torstai 15. maaliskuuta 2012

Yksityisrippi takaisin luterilaiseen kirkkoon

Viime aikoina kirkossa on puhuttu paljon rippisalaisuudesta. Jos papille tunnustetaan ripissä kauheita syntejä kuten esim. pedofiliaa ja murhia, niin kuinka lujasti papin suu on sidottu vaikenemaan. Papeillahan, ja vain ja ainoastaan papeilla, on täydellinen rippisalaisuus, ja se koskee nimenomaan ainoastaan rippiä. Tämä probleema on kuitenkin aika marginaalinen. Suomalaiset luterilaiset eivät juuri koskaan käy yksityisessä ripissä ja monet papit eivät yksinkertaisesti edes tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä, jos joku kysyisi heiltä yksityistä rippiä. Tämä on tosi vakava asia ja epäilemättä Luther kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, kuinka yksityisrippi on meille niin vieras. Lutherille yksityisrippi oli nimittäin tosi tärkeä ja luovuttamaton osa kristityn elämää. Itse olen vasta viime aikoina tajunnut ripin valtavan voiman ja merkityksen. Todella me tarvitsemme sitä niin yksityisesti kuin myös yhteisöllisesti. Samuli Siikavirta kirjoitti ripistä hyvän artikkelin Sanansaattajien Extra III/nro 1 lehteen vuonna 2010 – ja nojaan aika paljon hänen viisauksiinsa. Samulin jutun nimi on ”Yksityinen rippi – ajankohtainen mutta unohdettu aarre.”

Lainataan vähän luterilaisia tunnustuskirjoja:

Iso Katekismus: ”Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen… Kehottaessani ripittäytymään kehotan siis vain elämään kristittynä. Jos onnistun jälkimmäisessä, saan kyllä sinut ripillekin saman tien… Jos olet köyhä ja kurja, niin mene ja käytä parantavaa lääkettä!” Luther jatkaa: ”Ne taas, jotka eivät lääkkeestä välistä eivätkä tule omasta halustaan, menkööt meidän puolestamme menojaan. Tietäkööt kuitenkin, ettemme pidä heitä kristittyinä.”
Tunnustuskirjat (rippi ja hyvitysteot): ”Säilytämmehän mekin ripin, varsinkin synninpäästön tähden, Jumalan sanan, jonka avainten valta jumallisin valtuuksin kullekin yksityiselle ihmiselle julistaa. Jumalatontahan olisi näin ollen hävittää kirkosta yksityinen synninpäästö. Ne jotka vieroksuvat yksityistä synninpäästöä, eivät käsitä, mitä syntien anteeksiantamus ja avainten valta ovat.”

Terapia, sielunhoito ja rippi

Nykyään monilla ihmisillä on kasapäin syyllisyydentuonta, katkeruutta, ja psyykkisiä vaikeuksia. Ehkä yksityisen ripin puute näkyy myös siinä, kuinka monet uskovaiset vatvovat vanhoja asioita, käyvät terapiassa, tutkivat sieluaan, eivätkä pääse elämässään eteenpäin, koska he eivät kohtaa sielunhoidon voimakkainta lääkettä: Jeesuksen syntien anteeksiantamusta. Jeesus ei antanut meille erityistä terapeutin tai psykologin virkaa vaan vallan vapauttaa ihmiset syyllisyydestä – eli vallan julistaa Jumalan puolesta ”suostukaa sovintoon Jumalan kanssa”, 2. Kor. 5:21. Ylösnoussut Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi”, Joh. 20:23. Tässä on kyse ns. avainten vallasta, jonka Jeesus antoi apostoli Pietarille, alkuseurakunnan johtajalle: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu”, Matt. 16:19. Tämä avainten valta on Kristuksen kirkossa, jota ”eivät tuonelan portit voita”.

Pelkkä sielunhoidollinen terapia ei auta, jos mukana ei ole sitä meidän voimakkainta sanomaa syntien anteeksiannosta. Tuo absoluutio – täydellinen anteeksianto Jumalan puolesta – edellyttää syntien tunnustusta, rehellistä sairauden tunnistamista ja peiliin katsomista. Jumala vihaa syntiä, se loukkaa häntä ja tuhoaa meidän elämää. Se pitää tunnustaa ja siitä on päästävä eroon. Tämän vuoksi aina jumalanpalveluksessa ja messussa tunnustamme heti alussa yhteisesti syntimme: ”Herra armahda meitä.” Tämän jälkeen pappi lausuu Kristuksessa meille synnin päästön. Tämän yleisen ripin lisäksi olisi todella tärkeää, että yksityinen rippi palaisi luterilaiseen kirkkoon. Joissain piireissä yksityisrippi onkin käytössä – esim. Tuomas messussa.

Kuten näimme Lutherin kirjoituksista, hän todella vaatisi yksityisrippiä. Se on ehdottoman tärkeä asia, se on yksi Jumalan ihanista ja vapauttavista lahjoista meille. Se on avain avoimeen elämään, jossa omantunnon voi vapauttaa syytöksistä ja rasittavista taakoista. Rippi antaa uuden alun, se on yksityisen ihmisen henkilökohtainen kohtaaminen Kristuksen kanssa.

Rippiin siis kuuluu synnintunnustus ja synninpäästö. Tämä on ”sovituksen virka”, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen kuten Paavali selittää: 2. Kor. 5:18. Jeesus aiheutti hämmennystä antaessaan ihmisille syntejä anteeksi. Hän sanoi, ”Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi”, Mark. 2:5, 10. Tämän vallan Jeesus antoi ylösnousemuksensa jälkeen seuraajilleen: ”niin kuin Isä lähetti minut, niin minä lähetän teidät… Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut…” Joh. 20:21-23. Seurakunnassa oli siis selvästi käytössä tämä ”sovituksen virka”. Ihmisiä kehotettiin ”suostumaan sovintoon Jumalan kanssa”. Tämä edellytti syntien tunnustamista ja kääntymistä Kristuksen puoleen, joka julisti palvelijoittensa, apostolien kautta anteeksiantamuksen katuvalle.

Loppukaneetiksi, katolinen kirkko pitää rippiä todella tärkeänä asiana, sakramenttina. Kun Luther aloitti reformaation, niin hän kyllä kritisoi sen ajan katolista rippikäytäntöä, mutta on ihan selvä, että Luther pitäisi tätä nykyistä luterilaisen kirkon tilannetta, jossa yksityinen rippi on käytännössä unohdettu, todella pahana asiana. Ehkei meidän pitäisi rippituoleja kantaa kirkkoihin, mutta kuitenkin olisi hyvä, jos papit antaisivat selvän ajan ja paikan, jonne seurakuntalaiset voivat tulla ripittäytymään, selvittämään huolensa, murheensa ja syntinsä.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Käyppä vilkasemassa

Pidän Samulin blogista. Kannattaa vilkaista. Varkinkin tämä postaus on olennainen.

Nekrofilia ja biofilia - abortti

Erkki Koskenniemi ottaa hienosti kantaa siihen, kenen elämä lasketaan ihmisen elämäksi. Mikä on ihminen? Kenelle kuuluu ihmisoikeus? Lukiessani läpi Apostoliset isät – ensimmäiset kristilliset kirjoitukset heti UT:n jälkeen – huomasin, että niissä selvästi, moneen otteeseen kielletään abortti, lapsen kasvatuksen laiminlyönti ja vastasyntyneen tappaminen tai hylkääminen. Kristityt ovat siis alusta asti puolustaneet elämää, kaikenlaista elämää, vanhuksen elämää, vauvan elämää, syntymättömän ihmisen elämää ja vammaisten elämää.

Biofilos ja nekrofilos

Ihmisellä on rajat. Hänellä ei ole oikeutta päättää kuka saa elää ja kuka ei. Ihmisen tärkein perusoikeus on oikeus elää. Tätä olisi jokaisen kunnioitettava. Eräs piispa sanoi, että Euroopan ja USA:n ihmiset ovat jakautumassa kreikkalaisia nimiä käyttäen ”nekrofileihin” ja ”biofileihin” eli kuoleman rakastajiin ja elämän rakastajiin. (Tiedän, että näillä termeillä on psykologiassa vähän eri merkitykset, mutta so what.).

Mieleen tulee Viisauden kirjan kohta (Apokryfien joukosta), Viis. 1:12-16:
”Älkää etsimällä etsikö kuolemaa
elämänne harhateillä,
älkää omin käsin vetäkö yllenne tuhoa.

Ei Jumala ole luonut kuolemaa,
ei hän iloitse yhdenkään elävän tuhosta.

Hän loi kaiken elämään ja pysymään,
koko luomakunnan säilymään elossa.
Ei hänen luoduissaan ole tuhoavaa myrkkyä
eikä maan päällä tuonelan linnaa,
sillä oikeamielisyys on kuolematon.
Mutta jumalattomat kutsuvat kuolemaa
sanoillaan ja teoillaan,
kaihoavat sitä kuin rakkainta ystäväänsä
ja ovat tehneet sopimuksen sen kanssa.
Kuoleman he herrakseen ansaitsevatkin.”

Viisauden kirja jatkaa kertomalla, kuinka nämä kuoleman rakastajat viettävät elämää, jossa ainoastaan juhliminen ja nautinto ovat kaiken päämääränä. Lopulta he tallaavat jalkoihinsa hurskaat köyhät, leskiä he eivät sääli eivätkä he kunnioita vanhuksen harmaita hapsia. He pitävät omaa voimaansa lakinaan ja oikeutenaan ja päättelevät, että ”heikoista ei ole mitään hyötyä”. Kaiken kukkuraksi he vihaavat hurskasta ihmistä, joka kutsuu itseään Jumalan lapseksi! Lopulta he tappavat hänet. He vihaavat elämää. Viis. 2:1-14, 15-20.

Salomon viisas tuomio
Ajatus kuoleman rakastajista ja elämän rakastajista sopii myös kuvaukseen kuuluisasta Salomon tuomiosta, 1. Kun. 3:16-28. Kuninkaan eteen tuotiin kaksi porttoa, joilla molemmilla oli ollut sylivauva rintaruokinnassa. Toisen äidin lapsi oli kuollut yöllä vahingossa. Muistatte varmaan, että nyt näillä äideillä, portoilla, oli oikeusriita siitä, kumman vauva loppujenlopuksi olikaan kuollut. Molemmat inttivät, että elävä vauva oli hänen lapsensa. Silloin Salomo sanoi ”hakekaa minulle miekka!”. ”Halkaiskaa elävä lapsi kahtia ja antakaa toinen puoli toiselle, toinen toiselle.” Silloin rakkaus lapseen pani elävän pojan äidin puhumaan, ja hän huudahti kuninkaalle: ”Herrani! Anna lapsi hänelle, älä anna surmata sitä” Mutta toinen sanoi: ”Ei minulle eikä sinulle. Halkaiskaa vain!” Näistä naisten sanoista kuningas tiesi heti, kumpi naisista on todellinen äiti, kumpi on elämän puolella.

Tulaisuuden näkymät
Se on pimeää, että nykyään joudumme käymään keskustelua siitä, kenet lasketaan ihmiseksi. Vähän aikaa sitten kysymys koski syntymättömiä lapsia, mutta viime aikoina kysymys on kohdistettu myös syntyneisiin lapsiin ja vanhuksiin. Kuoleman kulttuuri on pelottava ja paha. Kuinka paljon tällainen ”elämän oikeuden kyseenalaistaminen” lyö maahan esim. nuoria, joilla on elämässä muutenkin kasvuvaikeuksia ja itsetunto-ongelmia?

Jos ajattelemme asiaa vielä Viisauden kirjan pohjalta, Viis. 1-3, niin näyttäisi siltä, että kuoleman ystävät ovat menettäneet elämästään perimmäisen vision, tarkoituksen. ”Syödään, juodaan ja huomenna kuollaan”. Ne, jotka rakastavat elämää ja kunnioittavat sitä Jumalan lahjana, uskovat, että elämällä on arvo ja merkitys. Varmasti näkemys, jossa elämän arvo ja ihmisarvo voidaan menettää jonkun vamman, rahapulan tai kiireen vuoksi – nämä ovat niitä yleisimpiä syitä abortille - johtaa näköalattomaan tulevaisuuteen. Meidän nuoret tarvitsisivat kuitenkin juuri tulevaisuuden toivoa elämään.