Joulusaarna - Poika on meille annettu!

Jouluaamun saarna - Nyt Betlehemiin! Luuk. 2:1–20; Jes. 9:1–6; Room. 1:2–4

Rakkaat siskot ja veljet Kristuksessa, jouluun kuuluu täydellinen yllätys. ”Yhtäkkiä paimenten ympärillä oli taivaallinen sotajoukko” – Herran enkeli ilmoitti heille, mitä oli juuri tapahtunut: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.” Tämä sama yllätyksen elementti näkyy myös siinä, kuinka enkeli Gabriel ilmestyy Marialle ja sanoo, ”Korkeimman voima peittää sinut varjollaan..” Jouluna juhlimme sitä, kuinka Jumala tuli ihmiseksi meidän keskellemme Jeesus-vauvassa.

Jouluevankeliumin lopusta löydämme sanat: Maria, ”kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.” (Luuk. 2.) Me kristityt olemme jo 2000 vuoden ajan tutkineet, pohtineet ja palanneet näihin tapahtumiin, joulun ihmeeseen.

Nykyään synnytyslaitokselle ei päästetä paljoa vierailijoita, mutta Jeesuksen synnytysasemalla Betlehemissä oli kynnys matalalla. Varhaisin perimätieto, 150-luvulta, kertoo Jeesuksen syntyneen Betlehemin luolassa, jossa paimenet ruokkivat lampaitaan. Siellä ei ollut hienoja sänkyjä vaan Maria asetti Jeesus-vauvan lampaiden seimeen, heinien joukkoon, syöttökaukaloon. Tuonne vaatimattomaan paikkaan saivat tulla sekä vähemmän arvovaltaiset vieraat – ihan tavalliset paimenet että ne ulkomaalaiset idän tietäjät.

Betlehem on vanha hepreankielinen sana ja kaupungin nimi. Se tarkoittaa ”leivän taloa”. Elämän leipä, Jeesus Kristus, syntyi ihmiseksi juuri leivän talossa, Betlehemissä. Jeesus tuli ruokkimaan nälkäiset ihmiset omalla ruumiillaan. Hän tuli leiväksi ja elävän veden, ikuisen veden lähteeksi. Siksi onkin sopivaa, että hänen ensimmäinen nukkumapaikkansa oli seimi, syöttökaukalo. Seimiasetelmissa on perinteisesti härkä ja aasi. Profeettaja Jesajan kirjassa Jumala sanoo näin: ”Minä kasvatin lapsia, saatoin heidät täyteen mittaan, mutta uhmaten he ovat nousseet minua vastaan. Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen, mutta Israel ei tunne, minun kansani ei tajua.” (Jes. 1:3–4.) Messiaan syntymään kuuluu köyhyys ja hylkääminen. On ihmeellistä ajatella, että häneltä, jonka kautta koko maailma on saanut syntynsä, suljettiin monta ovea tässä maailmassa. Niin kuin evankelista Johannes kirjoittaa evankeliumin alussa: ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (Joh. 1:11.) Juuri näin kävi Betlehemissä: pyhä perhe ja Messias-vauva eivät saaneet sijaa Betlehemin majatalosta. Jeesuksen syntymäkertomuksessa on jo viittaus hänen kohtaloonsa: hän syntyy eläinten keskellä, hän kuolee roistojen rinnalla. Hän syntyy majatalon ulkopuolella, hän kuolee Jerusalemin muurien ulkopuolella, Golgatalla. Monet haluavat jättää Vapahtajan elämänsä ulkopuolelle.

Jumalan Poika syntyy ristin varjossa, ja silti, tuossa Pojassa on ikuinen elämä, hänessä on Immanuel, Jumala meidän keskellämme. Kuolema ei voi saada häntä valtaansa. Seimessä makaa, nukkuu ja jokeltelee ihmislapsi ja täysi Jumala. Tästähän meidän uskossamme on kyse. Neitsyestä syntyneenä tähän maailmaan Jumala on todella tullut meidän tasollemme. Niin kuin profeetta Jesajan kirjassa julistettiin 700 vuotta ennen Jeesuksen syntymää: ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon.” (Jes. 9.)

Huomatkaa kenelle tämä Poika on syntynyt, kenelle tämä Poika on annettu. Pimeällä kedolla Herran enkeli ilmestyi paimenille ja kuulutti juhlallisesti. ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2.) Tämä Poika on syntynyt Betlehemin paimenille. Hän on syntynyt työn ja kuormien uuvuttamille. Tämä on ilosanoma koko kansalle, jokaiselle asukkaalle, jokaiselle ihmiselle, myös sinulle ja minulle. Neitsyt Maria ja Joosef jakavat ilonsa ulkopuolisille – kedon paimenille ja itämaan tietäjille löytyy tilaa tuon lapsen luota. Heidät otetaan perheen piiriin. Seimen äärellä me emme jää ulkopuolisiksi vaan meidät otetaan lapsiksi Jumalan perheväkeen. Myöhemmin tuo Jumalan Poika opetti meidät rukoilemaan hänen kanssaan: ”Isä meidän, joka olet taivaissa.” Tuon Jumalan ainosyntyisen Pojan kautta, hänen kanssaan, myös meistä tulee Jumalan lapsia. Jumalan Poika tuli ihmislapseksi, jotta meistä ihmisistä voisi tulla Jumalan lapsia.

Seimen äärellä solmitaan rauha Jumalan kanssa ja ihmisten kanssa. Evankelistat kuvaavat hyvin erilaisin tavoin, kuinka tuo Poika on annettu kaikille, kuinka hän on syntynyt meidän kaikkien Vapahtajaksi. Evankelista Matteus kertoo idän tietäjistä – he olivat todennäköisesti Babylonian tietäjiä. (Matt. 1.) Babylonia oli juutalaisten historiallinen arkkivihollinen – aikoinaan Babylonian armeija oli ajanut juutalaiset pakkosiirtolaisuuteen. Silti Babylonian viisaille on tilaa seimen äärellä – myös babylonialaisille on syntynyt Poika, myös heille on Poika annettu. Myös heille kuuluu Vapahtaja ja syntien anteeksiantamus. Evankelista Matteus kertoo myös, että pyhä perhe pakeni Egyptiin. Egyptissä, siellä orjuuden maassa, Israel oli aikoinaan kokenut kovia. Nyt Jeesus, Vapahtaja, saapuu Egyptiin. Jumalan pelastus, Jeesus, kuuluu myös Egyptin asukkaille. Evankelista Luukas kertoo, että Jeesus-vauvaa saivat ihmetellä niin Betlehemin paimenet kuin myös Jerusalemin hurskaat juutalaiset. Näin meille kerrotaan, että Poika on annettu, hän on syntynyt meille kaikille, babylonialaisille, egyptiläisille, juutalaisille, suomalaisille.

Jouluna puhutaan aina rauhasta. Jeesus on rauhan ruhtinas. Kuitenkin pyhälle perheelle Jeesus, tuo rauhan ruhtinas, toi maanpakolaisuutta, kuoleman uhan, ja paljon vaikeuksia. Jeesus lupaa omilleen ristin kannettavaksi, ja kuitenkin hän sanoo: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27.) Jeesus-vauvalle ei ollut sijaa Betlehemin majatalossa. Hänellä ei ollut paikkaa mihin päänsä painaa. Hänet teloitettiin ristillä kaupungin ulkopuolelle. Myös me, hänen seuraajansa, saamme astua ristin tielle.

Evankelista Luukas on evankelistoista ainut, joka mainitsee keisari Augustuksen. Hän kertoo, kuinka siihen aikaan keisari Augustus antoi käskyn, että koko valtakunta oli verolle pantava. Vanha käännös ilmaisee asian niin, että ”kaikki maailma oli verolle pantava”. Yhtä kaikki nuo ilmaukset ”koko valtakunta” tai ”kaikki maailma” kuvaavat sitä tosiasiaa, että keisari Augustus laittoi koko maailman, kaikki kansat liikkeelle. Keisari Augustus oli ensimmäinen todellinen maailman hallitsija. Voimme ajatella, että niin kuin keisari Augustuksen mahtikäsky verotuksesta koski kaikkea maailmaa, niin Jeesuksen syntymä koski kaikkea maailmaa, koko Rooman valtakuntaa, se koski Babylonian ja Egyptin valtakuntia. Jumalan Poika syntyi kaikille.

Jeesus Kristus saapui tänne maailmaan kerran nöyrästi ja salaisesti, syntyessään Betlehemissä. Kerran, aikojen täyttyessä, hän saapuu uudestaan, mutta silloin hän tulee Isänsä kunniassa ja kirkkaudessa, julkisesti, niin että jokainen näkee hänet: Paavali kirjoittaa, että silloin ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ”Jeesus Kristus on Herra.”” (Fil. 2:10–11.)

Enkelien ylistyslaulu paimenten kedolla oli alkusoittoa. Tuo ylistys kaikuu taivaassa ja maan päällä – Kunnia Jumalalle korkeuksissa! Niin kuin enkelit ensimmäisenä jouluna, kumarretaan mekin nyt seimen lasta, kumarretaan häntä jo nyt, ja sitten kun hän saapuu kerran kunniassa ja kirkkaudessa kaikkien nähden. Sanokaamme niin kuin paimenet: Nyt kiireesti Betlehemiin! Lauletaan hänelle koko elämämme ajan enkelien ja kaikkien pyhien kanssa: Gloria in excelsis Deo – Kunnia Jumalalle korkeuksissa! Kertokaamme niin kuin nuo paimenet myös muille, kaikelle kansalle tämä ilo: meille on syntynyt Vapahtaja, Jeesus Kristus. Taivaan Isä on asettanut Betlehemin ihmeen maailman jokaisen kolkkaan – Betlehem, leivän talo, on jokaisessa kirkossa, siellä on elämän leivän alttari – siellä on syöttökaukalo, seimi, jossa Jeesus ruokkii meitä ikuisen elämän leivällä.  

Saarna - "Älä hylkää häntä"

Herran syntymä on lähellä: Sef. 3:14–17; Fil. 4:4–7; Matt. 1:18–24

Rakkaat kristityt,

Joulun odotus on iloista odotusta. Kirkon perinteessä tuo tämän päivän VT:n lukukappaleessa, Sef. 3, mainittu tytär Siion on nähty profetiana neitsyt Mariasta. ”Iloitse, tytär Siion, huuda riemusta, Israel! Juhli ja laula täysin sydämin, tytär Jerusalem!” Mutta mikä on tämän tytär Siionin ilon syy? Vastaus löytyy tästä: ”Herra, Israelin kuningas, on keskelläsi, sinun ei tarvitse pelätä mitään pahaa... Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.” (Sef. 3.) Marian elämän perustunne on ilo. Luukkaan evankeliumissa enkeli Gabriel tervehtii Mariaa hämmentävin sanoin: ”Iloitse Maria, sinä armon saannut! Herra kanssasi!” (Luuk. 1:28.) Tästä messiaanisesta ilosta huolimatta Jeesuksen odotukseen ja syntymään liittyy myös paljon pelkoja, hämmennystä ja levottomuutta. Kärsimyksen miekka oli lävistämä Marian oman sydämen, mutta silti tuo evankeliumin ilo säilyi aina Herran äidillä.

Päivän evankeliumitekstistä näemme, että Joosef oli täysin hämmentynyt Marian raskaudesta. He olivat vasta kihloissa, ja nyt Maria oli raskaana, eikä Joosef tiennyt kenen lasta tuo nainen odottaa. Joosef, tuo hurskas ja hyväsydäminen mies, pohti mielessään. Minä jätän Marian kaikessa hiljaisuudessa. Vanhassa Raamatun käännöksessä tuo Joosefin ajatus Marian hylkäämisestä tulee jotenkin selkeämmin esille kuin nykykäännöksessä: Joosef aikoi ”salaisesti hyljätä hänet”. Herran enkeli ilmestyi unessa Joosefille ja sanoi: ”älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi.” Joosef, tuskin kukaan muukaan ihminen, aavisti, kuka tuo Maria oikeastaan oli, ja kuinka käsittämättömän suuri ja siunattu kutsumus ja tehtävä hänellä oli Jumalalta.

Kansainvälinen uutislehti, National Geographics, julkaisi uusimmassa numerossaan laajan artikkelin neitsyt Mariasta. Artikkelin otsikkona on: Kuinka Neitsyt Mariasta tuli maailman vaikutusvaltaisin nainen. Luukkaan evankeliumissa tuo Herran vähäinen palvelija julistaa: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.” (Luuk. 1:46–48.) Tämä profetia – kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi – on todella käynnyt toteen Marian kohdalla. Häntä voidaan pitää maailman vaikutusvaltaisimpana naisena.

Nykyään kun julkisuutta, mediahuomiota ja valtaa jumaloidaan ja tavoitellaan niin paljon, voisi kuvitella, että moni meistä olisi innoissaan ottanut Marian luokseen: ”Olen melkein sukua julkkikselle!” ”Olen naimisissa maailman vaikutusvaltaisimman naisen kanssa.” Tosiasiassa Marian suuruus on paljastanut vasta vähitellen – Maria kulkee varjoissa, ei julkisuuden parrasvaloissa. Hän on Nasaretin tuppukylän tytär. Hän ja hänen perheensä eivät saa sijaa Betlehemin majatalosta. Jesajan kirjassa Herran palvelija, kansojen valo, kertoo, kuinka Jumala pitää häntä käsissään: ”Kätensä varjoon hän minut kätki.. Hän sanoi minulle: ”Sinä olet minun palvelijani, Israel, sinussa minä osoitan kirkkauteni.” (Jes. 49.) Mielestäni tämä on hieno kohta: Jumala kätkee todellisen Palvelijansa, tuon Palvelijan, joka on oleva koko maailman Valo, Jeesuksen Kristuksen, kättensä varjoon. Samalla tavalla myös Maria kasvaa ja kulkee varjoissa, Herran käden varjoissa, kuoleman varjon maassa. Vasta hiljalleen paljastuu, kuka hän todella on.

Enkeli sanoo Joosefille: ”Älä pelkää ottaa Mariaa tykösi.” Ajattele, jos Joosef olisi hylännyt Marian, mitä hän olisikaan tehnyt. Hän olisi ajanut pois neidon, jonka kohdussa kasvaa itse Messias, Jumalan Poika. Kristuksen kirkko opettaa, että kaikki mitä se uskoo Mariasta, perustuu siihen, mitä se uskoo Jeesuksesta Kristuksesta. (KKK 487.) Mariaa kutsutaan armoitetuksi, koska hän on saanut tulla Jeesuksen armon osalliseksi ennen ketään muuta. Mariaa kutsutaan Jumalan äidiksi, koska hän on Herran äiti, hän on Jeesuksen äiti, Jeesuksen, joka on Jumalan Poika. Jumalan Poika on, niin kuin uskontunnustus sanoo, ”samaa olemusta kuin Isä, Jumala Jumalasta”. Juuri siksi, että Jeesus on Jumala, Mariaa on kutsuttu ja kutsutaan ”pyhäksi Jumalan synnyttäjäksi”, ”Jumalan äidiksi”. Myös luterilainen kirkko pitää kiinni näistä totuuksista. Marian suuri korotus ja kunnioitus johtuu siitä, että kirkko ylistää ja palvoo Jeesusta.

Minua ihmetyttävät nuo enkelin sanat Joosefille: ”Älä pelkää ottaa Mariaa tykösi.” Ne koskevat myös meitä 2000-luvun kristittyjä. Golgatan ristillä roikkuessaan Jeesus näki äitinsä ja rakkaimman opetuslapsensa. Silloin hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä. (Joh. 19:26–27.) Ajatelkaa, viimeisinä sanoinaan ennen kuolemaansa, Jeesus pitää huolen siitä, että hänen rakas äitinsä ei jää ilman koti, äitiä ei hyljätä. Samoin viimeisinä sanoinaan Jeesus pitää huolen siitä, että hänen rakkain opetuslapsensa ei jää ilman hyvää ja rakastavaa äitiä. Mariasta tuli Kristuksen kirkon äiti. Apostolien tekojen luku 1 kertoo, että Maria oli mukana Jerusalemin seurakunnassa kaikkien apostolien kanssa. Joosef ei hylännyt Mariaa, Jeesuksen rakkain opetuslapsi ei hylännyt Herran äitiä, kirkko ei hylännyt Mariaa. Marian kanssa kristityt ymmärsivät Jeesusta.

Enkelin ilmestymisen jälkeen Joosef varmasti katsoi Mariaa aivan uusin silmin. Kuka tuo neitonen oikein on? Mikä tehtävä hänellä on? Samalla tavoin kristityt ovat katsoneet Mariaa ja näin heidän ymmärryksensä Jeesuksesta on kasvannut. Marian merkitystä pidetään niin tärkeänä, että hänet mainitaan jopa uskontunnustuksessa, kun siinä puhutaan Jeesuksesta: ”Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta.” Enkelin sanoissa Joosefille korostuu kolme asiaa: 1) Jeesus sikiää neitsyestä Pyhän Hengen voimassa. Tässä ei ole mitään seksuaalista, tähän ei tarvita miestä. 2) Pojalle tulee antaa nimeksi Jeesus ”sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.” 3) Pojan nimenä on myös Immanuel, joka merkitsee ”Herra on meidän kanssamme.” Nämä kolme asiaa kuuluvat kaikki erottamattomasti yhteen.

Jumalan Sana opettaa, että ainoastaan Jumala itse voi antaa täydellisesti kaikki synnit anteeksi. Jeesuksen nimi on hepreaa – Jehosuah – se tarkoittaa Herra pelastaa. Jeesus Herra pelastaa kansansa synnin vallasta – ei siis Rooman vallan alta eikä taloudellista vaikeuksista, vaan synnin vallan alta. Tuossa ongelmassa, synnistä pelastamisessa, ei voinut kukaan muu auttaa kuin itse Jumala. Tämän vuoksi Jeesus sai toiseksi nimekseen Immanuel – se on hepreaa ja tarkoittaa: Jumala meidän kanssamme. Eli kun Jeesus pelastaa kansansa sen synneistä, hän on todella Jumala meidän keskellämme. Neitsyt Marian kohdussa, Betlehemin seimessä idän tietäjien, paimenten ja jopa eläinten keskellä, on Jeesus-vauva, Immanuel, Jumala meidän keskellämme. Paavali kirjoittaa tästä Jumalan nöyrtymisestä meidän tasollemme: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa..” (Fil. 2.)

Marian neitsyys, Jeesuksen sikiäminen Pyhästä Hengestä, liittyy olennaisesti tähän, että Jeesus on todella Jumala meidän keskellämme, Immanuel. Ihmiskunta oli synnin, perisynnin vallassa. Sen suurin ongelma oli synti. Israelin keskeltä tai koko ihmiskunnan keskeltä ei löytynyt ketään joka olisi voinut pelastaa meidät tästä synnistä, joka johtaa ikuiseen kuolemaan, helvettiin. Synti johtaa eroon Luojasta, eroon lähimmäisistä, toisista ihmisistä, eroon itsestä, eroon elämän tarkoituksesta ja merkityksestä, eroon ilosta ja ihmisarvosta. Vain Jumala saattoi ratkaista tämän ongelman ja siksi hän lähetti ainoan Poikansa ihmiseksi. Tuo Poika on, niin kuin uskontunnustus sanoo, samaa olemusta kuin Isä, Jumala Jumalasta. Hänessä kohtaamme Pelastajamme, täydellisen ihmisen ja täydellisen Jumalan. Juuri Maria antaa Jeesukselle täydellisen, synnittömän ihmisyyden, ihmisluonnon, Pyhän Hengen kautta Jeesus on täydellinen Jumala.

Älkäämme hurskaat kristityt pelätkö ottaa Mariaa tykömme. Niin kuin tuo Jeesuksen rakkain opetuslapsi, niin myös meidän on syytä ottaa neitsyt Maria omaksi äidiksemme. Häntä katsoessamme ymmärrämme, kuka Jeesus todella on. Hänen kauttaan olemme saaneet Jeesuksen, meidän pelastajamme. Me kristityt uskomme pyhäin yhteyteen, me uskomme taivaaseen ja taivaan todellisuuteen. Me uskomme, että Jeesus Kristus istuu taivaassa Jumalan oikealla puolella kaikkien pyhiensä, profeettojensa ja enkeliensä kanssa. Heprealaiskirjeessä sanotaan, että meitä ympäröi ja rohkaisee todistajien kokonainen pilvi. Hengelliset joukot, perille päässyt seurakunta taivaissa. Maria on taivaissa kaikkien pyhien joukossa. Hän ei istu siellä toimettomana kädet tumpussa. Hän on kädet ristissä. Hän rukoilee Kristuksen omien puolesta, meidänkin puolesta.

Nyt aivan lopuksi kerron yhden asian: Vuonna 1917 Englannin Manchesterin kirjasto sai useita egyptiläisiä papyruksia. Niiden joukosta löytyi Maria-rukous, joka on peräisin 250-luvulta. Se on vanhin historian tuntema Maria-rukous! Alkuperäinen kreikkalainen teksti on käännetty suomeksi (Elina, Vuola: Jumalainen nainen. Neitsyt Mariaa etsimässä, s. 30–31). Tuo rukous kuuluu näin: ”Sinun turviisi pakenemme Pyhä Jumalansynnyttäjä. Älä hylkää rukouksiamme hädässämme vaan varjele meidät aina kaikista vaaroista kunnioitettu ja siunattu Neitsyt.” (P. 470.)

On totta, että luterilaisilla ei ole ollut tapana pyytä pyhiltä esirukousta. Pyydämme tietysti toisiltamme esirukousta. Joka tapauksessa myös meidän luterilaiseen uskoon kuuluu sen tunnustaminen, että meillä on taivaallista rukoustukea, meillä on paljon siskoja ja veljiä iäisyydessä – itse Jeesus Kristus elää rukoillakseen meidän puolestamme, samoin kaikki pyhät ja marttyyrit elävät taivaassa jatkuvassa rukouksessa. Tarvitsemme myös neitsyt Marian, Jumalan äidin, esirukousta. Älkäämme hylätkö Mariaa. Älkäämme missään nimessä hylätkö hänen Poikaansa, Jeesusta Kristusta, maailman valoa. Alussa sanoin, että neitsyt Maria on maailman vaikutusvaltaisin nainen. Historia sen todistaa. Ne ihmiset jotka pääsevät taivaaseen, ovat maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Täällä maan päällä he kulkevat Herran käden varjossa, Herran käden armossa, ristin tiellä, monta kertaa hyljättyinä. Kaikissa koettelemuksissa heillä on kuitenkin tuo Marian ilo, tuo tytär Siionin ilo – maailman voimakkaimman naisen ilo: ”Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.” (Sef. 3.)

Kuka koodaa moraalin ja totuuden? Ihminen astumassa Jumalan asemaan.

Mitä pitäisi ajatella roboteista ja tekoälystä? Ohessa on Talouselämän tekemä ajankohtainen juttu: Robotit tulevat osaksi arkea – Millaisia moraalisia päätöksiä haluamme niiden tekevän? Jos, niin kuin moni sanoo, robotit ovat tulevaisuudessa, ehkä 30 vuoden kuluttua, ihmisiä älykkäämpiä, niin millaisia vastuita ne voivat kantaa, mitä ne voivat tehdä? Voiko sotilasrobotti painaa liipasinta? Entä jos lääkärirobotti tekee virheen ja myrkyttää potilaan, kuka maksaa vakuutusmaksut?

Tuossa TE:n jutussa haastateltu tutkija, Michael Laakasuo, pohtii, millaisin perustein robotit voisivat tehdä ratkaisuja. Teologina ja kristittynä kuulostaa kummalliselta, että robotin kovalevylle pitäisi syöttää moraalikoodi. Me ihmiset olemme saaneet tuon moraalikoodin Jumalalta – ihminen luotiin Jumalan kuvaksi. Meihin syötettiin moraalikoodia Siinain vuorella. Jeesus kirkasti moraalia vuorisaarnassaan. Moraali tulee Jumalalta. Robotti, olkoon se vaikka kuinka älykäs, on tässä mielessä eri asemassa kuin ihminen. Robotti ei ole ollut Siinain juurella. Se ei ole Jumalan kuva. Se ei voi rakastaa Jumalaa. Se ei voi kuulla Jumalan puhetta, saatikka vastata siihen.

Robotiikkaa johtaa meidät mielenkiintoisiin kysymyksiin. Voiko ihminen tosiaan koodata, päättää ja tietää ”mikä on oikein ja mikä väärin”? Eikö meillä ihmisillä ole näistä asioita valtavasti eri mielipiteitä? Kuka saa päättää? Minkä puolueen linja voittaa?

Nykyään kiistellään avioliitosta. Liberaalin linjan edustajat inttävät, että avioliitto ei ole meille ulkoapäin annettu, vaan että ihmiset voivat aika vapaasti määrittää avioliiton. Mielestäni robotti-keskustelu palaa juuri tähän kysymykseen. Mikä on meidän määriteltävissä ja mikä tulee meille annettuna? Tulevaisuudentutkija ja Googlen tekninen johtaja Ray Kurzweil ennusti tammikuussa Huffington Postille, että 2030-luvulla ihmisten aivot ovat kytköksissä nanotietokoneisiin, jotka lisäävät henkistä kapasiteettiä valtavasti. Kurzweilin mukaan ihmisistä tulee rajattomuudessaan Jumalan kaltaisia. Ihmistä koskeva informaatio voidaan myös kopioida niin tarkasti keinotekoiselle alustalle, että ihmisestä tulee tietyssä mielessä kuolematon. [Katso: Kurzeilin ajatus.]

Näissä visioissa tulee tietysti Eeden ja lankeemus mieleen – kielletty tiedon hedelmä. Apple lupailee taas tekevänsä meistä kaikkitietäviä ja kuolemattomia. Teistä tulee Jumalan kaltaisia. Tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan. Robotikkaa on aihe, joka koskee kysymyksiä juuri siitä, mikä on ihminen. Se on hyvin teologinen kysymys, kysymys, johon lopulta vain Jumala antaa oikean vastauksen. Ehkä nykyään, ja tulevaisuudessa vielä enemmän, kamppaillaan siitä, kuka koodaa meihin ihmisiin todellisen totuus- ja moraalikoodin. Jumala vai ihminen?

Uusi aluevaltaus!

Tämä on historiallista. Ohessa on ensimmäinen youtubeen lataamani video. Tästä vielä kehittyy :)

Emil Antonin Vatikaanin II kirkolliskokous

Sain kommentoitavaksi Emil Antonin uuden kirjan Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Teoksen aihe on varmasti suurimmalle osalle suomalaisista tuikituntematon. Vatikaanissa pidettiin vuosina 1962–1965 kirkolliskokous, johon osallistui tuhansia piispoja eri hiippakunnista ympäri maailmaa. Tätä kokousta pidetään 1900-luvun tärkeimpänä kirkollisena tapahtumana. Se vaikutti varmasti paljon katolisen kirkon kehitykseen. Tuossa kokouksessa ei muutettu kirkon dogmia eikä julistettu uusia dogmeja. Sen sijaan joitain käytäntöjä muutettiin – esimerkiksi kansankielisyys lisääntyi messuissa ja ehtoollista alettiin useammin antamaan kahdessa muodossa. Katolinen uskohan lähtee siitä, että Kristus on kokonaan läsnä kummassakin ehtoollisaineessa – leivässä ja viinissä.

Kirjan takakannessa on joukko arvostettuja professoreja ja tiedemiehiä Helsingin yliopistosta, jotka lausuvat kehujaan kirjalle. Nuo kaikki kommentaattorit ovat kuitenkin luterilaisia. Olisi kiva saada tästä kirjasta nimenomaan katolisten teologien ja kirkonpalvelijoiden näkemyksiä. Itselläni ei riitä asiantuntemusta ottaa osaa niihin kiprakoihin jälkilöylyihin, joita katolisessa kirkossa on käyty tämän konsiilin päätyttyä jo 50 vuoden ajan. Itselleni Vatikaani II on tullut tutuksi kokouksen tärkeimpien asiakirjojen kautta. Olen lukenut Konstituutiot eli Vatikaani II:n tärkeimmät asiakirjat, jotka on käännetty suomeksi. Katolista katekismusta voidaan ilmeisesti pitää Vatikaani II:n hedelmänä. Senkin, 700-sivuisen opuksen, olen kahlannut läpi. Varsinkin tuo katekismus teki vaikutuksen. Hienoa teologiaa ja uskonoppia.

Anton kirjoittaa, että konsiilia seurasi kovat teologiset kiistat sen oikeasta tulkinnasta. Joidenkin teologien mukaan konsiili oli kuin vallankumous, jossa lähestulkoon syntyi uusi kirkko. Toisen näkemyksen mukaan konsiili on luontevassa, orgaanisessa jatkumossa kirkon 2000-vuotisen historian kanssa. Tätä jälkimmäistä linjaa kannattivat suuret paavit – Johannes Paavali II ja Benedictus XVI. Näin siis aina paavi Fransicukseen asti katolisessa kirkossa on ollut vallalla tuo jatkuvuutta korostava tulkinta. Kirjan lopussa Anton pohtii, miten paavi Fransicus suhtautuu Vatikaanin 2. konsiiliin.

Puhaltavatko katolisessa kirkossa nyt uudet tuulet? Ainakin minä sain sen käsityksen Antonin kirjasta, että Fransicus ei astele tuttuja jatkuvuuden teitä. ”Minä olen Vatikaani II”, niin kuin joku liberaali on kuvaillut Fransicusta. Usein sanotaan, että Vatikaanin II:n konsiilin tarkoitus oli päivittää kirkko, avata se missionaariseksi, armahtavaksi ja rakastavaksi. Media on yleisesti ottanut Fransicuksen lempipaavikseen – häneen yhdistetään kaikki uudistusmielisyys ja muutos, rakkaus ja armollisuus. Myös Anton esittää Fransicuksen tässä valossa. Olisi kuitenkin syytä korostaa, että tämä median näkökulma ei aivan vastaa totuutta: myös Johannes Paavali II ja Benedictus XVI korostivat aivan valtavasti armollisuuden ja missionaarisuuden merkitystä. Myös he vierailivat jatkuvasti orpojen ja sairaiden luona, ja pesivät vankien jalkoja. Tässä mielessä Fransicus kulkee Johannes Paavali II:n, Benedictus XVI:n ja monien edeltäjiensä tiellä. Tuolla tiellä Fransiscus on jatkuvuuden tiellä.

Vatikaanin II:n konsiili avasi katoliseen kirkkoon varmasti monia uudistuksen tuulia. Itse olen sitä mieltä, että jos puhutaan ”Vatikaani II:n hengestä” – niin kuin on usein tehty – ollaan harhateillä. Innokkaimpien ja levottomimpien kirkonuudistajien mielestä nykyään katolisessa kirkossa puhaltaa taas ”konsiilin henki”. Mielestäni on kuitenkin syytä painottaa, että todellisuudessa ei ole mitään ”Vatikaanin henkeä” tai ”konsiilin henkeä”, ja jos on, niin siitä pitäisi päästä eroon. On ainoastaan Pyhä Henki joka johdattaa yhtä, pyhää, apostolista ja katolista kirkkoa. Kyseessä on se sama Henki, Totuuden Henki, jonka Jeesus lupasi antaa opetuslapsilleen, jotta hän johdattaa heidät kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13).

Apostolien tekojen luvussa 15 kuvataan äärimmäisen tärkeää ”kirkolliskokousta”, tai vielä merkittävämpää, nimittäin apostolien kokousta. Sen kokouksen loppuraportissa pyhä Pietari yhdessä muiden apostolien kanssa toteaa näin: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa.” (Ap. t. 15:28.) Pietari vielä, samassa kokouksessa, kirkastaa kristillisen pelastusopin: ”Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät.” (Ap. t. 15:11.)

Tähän loppuun sopii lainaus paavi Johannes Paavali II:lta. Hän sanoi Vatikaanin II:n konsiilin kriitikoille, että emme voi olla luottamatta ”Herramme armoon, joka ilmeni viime aikoina sen Pyhän Hengen puheen kautta, jonka kuulimme kirkolliskokouksessa.” (s. 218.) Mielestäni konsiilin loppuraportit (Konstituutiot), joita Emil Anton kirjassaan esittää, ovat hienoja teologisia kirjoituksia. Ne ovat syntyneet tuhansien piispojen kovan keskustelun, työn ja tutkimisen ja rukouksen hedelmänä Pyhän Hengen johdatuksessa. Näin haluan uskoa. Oman vaatimattoman näkemykseni mukaan Vatikaanin II:n konsiili teki katoliselle kirkolle hyvää. Toivottavasti tuota kokousta tulkitaan tulevaisuudessakin jatkuvuuden näkökulmasta. Se on se paras ja rakentavin tulkintalinja. Emil Anton on tehnyt tärkeän kirjan tärkeästä aiheesta.

Uusia näkökulmia työhön

Sauli Niinistö tituuleerasi itsensä aikoinaan ”työväen presidentiksi”. Kesälomalla ei saisi tehdä töitä, mutta ehkä sitä saa silti fundeerata. Suurin osa maapallon tallaajista kuluttaa valtaosan elämästään sorvin äärellä. Niinpä työn soisi olla kiinnostavaa, innostavaa, hyvää ja mielekästä.

Nojaten valtaisaan tutkimustietoon ”ajattelun ammattilainen” Lauri Järvilehto kirjoittaa, että mielekkäässä työssä ihmisellä pitäisi olla kolme asiaa: vapautta (saan käyttää aivojani, luovuuttani, osaamistani, suhteitani..), kompetenssia (minä olen hyvä tässä hommassa, tämä juttu luistaa – flow, virtaavuus), ja vastuuta (olen mukana jossain itseäni suuremmassa missiossa). Tässä työn kolminaisuudessa työ ei ole väkisin puurtamista, vaan innostavaa. Se vetää puoleensa. Työ on, tai sen pitäisi olla, yksi suurimmista elämänsisältöä tuottavista asioista. Jeesus Nasaretilaisen suhde työhön on varsin kiehtova teema. Yleensähän ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan työstä hyvin kategorisesti.

Johtoporras vs. tuotantopuoli ja duunarit.
Herrat vs. palvelijat.
Akateemiset, sisäsiistit toimistotyöntekijät vs. raavasta, ruumiillista työtä tekevät ihmiset.

Jeesus, ehkä selvemmin kuin kukaan muu, sekoittaa tämän pakan. Suutari ei pysy ollenkaan lestissään. Tuo Nasaretilainen oli pesun kestävä duunari – rakennusmies. Ja kuitenkin hän oli myös opettaja, ja paljon muutakin. Raamatun Sirakin kirjassa, 200-vuotta eKr. kirjoitetussa juutalaisessa kirjoituksessa, asetetaan selvästi eri kasteihin ”hengelliset työntekijät” (lainoppineet, kirjanoppineet, papit) ja ”maallista työtä” tekevät ihmiset (maanviljelijät, sepät, paimenet, rakennusmiehet, kalastajat..). Sirak, tuo viisas lainopettaja, kirjoittaa, että 

lainopettajan viisaus vaatii sopivasti joutilasta aikaa, ja viisaaksi voi tulla, jos ei joudu rasittamaan itseään työllä. Kuinka viisastuisi se, joka ohjaa auraa, se, joka ylpeilee terävästä piikkikepistään, ohjailee härkiä ja uurastaa niiden kanssa ja puhuu vain sonnimullikoista? Hän pohtii vain peltonsa kyntämistä, valvoo miettien, mistä saisi vasikoille rehua.. (Sir. 38:24–30.) 

Kun minulla sattuu olemaan työhistoriassa tuota akateemista uurastusta jonkun verran, voin hyvin yhtyä Sirakin tuntoihin siinä, että ”joutilas aika” on hyväksi akateemiselle luovuudelle.

Lainopettaja Sirak jatkaa kirjoittamalla, että nuo työmiehet ovat kukin mestareita alallaan. Heidän erikoisosaamisensa ja työnsä on ehdottoman tärkeää, sillä ”ilman heitä ei rakennettaisi kaupunkeja, ei asuttaisi niissä eikä kuljettaisi ympäriinsä..” (Sir. 38.) Näin on. Mutta sitten Sirak vetää tiukan rajan ”duunarien” ja ”lainopettajien” välille. Nimittäin ”kaupungin neuvostoon heitä” – eli paimenia, maajusseja ja seppiä – ”ei kutsuta, eivätkä he kunnostaudu kansankoukouksessa. Tuomarin istuimelle he eivät nouse, ei heistä ole ymmärtämään oikeuden säännöksiä. Heiltä puuttuu oppineisuutta ja arvostelukykyä.” (Sir. 38.) Tuon lainopettajan mukaan remonttireiskat rakentakoot taloja ja kaupunkeja, mutta pysykööt erossa kaupunginhallituksesta ja johtotehtävistä. Heitä ei pidä päästää opettamaan – näin Sirak.

Mutta Jeesus kuuluukin juuri tuohon duunarijoukkoon. Hän on rakennusmies. Ei ole mikään ihme, että evankeliumista luemme kuinka Jerusalemin koulutetut lainoppineet ja ylipapit antavat tuosta rakennusmiehestä tympeän arvion: ”Tuo rahvas ei tiedä laista mitään!” (Joh. 7:49.) Samoin kun tuo rakennusmies oli saarnannut, opettanut ja parantanut sairaita kotikylänsä synagogassa, hän ei saanut hyvää palautetta.

Kun tuli sapatti, hän ryhtyi opettamaan synagogassa, ja häntä kuunnellessaan monet kyselivät hämmästyneinä: ”Mistä hän on saanut tämän kaiken? Mikä on tämä viisaus, joka hänelle on annettu? Mitä ovat nuo voimateot, jotka tapahtuvat hänen kättensä kautta? Eikö tämä ole se rakennusmies, Marian poika, Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli?” Täällä hänen sisarensakin asuvat, meidän keskuudessamme.” Näin he torjuivat hänet. (Mark. 6:2–3.)

Jeesus ei selvästikään ollut saanut ”tätä kaikkea”, tuota ylivertaista viisautta ja voimaa, joltain lainoppineelta, rabbilta tai gurulta. Toisin kuin Saulus Tarsoalainen (Paavali), Jeesus ei ollut käynnyt koulujaan Jerusalemissa huippuarvostetun ”Gamalielin jalkojen juurella” (Ap. t. 22:3). Jeesus oli kuunnellut äitinsä, neitsyt Marian ja Joosefin opetuksia, ja varmaan saanut ihan hyvän peruskoulutuksen ajan tavan mukaan. Jeesus vietti suurimman osan maanpäällisestä elämästään tehden töitä raksalla – hänen julkinen uransa kesti korkeintaan kolme vuotta. Duunaritaustastaan huolimatta Jeesus antoi ymmärtää olevansa paljon kovemman kaliperin opettaja kuin esim. tuo (muodollisesti pätevä) lainopettaja Sirak. Jeesus sanoi olevansa jopa merkittävämpi opettaja kuin Israelin suurimmat opettaja-auktoriteetit Salomo ja Mooses. ”Tässä teillä on enemmän kuin Salomo!” ”Teille on opetettu.., mutta minä sanon teille..”

Aikamoisia sanoja. Ihmeellinen valta. Rakennusmiehellä. Tietysti Jeesus on myös Jumalan Poika, Messias, kuningas, Herra, palvelija, pappi, profeetta, Jumala. Hän todella sekoittaa työ- ja kutsumuspakin. Hän on Herra, Ihmisen Poika, joka ei ole tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. Hän on Herra, joka ”otti orjan muodon” (Fil. 2:7). Mielestäni se kertoo paljon Jumalan Pojasta, että hän työskentelee Nasaretin tuppukylässä rakennusmiehenä. Hän on tullut lähelle tavallisia ihmisiä. Tällä tavalla Jeesus antaa valtavan arvon rakennusmiehille ja muille duunareille, samoin kuin heidän työlleen. Hän on yksi heistä. 

Sirakin kirjassa todetaan, että duunarit ”eivät nouse tuomarin istuimelle.. Heiltä puuttuu oppineisuutta ja arvostelukykyä..” (Sir. 38.) On yllättävää, että Jeesus, Messias, valitsi ja kutsui lähimmiksi seuraajikseen, todistajikseen ja kirkon tärkeimmiksi opettajiksi ja johtajiksi muutaman kalastajan (Matt. 4:18, 21) ja ainakin yhden publikaanin, tullimiehen (Matt. 9:9).

Näille duunaritaustaisille Galilean miehille Jeesus lupasi antaa ”kuninkaallisen vallan, niin kuin Isäni on minulle antanut. Te saatte minun valtakunnassani syödä ja juoda minun pöydässäni, ja te istutte valtaistuimilla ja hallitsette Israelin kahtatoista heimoa.” (Luuk. 22:29–30.) Tuo Nasaretin rakennusmies rakensi kirkkonsa näiden apostolien varaan, heidän todistuksensa varaan. Sitä eivät tuonelan portit saa valtaansa.

Ehkä tähän lopuksi voimme vain todeta, että Jeesus ei katsonut ”ulkomuotoa” – ei niinkään muodollista pätevyyttä, loppututkintoja – vaan sisälle sydämeen. Tässä onkin meille 2000-luvun ihmiselle opetus: ei saisi olla koulutuksensa tai työtaustansa vanki. Se, mitä on sydämessä, on tärkeintä. Kutsumus on sydämen asia.

Konffasaarna - ja kesälomille lomps

Aiheena oli rakkauden laki ja tekstinä Luuk. 6:27–31.

Kristuksen rauhaa. Nuorissa on sellainen hieno piirre, että heillä on elämän nälkä ja jano. Heillä on elämä edessään. Joskus ajatellaan, että Jumala ja Kristus jotenkin kaventaisivat ihmisen elämää. Tämä on, suoraan sanottuna, Saatanan vale. Sitä paitsi se on jo vanha vale, nimittäin pirulainen esitti sen Adamille ja Eevalle jo paratiisissa. Jumala ei halua haaleita ihmisiä, vaan hän loi meidät Jumalan kuviksi, kirkkauteen, rohkeuteen ja rakkauteen. Kirkkoisä, pyhä Irenaeus sanoi, että ”Jumalan kirkkaus on ihminen täysin elossa.” Täysin elossa. Hyvät nuoret, älkää tyytykö vähempään kuin täyteen elämään. Jeesus, tuo täydellinen ihminen, ei elänyt puolinaista elämää. Hän kuoli sanoen, ”se on täytetty.” Juuri täyttä ja yltäkylläistä elämää Kristus tarjoaa myös meille.

Rippileirin viimeisellä iltahartaudella moni, ehkä suurin osa, näistä nuorista sanoi, että leirillä on ollut kivaa, kun sai monia uusia kavereita. Kaveruuteen ja ystävyyteen tarvitaan rak­kaut­ta. Niin kuin sanotaan, on olemassa kolmenlaista rakkautta: filious eli ystävyysrakkautta, eros eli eroot­tista rakkautta ja sitten vielä kaiken antavaa jumalallista agape-rakkautta. Toivon, että meistä jokai­sella voisi olla ainakin yksi sydämenystävä. Ystävyys nimittäin kuuluu täyteen elämään. Moni meistä ehkä muistaa Daavidin, hänet, jota Raamatussa kuvataan ”parrattomaksi nuorukaiseksi, kirkas­silmäiseksi ja miellyttävän näköiseksi” (1. Sam. 16:12), mutta myös Jumalan mielen mu­kai­seksi mieheksi. Daavidin elämässä oli korkeita huippukohtia samoin kuin niitä ojan-pohja-kosketuksia, paljon iloa ja itkua.

Minusta on varsin mielenkiintoista, että tuo Daavid – Jumalan valitsema ja kutsuma, tuleva ku­ningas – ei useinkaan herättänyt lähipiirissään luottamusta. Daavidin isä ei nähnyt tuossa nuo­rim­massa pojassaan, paimenpojassa, kuningaspotentiaalia. Hän ei asettanut Daavidia niiden veljesten joukkoon, joista pitäisi valita tuleva kuningas. (1. Sam. 16:11.) Samoin Daavidin vanhemmat veljet vähek­syivät tuota nuorukaista. Vanhin veli uhosi Daavidille: ”Mitä sinä tänne tulit? Minä kyllä tunnen sinun julkeutesi ja pahan sisusi.” (1. Sam. 17:28.) Kuten ehkä muistamme, tuo Daavid – tuo poi­kanen, pahasisuinen ja julkea Daavid – asettui kaksintaisteluun hirmuista jättiläis-Gojattia vastaan. Kuningas Saul antoi Daavidin yrittää, vaikka hänkin totesi, että ei Daavidista olisi siihen: ”Ei sinusta ole taistelemaan tuon filistealaisen kanssa. Sinähän olet vasta poikanen.” (1. Sam. 17:33.) Kun Goljat-köriläs näki Daavidin astelevan häntä haastamaan, hän nauroi partaansa. Tais­telun lopputulos yllätti kaikki: nuori paimenpoika päihitti kivilingollaan varpaista hampaisiin asti aseistetun ammattisotilaan.

Voimme pohtia, mistä kaikesta Daavid sai rohkeutensa ja intonsa. Daavid oli ennen kaikkea Jumalan mielenmukainen mies. Hän pyrki asettamaan Jumalan aina ykköseksi. Hän luotti kaikkien Goljattien ja vaarojen edessä Jumalaan, joka on hei­koissa palvelijoissaan väkevä. Toisekseen, mielestäni Daavid sai ystävyydestä paljon voimia, apua ja rohkaisua. Hänellä oli todellinen sydänystävä, Jonatan. Elämänsä aikana, kun Daavid joutui välillä kulkemaan todella kuoleman laaksoissa, lainsuojattomana maanpakolaisena, hänellä oli kui­ten­kin luottoystäviä. Raamattu kertoo, että ”Jonatan solmi Daavidin kanssa ystävyysliiton, sillä hän rakasti tätä kuin omaa henkeään.” (1. Sam. 18:1, 3.) Elämän kolhuissa, kun ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, meistä jokainen kaipaa tuollaista ystävää, sydänystävää, tuollaista filious-rakkautta. Ehkä juuri tämän vuoksi nuoret meidän riparillamme kiittivät ystävistä. Kiitos, että olen saanut monia uusia ystäviä.

Millainen on hyvä ystävä? Millaisia ystäviä Daavid ja Jonatan olivat? Meille kerrotaan, että Daavid ja Jonatan antoivat toisilleen hyviä neuvoja – ystävän ohjeita vaikeissa tilanteissa (1. Sam. 20:9–13). Meille kerrotaan, että Jonatan oli luotettava. (20:8–9.) Hän auttoi ystäväänsä. (18:4.) Jo­na­tan puhui aina hyvää Daavidista (19:4–5) – myös silloin kuin kaikki muut puhuivat hänestä vain pahaa. Jonatan ja Daavid itkivät yhdessä (20:41–42). Jos rippikoulussa, vuonna 2015, olivat ystävät mielessä, niin ystävät ovat olleet aina tärkeitä. Suomen historian kohtalonhetkillä, sodissamme, nousi sanonnaksi ”kaveria ei jätetä”.

Päivän evankeliumissa puhutaan rakkaudesta. Siitä miten Jeesuksen seuraajien tulisi toimia. Rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, kääntäkää toinen poski. Näiden käskyjen edessä moni meistä tuntee itsensä aika huonoksi. Entä jos tässä onkin kiivas selootti, joka vihaa ulkomaalaisia, tai publikaani, joka on kiinnostunut lähinnä vain rahasta? Entä jos tässä seisommekin vihamielisten, kiroilevien ja lyöjien saappaissa? Voisiko Jeesus olla meidän ystävä, niin että hän auttaisi meitä syntisiä? Me olemme todella syntisiä. Tavallinen ystävyysrakkaus – filious-rakkaus – ei voi meitä pelastaa. Tarvitaan jumalallista agape-rakkautta. Jeesus vie tuon ystä­vyys­rakkauden aivan jumalalliselle tasolle. Hän kutsuu pahoja ja syntisiä ihmisiä ystävikseen. Hän sanoo, ”en minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä”. Jeesusta sanottiin aikoinaan jopa ”syntisten ystäväksi”.

Kun me katsomme Jeesuksen vaatimuksia – rakastakaa vihamiehiänne – huomaamme, että hän itse täyttää nuo käskyt. Uhratessaan itsensä ristillä meidän puolestamme hän rakastaa viha­mie­hiään loppuun asti täydellisesti, hän kääntää toisen posken, hän siunasi ja rukoili niiden puolesta, jotka teloittivat hänet. He eivät tienneet, mitä he tekivät. Kun Jeesus Kristus näin rakastaa meitä, vieden ystävyysrakkauden aivan uudelle tasolle, meidän on syytä luottaa häneen.

Lopuksi, rakkaat seurakuntalaiset, vaikka Jeesuksen rakkaus on näin valtavaa, vaikka hän rakastaa syntisiä, niin hän ei rakasta sitä syntiä, joka tuhoaa ihmisten elämää. Myös äiti rakastaa sairasta lastaan, mutta silti hän vihaa tuota sairautta. Jeesus haluaa, että me luovumme synnistä, syntisestä elämästä – vihaamisesta, kiroamisesta, lyömisestä, selän takana pahaa puhumisesta. Synnistä ei ikinä seuraa mitään hyvää, vain haaleaa, köyhää ja puolinaista elämää, joka johtaa ikuiseen kuolemaan. Jumalan anteeksiantamus, Jeesus, johtaa täyteen elämään. Muis­takaa kirkkoisä Irenaeuksen lausahdus: ”Jumalan kirkkaus on ihminen täysin elossa.” Olkaamme aina ystäviä keskenämme, niin kuin Daavid ja Jonatan, ja olkoon Jeesus Kristus meidän ystävämme. 

Ajaton vai ajassa elävä kirkko?

Kirkon historiassa on aina pohdittu sitä, mikä on aidon ja alkuperäisen kristinuskon suhde nykyiseen uskoon. Mehän tunnustamme uskovamme apostolisen kirkon, emme tämän ajan ja hengen mukaiseen kirkkoon. Aika ja maailma muuttuvat koko ajan. Kirkon muuttumattomuus ei tarkoita paikalleen pysähtymistä. Jos haluat, että hieno vanha talo pysyy entisessä loisteessaan, sitä pitää rempata ja maalata jatkuvasti. Karl Adam kirjoittaa mielestäni varsin osuvasti siitä miten kirkon muuttumattomuuteen ja muutokseen voisi suhtautua:

We Catholics acknowledge readily... that Catholicism cannot be identified simply and wholly with primitive Christianity, not even with the Gospel of Christ, in the same way that the great oak cannot be identified with the tiny acorn.

Apostolinen perinne, dna, siemen säilyy, puu kasvaa. Taivaan linnut löytävät levon sen oksien varjosta. Joka tapauksessa moni kristillinen kirkkokunta seilaa nykyään valtavalla vauhdilla maailman tuulissa. Onko se Pyhän Hengen johdatusta, onko se johdonmukaista kehitystä tradition ja Raamatun sanan pohjalta, että naisia vihitään pappeuteen ja että homoja vihitään avioliittoon? Näin tehdään Ruotsin kirkossa, ja tulevaisuudessa todennäköisesti myös Suomen ev. lut. kirkossa. Ihminen voi olla Ruotsin kirkon jäsen vaikka häntä ei olisi kastettu. Voiko ihminen olla kristitty ilman kastetta? Ei voi. Ruotsin kirkon mielestä, kyllä voi. Viimeisin villitys, josta olen kuullut, on se, että Briteissä jotkut anglikaanit olisivat tekemässä Jumalalle, Herralle, taivaan Isälle ja Pojalle, sukupuolenvaihdosta. Hänestä haluttaisiin naismaisempi tai vähintäänkin sukupuolineutraali. Feminismin näkökulmasta Isä, Abba ja Jumalan Poika ovat tietysti ärsyttävän patriarkaalisia nimikkeitä. Persoonapronomini He halutaan vaihtaa muotoon She – Ruotsinkielessä voitaisiin tietysti ottaa käyttöön sukupuolineutraali Hen -muoto.

Julkaisen tässä lopussa pienen vertailutekstin. Se ei ole minun omasta kynästäni, vaan alla oleva kirjoitus on erään toisen kirjoittajan hengen tuote. Tuossa kirjoituksessa tulee mielestäni hyvin esille tämä perinteen ja nykyisyyden välinen jännite ja ristiriita:


"Kristinuskon de facto -peruskäsityksiä nyt ja ennen.

 Tuonpuoleinen:

-        Nyt: Symbolinen, tämänpuoleinen korostuu.

-        Perinne: Jumala on luonut näkyvän ja näkymättömän maailman. Näkyvä on katoava, näkymätön ikuinen.

Kristinuskon ydin:

-        Nyt: Lähimmäisenrakkaus, suvaitsevaisuus.

-        Perinne: Jeesus on kuolemalla ja ylösnousemuksella ansainnut pelastuksen syntisille.

Suhde muihin uskontoihin:

-        Nyt: Ei olennaista rajanvetoa.

-        Perinne: Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.

Lähetystyö:

-        Nyt: Kulttuurivaihtoa, avunantoa.

-        Perinne: Raamatun ja evankeliumin julistusta.

Uskontunnustus:

-        Nyt: Henkilökohtainen kustomointi.

-        Perinne: Yhteisöllinen, staattinen muotoilu.

Armo:

-        Nyt: Lupa syntiin.

-        Perinne: Synnit anteeksi.

Ihmiskuva:

-        Nyt: Vastasyntynyt on tabula rasa ja pohjimmiltaan hyvä.

-        Perinne: Ihminen on syntymästään perisynnin turmelema.

Omatunto:

-        Nyt: Ihmisen omatunto ohjaa raamatuntulkintaa.

-        Perinne: Raamattu ohjaa ihmisen omatuntoa."

Pää taivaissa ja jalat maassa: Helatorstain sanoma

Helatorstain sanoma on tullut itselleni tärkeäksi. Juuri tämän juhlan sanoma, se että ylösnoussut Jeesus astui ylös taivaisiin, on mainittu uskontunnustuksessa. Tähän mainintaan täytyy olla jokin hyvä syy.

Kaikkiin jäähyväisiin liittyy aina surua ja ikävää. Eikö se ole ikävä asia, että Jeesus nousee tai­vai­siin, pois meidän luotamme? Voisi odottaa, että evankelista Luukas kertoisi opetuslasten vaipuneen mur­heen alhoon heidän katsellessaan, kuinka Jeesus lipuaa jonnekin horisonttiin pilven kan­nat­te­le­mana, tähtien tuolle puolen. Luukas kuitenkin korostaa, että ”täynnä iloa ja riemua” he palasivat Je­ru­salemiin. (Ap. t. 1; Luuk. 24.) Miksi he olivat niin iloisia Jeesuksen mennessä pois?

Paavi Benedictus XVI käsittelee tätä kysymystä Jeesus-trilogiansa toisessa osassa. Hän kirjoittaa, että taivaaseen astumisessa ei ole kyse siitä, että Jeesus lähtisi avaruusmatkalle taivaisiin, jonnekin toi­seen paikkaan. Hän ei lähde toiseen paikkaan, vaan hän nousee yli ajan ja paikan rajojen. Hän as­tuu ylös Jumalan ykseyteen, täydelliseen yhteyteen. Hän nousee istumaan Jumalan oikealle puo­lelle. Jumala on ajan ja paikan yläpuolella. Hän voi olla kaiken aikaa läsnä kaikkialla. Niin myös Jeesus, kun hän menee pois, Isän luo, voi tulla meidän luoksemme milloin vain ja missä vain. Jee­sus sanoo: ”Minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne.” (Joh. 14:28.)

Paavi Benedictus muistuttaa Maria Magdaleenan ja ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta tyhjän hau­dan luona. Kun Maria tunnistaa Jeesuksen, hän haluaa tarttua häneen. Jeesus kuitenkin estää hän­tä: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo...” (Joh. 20:17.) Vasta sen jälkeen kun Jee­sus on noussut Isän luo, tulee Jeesus todella läsnäolevaksi.

Johanneksen evankeliumissa korostetaan, että Jeesuksen nouseminen Isän luo tekee meidän ilomme täy­delliseksi ja rajattomaksi. Maailman loru kuuluu, ”itku pitkästä ilosta”, mutta kristittyjen ilo, jo tääl­lä maan päällä, murheen laaksossa, on sellaista, että sitä ei kukaan voi meiltä riistää, se on ni­mit­täin ikuista taivaan iloa. (Joh. 16:22.) Lyhyttä itkua seuraa ikuinen ilo. Vasta kun Jeesus on mennyt Isän luo, voivat opetuslapset tehdä vielä suurempia tekoja kuin Jeesus! (Joh. 14:10–14.) Jeesus myös rukoilee ja opettaa, että hänen opetuslapsensa tulevat olemaan siellä, missä hän on eli Isän luona. ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen.” (Joh. 17:24.) Jeesus myös lupaa näin: ”Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.” (Joh. 14:3.) Paavali taas kirjoittaa näin: ”Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa.” (Ef. 2:6.)

Jeesus on ensimmäinen ihminen, joka ylitti tuon rajan, astui yli ajan ja paikan rajan Jumalan luo. Näin Jeesus itse sanoo: ”Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut: Ihmisen Poika.” (Joh. 3:13.) Sitten kun Jeesus korotetaan ylös ristille ja ylös taivaisiin, hän vetää kaikki luokseen. (Joh. 12:32.) Hänen kauttaan ihmiset voivat päästä taivaaseen, Jumalan yhteyteen.

Helatorstain sanoma liittyy juuri tähän. ”Hänen kanssaan, hänen kauttaan ja hänessä” – Kristuksessa – kuuluu meidän rukouksemme suoraan Isälle Jumalalle, Pyhän Hengen yhteydessä ”aina ja iankaikkisesti aamen.” Hänessä meillä on ”paikka taivaassa.” Lopetan helatorstai­pohdinnat lainaukseen Seppo A. Teinoselta:

Kirkko on Kristuksen ruumis ja koska tämän ruumiin pää on astunut ylös taivaisiin, osa Kirkosta on jo niin sanoaksemme Pyhän Kolminaisuuden yhteydessä. Kirkon Päänä hän lähettää Pyhän Hengen jokaiselle kristitylle, ja tämä Henki rukoilee oman henkemme kanssa. Ei siis ole vain niin, että olemme Pyhän Kolminaisuuden yhteydessä taivaallisen Kristusen kautta, vaan olemme häneen yhteydessä jo maan päällä Hengessä. Rukous on siten valtaosaltaan Jumalan omaa toimintaa. Henki rukoilee meissä. (Teinonen, Keskustelua mystiikasta, 14.)

Suomalainen herätys III Viides herätysliike puntarissa

Tässä tulee viimeinen (3/3) postaus Suomalaisesta Herätyksestä. Valokeilassa on viides herätysliike eli viidesläisyys. Tuo liike syntyi hiljalleen joskus 1900-luvun puolivälissä. Itselleni vitoslaisuus on tutuin kaikista suomalaisista herätysliikkeistä. Omista taustoistani johtuen olen tottunut pitämään viidesläisiä painotuksia normatiivisina, kun puhutaan ”oikeasta uskosta” ja oikeista ”uskovaisista”. Pienoinen historian ja teologian tuntemus avaa kuitenkin silmät näkemään, että ihminen voi olla ihan oikea kristitty, vaikka hän ei olisikaan viidennen liikkeen vaikutuksen alla.

Näin Kakkuri kirjoittaa tämän liikkeen taustahistoriasta:

Viidettä herätysliikettä kutsutaan myös uuspietismiksi.. Uuspietistit kokevat olevansa hen­kistä sukua kolmensadan vuoden takaisille saksalaisille pietisteille, jotka ko­ros­ti­vat uskon henkilö­kohtaisuutta. Pietismin kirkko­kriittinen uskon­oppi ei ollut muuttunut ajassa juuri mitenkään. Sen mukaan ihmistä ei pelastanut pelkkä kirkkoon kuuluminen ja ulko­kohtainen kristil­lisyys vaan sydämen uskon piti olla omaa. Tähän pietismin kuningas­ideaan uuspie­tistit liittivät modernin maailman työmuodot. Uutta olivat ame­rik­kalaisesta kristil­lisyydestä peräisin olleet voimakkaasti mainostetut evan­kelioimis­ti­lai­suudet… (188.)

Viidennessä liikkeessä säkenöivien puhujien merkitys on ollut suurempaa kuin aiemmissa herätys­liikkeissä. Kakkurin näkemys osuu oikeaan:

Kun vanhoissa liikkeissä istuttiin seuratuvissa ja puheen­vuoro kiersi istujalta toiselle ja välillä veisattiin virsi, muistuttivat viidennen liikkeen tilaisuudet teatteri­esityksiä. Näytelmän sijasta vain seurattiin salin edessä puhuvaa taitavaa saarna­virtuoosia. Hän oli nimekäs vierailija, ei mikään oman kylän kansan­mies. (189.)

Kakkuri selventää, että viidesläinen evan­kelista vetosi kuulijoihin kuin poliittinen agitaattori. Koko ti­laisuus tähtäsi uskon­ratkaisun tekemiseen, ja se piti tehdä tässä ja nyt. Maallikot eivät enää pitäneet maallikko­saarnoja, niin kuin vanhoissa herätysliikkeissä, vaan nyt heistä parhaimmat pitivät todistus­puheen­vuoroja siitä, kuinka he olivat tehneet uskon­ratkaisun eli tulleet uskoon. 

Kakkuri on ihan oikeassa. Viidesläisyydessä ulkoiset menot ja muodot, rutiinit ja rituaalit, virat eli papit ja piispat, ovat jääneet vähemmälle huomiolle, kun vetoa­vasta puhujasta on tullut niin keskeinen tekijä. Tämä on oikeastaan aika kummallinen käsitys kristil­lisestä uskosta. Monta kertaa olen kuullut, kuinka odotetaan uutta herätystä, ja sillä tarkoitetaan käytännössä sitä, että Jumala armossaan antaisi meille uuden urhomuromaan, niiloyli-vainion, kalevilehtisen eli siis jonkun tuli­sieluisen kansan herättäjän, saarna­virtu­oosin. Herätys-puheen ja herätys-toiveen mielen­kiintoisin kysymys on mielestäni se, mitä ihmettä sillä tarkoitetaan. Se, mitä herätys oikeasti on, jää mielestäni usein aika epäselväksi. Se on mielestäni huono juttu, jos herätys vierottaa (nimi)kristityt papeista, sakra­menteista ja kirkon jäsenyydestä, tavallisessa jumalan­palve­luksessa käymisestä. Loisto­puhuja ei voi olla aina kaikkialla, mutta sakramentteja ja sanaa tulisi olla tarjolla jokaisessa seura­kunnassa.

Kuvassa Urho Muroma.

Urho Muromaa (1890–1966) pidetään viidennen liikkeen tärkeimpänä johtohahmona. Muro­malla on ollut niin suuri vaikutus viidenteen liikkeeseen, että tätä liikettä voidaan oikeastaan kutsua muroma­laisuudeksi. Vakkuri selittää, että ”Muroma oli herätyksen johtaja, ja muut papit kor­keintaan hänen assis­tenttejaan.” Muroma paiski hartiavoimin töitä uuden ja suuren herätyksen parissa. Sadat ihmiset jonottivat hänen sielunhoitoonsa.

Muromalaisuus poikkesi selvästi vanhoista suomalaisista herätyksistä, se kuului moderniin aikakauteen. Pastori Muroma saapui Helsingistä paikkakunnille kuin taitelija kiertueelle. Tilaisuuksia mainostettiin sanomalehdissä, julistein sekä lento­lehtisin. (190.)

Kriittinen ajatus: voisiko olla, että suomalaisten vieraantuminen kirkosta johtuu osittain siitä, että pietistinen teologia on hapattanut niin voimakkaasti suomalaisten mielet? Korostetaan niin paljon henkilö­kohtaista uskoa, että kirkon yhteinen usko unohtuu, tai sitten kirkkoon tulee mennä vain silloin, jos on kokenut ”uskoon tulemisen” ja tehnyt tietyt herätysliikkeet (aamujumppa) – sinne ei siis mennä. Tarvitaan joku personal trainer eikä mitään rivipappia. Tarvitaan jotain erityisaineita eikä mitään normisakramentteja – ja tietysti sinulle sopivasti ja muodinmukaisesti. 

Positiiviset puolet: Viidennen liikkeen erityisosaamiseksi voidaan lukea hyvä raamattutuntemus. Tuo liike on kasvattanut Suomen Siioniin liudan todella hyviä raamatunopettajia. Samoin viidesläiset ovat hyviä evankelioimisessa. Heillä on sitä tarvittavaa intoa, uskoa ja rakkautta. Olen itsekin tavallaan viidennen liikkeen vesa. Vaikka kritisoinkin ko. liikettä aika paljon, niin sydämessäni, uskossani ja opetuksessani on paljon "viidesläistä" hapatusta.

Sunnuntai on Herran päivä

Ohessa on tekstini, joka on hiljattain julkaistu Helsingin Raamattukoulun lehtisessä. Tervetuloa Koulun toimintaan ja Juhlan tuntuun -iltoihin - aina kuukauden viimeinen maanantai.

Varhaiset kristityt viettivät jumalan­palvelusta sunnun­taina. Luomis­kertomus kertoo Jumalan ja ihmisen levänneen Sapattina. Samoin kymmenen käskyä painottaa Sapatin vieton tärkeyttä. Jeesuksen aikana sapatti oli liiton merkki juutalaiselle kansalle. Miten on sitten mahdollista, että Jeesukseen uskovat juutalaiset ottivat sunnuntain päiväksi, jolloin he kokoontuivat yhteen, rukoilivat, mursivat leipää ja kuuntelivat Jumalan sanaa?

Lähdetään liikkeelle toisen vuosisadan tilanteesta ja edetään siitä Uuteen testamenttiin. 150-luvulla kirjoittanut Justinos Marttyyri kirjoittaa näin:

Auringon päiväksi (sun-day) sanottuna päivänä meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupun­geissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous, jossa luetaan Apostolien muis­telmia tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää. Kun lukija on lopettanut, ko­kouksen johtaja rohkaisee kaikkia seuraamaan näitä hyviä opetuksia. Sitten me nou­sem­me yhdessä seisomaan ja rukoilemme palavasti. Kuten edellä sanoimme, rukouk­semme jälkeen leipä, viini ja vesi tuodaan esiin, ja kokouksen johtaja lausuu taivasta kohti pyyntörukouksia ja kiitosrukouksia parhaan kykynsä mukaan. Kansa vahvistaa tämän sanomalla "aamen". Kiitosrukouksin siunatut aineet jaetaan jokaisen nautit­tavaksi.. (1. Apol. 67.)

Plinus Nuorempi kirjoitti 110-luvulla keisari Trajaniukselle, että kristittyjen oli tapana ”kokoontua säännöllisesti yhteen tiettynä päivänä ennen auringonnousua.” Yhdessä he sitten lauloivat ”vuoro­lauluna hymniä Kristukselle kuin jumalalle..” ja viettivät yhteisen aterian. Auringon päivä (Sunday) oli roomalaisessa maailmassa tavallinen työpäivä, joten juuri tämän vuoksi kristittyjen oli pakko kokoon­tua hyvin varhain – ennen auringonnousua.

Näemme jo Uudesta testamentista, että sunnuntai oli kristityille pyhä päivä. Paavali kirjoittaa Korintin seurakuntalaisille, samoin kuin kaikille Galatian maakunnan seurakunnille, että "…kunkin teistä on aina sapatin jälkeisenä päivänä pantava syrjään rahaa sen mukaan kuin hänellä on varaa..” (1. Kor. 16:2.) Sunnuntaina seurakunnat siis keräsivät kolehdin – silloin oltiin yhdessä koolla Her­ran aterian vietossa. Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka ”sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päi­vänä, kokoonnuimme murtamaan leipää”. (Ap. t. 20:7–12.) Leivän murtamisen yhteydessä koolla oleva seurakunta kuunteli Paavalin pitkää saarnaa. Ilmestyskirjassa kerrotaan, että Johannes sai ilmestyksensä juuri ”Herran päivänä” (Ilm. 1:10).

Mikä selittää tämän laajalle levinneen käytännön sunnuntaijumalanpalveluksesta? Mielestäni tähän löytyy vain yksi selvä syy: Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina. Edellinen paavi Benedictus XVI kirjoittaa Perussanomien suomentamassa kirjassaan Jeesus Nasaretilainen, hyvin osuvasti:

Mielestäni, Herran päivän vietto, joka oli alusta asti seurakunnan tunnusomainen piirre, on yksi vakuuttavimmista todisteista, että jotain todella yliluonnollista tapahtui tuona päivänä – tyhjän haudan löytäminen ja kohtaaminen ylösnousseen Herran kanssa. (Jeesus Nasaretilainen, Osa II, 259.)

Sunnuntai on aina riemupäivä, koska se on Jeesuksen ylösnousemuksen päivä. Kannattaa huomata, kuinka tarkasti evankeliumit painottavat, että Jeesus nousi kuolleista juuri viikon ensimmäisenä päivänä. Tämän lisäksi evankelistat painottavat, että kaikki ylösnousseen Jeesuksen ilmestykset opetus­lapsilleen koittivat juuri viikon ensimmäisenä päivänä. Katsotaan tarkemmin Johanneksen evan­keliumia. Jeesus ilmestyi viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Marialle, ”samana päivänä, vii­kon ensimmäisenä”, hän ilmestyi vielä koolle olleille opetuslapsilleen lukittujen ovien sisällä. (Joh. 20:1, 19.) Ikävä kyllä se epäilevä Tuomas sattui olemaan juuri silloin muualla. Eikä hän myöhemmin uskonut, kun muut opetuslapset kertoivat Jeesuksen ilmestymisestä. Hän ei uskoisi, ellei saisi itse nähdä ja koskettaa. Johannes kertoo, että ”viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset oli­vat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa.” (Joh. 20:26.) Nyt Tuomas näki, koki, kuuli ja tunsi: hän heittäytyi polvilleen ja palvoi Jeesusta kuin Jumalaa. Hän antoi koko Uuden testamentin korkeimman tunnustuksen Jeesuksesta: ”Minun Herrani ja Jumalani.”

Näemme, että viikon ensimmäinen päivä on Jeesuksen kohtaamisen päivä, se on Pyhän Hengen vuodatuksen päivä – silloin Jeesus puhalsi opetuslapsiinsa Pyhän Hengen (Joh. 20:22). Se on päivä, jol­loin tunnustamme uskomme, niin kuin Tuomas. Se on päivä, jolloin olemme ”yhdessä koolla”. Se on lähetyksen ja mission päivä. Silloin Jeesus sanoi omilleen: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:21.) Sunnuntai on rauhan päivä: Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” (Joh. 20:19.) Olen varma, että Tuomas oli elämänsä loppuun asti paikalla kun seurakunta oli yhdessä koolla Herran päivänä. Sunnuntai on aivan erityisesti myös päivä, jol­loin seurakunta ”murtaa yhdessä leipää” eli viettää ehtoollista. Itselleni sunnuntai on viikon kohokohta. Olen silloin koolla opetuslasten kanssa, rukoilen, ylistän, kuulen saarnaa, tunnustan uskoni, murran leipää. Vietän sitä erityisesti perheeni kanssa. Se on ylösnousemuksen, ilon ja voiton päivä.