Kirkon päätöksentekoa muutettava demokraattisemmaksi!

Kirkolliskokous kokoontuu ensi viikolla ja asialistalla on mm. kysymys siitä, kuinka suuri määräenemmistö tarvitaan kirkolliskokouksessa, jotta päätöksiä voidaan tehdä. Kyse on siitä, mihin päätöksiin tarvitaan ¾ määräenemmistö ja mihin päätöksiin riittää pelkkä yksinkertainen enemmistö. Tämä kysymys on tulevaisuuden kannalta aika tärkeä, nimittäin se saattaa nopeuttaa tietyn kehityksen etenemistä – esimerkiksi jos kirkolliskokouksen pitää tulevaisuudessa ottaa kantaa samaa sukupuolta olevien suhteisiin, niin silloin tämä määräenemmistökysymys voi olla tärkeä seikka.

Kuinka demokraattista kirkon päätöksenteon pitäisi olla? Usein ajatellaan, että liberaalisiipi kannattaa riemurinnoin demokratiaa, kun taas konservatiivit ovat elitistisiä ja aristokraattisia. Asia ei ole näin yksinkertainen. Lainaan taas paljon Chestertonia (Oikea oppi; Orthodoxy) koska hänellä on asiasta paljon ajankohtaista sanottavaa, vaikka hän kirjoitti noin 100 vuotta sitten. Sivulla 60 hän toteaa näin:

”En ole koskaan ymmärtänyt, mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että demokratia olisi jossakin mielessä tradition vastakohta. Onhan ilmiselvää, että traditio on vain ajallisesti laajennettua demokratiaa. Se on luottamista tavallisten ihmisäänten muodostamaan yhteisymmärrykseen, ei johonkin irralliseen tai mielivaltaiseen asiakirjaan.”

Eli kun joku tiedemies hyökkää vaikka katolisen kirkon ikivanhaa traditiota vastaan, hän käyttäytyy kuin aristokraatti, joka kuvittelee, että hän, 2000-luvun moderni tiedemies, ymmärtää asiat paremmin kuin tavalliset ihmiset. Tuollainen mies ”puolustaa yhden erikoisasiantuntijan ylemmyyttä suhteessa joukkojen kauhistuttavaan valtaan.” Chestertonin mukaan demokratia ja traditio edustavat samaa ideaa. Aristokratia antaa vallan jollekin erityisporukalle, hallitsijaluokalle, joka saa päättää. Se ekspertti, joka vastustaa traditiota, voisi yhtä hyvin mennä eduskuntaan kertomaan, että slummien asukkaat ovat tyhmiä ja siksi heille ei pidä antaa äänioikeutta.

Kirkossa, niin kuin Chesterton kirjoittaa, äänioikeutta ei rajoiteta vain niihin, jotka sattuivat syntymään meidän aikoinamme, vaan se laajennetaan historiaan. Kyse on vainajien äänioikeudesta.

Juuri tähän piispa Matti Repo viittasi jokin aika sitten kirjoittaessaan näin:

”..kirkossa täytyy suurissa asioissa kuunnella sekä ekumeenista yhteisöä että traditiota, sillä kirkko on paitsi yksi ja pyhä, myös yhteinen ja apostolinen. Kirkko on sellainen demokratia, jossa kuolleillakin on ääni: uskossa jo pois nukkuneet kuuluvat kanssamme samaan yhteisöön.”

Chesterton kirjoittaa näin (s. 60):

”Traditio on äänioikeuden myöntämistä kaikkein syrjityimmälle kansanosalle, meidän esi-isillemme. Se on vainajien demokratiaa. Traditio ei suostu taipumaan sen pienen ja ylimielisen oligarkian tahtoon, joka täällä kulloinkin sattuu häärimään.”

Chesterton on vielä tätä mieltä: 

”Olen aina ollut taipuvainen uskomaan mieluummin työtätekevää rahvasta kuin kirjailijoiden omalaatuista ja ongelmallista ammattikuntaa, johon itsekin kuulun. Kuuntelen elämää sisältäpäin katselevien ihmisten päähänpistoja ja jopa ennakkoluuloja kernaammin kuin elämää ulkopuolelta katselevien ihmisten kirkkaimpiakaan todisteluketjuja. Luotan milloin tahansa mieluummin ämmien juoruihin kuin vanhojenpiikojen tosiasioihin. Järki juoskoon vaikka päin seiniä, kunhan pysyy maalaisena.”

Toivottavasti tuo vainajien demokratia, johon piispa Repo lyhyesti viittasi ja jota Chesterton hauskasti selitteli, nousisi arvoonsa. Nyt kun juhlitaan lauantaina pyhäinpäivää, niin voisimme kuulostella hengellisten esi-isiemme ja esiäitiemme viisautta, ajasta ikuisuuteen siirtyneiden hengellisten isoveljiemme ja isosiskojemme näkemyksiä.

Kirkossa ei ole ollut tapana tehdä päätöksiä lyhytnäköisesti kulloistenkin muotivirtausten ja ideologien sanelemana. Kirkko ei saisi olla aikansa lapsi, vaan Jumalan lapsi. Tämä koskee myös ketä tahansa kristittyä. Sanottakoon vielä, että naispappeus ei mene läpi katolisessa kirkossa, mutta protestanttisissa kirkoissa naispappeudella on jo historiaakin muutaman vuosikymmenen verran. Kumpi päätös nojaa demokratiaan, kumpi aristokratiaan? 

Vainajien demokratia, pyhäin yhteys tässä mielessä, takaa tietysti sen, että kirkossa ei voida tehdä irtiottoja isien uskosta ja moraalista. Edes paavi, vaikka hänellä olisi kaikkien piispojen ja kardinaalien ja koko kirkon tämänhetkisen enemmistön tuki, ei pystyisi demokratiaan vedoten muuttamaan Jumalaa neliyhteiseksi. Luterilaisessa kirkolliskokouksessa se ehkä voisi onnistua :)

Chestertonin Oikea oppi

 

Sain luettua Chestertonin klassikkokirjan Oikea oppi (Orthodoxy). Tämä Chestertonin apologeettinen kirja julkaistiin vuonna 1908. Chestertonin ajatuksen juoksu laukkaa niin villeillä poluilla, että välillä on todella vaikea pysyä perässä. Toisaalta kirja on mielenkiintoinen, koska Chesterton esittää jatkuvasti sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole juolahtaneet mieleeni. Lisäksi, vaikka Oikea oppi on vaikea ja filosofinen, niin aina pienin väliajoin siinä esitetään jokin oikein mahtava ajatus, josta ymmärtääkin jotain. Samoin Chesterton kirjoittaa todella lennokkaasti ja taitavasti. Mukana on myös nerokasta huumoria.

Esittelen tässä Oikeaa oppia vain muutamien itseäni kiinnostavien lainausten kautta. Ensinnäkin, halki Chestertonin kirjan kulkee ajatus, että elämässä ja maailmassa on jokin juoni, järki ja jumalallinen suunnitelma ja päämäärä. Kaikki helpot, ihmisten mielenmukaiset ja modernit ratkaisut ovat täysin tylsiä kun niitä vertaa siihen ratkaisuun, jonka oikea oppi tarjoaa. Chesterton puolustaa voimakkaasti sitä, että on olemassa absoluuttinen totuus ja moraalin mitta. Hän vastustaa relativismia.

”Niin henkeäsalpaava on seikkailu Oikean opin maassa. Ihmisille on muodostunut typerä tapa puhua oikeaoppisuudesta jonakin raskassoutuisena, ikävystyttävänä ja turvallisena. Oikeaoppisuus on vaarallisinta ja jännittävintä mitä on. Se on tervejärkisyyttä; on dramaattisempaa olla järkevä kuin hullu. Se on tasapainon säilyttämistä…”

Oikeaoppinen kirkko 

”teki koukkauksia vasemmalle ja oikealle nimenomaan väistääkseen valtavia esteitä. Se sivutti ison möhkäleen, jonka nimi oli areiolaisuus ja jota maallinen valta pönkitti tehdäkseen kristinuskosta liian maallista. Heti perään se teki äkkiliikkeen kiertääkseen orientalismin, joka olisi tehnyt kristinuskosta liian tuonpuoleisen. Oikeaoppinen kirkko ei milloinkaan valinnut helppoa tietä tai taipunut sovinnaisuuksien edessä. Oikeaoppinen kirkko ei milloinkaan käyttäytynyt asiallisesti… On helppo olla hullu; on helppo olla harhaoppinen. On aina helppoa antaa aikakauden pitää päänsä – vaikeaa on pitää omansa… Lankeaminen on aina helppoa: lankeamisen paikkoja on äärettömästi, mutta pysytyssä voi seistä vain yhdessä kohtaa. Ratkeaminen mihin tahansa hullutukseen gnostilaisuudesta Kristilliseen tieteeseen olisi ollut luontevaa ja säyseää.”

Chesterton näkee kirkon historiassa selvän Jumalan johdatuksen (s. 123–125): 

”Minä näen taivaallisten sotavaunujen kiitävän jyristen aikojen halki tylsien harhaoppien retkottaessa rähmällään maassa, hurjan totuuden hoippuen mutta pystyssä päin jakaessa kulkuaan.”

Ideaalit eivät voi muuttua

Chesterton kirjoittaa, että yksi modernin ihmisen suurista ongelmista on se, että hän vaihtaa ihanteitaan muodin mukaan. Tämän vuoksi hän ei voi ikinä saavuta tavoitteitaan. Modernit vallankumoukselliset ideologiat jotka uudistuvat ja muuttuvat koko ajan ovat paras tae sille, että maailma ei muutu. ”Mikään ideaali ei säily niin kauan että se ehdittäisiin toteuttaa, edes puolittain. Moderni nuori mies ei koskaan muuta ympäristöään; hän muuttaa aina mieltään.” Marxilaisten, yli-ihmisten, nietzcheläisten, anarkistien, feministien ja muiden muotiaatteiden sekoittaessa ideaaleja koko ajan, vanha järjestys on turvattuna. Tämän vuoksi on tärkeää, että ideaalit ovat pysyviä. Juuri tätä oikea oppi tarjoaa – on olemassa jotain pysyvästi hyvää, jota kohti kannattaa kurottaa. Silloin myös maailma muuttuu. Uudet ja kummalliset ajatukset liikuttavat ihmisiä hitaasti, vanhat ja selkäytimiin iskostuneet näkemykset liikuttavat nopeasti.

Tähän voisi tietysti kommentoida, että kyllähän nuo modernit aatteet ovat saaneet jotain aikaiseksi. Esimerkiksi feminismi on saavuttanut tavoitteitaan. Samoin SETA on aivan käsittämättömällä tavalla tehnyt homoista hovikelpoisia.

Joka tapauksessa tähän ideaali- ja tavoiteteemaan liittyy myös Chestertonin ajatus nöyryydestä.

 ”Vanha nöyryys oli kannustin, joka esti ihmistä lopettamasta, ei naula hänen saappaassaan, joka olisi estänyt häntä jatkamasta. Sillä vanha nöyryys pani ihmisen epäilemään omia ponnistelujaan, mikä saattaa saada hänet työskentelemään entistä ahkerammin. Mutta uusi nöyryys panee ihmisen epäilemään omia tavoitteitaan, mikä taas saa hänet lopettamaan työskentelyn kerta kaikkiaan.”

Niinpä Chesterton ajattelee, että pilvenpiirtäjät (41–42), ”tornit, jotka katoavat yläilmoihin yksinäisten tähtien yäpuolelle, ovat nöyryyden luomia.”

Näin on. Antti Nylén on tehnyt hyvän työn kääntäessään Oikean opin suomeksi. Tämä ei ole mitään ihan kevyttä lukemista, mutta huippukirja siitä huolimatta.

Jeesuksen sukupuun skandaalinkäryiset naiset

Tämä postaus liittyy Helsingin Raamattukoululla pidettävään seminaariin, joka käsittelee synoptisia evankeliumeja. Perjantaina 25.10 klo 15-19 sukellamme Luukkaan ja Markuksen evankeliumeihin. Tervetuloa mukaan! Koulun tilat löytyvät Etu-Töölöstä (Töölönkatu 7).

Viime kerralla käsittelimme Matteuksen evankeliumia. Eräs osallistuja kyseli Matteuksen sukuluettelon naisista (Matt. 1). Esitässä siitä nyt pari ajatusta. Tuossa sukuluettolossa mainitaan 42 nimeä. Heidän joukossaan on vain (tai oikeastaan jopa) neljä naista. Miksi nuo naiset mainitaan? Miksi Matteus kutsuu kolmea näistä naisista heidän omalla nimellään, mutta Batsebaan hän viittaa vain "Urian vaimona"? Matt. 1:5–6. Onko tällä jokin merkitys? On.

Yleensä juutalaisissa sukuluetteloissa ei mainita naisia. Esimerkiksi Luukkaan sukuluettelossa mainitaan 76 miestä, mutta ei yhtään naista. Matteuksen neljällä naisella on siis jotain olennaista sanottavaa. Mikä heitä yhdistää? He ovat kaikki taustoiltaan pakanoita. Rahab on kanaanilainen, Ruut moabilainen, Batseba heettiläinen ja Tamara kanaanilainen tai aramealainen. Matteus osoittaa tällä tavalla, että evankeliumi, Jeesus, kuuluu juutalaisten lisäksi myös kaikille kansoille. Matteus listaa kaikki muut naiset heidän omalla nimellään, mutta Batsebaan hän viitaa kummallisesti ”Urian vaimona”. Miksi? Yksi syy tähän saattaa olla juuri siinä, että luvuissa 2. Sam. 11–12 painotetaan jatkuvasti, että Uria oli heettiläinen (2. Sam. 11:3, 6, 17, 21, 24; 12:9–10) – tarkkaan ottaen Batseban kansallista taustaa ei mainita. On vain hyvin oletettavaa, että myös hän oli heettiläinen. Puhumalla ”Urian vaimosta” Matteus muistuttaa kaikkia tuon naisen pakanataustoista.

On myös väitetty, että kaikki nämä naiset olivat syntisiä. Se ei ihan vakuuta, nimittäin Raamattu ei mainitse mitään Ruutin tai Batseban synnistä. Raamattu tuomitsee Daavidin Urian murhasta ja aviorikoksesta, mutta Batsebaa ei syytetä mistään. Tietysti Rahab ja Tamara olivat porttoja ja näin ollen syntisiä naisia. 

Sitten on vielä kolmas mahdollinen syy näiden naisten maininnalle. Marian raskaus herätti paljon epäluuloja. Se kummastutti Joosefin lisäksi montaa muutakin. Varsinkin vähän myöhemmin jotkut juutalaiset pilkkasivat kertomusta Marian neitsyydestä. He sepostivat ilkeän juorun, jonka mukaan kiimainen roomalainen sotilas Josif Panthera raiskasi Marian (Todelot Jeshu-kirjallisuus, Origen). Näin ollen Jeesus ei olisi syntynyt neitsyestä ja lisäksi hän olisi ollut äpärä. On mahdollista, että Matteus tavallaan vastaa sukuluettelossaan tällaisille ilkeille valheille. 

Matteus osoittaa, että kuningas Daavidin messiaanisessa sukupuussa on ollut monia hämäriä naimakauppoja. Tuossa messiaanisessa sukupuussa on äitinä muun muassa pari porttoa (Tamar ja Rahab) ja pari pakanaa (Ruut ja Batseba). Tämä skandaalinkäryinen naisnelikko muistuttaa juutalaisia siitä, että Jumalan pelastussuunnitelma etenee välillä kaikenlaisen hämäryyden keskellä. Jos Marian kohtaloa oli vaikea ymmärtää ja uskoa, niin kyllä Daavidin suvussa oli muutakin hyvin epämääräistä. Sitä paitsi totuus oli Marian puolella, vaikka harva uskoi siihen. 

Tässä kohdin Matteus aivan tarkoituksella kutsuu Batsebaa vain ”Urian vaimoksi”. Raamattu nimittäin pitää kuningas Daavidia varsin hurskaana ja moitteettomana kuninkaana. Hän teki kuitenkin yhden oikein raskaan synnin: murhautti heettiläisen Urian, oman luottosotilaansa, ja ”ryösti” hänen vaimonsa (1. Kun. 15:5). Mainitsemalla ”Urian vaimon” Matteus vetää esiin Daavidin suurimman synnin. Näin ollen Jeesuksen sukuluettelo paljastaa joukon syntisiä ihmisiä, joiden elämän kautta Jumala kuitenkin on toteuttanut pelastussuunnitelmaansa. Se tiivistyy siihen, kun Jeesus sikiää Pyhästä Hengestä ja syntyy neitsyt Marialle. Hän ”pelastaa kansansa sen synneistä” (Matt. 1:21).

Kun äidin kunniaan kajoaa, pojan uskottavuus kärsii.

Harva tietää, että luterilaiset tunnustavat (ainakin virallisesti) kaksi ensimmäistä Maria-dogmia: Mariaa pidetään siis ikuisena neitsyenä ja pyhänä Jumalan äitinä. Lutherilla ei ollut mitään intoa vastustaa näitä vanhoja ja vakiintuneita kristillisiä näkemyksiä. Käytännössä tänä päivänä luterilaiset papit kuitenkin suhtautuvat näihin kahteen dogmaan hyvin kriittisesti.

Mariologia näyttää alussa kehittyneen kaikessa hiljaisuudessa. Vain evankelistat Luukas ja Matteus puhuvat Marian neitsyydestä. Yksikään UT:n teksti ei kuitenkaan kiellä tätä näkemystä. Luukkaalla on jo erittäin kunnioittava asenne Herran äitiä kohtaan. Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 1–2) Mariaa kutsutaan ”naisista siunatuimmaksi”, ”Herran äidiksi”, jonka vierailu on suuri kunnia. Häntä kutsutaan armoitetuksi, jonka kanssa on Herra. Maria itse ylistää Jumalaansa ja kiittää, että nyt ”kaikki sukupolvet julistavat häntä autuaaksi”. 

Piispa Ignatius kirjoittaa 110-luvulla hyvin kauniisti Mariasta – hänelle Jeesuksen syntyminen neitsyt Mariasta on erittäin tärkeä uskonkohta, josta hän pitää kiivaasti kiinni. Se on Jumalan hiljaisuudessa tapahtunut pelastushistoriallinen ihme. Näin tuo marttyyrina kuollut piispa kirjoittaa Efesoksen seurakunnalle:

”Tämän maailman hallitsijalta jäi huomaamatta Marian neitseys ja hänen synnyttämisensä, samoin myös Herran kuolema. Nämä kolme ääneen huutavaa salaisuutta toteutuivat Jumalan äänettömyydessä. Mitenkä ne sitten tulivat maailmojen tietoon? Tähti syttyi loistamaan taivaalla kaikkia muita tähtiä kirkkaampana; sen loisto oli sanomaton, sen uutuus oudoksutti. Kaikki muut tähdet, aurinko ja kuu yhdessä niiden kanssa, liittyivät piiriksi tämän tähden ympärille, mutta se itse ylitti kaikki muut loistossa. Oltiin ymmällä, mistä moinen uusi ilmiö, niin erilainen kuin muut. Mutta tämän seurauksena herposi kaikki velhous.” (Ign. Ef. 19:1–3.)

Hyvä on huomata, että 150-luvulla vaikuttanut Justinus Marttyyri (alkukirkon tärkein apologeetta) puhuu jo hyvin sujuvasti siitä, että Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta. Tämä näyttää olleen 150-luvulla jo ihan vakiosanomaa kristittyjen keskuudessa. 150-luvulta alkaen näemme, että kirkon suuret opettajat kuten Justinus Marttyyri (150-luku), piispa Irenaeus (180-luku) ja Tertullianus (155–230) alkoivat verrata toisiinsa neitsyt Mariaa ja Eevaa. Ajateltiin, että kun Paavali puhui Kristuksesta uutena Aatamina (Room. 5; 1. Kor. 15), niin analogisesti on syytä puhua myös uudesta ja vanhasta Eevasta. Eihän Aadamin ole hyvä olla yksin? Uudelle Aadamille tarvitaan uusi Eeva – näin kirkkoisät päättelivät Raamatun pohjalta.

Aadam ja Eeva, nuo alkuihmiset, olivat tietysti alussa ilman perisyntiä. Eevan syntiinlankeemus tartutti sittemmin kaikki hänen jälkeläisensä kuolemansairauteen – perisyntiin. Aadam ”antoi vaimolleen nimeksi Eeva, sillä hänestä tuli kaikkien ihmisten kantaäiti” (1. Moos. 3:20). Hepreankielinen nimi Eeva (Hawwa) tarkoittaa sananmukaisesti ”kaikkien elävien äitiä”. Syntiinlankeemuksen myötä tästä ”kaikkien elävien äidistä” tulikin kuoleman äiti – hän synnytti lapsia kuolemaan. Eevassa ja Mariassa on paljon yhteisiä piirteitä. Eeva lankesi Käärmeen, tuon Saatanan petokseen, ja niin hän lankesi vastustamaan Jumalan käskyä (1. Moos. 3). Maria taas pysyi uskollisena. Hän vastasi ”kyllä” Jumalan tahdolle. Eevan kautta tuli synti ja kuolema, Marian kautta tuli pelastaja ja ikuinen elämä. 

Justinus Marttyyri kirjoittaa Eevan ja Marian suhteesta näin:

”Eeva oli turmeltumaton neitsyt, joka tuli raskaaksi käärmeen sanasta ja synnytti tottelemattomuuden ja kuoleman. Neitsyt Maria sitä vastoin sai uskon ja ilon, kun enkeli Gabriel ilmoitti hänelle ilouutisen, että Herran Henki oli tuleva hänen ylleen ja korkeimman voima oli varjostava hänet. Siksi se mikä hänestä syntyisi, olisi pyhä, Jumalan Poika. Tähän Maria vastasi (Luuk. 1:38): ’Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.’ Neitsyt Marian kautta on syntynyt hän, josta olemme osoittaneet niin monien kirjoitusten puhuvan. Hänen kauttaan Jumala tuhoaa käärmeen sekä sen kaltaisiksi tulleet enkelit ja ihmiset, mutta vapauttaa kuolemasta ne, jotka katuvat syntejään ja uskovat häneen.” (Justinos Mart. Dialogi Tryfonin kanssa, 100:4–6.)

Kirkkoisä Irenaeus kehitteli 180-luvulla tätä ajatusta ja kirjoitti, että Eevan sitoi tottelemattomuudellaan ihmiskunnan synnin valtaan mutta uusi Eeva, neitsyt Maria purki kuuliaisuudellaan tuon solmun. ”Eevan tottelemattomuuden solmun aukaisi Marian tottelevaisuus: Minkä neitsyt Eeva epäuskossaan sitoi, sen Neitsyt Maria uskossaan aukaisi.” Marian kautta ikuinen elämä, Jeesus Kristus, Jumalan Poika tulee maailmaan.

Näin kirkon piirissä näkemykset Mariasta hiljalleen syvenivät ja kehittyivät. Ensimmäinen historian tuntema Maria-rukous on 200-luvulta. Se menee näin :

”Sinun turviisi pakenemme Pyhä Jumalansynnyttäjä. Älä hylkää rukouksiamme hädässämme vaan varjele meidät aina kaikista vaaroista kunnioitettu ja siunattu Neitsyt.” (Elina, Vuola: Jumalainen nainen. Neitsyt Mariaa etsimässä, s. 30–31.)

Ps. Ruotsin arkkipiispaksi valittiin Antje Jackelén. Hän on ilmeisesti kieltänyt uskomasta siihen uskonkohtaan, että Jeesus syntyi neitsyt Mariasta. Onko sillä merkitystä? Onko tuo lause vain sivuseikka meidän uskontunnustuksessa? Ei ole. Aina kun Mariaan kajotaan, niin hänen poikansa uskottavuus kärsii. Tai, miten se nyt menikään.. Periaatteessa se, mitä kirkko sanoo Mariasta perustuu siihen, mitä se uskoo Kristuksesta. Tämän vuoksi Maria ei ole mikään mitätön tapaus, vaan hän on armoitettu, naisista siunatuin, autuas, ihana, uusi Eeva, kaunis, kaikkien sukupolvien autuaaksi ylistämä, elämän todellinen äiti, korkea arvoinen, pyhä Jumalan äiti, ikuinen neitsyt ja mitä vielä…  

Publikaani Matteus - syntinen mies kutsutaan apostoliksi

Caravaggio - The conversion of St. Matthew

Viime lauantaina opetin Helsingin Raamattukoulussa Matteuksen evankeliumista. Lähdimme liikkeelle Caravaggion taideteoksesta ”Matteuksen kääntyminen”. Kohtalaisen varhaisen perimätiedon mukaan publikaani Matteus on kirjoittanut kyseisen evankeliumin. Piispa Eusebius (260–340) mainitsee 120–140-luvuilla vaikuttaneen Hieroapoliksen piispa Papiaksen, joka kertoo muun muassa Matteuksen evankeliumin synnystä (Eusebiuksen Kirkkohistoria):

”Matteus laati [Jeesuksen] puheista järjestykseen asetellun esityksen heprean kielellä, ja kukin käänsi ne [kreikaksi] sen mukaan kuin osasi.”

Myös piispa Irenaeus, 180-luvulla, painottaa, että Matteus-niminen mies on evankeliumin takana. Kirkkohistorioitsija Eusebius lainaa piispa Irenaeusta tällä tavalla: ”Matteus julkaisi heprealaisten keskuudessa kirjoitetun evankeliumin..” (Eusebiuksen Kirkkohistoria V, 8:2–4, Irenaeus, Harhaoppeja vastaan III:1:1). Sama näkemys Matteuksen evankeliumin kirjoittajasta oli myös kirkkoisä Origeneella (Eusebius, Kirkkohistoria, VI, 25:3–6):

”Kuten perintätiedosta olen oppinut neljästä evankeliumista, jotka ovat ainoat, joita ei ole vastustettu Jumalan kirkossa koko maailmassa, että ensin kirjoitettiin se joka sai nimensä entisestä tullimiehestä, Jeesuksen Kristuksen apostolista, Matteuksesta, joka julkaisi sen niitä varten, jotka juutalaisuudesta olivat tulleet uskoon, ja kirjoitti sen heprean kielellä..”

Tiedän, että kysymys siitä, kuka tai ketkä todella kirjoittivat Matteuksen evankeliumin, on todella vaikea kysymys - meillä ei ole siihen mitään selkeää tai varmaa vastausta. Tämä kirkkoisien näkemys on vain varhainen perimätieto. Pitääkö se paikkansa, sitä en tiedä. Jokatapauksessa, publikaani Matteus oli julkisyntinen mies ammattinsa puolesta – hän keräsi veroja roomalaisille. Caravaggion taulussa publikaani Matteus ja hänen palvelijansa istuvat tulliasemallaan. He ovat pukeutuneet tyylikkäästi. He ovat kaikin tavoin rikkaan näköisiä. Taulussa Jeesus ja hänen joukkonsa luovat publikaaneille selvän vastakohdan. He ovat pukeutuneet vaatimattomasti. He ovat silminnähden köyhiä. Leonardo Da Vincin kuuluisa maalaus luomisesta kuvaa, kuinka Jumala luo rakastavan katseensa Aadamiin, kuinka Hän kurottaa sormellaan passiiviseen ja uniseen Aadamiin. Heidän sormiensa kohdatessa Aadam herää eloon. Tuossa kohtaamisen ja kutsun hetkessä Aadamista luodaan elävä olento ja Jumalan kuva.

Caravaggion taulussa Jeesus osoittaa samalla tavalla sormellaan Matteusta. Hän valitsee Matteuksen, tuon syntisen ja materialistisen miehen. Matteus on kuvassa täysin yllättynyt. Hän osoittaa sormellaan itseään, ikään kuin kysyen, ”tarkoitatko minua?”. Matteuksen evankeliumissa tästä kohtaamisesta kerrotaan näin (Matt. 9:9–13):

”Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ’Seuraa minua’, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta. Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.”

Seuraavassa luvussa Jeesus kutsuu 12 lähintä opetuslastaan olemaan hänen kanssaan, olemaan hänen apostolejaan. Tuossa joukossa on myös publikaani Matteus (Matt. 10:2–3):

”Nämä ovat niiden kahdentoista apostolin nimet: ensimmäisenä Simon, toiselta nimeltä Pietari, ja hänen veljensä Andreas, Jaakob Sebedeuksen poika ja hänen veljensä Johannes, Filippus ja Bartolomeus, Tuomas ja publikaani Matteus…”

Ainoastaan Matteuksen ammatti mainitaan. Hän oli publikaani Matteus. Matteuksen kutsuminen oli yllättävä. Jeesus olisi voinut kutsua ympärillä olevia kunnollisia ihmisiä, hurskaita fariseuksia, mutta hän kutsui publikaani Matteuksen. Samoin Jeesus asettui ruokapöytään publikaanien ja muiden syntisten kanssa. Jotkut fariseukset kritisoivat häntä, mutta silloin Jeesus saa mahdollisuuden ilmaista sen, mitä hänen tekonsa jo julistavat selvin sanoin: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.” Juuri tämä on Jeesuksen ykkösmissio ja juuri tämä tosiasia on publikaani Matteukselle niin tärkeä asia.

Jos publikaani ja apostoli Matteus todella kirjoitti (tai laati) Matteuksen evankeliumin, niin silloin on hyvä huomata, että juuri tässä evankeliumissa painotetaan, että Jeesus on syntisten pelastaja. Evankeliumin alussa enkeli ilmestyy yöllisessä näyssä Joosefille, ja kertoo, kuinka hänen pitää suhtautua Marian yllättävään raskauteen (Matt. 1:21): ”Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.” Juuri tämä nimenomainen tehtävä kulkee punaisena lankana halki koko evankeliumin – Jeesus pelastaa kansansa sen synneistä. Ehtoollisen asetussanoissaan Jeesus sanoo (Matteuksen mukaan, 26:28) näin: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” Muilta evankelistoilta, samoin kuin Paavalilta, puuttuvat tässä kohden nuo eksplisiittiset sanat, jotka viittaavat syntien anteeksiantamiseen (Mark. 14:24; Luuk. 22:20; 1. Kor. 11:25). Matteus todistaa yhtäpitävästä muiden evankelistojen kanssa, mutta hän erityisesti vielä painottaa tätä syntien anteeksiantamisen totuutta. Ehkä se oli hänelle, syntiselle publikaanille erityisen tärkeä asia – olettaen, että publikaani Matteuksella ja evankeliumin kirjoittajalla on jokin yhteys, niin kuin perimätieto väittää.

Palataan vielä Caravaggion tauluun ja Matteuksen evankeliumiin. Jeesus kutsuu Matteuksen yksinkertaisesti, ilman ehtoja, ilman selittelyjä: ”Seuraa minua.” Matteus vastaa välittömästi, hän aseta ehtoja eikä kysele mitään. Siltä samalta istumalta ”hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta.” Näin yksinkertaista se on. Kaikki jäi taakse. Matteus ei jäänyt empimään niin kuin se rikas, nuori mies, joka ei ollut valmis jättämään kaikkea ja seuraamaan Jeesusta (Matt. 19:21–26).

                   Publikaani Matteus on evankeliumissa malliesimerkki siitä, miten Jeesuksen kutsuun pitää vastata – yksinkertaisesti seuraamalla häntä. Jeesus vaatii kaikkea, aivan kaikkea. Niin kuin edellisessä luvussa Jeesus opettaa, hänen seuraamisensa on niin tärkeää, että kuolleiden hautaaminen saa jäädä (niin arvokasta kuin se onkin), samoin vanhempien hyvästeleminen saa jäädä (niin hienoa kuin se onkin), kunhan häntä vain seurataan ilman mitään ehtoja (Matt. 8:18–22). Jeesus sanoo opetuslapsilleen (Matt. 16:24–25): ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Matteuksen evankeliumissa painotetaan tätä Jeesuksen seuraamista hyvin paljon. Sana ”seurata” (akoluteō) löytyy koko evankeliumista yhteensä 25 kertaa, mutta pelkästään luvuissa Matt. 8–9 tuo sana ”seurata” löytyy jopa 9 kertaa. Kertaus on opintojen äiti ja Matteus on kääntymisen mallioppilas – nämä kaksi kääntymys-lukua ikään kuin huipentuvat Matteuksen kääntymykseen. Niin kuin näemme, Matteuksen evankeliumissa Jeesus antaa kaiken anteeksi – se on hänen ykkösmissionsa – ja toisaalta hän vaatii aivan kaikkea – häntä pitää seurata ilman mitään ehtoja.