Tuomaan todistus

Julkaisen saarnani, jonka pidin viime sunnuntaina Mikaelin kirkossa. Taustakirjoituksina olivat Joh. 20:19–31; Jes. 43:10–12 ja 1. Joh. 5:4–12.

Rakkaat kristityt, voin hyvin ymmärtää apostoli Tuomasta. Hän ei ollut paikalla, kun Jeesus ilmestyi ensimmäisen kerran opetuslapsille. Hän ei uskoisi, ellei itse saisi kohdata Jeesusta, nähdä häntä, koskettaa hänen lävistettyjä kylkiään ja käsiään. Minun rakkaat vanhempani ovat johdattaneet minut Kristuksen luo. Tästä, niin kuin myös elämästäni, olen heille ikikiitollinen. Nuoruusvuosien pakolliset kapinavaiheet veivät minutkin kauas uskonasioista. Noina aikoina, kun olin nk. teiniangstin, ohimenevien ongelmien, keskellä, muistan lukeneeni ajatuksella evankeliumit. Nuo sanat Jeesuksesta, hänen tekonsa, hänen luonteensa, hänen sanansa, kaikki se, herätti minut. Rakastuin uudelleen tuohon persoonaan, jota opettelin nyt tuntemaan aivan uudella tavalla. Olin nuori mies aikuisuuden kynnyksellä, minulla oli valtavan suuria kysymyksiä: kuinka elän elämäni? Minne menen, mitä teen?

Niin kuin Tuomas, minullekaan ei tahtonut riittää muiden puheet. Olisin itse halunnut tavata Jeesuksen, kysyä häneltä, puhua hänelle, koskettaa ”naulanjälkiä hänen käsissään ja pistää sormeni niihin”. Tuo nuoruuden toive on vieläkin toiveenani. Haluan koskettaa Jeesusta ja keskustella hänen kanssaan. Toisaalta, uskon, että tuo toive on monella tavalla täyttynyt. Olen oppinut tuntemaan hänet. Ehkä tämä seikka Tuomaksesta on kirjoitettu meitä varten, sillä Tuomaksen toive on meidän toiveemme.

Johannes on tallentanut evankeliumiinsa todella monia, enemmän kuin muut evankelistat, Jeesuksen ja jonkun toisen kahdenkeskeisiä tapaamisia. Johanneksen evankeliumissa Jeesus tulee Jumalan pyhyydestä ihmiseksi ihmisten luo. Niin fariseus Nikodemos tulee yön turvin Jeesuksen luo keskustelemaan, kyselemään kysymyksiään. Jeesus keskustelee pitkään samarialaisen naisen kanssa kaivolla. Hän kohtaa sairaan miehen Betesdan altaalla, miehen, jolla ”ei ole ketään, joka auttaisi” häntä (Joh. 5:7). Jeesus kohottaa päänsä syntisen naisen puoleen ja armahtaa hänet (Joh. 8:10). Jeesus valitsee apostolinsa, niin Tuomaksen, kuin meidätkin, yksitellen, nimeltä kutsuen. Näemme, että koko evankeliumissa Jeesus antautuu yksittäisten ihmisten avuksi, juuri niin kuin minä toivoin, että hän antautuisi avukseni, nöyrtyen keskustelukumppaniksi.

Tuomas – minun kaksoseni

Johanneksen evankeliumissa apostoli Tuomaalla on lempinimenä Didymos. Nimi Tuomas tulee arameankielisestä sanasta te’oma, joka tarkoittaa kaksosta. Kreikkalainen sana Didymos, Tuomaksen lempinimi, tarkoittaa kaksosta. Jostain syystä evankelista haluaa painottaa, että Tuomas on kaksonen (Joh. 11:16; 20:24; 21:2). Voin ajatella, että Tuomas, jota kutsutaan Didymokseksi, on kuin minun kaksoisveljeni. Tämän vanhemman veljemme, Tuomaksen kautta me opimme paljon siitä, mitä on Jeesuksen seuraaminen. Evankelista Johannes kertoo kolme tapausta tästä Tuomaksesta. 

1. Kun Jeesus sanoi menevänsä Jerusalemiin, Tuomas tiesi, että se olisi erittäin vaarallista – tuo tie, niin kuin tiedämme, johti Jeesuksen kuolemaan. Tässä tilanteessa Tuomas sanoi toisille opetuslapsille: ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä.” Joh. 11:16. Tässä on todellisen opetuslapsen asenne, hän on halukas seuraamaan Jeesusta, pysymään hänen kanssaan jopa kuolemaan asti. Jeesus sanoo opetuslapsilleen: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Matt. 16:24. Tuomaksella oli tätä tahtoa.
2. Toisen kerran Tuomas rohkenee kysyä Jeesukselta kysymyksen. Jeesus on juuri puhunut poislähdöstään. Silloin Tuomas kysyy, ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Vain opetuslapsi, joka todella haluaa seurata Jeesusta, kysyy näin suoria kysymyksiä Herraltaan. Jeesus antaa meille, kiitos Tuomaksen, ns. ”tyhmän kysymyksen”, yhden koko kristikunnan tärkeimmistä lauseista: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo, muuten kuin minun kauttani.” Joh. 14:5-6.
3. Kolmas kertomus Tuomaksesta löytyy päivän evankeliumikirjoituksesta. Voin hyvin ymmärtää, että Tuomas, joka näin innokkaasti halusi seurata Jeesusta, olla aina hänen kanssaan, oli todella surullinen ja pettynyt, kun hän ei ollutkaan silloin paikalla, kun ylösnoussut Jeesus ilmestyi muille opetuslapsille. Tämä kaksoseni oli auttamattomasti rakastunut Kristukseen. Jeesuksen sanat ja teot olivat jättäneet häneen lähtemättömän jäljen. Tuomas halusi nähdä Jeesuksen lävistetyt kädet ja kyljet, nimittäin juuri lävistetyissä käsissä näkyi Kristuksen rakkaus paremmin kuin missään muussa.(OHESSA ON CARAVAGGION KUULUISA MAALAUS)

On hyvä huomata, että ylösnoussut Kristus ilmestyi viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina sekä Maria Magdaleenalle että opetuslapsille, jotka olivat koolla lukittujen ovien takana. Juuri tämä on se syy miksi kristityt ovat tuosta pääsiäisaamusta alkaen aina kokoontuneet sunnuntaina, viikon ensimmäisenä päivänä, ylistämään, etsimään ja palvomaan Kristusta. Traditio on vain sikäli muuttunut, että nykyään kokoonnumme avointen ovien takana. Tuomas myöhästyi tuosta ensimmäisestä sunnuntaijumalanpalveluksesta, mutta jo seuraavan viikon sunnuntain Tuomas oli koolla muiden mukana. Veikkaan että Tuomas ei enää ikinä jättänyt yhtäkään sunnuntaimessua väliin. Tuona toisen viikon sunnuntaina Tuomas sai kohdata itse ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen, joka puhui suoraan hänelle. Kristus sanoi Tuomaalle, ”Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Tässä tilanteessa Tuomas heittäytyy polvilleen ja lausuu koko evankeliumin voimakkaimman uskontunnustuksen: ”Minun Herrani ja Jumalani!”

Tuomas oppi näiden kokemusten kautta luottamaan Kristukseen. Aluksi hän kyseli huolestuneena tietä – kuinka voisimme tuntea tien? En usko, ellen itse näe ja koske. Nyt hän ymmärsi, että kannattaa uskoa – usko ei ole näkemisen varassa. Ja Jeesus sanoo Tuomakselle ja meille: ”Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jos uskot, olet siis todella autuas. ”Tämä”, niin evankelista Johannes vielä toteaa, ”on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.”

Lopuksi, mitä todisteita me tarvitsemme, jotta voimme uskoa? Pitääkö meidän päästä näkemään omin silmin Kristuksen lävistetyt kädet ja koskemaan omin sormin hänen lävistettyä kylkeään? Katsotaan nyt mielikuvituksemme silmin lävistettyä Kristusta, erityisesti katsotaan, niin kuin Tuomas, hänen lävistettyä kylkeään. Johannes kirjoittaa kirjeessään, että Jumala on itse antanut meille kolme todistajaa Pojastaan: Hengen, Veden ja Veren ja ”ne todistavat yhtäpitävästi.” 1. Joh. 5:7–9. Jokaisella, joka uskoo Poikaan, on tämä Todistus, tämä Hengen, Veden ja Veren, todistus, Jumalan todistus sisimmässään. Mitä ihmettä Johannes tarkoittaa?  

Jeesuksen kuollessa ristillä, Johannes kertoo tarkalleen, että Jeesus ”kallisti päänsä ja antoi henkensä.” Joh. 19:30. Johannes kertoo myös, että eräs sotilas tuli varmistamaan Jeesuksen todella kuolleen. Niinpä hän ”työnsi keihään hänen kylkeensä, ja haavasta vuoti heti verta ja vettä.” Joh. 19:34. Johannes halusi kertoa, että ristiinnaulittu Jeesus antoi Henkensä ja että hänen kuolleesta ruumista, kyljestä vuosi veri ja vesi. Kirkkoisät näkivät tässä suuren merkityksen. He opettavat, että Jeesus on uusi Adam, joka antaa henkensä, vaipuu kuolon uneen, jolloin hänen kyljestään muovataan uusi Eeva, Kristuksen morsian, neitseellinen kirkko. Tämä uusi Eeva, Kristuksen kirkko, syntyy ristin juurella sulhasensa kyljestä, ja hänen paikkansa on koko elämän ajan rakkaimpansa kyljellä. Kun Kristus näkee tämän kirkon, hän sanoo: ”Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.” 1. Moos. 2:23. Pyhä Ambrosius sanoo monien kirkkoisien tapaan: ”Niin kuin Eeva muovattiin nukkuvan Aadamin kyljestä, niin on kirkkokin syntynyt ristillä roikkuvan Kristuksen lävistetystä sydämestä.” Johannes kirjoittaa meille kirjeessään, että ”kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman.” 

Rakkaat kristityt, kirkko on syntynyt Jumalasta, Kristuksesta, hänen kyljestään ja sydämestään. Tämän vuoksi mikään ei voi ikinä voittaa Kristuksen kirkkoa – ”tuonelan portit eivät saa sitä valtaansa.” Kristuksen sydän pumppaa, vuotaa jatkuvasti pyhää verta koko hänen ruumiiseensa, joka on kirkko, näin ruumiin jäsenillä on elämä, koska ne ovat osallisia Pojan elämästä. Veressähän on elämä.

Kristityn sydämessä, sisimmässä asuu siis kolme Jumalan antamaa todistajaa, jotka todistavat kaikki erikseen mutta yhtäpitävästi – Kristuksen Henki, Veri ja Vesi. Alkukristityt näkivät Jeesuksen kyljestä vuotavassa vedessä ja veressä kasteen ja ehtoollisen. Juuri kasteessa ja ehtoollisessa ihminen liitetään ja juurrutetaan Kristuksen yhteyteen, hänen ruumiinsa jäseneksi. Juuri Kristuksen Henki pyhittää meidät, kasteen vesi pesee meidät puhtaiksi ja Kristuksen verellä meidät on lunastettu. Apostoli Johanneksen oppilas, Ignatios, Antiokian piispa, joka kuoli marttyyrina vuonna 117. Tämä intohimoinen Kristuksen palvelija, piispa, kirjoitti kirjeen Rooman seurakunnalle. Hänen sanoissaan näkyy, kuinka hän oli oppinut paljon Johannekselta, joka oli todella syventynyt ristin salaisuuteen ja Hengen, Veden ja Veren todistukseen. Ignatios kirjoittaa näin:

”Minun rakkauteni on ristiinnaulittu… Minussa on elävä vesi, joka puhuu, ja se sanoo sydämessäni: Isän tykö! – Tahdon Jumalan leipää, nimittäin Jeesuksen Kristuksen lihaa, hänen joka on Daavidin siemenestä, ja ruoakseni tahdon hänen vertansa, nimittäin katoamatonta rakkautta.”

Piispa Ignatios puhuu verestä ja vedestä, niin kuin ne ovat eläviä – vesi sanoo sydämessäni ”Isän tykö.” Paavali kirjoittaa, että Pyhä Henki, Jeesuksen Henki huutaa meidän sydämissä ”Abba, Isä!” Henki, Vesi ja Veri eivät ole mykkiä todistuksia, reliikkejä, ei vaan kyse on elävästä Kristuksesta, joka puhuu meissä. Hän todistaa. Kuulukoon hänen evankelioiva todistuksensa meidän sisimmässämme, kuulukoon se tässä kaupungissa, myös kirkon ovien ulkopuolella ja kaikkialla.

Ps. Paavi Franciscuksen eräästä pääsiäissaarnasta yksi hieno ajatus: Opetuslapset olivat lukittujen ovien sisäpuolella. Jeesus koputtaa usein ihmisen sydämen ovea. Hän haluaa tulla sisälle. Mutta joskus Jeesus myös koputtaa tuon oven sisäöuolelta. Hän haluaa mennä ulos, kujille ja kaduille, hän haluaa etsiä kadonneita ihmisiä, jotka tarvitsevat pelastusta. Tästä alkaa Jeesuksen ja meidän missio evankelioida.