Pastori
ja teologian tohtori Teemu Kakkuri kirjoitti kirjan Suomalainen herätys.Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-missioon. (Kirjapaja,
2014.) Koska aihe on niin kiehtova ja ajankohtainen, niin käsittelen sitä myös
blogissani. Tarkoitus on kirjoittaa aiheesta kolme postausta: 1) Mistä
herätykset syntyvät? 2) Onko Suomi herätyskristillinen? tai pikemminkin, onko
suomalaisilla herätyskristillinen näkemys kristinuskosta? 3) Näkökulmia
viidesläiseen herätysliikkeeseen.
Täytyy
kehua, että Kakkurin teos on yleisesityksenä erittäin hyvä. En ole alan
spesialisti millään tavalla, joten koin, että tämä kirja oli juuri minulle
erittäin avartava lukukokemus. Lisäksi teos on helppolukuinen. Siinä kuvataan
suomalaisen herätyskristillisyyden tarinan aina 1600-luvulta tähän päivään. Lähinnä
jäin kaipaamaan selkeämpiä ja rohkeampia analyyseja ja myös tulevaisuuden
skenaarioita. Kirja on vähän liian kuvaileva – liikkeiden historia kerrotaan
oppikirjamaisesti. Kakkuri olisi mielestäni saanut vielä rohkeammin arvioida
herätyskristillisyyden vaikutuksia. Se on tietysti vaarallista, koska silloin
astuu aivan varmasti monille varpaille. Yleensähän herätykset nähdään pyhänä
historiana, Jumalan lahjoina, joten niitä ei kannata paljoa kritisoida. Tämän
Kakkuri kirjoittaa auki:
Herätysliikkeiden vaiheita kuvatessa onkin ollut tapana kirjoittaa subjektiksi Jumala. Tyypillinen ajattelutapa on ollut, että Jumala on siunannut maatamme herätyksillä. Ne eivät ole olleet vain ihmisten yhteisöllistä toimintaa vaan Jumalan työtä Suomen kansan keskellä. Tämä historiantulkinta on sopinut hyvin yhteen fennomaanisen ajattelun kanssa. Jumalalla on ollut Suomen kansalle erityistehtävä, jonka toteuttamista hän on edistänyt luomalla maahan useita herätysliikkeitä. (230.)
Itsekin
olen kuullut samanlaisen näkemyksen. Suomi nähdään erityisen siunattuna kansana,
ja todisteena esitetään juuri nuo viisi suurta herätystä. Niitä voidaan verrata
vaikka Apostolien teoissa kuvattuihin Pyhän Hengen vuodatuksiin (Ap. t. 2; 4;
10).
Mistä
herätykset syntyvät? Herätysten taustalla on usein kansallisia murroskausia ja
katastrofeja. Niin kuin herätyslaulussa veisataan: ”Olin täynnä suurta
ahdistusta. Vapahtajaa hiljaa rukoilin. Hän sanoi, älä pelkää rangaistusta.
Ristillä jo sinut armahdin. Kun sydän auki on, sinne Jeesus tekee asunnon..” Eli
ahdistuksen aikana sydän on auki. Suomalaisia herätyksiä edelsivät tosiaan
rankat ajat. Talvella 1696–1697 noin 1/3 suomalaisista kuoli nälänhätään. Puhuttiin
siitä, että ”Jumalan ruoska” löi kansaa. Nälissään ihmiset söivät kuivaa
sammalta, nilaa, sahapurua, raatoja, koiria ja kissoja. Sitten tuli Iso Viha (1713–1717),
jota voidaan kutsua ”pitkitetyksi kansanmurhaksi”. Valistuksen ajan hengettömät
saarnat, järkeisusko ja ”käytännöllinen” ja ”hyödyllinen” kirkko ei onnistunut
ruokkimaan hengellisesti nälkäistä kansaa. Tässä tilanteessa aukesi ”markkinarako”
herätyssanomalle.
Kyse
ei ollut vain Suomesta, vaan Euroopan tapahtumat vaikuttivat pohjolaan. Kakkuri
nostaa esille Lissabonin katastrofin vuonna 1755. Tuo Euroopan toiseksi suurin
satamakaupunki ja neljänneksi suurin kaupunki joutui valtavan maanjäristyksen,
tsunamin ja auringonpimennyksen kohteeksi. Noin 50 000 Lissabonin
asukasta kuoli. Järistyksellä oli myös valtava kulttuurinen vaikutus. Se
järisytti uskonnollista ja kulttuurista ykseyttä: se vahvisti valistuksen
läpimurtoa – Voltaire näki siinä todisteita, että personalinen ja oikeudenmukainen
Jumala ei voi olla olemassa, ja toisaalta tuo katastrofi vahvisti pietismin
(herätyskristillisyyden) läpimurtoa. Uskovaiset tulkitsivat Lissabonin
katastrofin Ilmestyskirjan ennustusten valossa. Lopunajat olivat alkaneet.
Jumala ravisteli ihmiskuntaa parannukseen. Enää ei riittänyt kirkon jäsenyys, ”pään
tiedoksi” ja ”kuolettavaksi kirjaimeksi” tulkittu oppi, ja sakramentit, vaan
nyt vaadittiin henkilökohtaista uskoa Jeesukseen, ja kokemusta ja tunnetta
siitä, että olet oikeasti tosiuskovainen – etkä vaan nimikristitty.
Tämän
huono puoli oli tietysti se, että protestanttinen kristillisyys alkoi hajota.
Syntyi 1600-luvulla vaikuttaneen herätysjohtaja Spenerin sanoin ”seurakuntia
seurakunnassa” (ecclesiola in ecclesia). (37.) Spener edusti siis kirkollista
pietismiä – hän halusi uudistaa kirkkoa hengellisemmäksi. Samoihin aikoihin
syntyi myös radikaali pietismi, jonka mukaan tosiuskovilla ei ollut enää tilaa
seurakunnassa – kirkkoinstituutiossa. He hylkäsivät opit, sakramentit, kirkkoinstituution,
Raamatun ulkoisena auktoriteettina. Keskeiseksi asiaksi nousi oma sydän ja
siellä asuva Pyhä Henki ja Jeesus. Näin Kakkuri kirjoittaa:
Radikaalipietistit arvostivat Pyhän Hengen suoran ilmoituksen Raamattua tärkeämmäksi, he hakivat innoitusta vanhoista mystikoista ja halveksuivat kirkkolaitosta ja sen ulkoisia tuntomerkkejä, kuten jumalanpalvelusta ja sakramentteja.. Tähän asti luterilaisuudessa oli uskottu sanan ja sakramenttien vaikuttavuuteen. Ne synnyttivät uskon ja niissä välittyi kristitylle Pyhä Henki. Radikaalipietistit eivät uskoneet tähän. Sanasta tuli pelkkää asiaa, jonka kristitty saattoi uskoa, mutta vaan pään tietona. Pyhä Henki tuli ihmiseen toisella tavalla, rukouksen ja hengellisen kokemuksen kautta, välittömästi ilman armovälineitä. (37.)
Mielenkiintoista,
Kakkuri kirjoittaa, että 1950-luvulla syntynyt viidesläinen herätysliike pitää
juuri 1600–1700-lukujen pietistejä hengellisinä esikuvinaan. Ehkä suomalaisten
herätysliikkeiden kannalta merkittävin näistä pietismin perustajamiehistä oli
saksalainen Francke (1660–1730). Hän edusti Spenerin kanssa sitä ”kirkollista
pietismiä”.
Viidettä herätysliikettä kutsutaan myös uuspietismiksi. Se on nimitys, joka on kelvannut myös liikkeen edustajille itselleen, varsinkin teologeille. Uuspietistit kokevat olevansa henkistä sukua kolmensadan vuoden takaisille saksalaisille pietisteille, jotka korostivat uskon henkilökohtaisuutta. Pietistinen kirkkokriittinen uskonoppi ei ollut muuttunut ajassa juuri mitenkään. Sen mukaan ihmistä ei pelastanut pelkkä kirkkoon kuuluminen ja ulkokohtainen kristillisyys vaan sydämen uskon piti olla omaa. Tähän pietismin kuningasideaan uuspietistit liittivät modernin maailman työmuodot. (Kakkuri, 188.)
Herätysjohtaja
Hannu Nyman kirjoittaa tästä varhaisesta pietismistä näin: ”Ei ole väärin väittää,
että oman maamme jokaisen herätysliikkeen juuristo ulottuu myös tähän
liikkeeseen.” (Vieraiden varassa, 56.) Francken myötä alettiin vaatia kääntymyskokemusta.
Ei voinut vain kasvaa uskossa, vaan ihmisellä piti olla selkeä tapahtuma, jossa
hän oli kääntynyt Jeesuksen puoleen. (Kakkuri, 40.) Pietismi on siis lähinnä
saksalaista perintöä, mutta tämän lisäksi herätyskristillisyys sai paljon
vaikutteita Englannin protestantismista. Siellä mm. 1700-luvulla eläneet John
Wesley ja Jonathan Edwards vaikuttivat evankelikaisuuden syntyyn: metodismi,
baptismi, Pelastusarmeija jne. Näissä liikkeissä painotettiin henkilökohtaista
kääntymystä, aktivismia, voimakasta raamattu-uskoa ja ristikeskeisyyttä. (51.)
Taitaa
Kakkuri olla oikeassa todetessaan, että ”suomalainen herätys ei ole kovin
suomalaista. Kaikissa vaiheissaan herätyskristillisyys on toiminut Euroopan
keskusten uskonnollisten virtausten heijasteena.” (220.) Kysymys kuuluu, onko
herätysten taustalla jumalallinen vaikutus? Varmasti osittain. Henkilökohtainen
usko ja kääntymys ovat tärkeitä asioita. Toisaalta kannattaa huomata, että
monet herätysjohtajat ovat suorastaan demonisoineet toisia herätysliikkeitä.
Eli tiettyjen herätysliikejohtajien mukaan itse piru on saanut aikaan
joitakin ”herätyksiä”. Romanttinen näkemys, että Jumala on kaikkien Suomen
herätysliikkeiden subjekti, on aika ongelmallinen.
Sitten
herää vielä kysymys, minkä ihmeen takia katolisessa ja ortodoksissa kirkossa ei
ole vastaavia herätysliikkeitä. Ovatko nuo kirkot onnistuneet vastaamaan ihmisten
hengelliseen nälkään jotenkin paremmin kuin protestanttiset kirkkokunnat? Toinen
kysymys: missä menee raja? Voidaanko radikaalipietistejä pitää kristittyinä?
Heidän näkemyksensä kristinuskosta on (mielestäni) perusteellisesti erilainen
kuin se, miten se oli ymmärretty aina 1600-luvulle asti. Hehän hylkäsivät
esimerkiksi sakramentit ja kirkon merkityksen.
Viime
vuonna Kansan Raamattuseuran eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja Hannu Nyman julkaisi
mielenkiintoisen kirjan Vieraiden varassa. Matkalla uskomme kansainvälisille
juurille. (Karas-sana, 2014.) Siinä käsitellään paljon samoja aiheita kuin
tässä Kakkurin kirjassa. Nyt on hyvä sauma aloittaa laaja keskustelu herätyskristillisyyden
merkityksestä, ja siitä, millaista kristinuskoa se edustaa. On siis aika
pohtia, mitä on kristinusko.
Seuraavassa postauksessa pohditaankin, onko suomalaisilla herätyskristillinen käsitys kristinuskosta.
Seuraavassa postauksessa pohditaankin, onko suomalaisilla herätyskristillinen käsitys kristinuskosta.
Kiitos arviosta. On aina mukava huomata jonkun lukeneen kirjan tehden oivalluksia.
VastaaPoistaKiitos kommenteista. Toivottavasti kirjasi herättää laajaa keskustelua.
VastaaPoista