Kirkon päätöksentekoa muutettava demokraattisemmaksi!

Kirkolliskokous kokoontuu ensi viikolla ja asialistalla on mm. kysymys siitä, kuinka suuri määräenemmistö tarvitaan kirkolliskokouksessa, jotta päätöksiä voidaan tehdä. Kyse on siitä, mihin päätöksiin tarvitaan ¾ määräenemmistö ja mihin päätöksiin riittää pelkkä yksinkertainen enemmistö. Tämä kysymys on tulevaisuuden kannalta aika tärkeä, nimittäin se saattaa nopeuttaa tietyn kehityksen etenemistä – esimerkiksi jos kirkolliskokouksen pitää tulevaisuudessa ottaa kantaa samaa sukupuolta olevien suhteisiin, niin silloin tämä määräenemmistökysymys voi olla tärkeä seikka.

Kuinka demokraattista kirkon päätöksenteon pitäisi olla? Usein ajatellaan, että liberaalisiipi kannattaa riemurinnoin demokratiaa, kun taas konservatiivit ovat elitistisiä ja aristokraattisia. Asia ei ole näin yksinkertainen. Lainaan taas paljon Chestertonia (Oikea oppi; Orthodoxy) koska hänellä on asiasta paljon ajankohtaista sanottavaa, vaikka hän kirjoitti noin 100 vuotta sitten. Sivulla 60 hän toteaa näin:

”En ole koskaan ymmärtänyt, mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että demokratia olisi jossakin mielessä tradition vastakohta. Onhan ilmiselvää, että traditio on vain ajallisesti laajennettua demokratiaa. Se on luottamista tavallisten ihmisäänten muodostamaan yhteisymmärrykseen, ei johonkin irralliseen tai mielivaltaiseen asiakirjaan.”

Eli kun joku tiedemies hyökkää vaikka katolisen kirkon ikivanhaa traditiota vastaan, hän käyttäytyy kuin aristokraatti, joka kuvittelee, että hän, 2000-luvun moderni tiedemies, ymmärtää asiat paremmin kuin tavalliset ihmiset. Tuollainen mies ”puolustaa yhden erikoisasiantuntijan ylemmyyttä suhteessa joukkojen kauhistuttavaan valtaan.” Chestertonin mukaan demokratia ja traditio edustavat samaa ideaa. Aristokratia antaa vallan jollekin erityisporukalle, hallitsijaluokalle, joka saa päättää. Se ekspertti, joka vastustaa traditiota, voisi yhtä hyvin mennä eduskuntaan kertomaan, että slummien asukkaat ovat tyhmiä ja siksi heille ei pidä antaa äänioikeutta.

Kirkossa, niin kuin Chesterton kirjoittaa, äänioikeutta ei rajoiteta vain niihin, jotka sattuivat syntymään meidän aikoinamme, vaan se laajennetaan historiaan. Kyse on vainajien äänioikeudesta.

Juuri tähän piispa Matti Repo viittasi jokin aika sitten kirjoittaessaan näin:

”..kirkossa täytyy suurissa asioissa kuunnella sekä ekumeenista yhteisöä että traditiota, sillä kirkko on paitsi yksi ja pyhä, myös yhteinen ja apostolinen. Kirkko on sellainen demokratia, jossa kuolleillakin on ääni: uskossa jo pois nukkuneet kuuluvat kanssamme samaan yhteisöön.”

Chesterton kirjoittaa näin (s. 60):

”Traditio on äänioikeuden myöntämistä kaikkein syrjityimmälle kansanosalle, meidän esi-isillemme. Se on vainajien demokratiaa. Traditio ei suostu taipumaan sen pienen ja ylimielisen oligarkian tahtoon, joka täällä kulloinkin sattuu häärimään.”

Chesterton on vielä tätä mieltä: 

”Olen aina ollut taipuvainen uskomaan mieluummin työtätekevää rahvasta kuin kirjailijoiden omalaatuista ja ongelmallista ammattikuntaa, johon itsekin kuulun. Kuuntelen elämää sisältäpäin katselevien ihmisten päähänpistoja ja jopa ennakkoluuloja kernaammin kuin elämää ulkopuolelta katselevien ihmisten kirkkaimpiakaan todisteluketjuja. Luotan milloin tahansa mieluummin ämmien juoruihin kuin vanhojenpiikojen tosiasioihin. Järki juoskoon vaikka päin seiniä, kunhan pysyy maalaisena.”

Toivottavasti tuo vainajien demokratia, johon piispa Repo lyhyesti viittasi ja jota Chesterton hauskasti selitteli, nousisi arvoonsa. Nyt kun juhlitaan lauantaina pyhäinpäivää, niin voisimme kuulostella hengellisten esi-isiemme ja esiäitiemme viisautta, ajasta ikuisuuteen siirtyneiden hengellisten isoveljiemme ja isosiskojemme näkemyksiä.

Kirkossa ei ole ollut tapana tehdä päätöksiä lyhytnäköisesti kulloistenkin muotivirtausten ja ideologien sanelemana. Kirkko ei saisi olla aikansa lapsi, vaan Jumalan lapsi. Tämä koskee myös ketä tahansa kristittyä. Sanottakoon vielä, että naispappeus ei mene läpi katolisessa kirkossa, mutta protestanttisissa kirkoissa naispappeudella on jo historiaakin muutaman vuosikymmenen verran. Kumpi päätös nojaa demokratiaan, kumpi aristokratiaan? 

Vainajien demokratia, pyhäin yhteys tässä mielessä, takaa tietysti sen, että kirkossa ei voida tehdä irtiottoja isien uskosta ja moraalista. Edes paavi, vaikka hänellä olisi kaikkien piispojen ja kardinaalien ja koko kirkon tämänhetkisen enemmistön tuki, ei pystyisi demokratiaan vedoten muuttamaan Jumalaa neliyhteiseksi. Luterilaisessa kirkolliskokouksessa se ehkä voisi onnistua :)