kyljellä. Kun Kristus näkee tämän kirkon, hän sanoo: ”Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.” 1. Moos. 2:23. Pyhä Ambrosius sanoo monien kirkkoisien tapaan: ”Niin kuin Eeva muovattiin nukkuvan Aadamin kyljestä, niin on kirkkokin syntynyt ristillä roikkuvan Kristuksen lävistetystä sydämestä.” Johannes kirjoittaa meille kirjeessään, että ”kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman.” 

Rakkaat kristityt, kirkko on syntynyt Jumalasta, Kristuksesta, hänen kyljestään ja sydämestään. Tämän vuoksi mikään ei voi ikinä voittaa Kristuksen kirkkoa – ”tuonelan portit eivät saa sitä valtaansa.” Kristuksen sydän pumppaa, vuotaa jatkuvasti pyhää verta koko hänen ruumiiseensa, joka on kirkko, näin ruumiin jäsenillä on elämä, koska ne ovat osallisia Pojan elämästä. Veressähän on elämä.

Kristityn sydämessä, sisimmässä asuu siis kolme Jumalan antamaa todistajaa, jotka todistavat kaikki erikseen mutta yhtäpitävästi – Kristuksen Henki, Veri ja Vesi. Alkukristityt näkivät Jeesuksen kyljestä vuotavassa vedessä ja veressä kasteen ja ehtoollisen. Juuri kasteessa ja ehtoollisessa ihminen liitetään ja juurrutetaan Kristuksen yhteyteen, hänen ruumiinsa jäseneksi. Juuri Kristuksen Henki pyhittää meidät, kasteen vesi pesee meidät puhtaiksi ja Kristuksen verellä meidät on lunastettu. Apostoli Johanneksen oppilas, Ignatios, Antiokian piispa, joka kuoli marttyyrina vuonna 117. Tämä intohimoinen Kristuksen palvelija, piispa, kirjoitti kirjeen Rooman seurakunnalle. Hänen sanoissaan näkyy, kuinka hän oli oppinut paljon Johannekselta, joka oli todella syventynyt ristin salaisuuteen ja Hengen, Veden ja Veren todistukseen. Ignatios kirjoittaa näin:

”Minun rakkauteni on ristiinnaulittu… Minussa on elävä vesi, joka puhuu, ja se sanoo sydämessäni: Isän tykö! – Tahdon Jumalan leipää, nimittäin Jeesuksen Kristuksen lihaa, hänen joka on Daavidin siemenestä, ja ruoakseni tahdon hänen vertansa, nimittäin katoamatonta rakkautta.”

Piispa Ignatios puhuu verestä ja vedestä, niin kuin ne ovat eläviä – vesi sanoo sydämessäni ”Isän tykö.” Paavali kirjoittaa, että Pyhä Henki, Jeesuksen Henki huutaa meidän sydämissä ”Abba, Isä!” Henki, Vesi ja Veri eivät ole mykkiä todistuksia, reliikkejä, ei vaan kyse on elävästä Kristuksesta, joka puhuu meissä. Hän todistaa. Kuulukoon hänen evankelioiva todistuksensa meidän sisimmässämme, kuulukoon se tässä kaupungissa, myös kirkon ovien ulkopuolella ja kaikkialla.

Ps. Paavi Franciscuksen eräästä pääsiäissaarnasta yksi hieno ajatus: Opetuslapset olivat lukittujen ovien sisäpuolella. Jeesus koputtaa usein ihmisen sydämen ovea. Hän haluaa tulla sisälle. Mutta joskus Jeesus myös koputtaa tuon oven sisäöuolelta. Hän haluaa mennä ulos, kujille ja kaduille, hän haluaa etsiä kadonneita ihmisiä, jotka tarvitsevat pelastusta. Tästä alkaa Jeesuksen ja meidän missio evankelioida.

Avioliiton perusteita

Mielenkiintoisesti jotkut ovat hakeneet Lutherilta tukea tasa-arvoisen avioliiton hyväksymiselle. Vähän tähän suuntaan argumentoi esim. dosentti Petri Järveläinen. Nimittäin Lutherin vuonna 1529 kirjoittamassa Vähän Katekismuksen liitteessä lukee avioliitosta näin:

Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja. Jotkut vievät morsiamen kirkkoon kahdesti, illalla ja aamulla, toiset vain kerran. Jossakin morsiuspari kuulutetaan avioliittoon saarnastuolista pari kolme viikkoa etukäteen luetulla kuulutuksella. Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat, minulle ne eivät kuulu.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Luther on vain Luther. Hänen mielipiteet ovat usein vain mielipiteitä muiden joukossa – Raamatun todistus ja kirkon traditio ovat paljon painavampia auktoriteetteja kuin Luther. Näinhän Luther itsekin opetti. Luterilaisuuden korkein tunnustus ei ole ”yksin Luther” vaan ”yksin Raamattu” ja alkukirkon ekumeeniset uskontunnutukset samoin kuin luterilaisuuden tunnustuskirjat 1500-luvulta. 

Itse asiassa minua häiritsee usein se, kuinka luterilaisuudessa viitataan niin paljon Lutheriin. Ihan niin kuin hän olisi perustanut tämän kirkon. Ihan niin kuin hänen näkemyksensä olisi taivaallinen totuus ja oikeaoppisuuden ahdas portti taivaaseen, jopa silloin kuin hän näyttää olevan ristiriidassa Raamatun ja kirkkoisien näkemysten kanssa. Avioliitto ainoastaan miehen ja naisen liittona on Jeesuksen siunaama ja sillä on kirkon tradition 2000-vuotinen tuki. Piispa Teemu Sippo otti asiaan hyvin kantaa - ks. tästä.

Jos Lutherin mielipiteille – jotka välillä ovat ristiriidassa tradition ja Raamatun kanssa – annetaan käytännössä todella korkea auktoriteettiarvo, niin silloin avataan ovet aikamoiselle mielivallalle. Silloin nousee esiin kysymys, miksi vain Luther on näin suuressa arvossa. Miksi kenen tahansa muun henkilökohtaisella näkemyksellä ei olisi niin suurta arvoa? Ehkä onkin oireellista, että luterilaisuudessa annetaan yksityisten teologien mielipiteille niin paljon painoarvoa. Ihan niin kuin modernit ja muodinmukaiset mielipiteet voisivat muuttaa kirkon 2000-vuotisia näkemyksiä avioliitosta ja opeista. Kirkko ei kuitenkaan voi olla tuuliviiri.