Pohdintaa Eangelium Benedictum-kirjan pohjalta osa II. Kuinka katolinen on luterilainen kirkko?

Onko luterilaisuus katolilaisuutta? 
Onko luterilaisuus katolilaisuutta? Luther, samoin kuin modernit luterilaiset ajattelijat kuten piispa Jari Jolkkonen, kirkkohistorian professori Pentti Laasonen, samoin kuin tunnustukselliset luterilaiset kautta linjaa – pastorit Pasi Palmu, Raimo Mäkelä ja Reijo Arkkila – vastaavat kaikki myöntävästi tähän kysymykseen. Heidän mukaansa luterilaisuus on katolilaisuutta. Heti pitää sanoa, että tässä nimilistassa on tutkijoita ja hengenmiehiä, jotka tulevat keskenään aivan erilaisista taustoista – esimerkiksi (aika liberaali) professori Laasonen ja (konservatiiviset) tunnustukselliset luterilaiset ovat varmasti hyvin kaukana toisistaan. Kysymys kuuluukin, miten katolilaisuus määritellään. Esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko ymmärtää katolilaisuuden eri tavalla kuin luterilainen kirkko. Vaikka käytetään samaa sanaa ”katolilaisuus”, niin puhutaan usein aivan eri asiasta.

Voi tulla monelle kuitenkin yllätyksenä, että luterilaiset nimenomaan haluavat pitää itseään ”katolisina”. SLEY:n entinen toiminnanjohtaja TT Reijo Arkkila kirjoittaa näin (Euangelium Benedictum, 2013, 227):

”Tunnustuksellinen luterilaisuus ymmärtää perusolemuksensa aidoksi katolilaisuudeksi. Tunnustuksellinen luterilaisuus on siis katolilaisuutta sanan oikeassa merkityksessä. Tätä tulisi enemmän painottaa. Haluamme liittyä vanhan kirkon isien opetuksiin. Evankelinen katolilaisuus on meille hyvin sopiva nimitys. Tunnustuksellinen luterilaisuus ja aito katolilaisuus ovat haastamassa koko Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa palaamaan Jumalan sanan apostoliselle kalliopohjalla. Uskomme yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon!”

Augsburgin tunnustus (CA) kirjoitettiin vuonna 1530. Se on luterilaisten tärkein tunnustuskirja – Raamatun ja vanhojen uskontunnustusten jälkeen sillä on painavin arvo luterilaisessa sielunmaisemassa. Viime postauksessa huomautin, että viime aikoina jotkut roomalaiskatoliset teologit ovat päätyneet ajattelemaan, että CA on oikeastaan aika katolinen tunnustus… CA itse väittää harvinaisen selvästi, että luterilainen oppi edustaa katolista ja alkuperäistä apostolista oppia (CA XXI):

”Koska seurakuntamme eivät missään uskonkappaleessa poikkea katolisesta kirkosta, paitsi että ne ovat poistaneet muutamia väärinkäytöksiä, jotka ovat uusia ja vastoin kirkkosääntöjen henkeä ajan mittaan omaksuttuja…”

Tämän vanhan luterilaisen vakaumuksen mukaan luterilaiset ”eivät missään uskonkappaleessa poikkea katolisesta kirkosta”. Kun CA on käsitellyt opillisen osion asiat (CA 1–21), se toteaa näin (CA XXI):

”Tämä on melko tarkka tiivistelmä oppimme sisällöstä. Siitä käy ilmi, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Pyhän Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista nähtävissä. Koska näin on, niin ne, jotka pitävät meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyys johtuu vain tietyistä harvoista väärinkäytöksistä, jotka ilman varmaa perustaa ovat päässeet pesiytymään kirkkoihin.”

On sanottu, että Lutherilla ei ollut mitään, mitä hän ei ole saanut katoliselta kirkolta.

Miksi luterilaiset haluavat olla katolilaisia?

Vastaus on hyvin selvä. Uskontunnustuksen mukaan, samoin kuin todella vanhojen, alkukristittyjen näkemysten mukaan, Kristus perusti yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon. Vain hullu haluaisi hypätä ulos tuosta kirkosta – se on vähän sama kuin jos Nooa olisi hypännyt pois arkistaan. Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Kirkko on Kristuksen ruumis, joka on kaiken pelastuksen lähde. Luterilaiset eivät halunneet perustaa uutta kirkkoa, he eivät halunneet vastustaa katolista kirkkoa, vaan reformoida sitä sen alkuperäiseen loistoonsa.

Arkkipiispa Martti Simojoki kirjoitti vuonna 1980 (Luterilaisen uskon tienviittoja: Augsburgin tunnustuksen opetuksia), että tuo Augsburgin tunnustuksen oppi

”on se sama oppi, jota yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko aina ja kaikkialla on tunnustanut. Erityistä uutta ”luterilaista” oppia he eivät tarkoittaneet eivätkä voineetkaan esittää, sillä he katsoivat kuuluvansa samaan kirkkoon kuin kaikki katoliset kristityt.” (Simojoki, 1980, 15)

Yksinkertaisesti sanottuna, luterilaiset haluavat pitää kiinni katolilaisuudesta, koska se on alkuperäistä, koska se on apostolista, maailmanlaajuista, ja koska se on sitä yleistä kristinuskoa jota on opetettu ja johon on uskottu viimeiset 2000 vuotta. Luterilaisen vakaumuksen mukaan Luther ja reformaattorit eivät siis löytäneet sitä uutta ja ihmeellistä evankeliumia 500 vuotta sitten.

Apostoli Paavali julisti kaikki uuden opin ja evankeliumin julistajat kirotuiksi. Tuskinpa kukaan siis haluaa esittäytyä minkään uuden evankeliumin oppimestarina. Näin Paavali kirjoittaa (Gal. 1:7–9):

”Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia. Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu. Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin siitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu.”

Paavali myös opettaa, että kristityt pelastuvat vain mikäli he pitävät sen uskonopin, jonka he ovat perineet apostoleilta. Oppia ei voi uudistaa tai muodinmukaistaa. Sitä ei voi muuttaa (1. Kor. 15:3):

”Veljet, minä palautan mieleenne sen evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen julistin; muuten olette turhaan tulleet uskoviksi.”

Paavali varoittaa Rooman seurakuntalaisia (Room. 16:17) ”varomaan niitä, jotka saavat aikaan eripuraisuutta ja houkuttelevat teitä luopumaan niistä opetuksista, jotka olette saaneet.” Tämä Paavalin kehotus on vielä merkittävämpi siksi, että hän ei itse ollut perustanut Rooman seurakuntaa. Hän ei ollut itse välittänyt sinne tuota opetusta, josta hän kehottaa heitä pitämään niin tiukasti kiinni. Rooman seurakunnan suurten auktoriteettien joukossa oli muun muassa apostoli Pietari.

Mitä tuli apostolien jälkeen?

Hiljalleen apostolit kuolivat. Mistä nyt saataisiin varmuus oikeasta opista? Apostolien jälkeinen kristittyjen sukupolvi koki valtavan haasteen siinä, että oikea uskon perintö ei joutuisi hautaan apostolien mukana. Osittain juuri tämän kuoleman ja uskon kriisin vuoksi apostolit asettivat itselleen seuraajia, piispoja, pappeja ja diakoneja. Jo 100-luvulla Antiokian seurakunnassa – Antiokia oli yksi Rooman valtakunnan kaikkein suurimmista kaupungeista – oli varsin kehittynyt piispallinen ja papillinen virkarakenne. 150-luvulla Rooman piispa Kleemens puhuu jo varsin sulavasti apostolisesta suksessiosta. Tavallaan juuri pappisviran kehittymisellä ja apostolisella suksessiolla haluttiin varmistaa se, että oikea oppi, oikea liturgia ja moraali siirtyvät viestikapulan lailla seuraaville sukupolville ja kaikille seurakunnille ympäri maailmaa.

On täysin ymmärrettävää, että luterilaiset halusivat pitää itseään alkuperäisen ja apostolisen uskonperinteen kantajina – ei sen kumoajina ja protestanttisina vastustajina. Juuri tähän katolisten ja luterilaisten kiista iskee: katolisten mukaan luterilaiset pudottivat viestikapulan ja lähtivät viemään omaa sanomaansa. Luterilaisten mukaan vaihto onnistui. Jos vaihto onnistui, niin silloin pitäisi voida osoittaa, että luterilaisilla uskonopeilla on periaatteessa katkeamaton historian yhteys alkukristillisyyteen asti. Voidaanko tämä todentaa? Siitä kiistellään ja siitä teologit kirjoittavat valtavan pitkiä opuksia ja selvityksiä...

Pyhä piispa Irenaeus taisteli 180-luvulla aikansa harhaoppeja vastaan. Irenaeus kaatoi niitä kumoon juuri vetoamalla siihen, että ne ovat niin nuoria, ne eivät periydy apostoleilta. Ne eivät kuulu katkeamattomaan viestiketjuun. Harhaoppisilla on jokin oma sanoma. Näin Irenaeus kirjoittaa:

”Apostolien oppitraditio on koko maailmalle ilmeinen. Jokainen, joka haluaa nähdä totuuden, voi katsella sitä jokaisessa seurakunnassa. Me voimme luetella ne piispat, jotka apostolit asettivat kuhunkin seurakuntaan ja heidän seuraajansa, aina meidän aikaamme asti. He eivät ole koskaan opettaneet sellaisia oppeja, joita nämä ihmiset ovat sepustaneet kokoon.” (Ag. Haer. III, 3, 1)

Mitä mieltä olen itse?

Mikä on katolinen kirkko? Onko se luterilainen kirkko? En tietenkään halua luopua siitä uskosta, että Kristus perusti yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon. En usko, että katolisen kirkon rajat kulkevat luterilaisen kirkon rajoissa. Kyse on lähinnä siitä, kuuluvatko luterilaiset katolisen kirkon rajojen sisäpuolelle. Tämä on se todellinen ydinkysymys. Katolinen kirkko on joka tapauksessa paljon suurempi kuin luterilainen kirkko.

Historiallisesti ja teologisesti on mielestäni selvää, että roomalaiskatolinen kirkko on se alkuperäinen katolinen kirkko – myös tänään. Olemmeko me luterilaiset sen aidon uskonperinnön kantajia? Olemmeko me katolisen kirkon rajojen sisällä? Pakkohan tähän on uskoa, mutta nyt kannattaa sitä suuremmalla syyllä satsata ekumeniaan, siihen, että voisimme kaikki olla näkyvästi ja selvästi jäseniä yhdessä, pyhässä, katolisessa ja apostolisessa kirkossa ”jotta maailma uskoisi” Kristukseen. Joh. 17:21.

Euangelium Benedictum ja ekumenia: luterilaiset ja katoliset yhteisellä tiellä

Perussanomat julkaisi keväällä 2013 Timo Junkkaalan toimittaman kirjan Euangelium Benedictum– Siunattu evankeliumi. Monet maamme parhaat Lutherin tuntijat, piispat ja papit, ovat kirjoittaneet siihen artikkeleita. Kirjan artikkelit käsittelevät luterilaisten ja katolisten ekumeenisia suhteita ja erityisesti paavi Benedictus XVI:n näkemyksiä Jeesuksesta ja teologiasta. Tämän artikkelikokoelman pohjalta on syytä pohtia ekumeniaa. Ekumenian perimmäinen tavoite on kirkon näkyvä ykseys, se, että kaikki voisivat olla jäseniä yhdessä, pyhässä, apostolisessa ja katolisessa kirkossa. 

Ekumenialla on mielestäni tänään ja tulevaisuudessa valtavan suuret mahdollisuudet. Ehkä kaikenlaisten kirkkokuntien, kristillisten järjestöjen ja herätysliikkeiden suurena haasteena, mahdollisuutena (ja uhkana) on tiedon vapaa liikkuvuus. Kukaan ei enää pärjää yksin. Nykyään on entistä vaikeampaa rakentaa jonkinlaista pyhien minimaailmaa oman pienen piirin sisälle. Tiedämme entistä selvemmin, mitä kaikkea hyvää on ulkopuolellamme.  Tästä hyvänä esimerkkinä on Perussanomien rohkea ja viisas ratkaisu julkaista katolisen paavin kirjoittama Jeesus-kirja. Omat lempiteologini eivät todellakaan ole pelkästään luterilaisia, vaan luen paljon mm. katolisia kirjoittajia kuten Henri De Lubacia, Joseph Ratzingeria ja monia muita.

Ekumeniaa käydään hyvin monilla tavoin. Virallisissa oppikeskusteluissa on menty harppauksin eteenpäin viimeisen 50 vuoden aikana. Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen katoliset avautuivat ekumenialle. 1500-luvun kirkonkirouksia on purettu niin, että niiden ei nähdä enää koskevan meidän aikamme ihmisiä. Oppia korostavien luterilaisten näkökulmasta ekumenian tärkein kysymys liittyy vanhurskauttamisoppiin eli siihen kysymykseen, miten ihminen pelastuu. Katolilaisuudessa vanhurskauttamisopilla ei ole näin korostunutta merkitystä. Ehkä luterilaisia ja katolilaisia ei erota niinkään näkemys vanhurskauttamisopin sisällöstä vaan sen asemasta.

Timo Junkkaala osoittaa, että Lutherille ja luterilaisille tämä oppi vanhurskauttamisesta on äärimmäisen keskeinen. Vuonna 1537 Luther kirjoitti Schmalkaldenin vanhurskauttamisopista näin (Junkkaala, 2013, 238):

”Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat.” ”Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, perkelettä ja maailmaa.” ”Jos vanhurskauttamisoppi on lamassa, on kaikki lamassa. On siis välttämätöntä, että me sitä joka päivä teroitamme.”

Vanhurskauttamisoppi olikin 1500-luvun reformaation ratkaisevimpia kiistakysymyksiä. Luther painotti, että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta ilman mitään omia ansioita. Voisi siis ajatella, että mikäli tästä kysymyksestä päästään yksimielisyyteen, niin näkyvä ykseys olisi lähellä. Vuonna 1999 tehtiin kirkkohistoriaa. Ensimmäistä kertaa reformaation jälkeen katoliset ja luterilaiset pääsivät yhteisymmärrykseen vanhurskauttamisopista, joka oli 500 vuoden ajan aiheuttanut niin paljon kiistoja ja riitoja. Vuonna 1999 allekirjoitettiin luterilaisten ja katolisen kirkon Yhteinen Julistus Vanhurskauttamisopista (YJV). Siinä todetaan, että luterilaisten ja katolisen kirkon välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista.

Tunnustuksellisten luterilaiset, jotka eivät tingi vanhurskauttamisopista milliäkään, ovat pitäneet YJV:ä epärehellisenä ja huonona kompromissina roomalaiskatolisten kanssa… Monet heistä ovat sitä mieltä, että YJV:ä ei olisi pitänyt allekirjoittaa… Joka tapauksessa, YJV on erittäin tärkeä paperi. Siinä katoliset ja luterilaiset toteavat vanhurskauttamisopista näin (YJV:n § 15):

”Meidän yhteinen uskomme on, että vanhurskauttaminen on kolmiyhteisen Jumalan työ. Isä lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan syntisiä. Kristuksen ihmiseksi tulo, kuolema ja ylösnousemus ovat vanhurskauttamisen perusta ja edellytys. Näin vanhurskauttaminen merkitsee, että Kristus itse on meidän vanhurskautemme, josta me tulemme osallisiksi Isän tahdon mukaan Pyhässä Hengessä. Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidän ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.”

Nyt kun luterilaiset ja katoliset ovat (ainakin) virallisesti lähentyneet toisiaan tässä (keskeisimmissä) opissa, niin herää kysymys, mikä on vielä esteenä täydelle yhdistymiselle. Lutherhan painotti, että tähän vanhurskauttamisoppiin perustuu koko reformaatio, se että hän vastusti paavin ja roomalaiskatolisen kirkon silloista opetusta. Nyt jos tässä keskeisessä opissa löytyy periaatteellinen ja riittävä yksimielisyys, niin silloin menetetään yksi hyvin keskeinen syy olla erossa. Sitä vastoin Kristuksen tahto (Joh. 17:22–23), kirkko-oppi, kristillinen rakkaus ja Pyhän Hengen yhteen sitova työ ajaa kiistakumppaneita sopuun ja ykseyteen. Syyt eroon hupenevat, syyt yhteyteen ovat valtavia. Miksi siis skisma jatkuu?

Piispa Jari Jolkkonen kirjoittaa artikkelissaan, että ison kaliperin katoliset teologit – kuten Joseph Ratzinger (paavi Benedictus XVI) – ovat vakavissaan pohtineet, että katolinen kirkko voisi tunnustaa Augsburgin tunnustuksen periaatteessa katoliseksi dokumentiksi (Jolkkonen, 2013, 171–173)! Tämä vuonna 1530 kirjoitettu Augsburgin tunnustus (CA) on luterilaisten tärkein tunnustuskirja. Piispa Jari Jolkkonen on varmasti oikeassa todetessaan, että ”jotkut luterilaiset voivat tietenkin olla tästä edistyksestä salaa huolissaan: jos katoliset omaksuvat Augsburgin tunnustuksen, mitä meille enää jää? Mikä enää oikeutta luterilaisten erillisyyden?” (Jolkkonen, 2013, 173) Siinä on tiukka kysymys.

Piispa Jolkkonen on varmasti oikeassa siinä, että nykyään ekumenian suurimmat esteet koskevat ”luultavimmin kirkon virkaa sekä eettistä opetusta” (Jolkkonen, 174). Suurimmat erottavat tekijät taitavat liittyä tänään käytäntöön – pappisvirkaan, eritoten naispappeuteen ja eettisiin kysymyksiin, kuten avioeroihin, aborttiin, ehkäisyyn, eutanasiaan, samaa sukupuolta olevien kirkolliseen avioliittoon.. Myös paavin ja neitsyt Marian asema on monelle luterilaiselle vaikea este. Pitää kuitenkin huomata, että moraalisissa, eettisissä ja käytännön kysymyksissä monet konservatiiviset luterilaiset juuri ihailevat katolista kirkkoa. Näin siis ekumenia luterilaisten ja katolisten välillä on mennyt kovasti eteenpäin opillisella saralla, mutta moraalin ja käytännön asioissa on ajauduttu entistä kauemmas erilleen. Seuraavassa postauksessa yritän uskaltaa sohaista noita käytännön kiistakysymyksiä. Se on kuitenkin sama kuin sohisi ampiaispesää.

Ekumenisia ajatuksia Laasosen kirjan pohjalta

Luin juuri Pentti Laasosen kirjan Yhteisellä Tiellä: Luterilainen kirkko jakamattoman perinteen kantajana (2011). Pentti on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian emeritusprofessori . Tämä kirjanen (62 s.) toi paljon selvyyttä moniin orastaviin kysymyksiin ja pulmiin liittyen luterilaisten identiteettiin, yhteiskristillisyyteen ja ekumeniaan. Laasonen kirjoitti kirjasensa sen vuoksi, että luterilaiset tuntevat nykyisin juurensa niin huonosti, että pieni johdanto ja pohdinta oli tarpeen.

Laasonen painottaa, että reformaatio syntyi välttämättömyyden pakosta lähinnä kirkon huonojen paavien johdosta. Katolinen tutkija Peter Manns toteaa, että juuri paaviuden pohjanoteeraukset antoivat pääsyyn reformaatiolle. Luther hyökkäsi aikansa uskonnollista rappiota vastaan ja sen selkein ilmentymä näkyi anekaupassa. Luther toi Raamatun tavallisten mattien ja maijojen käsiin. Tästä syystä kansansivistys saa kiittää Lutheria paljosta.

Laasonen kirjoittaa, että luterilaiset ja katolilaiset ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia – ehkä suurin skisma onkin tunnetasolla. Olemme olleet erillään 500 vuotta. Molempien on pitänyt rakentaa omaa erillistä identiteettiään. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana katoliset ja protestantit olivat sodassa toisiaan vastaan (1618–1648). Ruotsin kuningas motivoi meikäläisiä sotaan paavin kirkkoa ja antikristuksen joukkoja vastaan. Tässä luotiin lujaa viholliskuvaa, jota Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksia -kirja vahvisti: katoliset nähtiin pahoina. Samantyyppistä mustamaalausta harrastettiin myös katolilaisten puolella. Myöhemmin valistuksen aika vaikutti varsinkin luterilaisiin niin, että uskoa haluttiin järjellistää. Tämän myötä meillä uskoa riisuttiin riiteistä ja symboleista, liturgiasta ja mystiikasta. Valistuksen aika johti toisaalta myös pietismiin - pietistiseen eli hurskautta korostavaan kristillisyyteen. Tässä pietistisessä suuntauksessa 'hurskaat' halusivat korostuneesti rukoilla vapaasti. 'Rituaali ja rutiini' koettiin enemmän tekopyhäksi, ja taas ajauduttiin kauemmas katolilaisuudesta. Suomen herätysliikkeet ovatkin olleet tässä mielessä aika katolilaisuuskielteisiä. Laasonen kirjoittaa, että ”pietismin verenkiertoon kuului erittelemätön ”katolisuuden” torjunta, jolloin luterilainen itseymmärrys vaikeutui. Kirkossa oli sekä maallikoita että pappeja, joiden käsityksen mukaan ”seremoniat” kuuluivat yksin rommalaiskatolilaisille ja heidän paavillisiin menoihinsa”, s. 40.

Katolinen luterilaisuus
Laasonen nostaa hienosti esille luterilaisuuden historialliset juuret. Mielenkiintoisesti Luther ja muut 'oikeaoppiset' luterilaiset pitävät lujasti kiinni siitä, että he edustavat katolista kirkkoa – he ovat osa äitikirkkoa. Katolista kirkkoa ei haluttu korvata uudella ei-katolisella kirkolla, vaan katolista kirkkoa haluttiin reformoida. Näin myös luterilaisissa tunnustuskirjoissa (Augsburgin tunnustus) painotetaan. Meidän nykypäivän jumalanpalvelusoppaassa Palvelkaa Herraa iloiten todetaan, että Suomen luterilainen kirkko ”uskoo ja tunnustaa kuuluvansa Jeesuksen Kristuksen yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon.” Jos luterilainen pappi pitää itseään anti-katolisena, hän on itseasiassa voimakkaasti anti-luterilainen. Toisaalta luterilaisen opin mukaan roomalaiskatolinen kirkko on kulkenut harhaan ja katolinen kirkko ja sen apostolinen perintö on säilynyt luterilaisten parissa – eikä siis roomalaiskatolisessa kirkossa. Laasonen huomauttaa, että apostolisessa uskontunnustuksessa Suomen luterilaiset käyttävät peiteilmaisuja siinä kohdassa, jossa pitäisi tunnustaa ”uskon pyhän, katolisen kirkon.” Meidän messuissahan tunnustetaan, että uskomme ”pyhän yhteisen seurakunnan.” Luterilaiset olisivat historialle, uskolleen ja perinteelleen uskollisempia, jos tunnustaisivat, niin kuin roomalaiskatolilaiset: ”uskon pyhän, katolisen kirkon.” Laasonen selventää, miksi meillä käytetään tällaisia peiteilmaisuja: ”Suomenkielisen peiteilmaisun käyttö johtunee siitä, että kirkolliskokous pelkää osan kirkkokansasta joutuvan ymmälle, koska sen oletetaan samastavan katolisuuden ”paavinkirkkoon”, s. 34.

Mikä meitä tänään yhdistää?
Laasonen kertoo, että nykyään luterilaisilla on olennaisesti sama kasteoppi kuin roomalaiskatolilaisilla. Vuonna 1999 Roomalaiskatolilainen kirkko ja Luterilainen maailmanliitto pääsivät sopimukseen vanhurskauttamisopista. Ehtoolliskysymys on iso ekumeninen haaste, mutta siinäkin luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset ovat jo hyvin lähellä toisaan. Kysymys pappisvirasta estää meitä pääsemästä yhteisen ehtoollispöydän ääreen, s. 35-36. Olennaista on se, että sekä roomalaiskatolinen että luterilainen kirkko haluavat olla sakramentaalinen kirkko. Molemmat tunnustavat opissaan olevansa 'katolilaisia'. Molemma haluavat pitää kiinni apostolisesta perinnöstä. Nämä isot seikat erottavat meidät esim. helluntailaisuudesta – vaikkakin kyllä helluntailaisetkin haluavat pitää itseään apostolisina!

Yhteyden tie
Laasonen huomauttaa, että 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien luterilaiset ovat Suomessa elvyttäneet katolisia juuriaan: messun merkitys on kasvannut, 1990-luvun jumalanpalvelusuudistus toi liturgiaamme lähemmäs roomalaiskatolista. Vierailu roomalaiskatolisessa messussa voi säväyttää luterilaista tuttuuden tunteella. Laasonen kertoo, että ”Saksan roomalaiskatolisissa kirkoissa suomalaisen kävijän saama kotoinen vaikutelma voi olla jopa vahvempi kuin se, jonka saa sikäläisten luterilaisten (evankelisten) maakirkkojen messusta...”, s. 42. Viime aikoina on tullut selväksi, että karismaattinen suuntaus on aika vahva roomalaiskatolisen kirkon riveissä. Uskoisin, että tämä hieno asia helpottaa ekumenista yhteyttä. Luterilaiset uskovat ymmärtävät, että ennakkoluulojen takana on rakkaita veljiä ja siskoja, ja että olemme yhteisellä tiellä. Uskonkysymyksissä olemme lähellä toisiamme. Todellakin meitä yhdistäviä asioita on paljon enemmän kuin erottavia. Kysymys tämän tärkeän yhteyden palauttamisesta liittyy mielstäni eniten tahtoon.

Laasonen kirjoittaa, että ”luterilainen kirkko tuntee läheisimmiksi sisarkirkoikseen ne, jotka yhdessä sen kanssa edustavat ja kunnioittavat jakamattoman kristikunnan yhteistä perintöä ja joilla on klassinen kristinuskon tulkinta ja sakramentaalinen kirkkokäsitys. Mallina ja ekumeenisena tavoitteena on yhteisen katolisuuden etsiminen, määrittäminen, tunnustaminen ja omaksuminen”, s. 45. Tietysti luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välissä on monia esteitä. Luterilaisten on nykyään vaikea uskoa neitsyt Marian synnittömyyteen (vaikka Luther itse uskoi tähän!) tai taivaaseen ottamiseen, samoin meillä pyhimykset eivät ole läheskään yhtä korostettuja. Isoimmat esteet johtuvat ehkä kuitenkin historian painolastista ja tunnesyistä. Luterilaisen historian tunteminen ja arvostaminen veisi meitä roomalaikatolilaisia kohti - mutta kuinka pitkälle - sitä en tiedä. Tiellä se selviäisi.

Helluntailaisuus, roomalaiskatolilaisuus ja luterilaisuus ovat kaikki yhtä Kristuksen Herruuden alla – se on valtavan hieno asia. Toivottavasti ”Hengen luoma ykseys” todella sitoisi meitä toisiimme ja purkaisi historian riitojen rasitteita ja ennakkoluuloja.

Kuluneen vuoden aikana Suomen poliittinen kenttä on kokenut jonkinmoisen vallankumouksen. Positiivisena asiana on se, että nyt ihmiset uskaltavat sanoa ääneen, mitä ajattelevat. Samoin kansainvälisesti on ollut kaikenlaisia mullistuksia alkaen Arabi-keväästä ja EU:n nykyiseen kriisiin. Maailma muuttuu, kirkko muuttuu. Suomen ev. lut. kirkon sooloiluseikkailut homoasioissa vieraannuttavat monia konservatiiveja - kirkon uskollisimpia ihmisiä - kirkosta. Tuolla sooloilun tiellä meidän kirkko kulkee väärään suuntaan ja kauemmas omasta perinteestään.