Publikaani Matteus - syntinen mies kutsutaan apostoliksi

Caravaggio - The conversion of St. Matthew

Viime lauantaina opetin Helsingin Raamattukoulussa Matteuksen evankeliumista. Lähdimme liikkeelle Caravaggion taideteoksesta ”Matteuksen kääntyminen”. Kohtalaisen varhaisen perimätiedon mukaan publikaani Matteus on kirjoittanut kyseisen evankeliumin. Piispa Eusebius (260–340) mainitsee 120–140-luvuilla vaikuttaneen Hieroapoliksen piispa Papiaksen, joka kertoo muun muassa Matteuksen evankeliumin synnystä (Eusebiuksen Kirkkohistoria):

”Matteus laati [Jeesuksen] puheista järjestykseen asetellun esityksen heprean kielellä, ja kukin käänsi ne [kreikaksi] sen mukaan kuin osasi.”

Myös piispa Irenaeus, 180-luvulla, painottaa, että Matteus-niminen mies on evankeliumin takana. Kirkkohistorioitsija Eusebius lainaa piispa Irenaeusta tällä tavalla: ”Matteus julkaisi heprealaisten keskuudessa kirjoitetun evankeliumin..” (Eusebiuksen Kirkkohistoria V, 8:2–4, Irenaeus, Harhaoppeja vastaan III:1:1). Sama näkemys Matteuksen evankeliumin kirjoittajasta oli myös kirkkoisä Origeneella (Eusebius, Kirkkohistoria, VI, 25:3–6):

”Kuten perintätiedosta olen oppinut neljästä evankeliumista, jotka ovat ainoat, joita ei ole vastustettu Jumalan kirkossa koko maailmassa, että ensin kirjoitettiin se joka sai nimensä entisestä tullimiehestä, Jeesuksen Kristuksen apostolista, Matteuksesta, joka julkaisi sen niitä varten, jotka juutalaisuudesta olivat tulleet uskoon, ja kirjoitti sen heprean kielellä..”

Tiedän, että kysymys siitä, kuka tai ketkä todella kirjoittivat Matteuksen evankeliumin, on todella vaikea kysymys - meillä ei ole siihen mitään selkeää tai varmaa vastausta. Tämä kirkkoisien näkemys on vain varhainen perimätieto. Pitääkö se paikkansa, sitä en tiedä. Jokatapauksessa, publikaani Matteus oli julkisyntinen mies ammattinsa puolesta – hän keräsi veroja roomalaisille. Caravaggion taulussa publikaani Matteus ja hänen palvelijansa istuvat tulliasemallaan. He ovat pukeutuneet tyylikkäästi. He ovat kaikin tavoin rikkaan näköisiä. Taulussa Jeesus ja hänen joukkonsa luovat publikaaneille selvän vastakohdan. He ovat pukeutuneet vaatimattomasti. He ovat silminnähden köyhiä. Leonardo Da Vincin kuuluisa maalaus luomisesta kuvaa, kuinka Jumala luo rakastavan katseensa Aadamiin, kuinka Hän kurottaa sormellaan passiiviseen ja uniseen Aadamiin. Heidän sormiensa kohdatessa Aadam herää eloon. Tuossa kohtaamisen ja kutsun hetkessä Aadamista luodaan elävä olento ja Jumalan kuva.

Caravaggion taulussa Jeesus osoittaa samalla tavalla sormellaan Matteusta. Hän valitsee Matteuksen, tuon syntisen ja materialistisen miehen. Matteus on kuvassa täysin yllättynyt. Hän osoittaa sormellaan itseään, ikään kuin kysyen, ”tarkoitatko minua?”. Matteuksen evankeliumissa tästä kohtaamisesta kerrotaan näin (Matt. 9:9–13):

”Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ’Seuraa minua’, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta. Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.”

Seuraavassa luvussa Jeesus kutsuu 12 lähintä opetuslastaan olemaan hänen kanssaan, olemaan hänen apostolejaan. Tuossa joukossa on myös publikaani Matteus (Matt. 10:2–3):

”Nämä ovat niiden kahdentoista apostolin nimet: ensimmäisenä Simon, toiselta nimeltä Pietari, ja hänen veljensä Andreas, Jaakob Sebedeuksen poika ja hänen veljensä Johannes, Filippus ja Bartolomeus, Tuomas ja publikaani Matteus…”

Ainoastaan Matteuksen ammatti mainitaan. Hän oli publikaani Matteus. Matteuksen kutsuminen oli yllättävä. Jeesus olisi voinut kutsua ympärillä olevia kunnollisia ihmisiä, hurskaita fariseuksia, mutta hän kutsui publikaani Matteuksen. Samoin Jeesus asettui ruokapöytään publikaanien ja muiden syntisten kanssa. Jotkut fariseukset kritisoivat häntä, mutta silloin Jeesus saa mahdollisuuden ilmaista sen, mitä hänen tekonsa jo julistavat selvin sanoin: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.” Juuri tämä on Jeesuksen ykkösmissio ja juuri tämä tosiasia on publikaani Matteukselle niin tärkeä asia.

Jos publikaani ja apostoli Matteus todella kirjoitti (tai laati) Matteuksen evankeliumin, niin silloin on hyvä huomata, että juuri tässä evankeliumissa painotetaan, että Jeesus on syntisten pelastaja. Evankeliumin alussa enkeli ilmestyy yöllisessä näyssä Joosefille, ja kertoo, kuinka hänen pitää suhtautua Marian yllättävään raskauteen (Matt. 1:21): ”Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.” Juuri tämä nimenomainen tehtävä kulkee punaisena lankana halki koko evankeliumin – Jeesus pelastaa kansansa sen synneistä. Ehtoollisen asetussanoissaan Jeesus sanoo (Matteuksen mukaan, 26:28) näin: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” Muilta evankelistoilta, samoin kuin Paavalilta, puuttuvat tässä kohden nuo eksplisiittiset sanat, jotka viittaavat syntien anteeksiantamiseen (Mark. 14:24; Luuk. 22:20; 1. Kor. 11:25). Matteus todistaa yhtäpitävästä muiden evankelistojen kanssa, mutta hän erityisesti vielä painottaa tätä syntien anteeksiantamisen totuutta. Ehkä se oli hänelle, syntiselle publikaanille erityisen tärkeä asia – olettaen, että publikaani Matteuksella ja evankeliumin kirjoittajalla on jokin yhteys, niin kuin perimätieto väittää.

Palataan vielä Caravaggion tauluun ja Matteuksen evankeliumiin. Jeesus kutsuu Matteuksen yksinkertaisesti, ilman ehtoja, ilman selittelyjä: ”Seuraa minua.” Matteus vastaa välittömästi, hän aseta ehtoja eikä kysele mitään. Siltä samalta istumalta ”hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta.” Näin yksinkertaista se on. Kaikki jäi taakse. Matteus ei jäänyt empimään niin kuin se rikas, nuori mies, joka ei ollut valmis jättämään kaikkea ja seuraamaan Jeesusta (Matt. 19:21–26).

                   Publikaani Matteus on evankeliumissa malliesimerkki siitä, miten Jeesuksen kutsuun pitää vastata – yksinkertaisesti seuraamalla häntä. Jeesus vaatii kaikkea, aivan kaikkea. Niin kuin edellisessä luvussa Jeesus opettaa, hänen seuraamisensa on niin tärkeää, että kuolleiden hautaaminen saa jäädä (niin arvokasta kuin se onkin), samoin vanhempien hyvästeleminen saa jäädä (niin hienoa kuin se onkin), kunhan häntä vain seurataan ilman mitään ehtoja (Matt. 8:18–22). Jeesus sanoo opetuslapsilleen (Matt. 16:24–25): ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Matteuksen evankeliumissa painotetaan tätä Jeesuksen seuraamista hyvin paljon. Sana ”seurata” (akoluteō) löytyy koko evankeliumista yhteensä 25 kertaa, mutta pelkästään luvuissa Matt. 8–9 tuo sana ”seurata” löytyy jopa 9 kertaa. Kertaus on opintojen äiti ja Matteus on kääntymisen mallioppilas – nämä kaksi kääntymys-lukua ikään kuin huipentuvat Matteuksen kääntymykseen. Niin kuin näemme, Matteuksen evankeliumissa Jeesus antaa kaiken anteeksi – se on hänen ykkösmissionsa – ja toisaalta hän vaatii aivan kaikkea – häntä pitää seurata ilman mitään ehtoja.

Tervetuloa Helsingin Raamattukoulun teemapäiville!

Pohdintaa Eangelium Benedictum-kirjan pohjalta osa II. Kuinka katolinen on luterilainen kirkko?

Onko luterilaisuus katolilaisuutta? 
Onko luterilaisuus katolilaisuutta? Luther, samoin kuin modernit luterilaiset ajattelijat kuten piispa Jari Jolkkonen, kirkkohistorian professori Pentti Laasonen, samoin kuin tunnustukselliset luterilaiset kautta linjaa – pastorit Pasi Palmu, Raimo Mäkelä ja Reijo Arkkila – vastaavat kaikki myöntävästi tähän kysymykseen. Heidän mukaansa luterilaisuus on katolilaisuutta. Heti pitää sanoa, että tässä nimilistassa on tutkijoita ja hengenmiehiä, jotka tulevat keskenään aivan erilaisista taustoista – esimerkiksi (aika liberaali) professori Laasonen ja (konservatiiviset) tunnustukselliset luterilaiset ovat varmasti hyvin kaukana toisistaan. Kysymys kuuluukin, miten katolilaisuus määritellään. Esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko ymmärtää katolilaisuuden eri tavalla kuin luterilainen kirkko. Vaikka käytetään samaa sanaa ”katolilaisuus”, niin puhutaan usein aivan eri asiasta.

Voi tulla monelle kuitenkin yllätyksenä, että luterilaiset nimenomaan haluavat pitää itseään ”katolisina”. SLEY:n entinen toiminnanjohtaja TT Reijo Arkkila kirjoittaa näin (Euangelium Benedictum, 2013, 227):

”Tunnustuksellinen luterilaisuus ymmärtää perusolemuksensa aidoksi katolilaisuudeksi. Tunnustuksellinen luterilaisuus on siis katolilaisuutta sanan oikeassa merkityksessä. Tätä tulisi enemmän painottaa. Haluamme liittyä vanhan kirkon isien opetuksiin. Evankelinen katolilaisuus on meille hyvin sopiva nimitys. Tunnustuksellinen luterilaisuus ja aito katolilaisuus ovat haastamassa koko Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa palaamaan Jumalan sanan apostoliselle kalliopohjalla. Uskomme yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon!”

Augsburgin tunnustus (CA) kirjoitettiin vuonna 1530. Se on luterilaisten tärkein tunnustuskirja – Raamatun ja vanhojen uskontunnustusten jälkeen sillä on painavin arvo luterilaisessa sielunmaisemassa. Viime postauksessa huomautin, että viime aikoina jotkut roomalaiskatoliset teologit ovat päätyneet ajattelemaan, että CA on oikeastaan aika katolinen tunnustus… CA itse väittää harvinaisen selvästi, että luterilainen oppi edustaa katolista ja alkuperäistä apostolista oppia (CA XXI):

”Koska seurakuntamme eivät missään uskonkappaleessa poikkea katolisesta kirkosta, paitsi että ne ovat poistaneet muutamia väärinkäytöksiä, jotka ovat uusia ja vastoin kirkkosääntöjen henkeä ajan mittaan omaksuttuja…”

Tämän vanhan luterilaisen vakaumuksen mukaan luterilaiset ”eivät missään uskonkappaleessa poikkea katolisesta kirkosta”. Kun CA on käsitellyt opillisen osion asiat (CA 1–21), se toteaa näin (CA XXI):

”Tämä on melko tarkka tiivistelmä oppimme sisällöstä. Siitä käy ilmi, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Pyhän Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista nähtävissä. Koska näin on, niin ne, jotka pitävät meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyys johtuu vain tietyistä harvoista väärinkäytöksistä, jotka ilman varmaa perustaa ovat päässeet pesiytymään kirkkoihin.”

On sanottu, että Lutherilla ei ollut mitään, mitä hän ei ole saanut katoliselta kirkolta.

Miksi luterilaiset haluavat olla katolilaisia?

Vastaus on hyvin selvä. Uskontunnustuksen mukaan, samoin kuin todella vanhojen, alkukristittyjen näkemysten mukaan, Kristus perusti yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon. Vain hullu haluaisi hypätä ulos tuosta kirkosta – se on vähän sama kuin jos Nooa olisi hypännyt pois arkistaan. Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Kirkko on Kristuksen ruumis, joka on kaiken pelastuksen lähde. Luterilaiset eivät halunneet perustaa uutta kirkkoa, he eivät halunneet vastustaa katolista kirkkoa, vaan reformoida sitä sen alkuperäiseen loistoonsa.

Arkkipiispa Martti Simojoki kirjoitti vuonna 1980 (Luterilaisen uskon tienviittoja: Augsburgin tunnustuksen opetuksia), että tuo Augsburgin tunnustuksen oppi

”on se sama oppi, jota yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko aina ja kaikkialla on tunnustanut. Erityistä uutta ”luterilaista” oppia he eivät tarkoittaneet eivätkä voineetkaan esittää, sillä he katsoivat kuuluvansa samaan kirkkoon kuin kaikki katoliset kristityt.” (Simojoki, 1980, 15)

Yksinkertaisesti sanottuna, luterilaiset haluavat pitää kiinni katolilaisuudesta, koska se on alkuperäistä, koska se on apostolista, maailmanlaajuista, ja koska se on sitä yleistä kristinuskoa jota on opetettu ja johon on uskottu viimeiset 2000 vuotta. Luterilaisen vakaumuksen mukaan Luther ja reformaattorit eivät siis löytäneet sitä uutta ja ihmeellistä evankeliumia 500 vuotta sitten.

Apostoli Paavali julisti kaikki uuden opin ja evankeliumin julistajat kirotuiksi. Tuskinpa kukaan siis haluaa esittäytyä minkään uuden evankeliumin oppimestarina. Näin Paavali kirjoittaa (Gal. 1:7–9):

”Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia. Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu. Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin siitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu.”

Paavali myös opettaa, että kristityt pelastuvat vain mikäli he pitävät sen uskonopin, jonka he ovat perineet apostoleilta. Oppia ei voi uudistaa tai muodinmukaistaa. Sitä ei voi muuttaa (1. Kor. 15:3):

”Veljet, minä palautan mieleenne sen evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen julistin; muuten olette turhaan tulleet uskoviksi.”

Paavali varoittaa Rooman seurakuntalaisia (Room. 16:17) ”varomaan niitä, jotka saavat aikaan eripuraisuutta ja houkuttelevat teitä luopumaan niistä opetuksista, jotka olette saaneet.” Tämä Paavalin kehotus on vielä merkittävämpi siksi, että hän ei itse ollut perustanut Rooman seurakuntaa. Hän ei ollut itse välittänyt sinne tuota opetusta, josta hän kehottaa heitä pitämään niin tiukasti kiinni. Rooman seurakunnan suurten auktoriteettien joukossa oli muun muassa apostoli Pietari.

Mitä tuli apostolien jälkeen?

Hiljalleen apostolit kuolivat. Mistä nyt saataisiin varmuus oikeasta opista? Apostolien jälkeinen kristittyjen sukupolvi koki valtavan haasteen siinä, että oikea uskon perintö ei joutuisi hautaan apostolien mukana. Osittain juuri tämän kuoleman ja uskon kriisin vuoksi apostolit asettivat itselleen seuraajia, piispoja, pappeja ja diakoneja. Jo 100-luvulla Antiokian seurakunnassa – Antiokia oli yksi Rooman valtakunnan kaikkein suurimmista kaupungeista – oli varsin kehittynyt piispallinen ja papillinen virkarakenne. 150-luvulla Rooman piispa Kleemens puhuu jo varsin sulavasti apostolisesta suksessiosta. Tavallaan juuri pappisviran kehittymisellä ja apostolisella suksessiolla haluttiin varmistaa se, että oikea oppi, oikea liturgia ja moraali siirtyvät viestikapulan lailla seuraaville sukupolville ja kaikille seurakunnille ympäri maailmaa.

On täysin ymmärrettävää, että luterilaiset halusivat pitää itseään alkuperäisen ja apostolisen uskonperinteen kantajina – ei sen kumoajina ja protestanttisina vastustajina. Juuri tähän katolisten ja luterilaisten kiista iskee: katolisten mukaan luterilaiset pudottivat viestikapulan ja lähtivät viemään omaa sanomaansa. Luterilaisten mukaan vaihto onnistui. Jos vaihto onnistui, niin silloin pitäisi voida osoittaa, että luterilaisilla uskonopeilla on periaatteessa katkeamaton historian yhteys alkukristillisyyteen asti. Voidaanko tämä todentaa? Siitä kiistellään ja siitä teologit kirjoittavat valtavan pitkiä opuksia ja selvityksiä...

Pyhä piispa Irenaeus taisteli 180-luvulla aikansa harhaoppeja vastaan. Irenaeus kaatoi niitä kumoon juuri vetoamalla siihen, että ne ovat niin nuoria, ne eivät periydy apostoleilta. Ne eivät kuulu katkeamattomaan viestiketjuun. Harhaoppisilla on jokin oma sanoma. Näin Irenaeus kirjoittaa:

”Apostolien oppitraditio on koko maailmalle ilmeinen. Jokainen, joka haluaa nähdä totuuden, voi katsella sitä jokaisessa seurakunnassa. Me voimme luetella ne piispat, jotka apostolit asettivat kuhunkin seurakuntaan ja heidän seuraajansa, aina meidän aikaamme asti. He eivät ole koskaan opettaneet sellaisia oppeja, joita nämä ihmiset ovat sepustaneet kokoon.” (Ag. Haer. III, 3, 1)

Mitä mieltä olen itse?

Mikä on katolinen kirkko? Onko se luterilainen kirkko? En tietenkään halua luopua siitä uskosta, että Kristus perusti yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon. En usko, että katolisen kirkon rajat kulkevat luterilaisen kirkon rajoissa. Kyse on lähinnä siitä, kuuluvatko luterilaiset katolisen kirkon rajojen sisäpuolelle. Tämä on se todellinen ydinkysymys. Katolinen kirkko on joka tapauksessa paljon suurempi kuin luterilainen kirkko.

Historiallisesti ja teologisesti on mielestäni selvää, että roomalaiskatolinen kirkko on se alkuperäinen katolinen kirkko – myös tänään. Olemmeko me luterilaiset sen aidon uskonperinnön kantajia? Olemmeko me katolisen kirkon rajojen sisällä? Pakkohan tähän on uskoa, mutta nyt kannattaa sitä suuremmalla syyllä satsata ekumeniaan, siihen, että voisimme kaikki olla näkyvästi ja selvästi jäseniä yhdessä, pyhässä, katolisessa ja apostolisessa kirkossa ”jotta maailma uskoisi” Kristukseen. Joh. 17:21.

Euangelium Benedictum ja ekumenia: luterilaiset ja katoliset yhteisellä tiellä

Perussanomat julkaisi keväällä 2013 Timo Junkkaalan toimittaman kirjan Euangelium Benedictum– Siunattu evankeliumi. Monet maamme parhaat Lutherin tuntijat, piispat ja papit, ovat kirjoittaneet siihen artikkeleita. Kirjan artikkelit käsittelevät luterilaisten ja katolisten ekumeenisia suhteita ja erityisesti paavi Benedictus XVI:n näkemyksiä Jeesuksesta ja teologiasta. Tämän artikkelikokoelman pohjalta on syytä pohtia ekumeniaa. Ekumenian perimmäinen tavoite on kirkon näkyvä ykseys, se, että kaikki voisivat olla jäseniä yhdessä, pyhässä, apostolisessa ja katolisessa kirkossa. 

Ekumenialla on mielestäni tänään ja tulevaisuudessa valtavan suuret mahdollisuudet. Ehkä kaikenlaisten kirkkokuntien, kristillisten järjestöjen ja herätysliikkeiden suurena haasteena, mahdollisuutena (ja uhkana) on tiedon vapaa liikkuvuus. Kukaan ei enää pärjää yksin. Nykyään on entistä vaikeampaa rakentaa jonkinlaista pyhien minimaailmaa oman pienen piirin sisälle. Tiedämme entistä selvemmin, mitä kaikkea hyvää on ulkopuolellamme.  Tästä hyvänä esimerkkinä on Perussanomien rohkea ja viisas ratkaisu julkaista katolisen paavin kirjoittama Jeesus-kirja. Omat lempiteologini eivät todellakaan ole pelkästään luterilaisia, vaan luen paljon mm. katolisia kirjoittajia kuten Henri De Lubacia, Joseph Ratzingeria ja monia muita.

Ekumeniaa käydään hyvin monilla tavoin. Virallisissa oppikeskusteluissa on menty harppauksin eteenpäin viimeisen 50 vuoden aikana. Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen katoliset avautuivat ekumenialle. 1500-luvun kirkonkirouksia on purettu niin, että niiden ei nähdä enää koskevan meidän aikamme ihmisiä. Oppia korostavien luterilaisten näkökulmasta ekumenian tärkein kysymys liittyy vanhurskauttamisoppiin eli siihen kysymykseen, miten ihminen pelastuu. Katolilaisuudessa vanhurskauttamisopilla ei ole näin korostunutta merkitystä. Ehkä luterilaisia ja katolilaisia ei erota niinkään näkemys vanhurskauttamisopin sisällöstä vaan sen asemasta.

Timo Junkkaala osoittaa, että Lutherille ja luterilaisille tämä oppi vanhurskauttamisesta on äärimmäisen keskeinen. Vuonna 1537 Luther kirjoitti Schmalkaldenin vanhurskauttamisopista näin (Junkkaala, 2013, 238):

”Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat.” ”Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, perkelettä ja maailmaa.” ”Jos vanhurskauttamisoppi on lamassa, on kaikki lamassa. On siis välttämätöntä, että me sitä joka päivä teroitamme.”

Vanhurskauttamisoppi olikin 1500-luvun reformaation ratkaisevimpia kiistakysymyksiä. Luther painotti, että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta ilman mitään omia ansioita. Voisi siis ajatella, että mikäli tästä kysymyksestä päästään yksimielisyyteen, niin näkyvä ykseys olisi lähellä. Vuonna 1999 tehtiin kirkkohistoriaa. Ensimmäistä kertaa reformaation jälkeen katoliset ja luterilaiset pääsivät yhteisymmärrykseen vanhurskauttamisopista, joka oli 500 vuoden ajan aiheuttanut niin paljon kiistoja ja riitoja. Vuonna 1999 allekirjoitettiin luterilaisten ja katolisen kirkon Yhteinen Julistus Vanhurskauttamisopista (YJV). Siinä todetaan, että luterilaisten ja katolisen kirkon välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista.

Tunnustuksellisten luterilaiset, jotka eivät tingi vanhurskauttamisopista milliäkään, ovat pitäneet YJV:ä epärehellisenä ja huonona kompromissina roomalaiskatolisten kanssa… Monet heistä ovat sitä mieltä, että YJV:ä ei olisi pitänyt allekirjoittaa… Joka tapauksessa, YJV on erittäin tärkeä paperi. Siinä katoliset ja luterilaiset toteavat vanhurskauttamisopista näin (YJV:n § 15):

”Meidän yhteinen uskomme on, että vanhurskauttaminen on kolmiyhteisen Jumalan työ. Isä lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan syntisiä. Kristuksen ihmiseksi tulo, kuolema ja ylösnousemus ovat vanhurskauttamisen perusta ja edellytys. Näin vanhurskauttaminen merkitsee, että Kristus itse on meidän vanhurskautemme, josta me tulemme osallisiksi Isän tahdon mukaan Pyhässä Hengessä. Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidän ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.”

Nyt kun luterilaiset ja katoliset ovat (ainakin) virallisesti lähentyneet toisiaan tässä (keskeisimmissä) opissa, niin herää kysymys, mikä on vielä esteenä täydelle yhdistymiselle. Lutherhan painotti, että tähän vanhurskauttamisoppiin perustuu koko reformaatio, se että hän vastusti paavin ja roomalaiskatolisen kirkon silloista opetusta. Nyt jos tässä keskeisessä opissa löytyy periaatteellinen ja riittävä yksimielisyys, niin silloin menetetään yksi hyvin keskeinen syy olla erossa. Sitä vastoin Kristuksen tahto (Joh. 17:22–23), kirkko-oppi, kristillinen rakkaus ja Pyhän Hengen yhteen sitova työ ajaa kiistakumppaneita sopuun ja ykseyteen. Syyt eroon hupenevat, syyt yhteyteen ovat valtavia. Miksi siis skisma jatkuu?

Piispa Jari Jolkkonen kirjoittaa artikkelissaan, että ison kaliperin katoliset teologit – kuten Joseph Ratzinger (paavi Benedictus XVI) – ovat vakavissaan pohtineet, että katolinen kirkko voisi tunnustaa Augsburgin tunnustuksen periaatteessa katoliseksi dokumentiksi (Jolkkonen, 2013, 171–173)! Tämä vuonna 1530 kirjoitettu Augsburgin tunnustus (CA) on luterilaisten tärkein tunnustuskirja. Piispa Jari Jolkkonen on varmasti oikeassa todetessaan, että ”jotkut luterilaiset voivat tietenkin olla tästä edistyksestä salaa huolissaan: jos katoliset omaksuvat Augsburgin tunnustuksen, mitä meille enää jää? Mikä enää oikeutta luterilaisten erillisyyden?” (Jolkkonen, 2013, 173) Siinä on tiukka kysymys.

Piispa Jolkkonen on varmasti oikeassa siinä, että nykyään ekumenian suurimmat esteet koskevat ”luultavimmin kirkon virkaa sekä eettistä opetusta” (Jolkkonen, 174). Suurimmat erottavat tekijät taitavat liittyä tänään käytäntöön – pappisvirkaan, eritoten naispappeuteen ja eettisiin kysymyksiin, kuten avioeroihin, aborttiin, ehkäisyyn, eutanasiaan, samaa sukupuolta olevien kirkolliseen avioliittoon.. Myös paavin ja neitsyt Marian asema on monelle luterilaiselle vaikea este. Pitää kuitenkin huomata, että moraalisissa, eettisissä ja käytännön kysymyksissä monet konservatiiviset luterilaiset juuri ihailevat katolista kirkkoa. Näin siis ekumenia luterilaisten ja katolisten välillä on mennyt kovasti eteenpäin opillisella saralla, mutta moraalin ja käytännön asioissa on ajauduttu entistä kauemmas erilleen. Seuraavassa postauksessa yritän uskaltaa sohaista noita käytännön kiistakysymyksiä. Se on kuitenkin sama kuin sohisi ampiaispesää.

Voiko Hamas-terroristijärjestön jäsen olla juutalaismiehen lähimmäinen?

Tässä tulee Mikaelissa pitämäni saarna. Aiheena on lähimmäinen. 

Luuk. 10:25–37

Rakkaat lähimmäiseni, äskeisessä virressä (429) laulettiin että meidän pitää mennä ”ylitse kaikkien rajojen” ja että ”sinä johdat meitä maailmaan”. Messun jälkeen pappi sanoo aina seurakunnalle: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa ja lähimmäistänne iloiten.” Tämän päivän evankeliumissa lähdetään kirkonmäeltä, Jerusalemista alas maailmaan, alas Jerikoon. Tuolla tiellä ja sen viereisissä ojissa ja allikoissa näemme monenlaisia pelottavia ja kärsiviä tapauksia. Päivän evankeliumissa Jeesus kysyy, miten suhtaudumme näihin ihmisiin?

Tuo lainopettaja eli lakimies, joka keskusteli Jeesuksen kanssa, oli ammattiteologi. Hän oli raamatuntutkija. Hän tunsi Mooseksen lain, kirjoitukset ja profeetat varmasti jopa paremmin kuin minä. Tämän vuoksi hän tiesi, kuinka ikuinen elämä peritään – rakastamalla Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään.

Osoittaakseen olevansa vanhurskas, tuo lainopettaja kysyy Jeesukselta tarkentavan kysymyksen: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jos hän olisi ollut fiksu, hän ei olisi kysynyt. Nimittäin Jeesuksen vastaus vei häneltä sisäisen itsevarmuuden. Vastaus tuohon kysymykseen, kuka on lähimmäiseni, voi tuntua helpolta, kun tutkitaan Mooseksen lakia ystävien kanssa. Se voi tuntua selvältä silloin kun ollaan kilttien ihmisten kanssa kirkossa tai temppelissä. Oman perheen jäseniä ja omia ystäviä oli helppo pitää lähimmäisinä. Mutta tilanne meni vaikeammaksi, kun laskeuduttiin alas Jerusalemista Jerikoon. ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jeesus vastaa juutalaiseen tyyliin kertomalla tarinan.

Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon. Jeesus ei kerro kuka tuo mies oli. Hän oli vain joku tavallinen juutalaismies. Rosvojoukko ryösti hänet. Veivät jopa vaatteet hänen päältään ja hakkasivat hänet henkihieveriin. Sitten he jättivät hänet kitumaan.

Juutalainen raamatuntutkija Amy-Jill Levine on aika hyvin tuonut tämän vertauksen tähän päivään. Hän kertoo, että nuo muinaiset samarialaiset asuivat nykyisen Israelin Länsirannan alueella. Siellä asuu tänään arabeja. Levine selittää, että Jerusalemista Jerikoon vievällä tiellä makaa ryöstettynä juutalainen mies. Ohi kulkee rabbi ja Israelin Knessetin jäsen. Molemmat näkevät tapauksen mutta molemmat kulkevat kaikkien yllätykseksi ohi. Tietä pitkin kulkee myös Länsirannalta kotoisin oleva Hamas-terroristijärjestöön kuuluva arabi. Sääli valtaa hänet ja hän pysähtyy auttamaan juutalaismiestä. Tällainen moderni versio tästä vertauksesta tuo esille sen radikaalin sanoman. Voiko samarialainen olla juutalaisen lähimmäinen? Voiko Hamasin terroristi olla juutalaisen lähimmäinen? Voiko olla toisin päin?

Jeesus jatkaa, että eräs pappi kulki tietä pitkin alas Jerikoon. Oletettavasti tuo jumalaapelkäävä mies varmasti auttaisi veljeä hädässä. Sanoohan laki aivan selvästi, että kärsiviä ja heikkoja pitää auttaa. Mutta kun pappi näki tuon ryöstetyn miehen, hän siirtyi kadun toiselle puolelle ja meni ohi. Sitten tietä pitkin alas Jerikoon laskeutui leeviläinen mies. Hänkin oli sukunsa puolesta hurskas ja korkea-arvoinen mies, mutta kun hän näki miehen, hän siirtyi kadun toiselle puolelle, ja kulki ohi. Mooseksen lain, profeettojen ja juutalaisten oppien mukaan tuon papin ja tuon leeviläisen olisi pitänyt auttaa tuota ihmistä. Juutalainen laki ei anna heille mitään oikeutusta tai syytä vaihtaa tien toiselle puolelle ja käppäillä ohi. Heiltä olisi oletettu apua, ei sivuun astumista ja ohi kävelemistä. 

Se, että nämä kaksi miestä kävelivät ohi, on suuri yllätys. Ei rabbi, ei Knessetin jäsen, ei pappi voi kävellä kärsivän ihmisen ohi, ei kunnon kristitty voi kävellä kuolemanhädässä kamppailevan ihmisen ohi? Kuinka usein me, jotka olemme kirkkotiellä, me jotka olemme kunnon ihmisiä, kuinka usein me kävelemme kärsivien ohi, siirrymme tien toiselle puolelle kun vastaan tulee vaikea tapaus? Miten voimme kulkea ohi, vaikka olemme silminnäkijöitä? Tuo pappi ja tuo leeviläinen olivat todennäköisesti aivan kunnollisia ihmisiä. Mikään ei viittaa siihen, että he olisivat olleet ilkeitä.

Miksi he eivät auttaneet? Rakkaus on se ratkaiseva tekijä. Ehkä tuo pappi ja tuo leeviläinen pelkäsivät poiketa ojan pohjalle ja auttaa ryöstettyä miestä. Tuntemattomien auttaminen on vaarallista. Emme tiedä, mikä epämääräinen mies hän oikein on. Ehkä he pelkäsivät sotkeutua tuon tuntemattoman ihmisen ongelmiin. Rakastaminen vaatii rohkeutta. Ryöstetty mies on pudonnut ulos yhteiskunnan turvaverkoista, hän on ulkopuolinen, häneltä on viety rahat ja jopa vaatteet. Uskallatko sinä astua laitapoluille auttamaan tuntemattomia, ryöstettyjä ja hakattuja ihmisiä? Apostoli Johannes kirjoittaa (1. Joh. 4:17–18), että ”pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Me tarvitsemme tätä rohkeutta rakastaa. Tarvitsemme rohkeaa rakkautta. Apostoli Johannes kirjoittaa vielä (1. Joh. 4:7–10): 

”Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.  Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”

Rakkaus oli se asia mikä erotti laupiaan samarialaisen tuosta papista ja leeviläisestä. Joskus on opetettu väärin, että tuo pappi ja leeviläinen olivat kiinnostuneita vain opista ja oikeasta jumalanpalveluksesta, liturgiasta ja puhtaussäädöksistä, ja sen vuoksi he olisivat olleet sokeita ja välinpitämättömiä tuon apua tarvitsevan miehen hädälle. On väitetty, että he olivat mukamas tekopyhiä, sellaisia niuhoja, joita kiinnosti rituaaliset puhtaussäädökset, se että liturgiat menevät millilleen oikein, mutta että heitä ei kiinnostanut kärsivien ihmisten hätä. Tuota pappia ja leeviläistä ei pidä yhdistää meidän ajan konservatiivikristittyihin, jotka kiivailevat oikean opin ja dogmaattisten lauselmien puolesta, ja jotka vastustavat modernin maailman uusimpia keksintöjä kuten vaikka homojen avioliittoja. Kyse ei ole tästä. Painakaa mieleenne, että tässä Jeesuksen vertauksessa on kyse rakkaudesta. Rakkauden vastakohtana ei ole korkeakirkollinen liturgia vaan rakkaudettomuus. Rakkauden vastakohtana ei ole oikea oppi vaan rakkaudettomuus eli viha. Oikea oppi, dogmaattisuus, korkeakirkollisuus ja viehätys kauniiseen liturgiaan eivät ole esteitä astua kärsivien ihmisten avuksi. Rakkaudettomuus on ainut este. 

Kuten sanoin, juutalaisesta uskosta, laista, opista tai puhtaussäädöksistä ei löydy mitään estettä sille, että pappi tai leeviläinen eivät olisi olleet velvollisia auttamaan kuolemankielissä kamppailevaa miestä. Samoin kristillisestä opista, dogmeista tai liturgiasta ei löydy mitään estettä. Ainut mahdollinen este ryöstetyn miehen auttamiselle löytyy sydämestä: rakkaudettomuus ja viha.

Rakkaus oli se ratkaiseva tekijä. Evankeliumi kertoo tuosta samarialaisesta näin: ”Sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo” ja auttoi häntä kaikin tavoin. Jeesus kuvaa tuon samarialaisen rakkautta – hänen tuli sääli. Meidän nykykäännös ei tavoita sitä voimakasta rakkauden sanaa, jota Jeesus käyttää. Tämä Jeesuksen käyttämä sana viittaa äidin rakkaudelliseen sääliin (splagnizomai). Kyse on sisäisestä rakkaudesta, joka kouraisi samarialaisen sydäntä. Evankeliumi kertoo, että tuhlaajapojan isä otti poikansa vastaan ja armahti häntä juuri tuon saman rakkauden tähden (Luuk. 15:20): ”Isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” Meille kerrotaan, että Jeesus auttoi ihmisiä, koska hänen sydämensä oli täynnä tuota säälivää rakkautta (Matt. 9:36; 14:14):

”Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla.”

Tuon saman rakkauden tähden samarialainen auttoi. Nyt ei pidä ajatella, että tuo leeviläinen ja tuo pappi olivat pahoja juutalaisia, mutta tuo samarialainen oli hyväsydäminen pakana. Jeesus tiesi varsin hyvin, että samarialaiset vihasivat juutalaisia, samarialaiset ja juutalaiset olivat usein toistensa vihollisia. Luukas kertoo juuri edellisessä luvussa, kuinka samarialaiset eivät suostuneet ottamaan Jeesusta vastaan sillä hän oli menossa Jerusalemiin (Luuk. 9:51–56). Samarialaiset eivät olleet mitään juutalaisten hyviä ja mukavia lähimmäisiä. Jos vertaamme asetelmia tähän päivään, niin usein oli niin, että juutalaiset pitivät samarialaisista yhtä paljon kuin tämän päivän juutalaiset pitävät Hamasin terroristeista, ja viha oli tietenkin molemminpuolista. Samarialaiset olivat useimmiten hyvin ilkeitä juutalaisia kohtaan, ja juutalaiset olivat useimmiten hyvin ilkeitä heitä kohtaan. Kuitenkin, kun tuo samarialainen näki tuon ojan pohjalla kärsivän juutalaisen, niin hän ei kysellyt, onko tuo juutalainen hänen lähimmäisensä, hän ei kysynyt, perisikö hän iankaikkisen elämän, jos hän auttaisi onnetonta. Tuo samarialainen vain tiesi, että hän itse on tuon onnettoman miehen lähimmäinen. Hänessä syttyi armahtava rakkaus.

Lopuksi, opettaessaan tästä vertauksesta kirkkoisät vertaavat Kristusta tuohon samarialaiseen, ja tuota onnetonta miestä he vertaavat jokamieheen eli Adamiin ja Eevaan. Tämä tulkinta paljastaa meille hienon totuuden: Jeesuksen kautta Jumala itse on tullut meidän ihmisten lähimmäiseksi. Jumala on laskeutunut Kristuksessa meidän lähimmäiseksi, meidän tasolle ojan ja allikon pohjalle. Hän näkee, mutta hän ei siirry tien toiselle puolelle, hän ei kulje ohi, vaan pysähtyy auttamaan. Säälivässä rakkaudessaan Jumala halusi tulla sellaisen ihmisen lähimmäiseksi, joka oli kurja ja onneton, avuton ja kadotettu, sellaisen ihmisen lähimmäiseksi, joka oli kääntänyt Jumalalle selkänsä ja joka jopa oli Jumalan vihollinen (Room. 5:6–10).

Vertauksensa lopuksi Jeesus kysyy lakimieheltä: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Lainopettaja ei halunnut edes mainita tuon vihatun samarialaisen nimeä, hän vain sanoi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Aivan. ”Mene ja tee sinä samoin.”

Virressä 429 on hyvät sanat: ”Ihmisten ainoa lohdutus on kaikki voittava rakkaus. Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet. Sinä johdatat meidät maailmaan ja voimaa suot yhä uudestaan. Sinä kannat, sinä viet.” Rukoilkaamme: Kiitos rakas Jumala, että olet Kristuksessa tullut meidän lähimmäiseksi. Sellaiseksi lähimmäiseksi, joka rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään. Auta meitä olemaan lähimmäisiä kaikille niille ihmisille, jotka tässä maailmassa tarvitsevat meidän apuamme.