Pelastakaa aasit!

Saarna Pyhän Henrikin kirkossa Nousiaisissa

Aiheena Kristityn vapaus.

Sunnuntaina 18.9.2016. 1. Vuosikerta, Jes. 44:21–23; Gal. 5:1–6; Luuk. 14:1–6

Rakkaat kristityt,

Monta kertaa fariseukset mielletään tekopyhyyden perikuviksi. Jo nimestä fariseus on tullut haukkumasana, jolla lyödään toisia uskovia. Sinäkin olet tuollainen fariseus, ulkokullattu ja tekopyhä. Näin usein ajatellaan. Fariseuksissa oli kuitenkin paljon hyvää. Jo evankeliumissa sanotaan heistä pari hyvää asiaa. Ensinnäkin tuolle fariseusten johtomiehelle kelpasi Jeesuksen seura. Hän kutsui Jeesuksen luokseen syömään pyhää sapattiateriaa, murtamaan yhdessä leipää. Tuona aikana leivän murtaminen yhdessä tarkoitti käytännössä sitä, että tuo toinen hyväksyttiin veljeksi. Pöydän yli jaettiin leivän lisäksi ystävyys, veljeys, anteeksianto ja kunnioitus. Fariseus oli Jeesuksen kanssa saman pöydän äärellä. Toisekseen, nuo fariseukset ja lainopettajat ”tarkkailivat” mitä Jeesus tekisi. On hyvä tarkkailla Jeesuksen tekoja ja sanoja. Kiinnittäkää huomionne Jeesukseen.

                      Suomen Raamattuopisto on herätyskristillinen liike, josta voidaan toivottavasti sanoa, että olemme erikoistuneet Jeesuksen tarkkailuun. Jeesusta voi takkaillan in monelta näkökulmalta. Voit tarkkailla häntä niin kuin se ”syntinen nainen fariseuksen talossa”, tai niin kuin se vesipöhöä sairastunut mies, tai niin kuin ristin ryöväri. Ehkä nuo fariseukset tarkkailivat häntä vähän niin kuin Gestapon miehet, mutta pääasia ja hyvä, että he tarkkailivat. Nimittäin kun häntä tarkkailee, voi tulla huomanneeksi hänen rakkautensa ja totuutensa.    Nuo fariseukset eivät keksineet mitään sanottavaa Jeesukselle. He olivat vain hiljaa. Jeesus, hänen kysymyksensä ja tekonsa, sysäsivät fariseukset ajatusmatkalle. Ja kun tuolle matkalle lähtee, sitä saattaa päätyä uskon satamaan. Sen vuoksi moni pelkää totuutta, moni pelkää Jeesusta, moni pelkää ajatella, moni pelkää tarkkailla Jeesusta. Sillä mistä tiedämme, mihin se johtaa. Se voi johtaa siihen, että fariseus, joka kerran epäluuloisesti ja uteliaisuuttaan veljeili Jeesuksen kanssa, on lopulta polvillaan hänen edessään niin kuin se syntinen nainen fariseuksen talossa.

                      Fariseuksia kiinnosti aivan erityisesti, miten Jeesus viettää sapattia. Ennen kuin jatkamme, on syytä vähän valaista, mistä sapatissa oli kyse. Sapatti oli juutalaisille viikon pyhin päivä. Itse asiassa, kun luemme Raamattua sen ensisivuilta, huomaamme, että ensimmäinen asia, jonka Jumala julistaa pyhäksi, on sapatti, viikon seitsemäs päivä. Ajattele, Jumala ei julista ihmistä, omaa kuvaansa, pyhäksi. Hän ei julista omaa kotiaan, paratiisia, pyhäksi. Vaan hän pyhittää tietyn ajan, sapatin. Tämän vuoksi juutalaiset ovat kautta aikain suhtautuneet tuohon aikaan, sapattiin, suurella arvostuksella. Raamattu myös opettaa, että sapatti on ”liiton merkki” eli näkyvä merkki siitä, että Jumala on solminut rikkomattoman rakkauden liiton kansansa kanssa (2. Moos. 31:13; Hes. 20:12, 20). Sapatti kuvaa rakkautta, Israelin ja Jumalan välistä rakkautta. Jeesuksen aikana hurskaat juutalaiset kutsuivat Sapattia ”pyhän kuningaskunnan päivänä”. (Juhlien kirja 50:9.) Sapatti oli päivä, joka oli pyhitetty Jumalan valtakunnalle eli Jumalan kuninkaalliselle vallalle. Se oli pyhitetty aika, Jumalan läsnäolon ja levon aika, kaiken arjen keskellä. Sapatti oli näkyvä merkki liitosta. Tämä on varmasti se syy, minkä vuoksi Jeesus teki suuria pelastusihmeitään juuri sapattina. Sapatti oli Jumalan kuninkuuden päivä, Jumalan valtakunnan päivä.

Pelastakaa aasit!

Kun tarkkaillemme Jeesusta, huomaamme, että hän puhuu ja puhuttelee ihmisiä sillä tavoin, että sanoma uppoaa. Jeesus lukee fariseusten ajatukset ja kysyy heiltä: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” Fariseukset eivät saa mitään sanotuksi, koska totta puhuen juutalaisuudessa uskottiin kyllä, että sapattina saa tehdä hyvää. Sapattina saa esimerkiksi harjoittaa itsepuolustusta, ja rabbit opettivat, että elämän pelastaminen meni sapattikäskyn yläpuolelle. Eikä pelkästään ihmiselämän pelastaminen vaan jopa eläinten pelastaminen oli hyväksyttyä sapattina. Jeesus kysyy taas fariseuksilta, tietäen jo ennalta, mitä he ajattelevat: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?”

                      Fariseukset miettivät hiljaa mielessään, ”että kyllä, jos Mielikki-lehmä putoaa kaivoon sapattina, niin kyllä se sieltä silloin nostetaan välittömästi.” Ja jos ei nostettaisi, niin kuinka pahana Rebekka-vaimo olisi. Ja kyllä fariseukset tiesivät, että sapattina ei missään nimissä saanut tapella, ei ainakaan vaimon kanssa aasin tai lehmän pelastamisesta. Jo Mooseksen laista löytyi käsky aasin auttamisesta: ”Jos näet aasin tai härän tielle kaatuneena, älä kulje ohi, vaan auta omistajaa nostamaan eläin jaloilleen.” (5. Moos. 22:4.) Voimme kuvitella, että fariseukset purivat kiusaantuneina huultaan tietäen, että Jeesus oli oikeassa. Juuri noin he itse tekisivät – jos kyse olisi aasista.

Jeesuksen aikana vaikutti myös sellainen juutalaisten porukka kuin essealaiset. Essealaisilla oli tukikohta Qumranissa, Kuolleen meren länsirannalla. Qumranin kirjakääröt löytyivät 1940- ja 1950-luvuilla. Niin kutsutussa Qumranin Yhdyskuntasäännössä, joka on peräisin 100-luvulta eKr., luemme tällaisen ohjeistuksen:

Yksikään mies ei saa sapatin aikana avustaa eläintä synnyttämisessä. Ja jos eläin putoaa sadevesisäiliöön tai kuoppaan, hän ei saa nostaa sitä ylös sapatin aikana. (CD 11:13–14.)

Sinne jäisi aasi kitumaan kaivon pohjalle eikä häiritsisi essealaisjuutalaisten pyhää sapatin viettoa. Huomaamme, että tuo kysymys aasista, kaivosta ja sapatista ei ollut kaukaa haettua vertaus, vaan tällä tavalla juutalaiset pohtivat näitä kysymyksiä tuohon aikaan. Tämä oli myös fariseuksille aivan osuvaa argumentointia. Jeesus oli viisas.

                      Mutta ajatuksen juoksu ei pääty tähän. Jos aasi pelastetaan sapattina, niin eikö sitten vesipöhöä sairastava mies, joka tulee Jeesuksen luokse? Ajattele jos Jeesus olisi ottanut mieheen selvän hajuraon, vältellyt häntä ja harmitellut mielessään, kuinka sairas mies pilaa pyhän sapattiaterian läsnäolollaan. Niin kuin nuo fariseukset olivat tarkkailleet Jeesusta, niin myös tuo vesipöhöä sairastava mies oli tarkkaillut Jeesusta. Fariseukset tarkkailivat Jeesusta epäluuloisesti, kritisoidakseen, mutta tuo sairas mies tarkkaili Jeesusta pohtien, voisiko ja haluaisiko Jeesus parantaa hänet. Tarkkailijoilla oli eri näkökulmat Jeesukseen.

                      Voimme kuvitella, että tuo sairas mies pohti pitkään, uskaltaisiko hän, kaikkien noiden fariseusten ja muiden kunnon ihmisten keskellä, ja vielä sapattiaterian aikana, tulla Jeesuksen luo. Ehkä hän oli kuullut, kuinka syntinen nainen oli tullut Jeesuksen luo sapattiaterialle erään toisen fariseuksen kotona, ehkä hän muisti, kuinka Jeesus oli sanonut, että työn ja kuormien uuvuttamat saavat tulla hänen luokseen, jopa syntiset ja publikaanit, ja myös lapset. Nämä Jeesuksen vastaanottamat tulijat saivat myös tuon vesipöhöä sairastavan miehen rohkaistumaan, niin että hän uskalsi ottaa ne ratkaisevat askeleet Jeesuksen luo.

                      Muista siis, että kun tarkkailet totuutta, se velvoittaa lopulta ottamaan askeleen. Ei Jeesusta ole tarkoitus vain katsella etäisyyden päästä. Kun häntä on tarkkaillut, häneen syntyy luottamus, ihminen huomaa oman tarpeensa tulla Jeesuksen luo. Ihminen huomaa oman syntinsä ja siksi hän kaipaa Vapahtajaa. Ihminen huomaa oman sairautensa ja siksi hän kaipaa lääkäriä. Ja silloin se paikalleen jääminen käy vaikeaksi. Silloin meillä on ne levottomat jalat.

Tänään on aiheenamme kristityn vapaus. Niinpä on vielä syytä huomata, että sapatti on vapauttamisen juhlapäivä. Niin kuin Mooseksen laissa sanotaan, että sapattina tulee muistaa, kuinka Jumala vapautti kansansa vapauteen Egyptin orjuudesta. ”Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois. Sen tähden Herra, sinun Jumalasi, käski sinun viettää lepopäivää.” (5. Moos. 5:15.) Kun tarkkaillemme Jeesusta, huomaamme, että hänen missionsa ytimessä on vapauttaminen. Jeesus piti ensimmäisen saarnansa Nasaretin synagogan sapattijumalanpalveluksessa. Siellä Jeesus julisti, että Jesajan suuret profetiat ovat täyttyneet tänään teidän kuultenne: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” (Luuk. 4:18–19.)

                      Jeesus Kristus on meidän lopullinen sapattimme, niin kuin Raamattu opettaa. Sapatti on liiton merkki, sapatti on Jumalan rauhaa. Jeesuksen kautta, häneen uskoen, pääsemme tuohon rauhaan ja lepoon, pääsemme uuteen liittoon itse Jumalan kanssa. Luther sanoi aikoinaan osuvasti, että Jeesuksen tärkein tavoite evankeliumeissa on voittaa ihmisen luottamus, niin että me, jotka häntä tarkkailemme, uskaltaisimme ottaa askeleen, ja tulla hänen luokseen. Hän kutsuu meitä ja odottaa meitä. Hän on itse jo ottanut askeleen meidän luoksemme. Hän astui alas taivaista, tuli ihmiseksi, tuli meidän luoksemme. Uskon tunnustaminen on uskon askel.

Saarna Pahan vallan voittajasta ja pari kuvaa Paraisten kirkosta

Saarna Paraisten kirkossa 3. paastonajan sunnuntai, 28.2. Tekstit: Sak. 3:1–5; Ef. 5:1–11; Luuk. 11:14–23. Aihe: Jeesus, Pahan vallan voittaja.

Rakkaat kristityt, tänään on jo kolmas paastonajan sunnuntai. Jos olette käyneet messuissa ja kuunnelleet päivän evankeliumitekstejä, olette ehkä huomanneet, että kaikissa näissä kolmessa ensimmäisessä paastonajan pyhässä, puhutaan Jeesuksen lisäksi myös hänen vastustajastaan ja vihollisestaan eli Saatanasta. Ensimmäisenä paastonajan sunnuntaina muistelimme, kuinka Jeesus oli 40 päivää autiomaassa Paholaisen kiusattavana.  Viime viikon sunnuntaina kuulimme, kuinka kanaanilainen äiti anoi ja vaati Jeesukselta apua riivatulle tyttärelleen. Tänään on aiheenamme Jeesus Pahan vallan voittajana.

                      Nykyään Saatanasta ja henkivalloista usein vaietaan. Ajatellaan, että manaukset, paholaisten pois ajamiset, Saatanan houkutukset, ovat takapajuisia juttuja, muinaiseen Raamatun maailmaan sidottuja, ja meille, nykyajan ihmisille vieraita. Näin ajatteli yksi 1950-luvun vaikutusvaltaisimmista raamatuntutkijoista, saksalainen Rudolf Bultmann. Tämä herra Bultmann kirjoitti materialisesta, maallistuneesta maailmankuvasta kumpuavan lausahduksen: ”On mahdotonta käyttää sähkövaloa ja langatonta lennätintä ja hyötyä uusista lääketieteen ja kirurgian löydöistä ja samaan aikaan uskoa Uuden testamentin maailmaan, jossa on henkiä ja ihmeitä.” (Bultmann 1961, 5.)

                      Kun me luemme evankeliumit läpi, huomaamme, että niissä Jeesuksen kerrotaan tehneen valtavasti ihmeitä. Mutta kaikkein yleisin ihme, jonka Jeesus teki – kun katsomme evankeliumeja – oli pahojen henkien pois ajaminen. Evankeliumeista löytyy yhteensä neljä eri kertomusta, joissa Jeesus ajaa eri ihmisistä ulos pahoja henkiä. Eli jos nykypäivän materialistille on vaikea ymmärtää Saatanan ja demonien todellisuutta, niin Jeesuksen missiossa nuo pimeät henkivallat eivät olleet sivuosassa. Päinvastoin Jeesus piti pimeyden henkivaltoja suurimpana vastustajanaan. Hän hyökkäsi perkelettä vastaan.

                      Kuten päivän evankeliumista näemme, pahan hengen pois ajaminen ei ollut ihmeen pääasia. Tuo ihme viittaa johonkin paljon suurempaan. Ihme oli kaikille ilmeinen. Kukaan ei epäile Jeesuksen tekoa. Meillä ei ole UT:ssa kohtia, joissa epäiltäisiin Jeesuksen ihmetekoja. Jeesuksen ihmeteot olivat niin selviä, että ihmiset alkoivat pohtia, mikä on se voima, joka Jeesuksessa vaikuttaa, ja miksi Jeesus tekee näitä ihmeitä. Tuo ihme – pahan hengen pois ajaminen – on kuin ponnahduslauta, jolta Jeesus ja hänen kuulijansa hyppäävät valtavan suurten kysymysten keskelle. ”Muutamat kuitenkin sanoivat: Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa.” On aivan selvää, että alkukristityt eivät ikinä olisi keksineet, että juutalaiset esittivät Jeesusta vastaan tuollaisen syytöksen. Tämän vuoksi on varsin selvää, että jotkut Jeesuksen kuulijoista todella väittivät, että hän tekee suuria ihmeitä, ajaa ulos pahoja henkiä, itsensä perkeleen avulla. Tämä vuorostaan todistaa, että Jeesus oli ihmeiden tekijänä todella vaikuttava. Mikään pieni ja harmaa henkivalta ei riittänyt selitykseksi – vastustajien piti turvautua järeimpään syytteeseen, Perkele-selitykseen.

                      Myös Jeesus antaa selityksen ihmeilleen. ”Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on tullut teidän luoksenne.” Mihin tuo Jumalan sormi viittaa? Jumala sormi mainitaan koko Vanhassa testamentissa ainoastaan yhden kerran. Nimittäin siinä kertomuksessa kun Jumala vapauttaa Israelin kansan Egyptin orjuudesta. Egyptissä tapahtui vitsauksia, joihin vain Jumalan sormi kykeni. Näistä vitsauksista ja Jumalan sormesta kuulemme jakeissa 2. Moos. 8:12–15:

Aaron ojensi kätensä ja löi sauvallaan maata, ja syöpäläisiä tuli sekä ihmisiin että karjaan. Maan tomu muuttui syöpäläisiksi kaikkialla Egyptissä. Myös loitsijat koettivat taioillaan saada aikaan syöpäläisiä, mutta eivät osanneet, Ja kun syöpäläiset vaivasivat ihmisiä ja karjaa, loitsijat sanoivat faaraolle: ”Yksin Jumalan sormi voi tehdä tämän.”

Tässä me astumme lunastuksen ja vapauttamiskertomuksen keskelle. Jumalan sormi osoittaa tuonne exodukseen, Jumalan kansan vapautukseen. ”Yksin Jumalan sormi voi tehdä tämän.” Jeesuksen kautta Jumala oli tekemässä jotain aivan ainutlaatuista. Niin kuin Jeesus selittää: ”Jumalan valtakunta on tullut teidän luoksenne.” Jumalan valtakunnalla tarkoitetaan Jumalan valtaherruutta. Nyt Jeesus ajoi Jumalan sormella Saatanan valtaherruuden pois ja niin Jumalan valtaherruus tuli ihmisten keskelle. Jeesus puhuu väkevästä miehestä, joka vartioi linnaansa ase kädessä. Tuo väkevä mies on Paholainen, tämän maailman ruhtinas, joka pitää ihmisiä valtaherruudessaan. Tuo väkeä mies on kuin Egyptin farao, joka piti Israelin kansaa orjanaan, eikä päästänyt heitä vapauteen. Kukaan muu ei ollut pystynyt murtautumaan tuon väkevän miehen linnaan. Mutta nyt tuli toinen vielä väkevämpi.

                      Luukkaan evankeliumin alussa, luvussa 3, Johannes Kastaja esittelee Jeesuksen näin: ”Minä kastan vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.” Tuo Väkevämpi murtautui nyt Paholaisen linnaan. Jumalan sormi on taas toiminnassa. Nyt faraon loitsijat ja henkivallat saavat kohdata elävän Jumala, jonka edessä he eivät voi mitään. Tuo väkevämpi vapauttaa Israelin kansan, ei tällä kertaa Egyptin orjuudesta, vaan Paholaisen, synnin ja kuoleman vallasta. Apostolien tekojen luvussa 26 Paavali kertoo, mihin Jeesus Kristus on hänet kutsunut: ”Minä.. lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo. He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun, ja heillä on oleva paikkansa niiden joukossa, jotka Jumala on pyhittänyt.”

                      Tämä on suuri kuva missioon. Tuo päivän evankeliumin sokea riivattu mies on kuin mallikuva, yksilön näkökulma, siihen mitä tarkoittaa, kun Jumalan sormi pelastaa, kun Väkevämpi tunkeutuu Väkevän miehen linnaan ja vapauttaa vangin, kun Hyvä Paimen astuu susien keskelle ja repii niiltä lampaat turvaan. Efesolaiskirjeen luvussa 4 Paavali kuvaa tätä tapahtumaa näin: ”Kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. Kirjoituksissa sanotaankin: – Hän nousi korkeuteen vangit voittosaaliinaan, hän antoi lahjoja ihmisille. Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin.”  

                      Pahan vallan voittajana Jeesus, tuo Väkevämpi mies, on murtautunut väkevän linnaan, ”hän on laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin” ja alimpiin tyrmiin demonien joukkoon. Hän on murtautunut sinne vapauttaakseen riivattuja ja Saatanan alistamia ihmisraukkoja, ihmisiä, joita kukaan muu ei ole pystynyt auttamaan. Gerasan riivatusta evankeliumi sanoo, että hänessä oli legioonan verran, eli tuhansia pahoja henkiä, ja että ”kukaan ei pystynyt enää köyttämään eikä kahlehtimaan häntä” (Mark.5). Ainoastaan Jeesus pystyi astumaan tuon miehen tasolle, niin alas. Tuo mies oli kuin ”tulesta temmattu kekäle”, demonien ja Saatanan vallasta pelastettu mies. (Sak. 3:2.) Tuollaisia perkeleen käräyttämiä tapauksia, palavia kekäleitä, Vapahtaja pelastaa.

                      Jeesus, Vapahtaja, aloittaa exoduksen, pimeydestä valoon, Saatanan vallan alta Jumalan luo taivaaseen. Meidän kristittyjen puhe Saatanasta on vakavaa puhetta. Lopulta on kyse sielun pelastuksesta. On kyse ikuisesta autuudesta taivaassa tai ikuisesta tuomiosta helvetissä. Jeesus ei jätä meille ei-kenenkään maata, ei ole mitään puolueetonta maata. Jeesus sanoo: ”Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.” Kristityksi tullaan siten, että tuo Väkevämpi vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja Paholaisen vallasta. Tämä tapahtuu aivan ensiksi kasteessa. Niin kuin tässä kirkossa on vanha, 1400-luvulta oleva Krusifiksi ja saman ikäinen kasteallas. Ne ovat tuossa vierekkäin. Siinä on Vapahtaja, Väkevämpi Herra, joka on kutsunut meidät kasteessa eksoduksen tielle. Siitä kasteelta lähdetään orjuudesta vapauteen, pimeydestä valoon, kuolemasta elämään, Saatanan vallan alta Jumalan luo. Tällä tielle me olemme, tiellä matkalla taivaaseen. Tällä tiellä meidän turvanamme on Väkevämpi Herra. Häneen voimme luottaa kaikissa tilanteissa. 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Paraisten keskiaikainen kivikirkko on vaikuttava!
Tässä pari kuvaa Paraisten kirkon seinämaalauksista. Paraisten kirkko on 1300-luvulta. Tuo kuvassa oleva krusifiksi on 1400-luvulta. Sen edessä on samalta ajalta oleva kivinen kasteallas, siitä on lähdetty vesien halki kristityn vaellukselle, taivasmatkalle. Krusifiksin yllä on hienoja seinämaalauksia (ilmeisesti) 1400-luvulta. Kuvassa näemme ruoskitun ja lävistetyn Kristuksen. 
Hänen oikealla puolellaan on kuva neitsyt Mariasta, jonka helman alla on koko seurakuntaväki. Kuvassa näkyy kuinka nuo kristityt uskoivat, että neitsyt Maria ei ole vain Jeesuksen äiti vaan myös kaikkien kristittyjen äiti. Tämä perustuu nyt ainakin siihen, että Jeesus on lunastanut meidät omiksi veljikseen - jos olemme Jeesuksen veljiä, olemme luonnollisesti Marian lapsia. 

Kuvassa Maria rukoilee Jeesukselta apua hänen perheelleen siis koko Kristuksen kirkolle, kaikille Jumalan lapsille.

Joulusaarna - Poika on meille annettu!

Jouluaamun saarna - Nyt Betlehemiin! Luuk. 2:1–20; Jes. 9:1–6; Room. 1:2–4

Rakkaat siskot ja veljet Kristuksessa, jouluun kuuluu täydellinen yllätys. ”Yhtäkkiä paimenten ympärillä oli taivaallinen sotajoukko” – Herran enkeli ilmoitti heille, mitä oli juuri tapahtunut: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.” Tämä sama yllätyksen elementti näkyy myös siinä, kuinka enkeli Gabriel ilmestyy Marialle ja sanoo, ”Korkeimman voima peittää sinut varjollaan..” Jouluna juhlimme sitä, kuinka Jumala tuli ihmiseksi meidän keskellemme Jeesus-vauvassa.

Jouluevankeliumin lopusta löydämme sanat: Maria, ”kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.” (Luuk. 2.) Me kristityt olemme jo 2000 vuoden ajan tutkineet, pohtineet ja palanneet näihin tapahtumiin, joulun ihmeeseen.

Nykyään synnytyslaitokselle ei päästetä paljoa vierailijoita, mutta Jeesuksen synnytysasemalla Betlehemissä oli kynnys matalalla. Varhaisin perimätieto, 150-luvulta, kertoo Jeesuksen syntyneen Betlehemin luolassa, jossa paimenet ruokkivat lampaitaan. Siellä ei ollut hienoja sänkyjä vaan Maria asetti Jeesus-vauvan lampaiden seimeen, heinien joukkoon, syöttökaukaloon. Tuonne vaatimattomaan paikkaan saivat tulla sekä vähemmän arvovaltaiset vieraat – ihan tavalliset paimenet että ne ulkomaalaiset idän tietäjät.

Betlehem on vanha hepreankielinen sana ja kaupungin nimi. Se tarkoittaa ”leivän taloa”. Elämän leipä, Jeesus Kristus, syntyi ihmiseksi juuri leivän talossa, Betlehemissä. Jeesus tuli ruokkimaan nälkäiset ihmiset omalla ruumiillaan. Hän tuli leiväksi ja elävän veden, ikuisen veden lähteeksi. Siksi onkin sopivaa, että hänen ensimmäinen nukkumapaikkansa oli seimi, syöttökaukalo. Seimiasetelmissa on perinteisesti härkä ja aasi. Profeettaja Jesajan kirjassa Jumala sanoo näin: ”Minä kasvatin lapsia, saatoin heidät täyteen mittaan, mutta uhmaten he ovat nousseet minua vastaan. Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen, mutta Israel ei tunne, minun kansani ei tajua.” (Jes. 1:3–4.) Messiaan syntymään kuuluu köyhyys ja hylkääminen. On ihmeellistä ajatella, että häneltä, jonka kautta koko maailma on saanut syntynsä, suljettiin monta ovea tässä maailmassa. Niin kuin evankelista Johannes kirjoittaa evankeliumin alussa: ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (Joh. 1:11.) Juuri näin kävi Betlehemissä: pyhä perhe ja Messias-vauva eivät saaneet sijaa Betlehemin majatalosta. Jeesuksen syntymäkertomuksessa on jo viittaus hänen kohtaloonsa: hän syntyy eläinten keskellä, hän kuolee roistojen rinnalla. Hän syntyy majatalon ulkopuolella, hän kuolee Jerusalemin muurien ulkopuolella, Golgatalla. Monet haluavat jättää Vapahtajan elämänsä ulkopuolelle.

Jumalan Poika syntyy ristin varjossa, ja silti, tuossa Pojassa on ikuinen elämä, hänessä on Immanuel, Jumala meidän keskellämme. Kuolema ei voi saada häntä valtaansa. Seimessä makaa, nukkuu ja jokeltelee ihmislapsi ja täysi Jumala. Tästähän meidän uskossamme on kyse. Neitsyestä syntyneenä tähän maailmaan Jumala on todella tullut meidän tasollemme. Niin kuin profeetta Jesajan kirjassa julistettiin 700 vuotta ennen Jeesuksen syntymää: ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon.” (Jes. 9.)

Huomatkaa kenelle tämä Poika on syntynyt, kenelle tämä Poika on annettu. Pimeällä kedolla Herran enkeli ilmestyi paimenille ja kuulutti juhlallisesti. ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2.) Tämä Poika on syntynyt Betlehemin paimenille. Hän on syntynyt työn ja kuormien uuvuttamille. Tämä on ilosanoma koko kansalle, jokaiselle asukkaalle, jokaiselle ihmiselle, myös sinulle ja minulle. Neitsyt Maria ja Joosef jakavat ilonsa ulkopuolisille – kedon paimenille ja itämaan tietäjille löytyy tilaa tuon lapsen luota. Heidät otetaan perheen piiriin. Seimen äärellä me emme jää ulkopuolisiksi vaan meidät otetaan lapsiksi Jumalan perheväkeen. Myöhemmin tuo Jumalan Poika opetti meidät rukoilemaan hänen kanssaan: ”Isä meidän, joka olet taivaissa.” Tuon Jumalan ainosyntyisen Pojan kautta, hänen kanssaan, myös meistä tulee Jumalan lapsia. Jumalan Poika tuli ihmislapseksi, jotta meistä ihmisistä voisi tulla Jumalan lapsia.

Seimen äärellä solmitaan rauha Jumalan kanssa ja ihmisten kanssa. Evankelistat kuvaavat hyvin erilaisin tavoin, kuinka tuo Poika on annettu kaikille, kuinka hän on syntynyt meidän kaikkien Vapahtajaksi. Evankelista Matteus kertoo idän tietäjistä – he olivat todennäköisesti Babylonian tietäjiä. (Matt. 1.) Babylonia oli juutalaisten historiallinen arkkivihollinen – aikoinaan Babylonian armeija oli ajanut juutalaiset pakkosiirtolaisuuteen. Silti Babylonian viisaille on tilaa seimen äärellä – myös babylonialaisille on syntynyt Poika, myös heille on Poika annettu. Myös heille kuuluu Vapahtaja ja syntien anteeksiantamus. Evankelista Matteus kertoo myös, että pyhä perhe pakeni Egyptiin. Egyptissä, siellä orjuuden maassa, Israel oli aikoinaan kokenut kovia. Nyt Jeesus, Vapahtaja, saapuu Egyptiin. Jumalan pelastus, Jeesus, kuuluu myös Egyptin asukkaille. Evankelista Luukas kertoo, että Jeesus-vauvaa saivat ihmetellä niin Betlehemin paimenet kuin myös Jerusalemin hurskaat juutalaiset. Näin meille kerrotaan, että Poika on annettu, hän on syntynyt meille kaikille, babylonialaisille, egyptiläisille, juutalaisille, suomalaisille.

Jouluna puhutaan aina rauhasta. Jeesus on rauhan ruhtinas. Kuitenkin pyhälle perheelle Jeesus, tuo rauhan ruhtinas, toi maanpakolaisuutta, kuoleman uhan, ja paljon vaikeuksia. Jeesus lupaa omilleen ristin kannettavaksi, ja kuitenkin hän sanoo: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27.) Jeesus-vauvalle ei ollut sijaa Betlehemin majatalossa. Hänellä ei ollut paikkaa mihin päänsä painaa. Hänet teloitettiin ristillä kaupungin ulkopuolelle. Myös me, hänen seuraajansa, saamme astua ristin tielle.

Evankelista Luukas on evankelistoista ainut, joka mainitsee keisari Augustuksen. Hän kertoo, kuinka siihen aikaan keisari Augustus antoi käskyn, että koko valtakunta oli verolle pantava. Vanha käännös ilmaisee asian niin, että ”kaikki maailma oli verolle pantava”. Yhtä kaikki nuo ilmaukset ”koko valtakunta” tai ”kaikki maailma” kuvaavat sitä tosiasiaa, että keisari Augustus laittoi koko maailman, kaikki kansat liikkeelle. Keisari Augustus oli ensimmäinen todellinen maailman hallitsija. Voimme ajatella, että niin kuin keisari Augustuksen mahtikäsky verotuksesta koski kaikkea maailmaa, niin Jeesuksen syntymä koski kaikkea maailmaa, koko Rooman valtakuntaa, se koski Babylonian ja Egyptin valtakuntia. Jumalan Poika syntyi kaikille.

Jeesus Kristus saapui tänne maailmaan kerran nöyrästi ja salaisesti, syntyessään Betlehemissä. Kerran, aikojen täyttyessä, hän saapuu uudestaan, mutta silloin hän tulee Isänsä kunniassa ja kirkkaudessa, julkisesti, niin että jokainen näkee hänet: Paavali kirjoittaa, että silloin ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ”Jeesus Kristus on Herra.”” (Fil. 2:10–11.)

Enkelien ylistyslaulu paimenten kedolla oli alkusoittoa. Tuo ylistys kaikuu taivaassa ja maan päällä – Kunnia Jumalalle korkeuksissa! Niin kuin enkelit ensimmäisenä jouluna, kumarretaan mekin nyt seimen lasta, kumarretaan häntä jo nyt, ja sitten kun hän saapuu kerran kunniassa ja kirkkaudessa kaikkien nähden. Sanokaamme niin kuin paimenet: Nyt kiireesti Betlehemiin! Lauletaan hänelle koko elämämme ajan enkelien ja kaikkien pyhien kanssa: Gloria in excelsis Deo – Kunnia Jumalalle korkeuksissa! Kertokaamme niin kuin nuo paimenet myös muille, kaikelle kansalle tämä ilo: meille on syntynyt Vapahtaja, Jeesus Kristus. Taivaan Isä on asettanut Betlehemin ihmeen maailman jokaisen kolkkaan – Betlehem, leivän talo, on jokaisessa kirkossa, siellä on elämän leivän alttari – siellä on syöttökaukalo, seimi, jossa Jeesus ruokkii meitä ikuisen elämän leivällä.  

Saarna - "Älä hylkää häntä"

Herran syntymä on lähellä: Sef. 3:14–17; Fil. 4:4–7; Matt. 1:18–24

Rakkaat kristityt,

Joulun odotus on iloista odotusta. Kirkon perinteessä tuo tämän päivän VT:n lukukappaleessa, Sef. 3, mainittu tytär Siion on nähty profetiana neitsyt Mariasta. ”Iloitse, tytär Siion, huuda riemusta, Israel! Juhli ja laula täysin sydämin, tytär Jerusalem!” Mutta mikä on tämän tytär Siionin ilon syy? Vastaus löytyy tästä: ”Herra, Israelin kuningas, on keskelläsi, sinun ei tarvitse pelätä mitään pahaa... Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.” (Sef. 3.) Marian elämän perustunne on ilo. Luukkaan evankeliumissa enkeli Gabriel tervehtii Mariaa hämmentävin sanoin: ”Iloitse Maria, sinä armon saannut! Herra kanssasi!” (Luuk. 1:28.) Tästä messiaanisesta ilosta huolimatta Jeesuksen odotukseen ja syntymään liittyy myös paljon pelkoja, hämmennystä ja levottomuutta. Kärsimyksen miekka oli lävistämä Marian oman sydämen, mutta silti tuo evankeliumin ilo säilyi aina Herran äidillä.

Päivän evankeliumitekstistä näemme, että Joosef oli täysin hämmentynyt Marian raskaudesta. He olivat vasta kihloissa, ja nyt Maria oli raskaana, eikä Joosef tiennyt kenen lasta tuo nainen odottaa. Joosef, tuo hurskas ja hyväsydäminen mies, pohti mielessään. Minä jätän Marian kaikessa hiljaisuudessa. Vanhassa Raamatun käännöksessä tuo Joosefin ajatus Marian hylkäämisestä tulee jotenkin selkeämmin esille kuin nykykäännöksessä: Joosef aikoi ”salaisesti hyljätä hänet”. Herran enkeli ilmestyi unessa Joosefille ja sanoi: ”älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi.” Joosef, tuskin kukaan muukaan ihminen, aavisti, kuka tuo Maria oikeastaan oli, ja kuinka käsittämättömän suuri ja siunattu kutsumus ja tehtävä hänellä oli Jumalalta.

Kansainvälinen uutislehti, National Geographics, julkaisi uusimmassa numerossaan laajan artikkelin neitsyt Mariasta. Artikkelin otsikkona on: Kuinka Neitsyt Mariasta tuli maailman vaikutusvaltaisin nainen. Luukkaan evankeliumissa tuo Herran vähäinen palvelija julistaa: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.” (Luuk. 1:46–48.) Tämä profetia – kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi – on todella käynnyt toteen Marian kohdalla. Häntä voidaan pitää maailman vaikutusvaltaisimpana naisena.

Nykyään kun julkisuutta, mediahuomiota ja valtaa jumaloidaan ja tavoitellaan niin paljon, voisi kuvitella, että moni meistä olisi innoissaan ottanut Marian luokseen: ”Olen melkein sukua julkkikselle!” ”Olen naimisissa maailman vaikutusvaltaisimman naisen kanssa.” Tosiasiassa Marian suuruus on paljastanut vasta vähitellen – Maria kulkee varjoissa, ei julkisuuden parrasvaloissa. Hän on Nasaretin tuppukylän tytär. Hän ja hänen perheensä eivät saa sijaa Betlehemin majatalosta. Jesajan kirjassa Herran palvelija, kansojen valo, kertoo, kuinka Jumala pitää häntä käsissään: ”Kätensä varjoon hän minut kätki.. Hän sanoi minulle: ”Sinä olet minun palvelijani, Israel, sinussa minä osoitan kirkkauteni.” (Jes. 49.) Mielestäni tämä on hieno kohta: Jumala kätkee todellisen Palvelijansa, tuon Palvelijan, joka on oleva koko maailman Valo, Jeesuksen Kristuksen, kättensä varjoon. Samalla tavalla myös Maria kasvaa ja kulkee varjoissa, Herran käden varjoissa, kuoleman varjon maassa. Vasta hiljalleen paljastuu, kuka hän todella on.

Enkeli sanoo Joosefille: ”Älä pelkää ottaa Mariaa tykösi.” Ajattele, jos Joosef olisi hylännyt Marian, mitä hän olisikaan tehnyt. Hän olisi ajanut pois neidon, jonka kohdussa kasvaa itse Messias, Jumalan Poika. Kristuksen kirkko opettaa, että kaikki mitä se uskoo Mariasta, perustuu siihen, mitä se uskoo Jeesuksesta Kristuksesta. (KKK 487.) Mariaa kutsutaan armoitetuksi, koska hän on saanut tulla Jeesuksen armon osalliseksi ennen ketään muuta. Mariaa kutsutaan Jumalan äidiksi, koska hän on Herran äiti, hän on Jeesuksen äiti, Jeesuksen, joka on Jumalan Poika. Jumalan Poika on, niin kuin uskontunnustus sanoo, ”samaa olemusta kuin Isä, Jumala Jumalasta”. Juuri siksi, että Jeesus on Jumala, Mariaa on kutsuttu ja kutsutaan ”pyhäksi Jumalan synnyttäjäksi”, ”Jumalan äidiksi”. Myös luterilainen kirkko pitää kiinni näistä totuuksista. Marian suuri korotus ja kunnioitus johtuu siitä, että kirkko ylistää ja palvoo Jeesusta.

Minua ihmetyttävät nuo enkelin sanat Joosefille: ”Älä pelkää ottaa Mariaa tykösi.” Ne koskevat myös meitä 2000-luvun kristittyjä. Golgatan ristillä roikkuessaan Jeesus näki äitinsä ja rakkaimman opetuslapsensa. Silloin hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä. (Joh. 19:26–27.) Ajatelkaa, viimeisinä sanoinaan ennen kuolemaansa, Jeesus pitää huolen siitä, että hänen rakas äitinsä ei jää ilman koti, äitiä ei hyljätä. Samoin viimeisinä sanoinaan Jeesus pitää huolen siitä, että hänen rakkain opetuslapsensa ei jää ilman hyvää ja rakastavaa äitiä. Mariasta tuli Kristuksen kirkon äiti. Apostolien tekojen luku 1 kertoo, että Maria oli mukana Jerusalemin seurakunnassa kaikkien apostolien kanssa. Joosef ei hylännyt Mariaa, Jeesuksen rakkain opetuslapsi ei hylännyt Herran äitiä, kirkko ei hylännyt Mariaa. Marian kanssa kristityt ymmärsivät Jeesusta.

Enkelin ilmestymisen jälkeen Joosef varmasti katsoi Mariaa aivan uusin silmin. Kuka tuo neitonen oikein on? Mikä tehtävä hänellä on? Samalla tavoin kristityt ovat katsoneet Mariaa ja näin heidän ymmärryksensä Jeesuksesta on kasvannut. Marian merkitystä pidetään niin tärkeänä, että hänet mainitaan jopa uskontunnustuksessa, kun siinä puhutaan Jeesuksesta: ”Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta.” Enkelin sanoissa Joosefille korostuu kolme asiaa: 1) Jeesus sikiää neitsyestä Pyhän Hengen voimassa. Tässä ei ole mitään seksuaalista, tähän ei tarvita miestä. 2) Pojalle tulee antaa nimeksi Jeesus ”sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.” 3) Pojan nimenä on myös Immanuel, joka merkitsee ”Herra on meidän kanssamme.” Nämä kolme asiaa kuuluvat kaikki erottamattomasti yhteen.

Jumalan Sana opettaa, että ainoastaan Jumala itse voi antaa täydellisesti kaikki synnit anteeksi. Jeesuksen nimi on hepreaa – Jehosuah – se tarkoittaa Herra pelastaa. Jeesus Herra pelastaa kansansa synnin vallasta – ei siis Rooman vallan alta eikä taloudellista vaikeuksista, vaan synnin vallan alta. Tuossa ongelmassa, synnistä pelastamisessa, ei voinut kukaan muu auttaa kuin itse Jumala. Tämän vuoksi Jeesus sai toiseksi nimekseen Immanuel – se on hepreaa ja tarkoittaa: Jumala meidän kanssamme. Eli kun Jeesus pelastaa kansansa sen synneistä, hän on todella Jumala meidän keskellämme. Neitsyt Marian kohdussa, Betlehemin seimessä idän tietäjien, paimenten ja jopa eläinten keskellä, on Jeesus-vauva, Immanuel, Jumala meidän keskellämme. Paavali kirjoittaa tästä Jumalan nöyrtymisestä meidän tasollemme: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa..” (Fil. 2.)

Marian neitsyys, Jeesuksen sikiäminen Pyhästä Hengestä, liittyy olennaisesti tähän, että Jeesus on todella Jumala meidän keskellämme, Immanuel. Ihmiskunta oli synnin, perisynnin vallassa. Sen suurin ongelma oli synti. Israelin keskeltä tai koko ihmiskunnan keskeltä ei löytynyt ketään joka olisi voinut pelastaa meidät tästä synnistä, joka johtaa ikuiseen kuolemaan, helvettiin. Synti johtaa eroon Luojasta, eroon lähimmäisistä, toisista ihmisistä, eroon itsestä, eroon elämän tarkoituksesta ja merkityksestä, eroon ilosta ja ihmisarvosta. Vain Jumala saattoi ratkaista tämän ongelman ja siksi hän lähetti ainoan Poikansa ihmiseksi. Tuo Poika on, niin kuin uskontunnustus sanoo, samaa olemusta kuin Isä, Jumala Jumalasta. Hänessä kohtaamme Pelastajamme, täydellisen ihmisen ja täydellisen Jumalan. Juuri Maria antaa Jeesukselle täydellisen, synnittömän ihmisyyden, ihmisluonnon, Pyhän Hengen kautta Jeesus on täydellinen Jumala.

Älkäämme hurskaat kristityt pelätkö ottaa Mariaa tykömme. Niin kuin tuo Jeesuksen rakkain opetuslapsi, niin myös meidän on syytä ottaa neitsyt Maria omaksi äidiksemme. Häntä katsoessamme ymmärrämme, kuka Jeesus todella on. Hänen kauttaan olemme saaneet Jeesuksen, meidän pelastajamme. Me kristityt uskomme pyhäin yhteyteen, me uskomme taivaaseen ja taivaan todellisuuteen. Me uskomme, että Jeesus Kristus istuu taivaassa Jumalan oikealla puolella kaikkien pyhiensä, profeettojensa ja enkeliensä kanssa. Heprealaiskirjeessä sanotaan, että meitä ympäröi ja rohkaisee todistajien kokonainen pilvi. Hengelliset joukot, perille päässyt seurakunta taivaissa. Maria on taivaissa kaikkien pyhien joukossa. Hän ei istu siellä toimettomana kädet tumpussa. Hän on kädet ristissä. Hän rukoilee Kristuksen omien puolesta, meidänkin puolesta.

Nyt aivan lopuksi kerron yhden asian: Vuonna 1917 Englannin Manchesterin kirjasto sai useita egyptiläisiä papyruksia. Niiden joukosta löytyi Maria-rukous, joka on peräisin 250-luvulta. Se on vanhin historian tuntema Maria-rukous! Alkuperäinen kreikkalainen teksti on käännetty suomeksi (Elina, Vuola: Jumalainen nainen. Neitsyt Mariaa etsimässä, s. 30–31). Tuo rukous kuuluu näin: ”Sinun turviisi pakenemme Pyhä Jumalansynnyttäjä. Älä hylkää rukouksiamme hädässämme vaan varjele meidät aina kaikista vaaroista kunnioitettu ja siunattu Neitsyt.” (P. 470.)

On totta, että luterilaisilla ei ole ollut tapana pyytä pyhiltä esirukousta. Pyydämme tietysti toisiltamme esirukousta. Joka tapauksessa myös meidän luterilaiseen uskoon kuuluu sen tunnustaminen, että meillä on taivaallista rukoustukea, meillä on paljon siskoja ja veljiä iäisyydessä – itse Jeesus Kristus elää rukoillakseen meidän puolestamme, samoin kaikki pyhät ja marttyyrit elävät taivaassa jatkuvassa rukouksessa. Tarvitsemme myös neitsyt Marian, Jumalan äidin, esirukousta. Älkäämme hylätkö Mariaa. Älkäämme missään nimessä hylätkö hänen Poikaansa, Jeesusta Kristusta, maailman valoa. Alussa sanoin, että neitsyt Maria on maailman vaikutusvaltaisin nainen. Historia sen todistaa. Ne ihmiset jotka pääsevät taivaaseen, ovat maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Täällä maan päällä he kulkevat Herran käden varjossa, Herran käden armossa, ristin tiellä, monta kertaa hyljättyinä. Kaikissa koettelemuksissa heillä on kuitenkin tuo Marian ilo, tuo tytär Siionin ilo – maailman voimakkaimman naisen ilo: ”Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.” (Sef. 3.)

Voiko Hamas-terroristijärjestön jäsen olla juutalaismiehen lähimmäinen?

Tässä tulee Mikaelissa pitämäni saarna. Aiheena on lähimmäinen. 

Luuk. 10:25–37

Rakkaat lähimmäiseni, äskeisessä virressä (429) laulettiin että meidän pitää mennä ”ylitse kaikkien rajojen” ja että ”sinä johdat meitä maailmaan”. Messun jälkeen pappi sanoo aina seurakunnalle: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa ja lähimmäistänne iloiten.” Tämän päivän evankeliumissa lähdetään kirkonmäeltä, Jerusalemista alas maailmaan, alas Jerikoon. Tuolla tiellä ja sen viereisissä ojissa ja allikoissa näemme monenlaisia pelottavia ja kärsiviä tapauksia. Päivän evankeliumissa Jeesus kysyy, miten suhtaudumme näihin ihmisiin?

Tuo lainopettaja eli lakimies, joka keskusteli Jeesuksen kanssa, oli ammattiteologi. Hän oli raamatuntutkija. Hän tunsi Mooseksen lain, kirjoitukset ja profeetat varmasti jopa paremmin kuin minä. Tämän vuoksi hän tiesi, kuinka ikuinen elämä peritään – rakastamalla Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään.

Osoittaakseen olevansa vanhurskas, tuo lainopettaja kysyy Jeesukselta tarkentavan kysymyksen: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jos hän olisi ollut fiksu, hän ei olisi kysynyt. Nimittäin Jeesuksen vastaus vei häneltä sisäisen itsevarmuuden. Vastaus tuohon kysymykseen, kuka on lähimmäiseni, voi tuntua helpolta, kun tutkitaan Mooseksen lakia ystävien kanssa. Se voi tuntua selvältä silloin kun ollaan kilttien ihmisten kanssa kirkossa tai temppelissä. Oman perheen jäseniä ja omia ystäviä oli helppo pitää lähimmäisinä. Mutta tilanne meni vaikeammaksi, kun laskeuduttiin alas Jerusalemista Jerikoon. ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jeesus vastaa juutalaiseen tyyliin kertomalla tarinan.

Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon. Jeesus ei kerro kuka tuo mies oli. Hän oli vain joku tavallinen juutalaismies. Rosvojoukko ryösti hänet. Veivät jopa vaatteet hänen päältään ja hakkasivat hänet henkihieveriin. Sitten he jättivät hänet kitumaan.

Juutalainen raamatuntutkija Amy-Jill Levine on aika hyvin tuonut tämän vertauksen tähän päivään. Hän kertoo, että nuo muinaiset samarialaiset asuivat nykyisen Israelin Länsirannan alueella. Siellä asuu tänään arabeja. Levine selittää, että Jerusalemista Jerikoon vievällä tiellä makaa ryöstettynä juutalainen mies. Ohi kulkee rabbi ja Israelin Knessetin jäsen. Molemmat näkevät tapauksen mutta molemmat kulkevat kaikkien yllätykseksi ohi. Tietä pitkin kulkee myös Länsirannalta kotoisin oleva Hamas-terroristijärjestöön kuuluva arabi. Sääli valtaa hänet ja hän pysähtyy auttamaan juutalaismiestä. Tällainen moderni versio tästä vertauksesta tuo esille sen radikaalin sanoman. Voiko samarialainen olla juutalaisen lähimmäinen? Voiko Hamasin terroristi olla juutalaisen lähimmäinen? Voiko olla toisin päin?

Jeesus jatkaa, että eräs pappi kulki tietä pitkin alas Jerikoon. Oletettavasti tuo jumalaapelkäävä mies varmasti auttaisi veljeä hädässä. Sanoohan laki aivan selvästi, että kärsiviä ja heikkoja pitää auttaa. Mutta kun pappi näki tuon ryöstetyn miehen, hän siirtyi kadun toiselle puolelle ja meni ohi. Sitten tietä pitkin alas Jerikoon laskeutui leeviläinen mies. Hänkin oli sukunsa puolesta hurskas ja korkea-arvoinen mies, mutta kun hän näki miehen, hän siirtyi kadun toiselle puolelle, ja kulki ohi. Mooseksen lain, profeettojen ja juutalaisten oppien mukaan tuon papin ja tuon leeviläisen olisi pitänyt auttaa tuota ihmistä. Juutalainen laki ei anna heille mitään oikeutusta tai syytä vaihtaa tien toiselle puolelle ja käppäillä ohi. Heiltä olisi oletettu apua, ei sivuun astumista ja ohi kävelemistä. 

Se, että nämä kaksi miestä kävelivät ohi, on suuri yllätys. Ei rabbi, ei Knessetin jäsen, ei pappi voi kävellä kärsivän ihmisen ohi, ei kunnon kristitty voi kävellä kuolemanhädässä kamppailevan ihmisen ohi? Kuinka usein me, jotka olemme kirkkotiellä, me jotka olemme kunnon ihmisiä, kuinka usein me kävelemme kärsivien ohi, siirrymme tien toiselle puolelle kun vastaan tulee vaikea tapaus? Miten voimme kulkea ohi, vaikka olemme silminnäkijöitä? Tuo pappi ja tuo leeviläinen olivat todennäköisesti aivan kunnollisia ihmisiä. Mikään ei viittaa siihen, että he olisivat olleet ilkeitä.

Miksi he eivät auttaneet? Rakkaus on se ratkaiseva tekijä. Ehkä tuo pappi ja tuo leeviläinen pelkäsivät poiketa ojan pohjalle ja auttaa ryöstettyä miestä. Tuntemattomien auttaminen on vaarallista. Emme tiedä, mikä epämääräinen mies hän oikein on. Ehkä he pelkäsivät sotkeutua tuon tuntemattoman ihmisen ongelmiin. Rakastaminen vaatii rohkeutta. Ryöstetty mies on pudonnut ulos yhteiskunnan turvaverkoista, hän on ulkopuolinen, häneltä on viety rahat ja jopa vaatteet. Uskallatko sinä astua laitapoluille auttamaan tuntemattomia, ryöstettyjä ja hakattuja ihmisiä? Apostoli Johannes kirjoittaa (1. Joh. 4:17–18), että ”pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Me tarvitsemme tätä rohkeutta rakastaa. Tarvitsemme rohkeaa rakkautta. Apostoli Johannes kirjoittaa vielä (1. Joh. 4:7–10): 

”Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.  Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”

Rakkaus oli se asia mikä erotti laupiaan samarialaisen tuosta papista ja leeviläisestä. Joskus on opetettu väärin, että tuo pappi ja leeviläinen olivat kiinnostuneita vain opista ja oikeasta jumalanpalveluksesta, liturgiasta ja puhtaussäädöksistä, ja sen vuoksi he olisivat olleet sokeita ja välinpitämättömiä tuon apua tarvitsevan miehen hädälle. On väitetty, että he olivat mukamas tekopyhiä, sellaisia niuhoja, joita kiinnosti rituaaliset puhtaussäädökset, se että liturgiat menevät millilleen oikein, mutta että heitä ei kiinnostanut kärsivien ihmisten hätä. Tuota pappia ja leeviläistä ei pidä yhdistää meidän ajan konservatiivikristittyihin, jotka kiivailevat oikean opin ja dogmaattisten lauselmien puolesta, ja jotka vastustavat modernin maailman uusimpia keksintöjä kuten vaikka homojen avioliittoja. Kyse ei ole tästä. Painakaa mieleenne, että tässä Jeesuksen vertauksessa on kyse rakkaudesta. Rakkauden vastakohtana ei ole korkeakirkollinen liturgia vaan rakkaudettomuus. Rakkauden vastakohtana ei ole oikea oppi vaan rakkaudettomuus eli viha. Oikea oppi, dogmaattisuus, korkeakirkollisuus ja viehätys kauniiseen liturgiaan eivät ole esteitä astua kärsivien ihmisten avuksi. Rakkaudettomuus on ainut este. 

Kuten sanoin, juutalaisesta uskosta, laista, opista tai puhtaussäädöksistä ei löydy mitään estettä sille, että pappi tai leeviläinen eivät olisi olleet velvollisia auttamaan kuolemankielissä kamppailevaa miestä. Samoin kristillisestä opista, dogmeista tai liturgiasta ei löydy mitään estettä. Ainut mahdollinen este ryöstetyn miehen auttamiselle löytyy sydämestä: rakkaudettomuus ja viha.

Rakkaus oli se ratkaiseva tekijä. Evankeliumi kertoo tuosta samarialaisesta näin: ”Sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo” ja auttoi häntä kaikin tavoin. Jeesus kuvaa tuon samarialaisen rakkautta – hänen tuli sääli. Meidän nykykäännös ei tavoita sitä voimakasta rakkauden sanaa, jota Jeesus käyttää. Tämä Jeesuksen käyttämä sana viittaa äidin rakkaudelliseen sääliin (splagnizomai). Kyse on sisäisestä rakkaudesta, joka kouraisi samarialaisen sydäntä. Evankeliumi kertoo, että tuhlaajapojan isä otti poikansa vastaan ja armahti häntä juuri tuon saman rakkauden tähden (Luuk. 15:20): ”Isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” Meille kerrotaan, että Jeesus auttoi ihmisiä, koska hänen sydämensä oli täynnä tuota säälivää rakkautta (Matt. 9:36; 14:14):

”Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla.”

Tuon saman rakkauden tähden samarialainen auttoi. Nyt ei pidä ajatella, että tuo leeviläinen ja tuo pappi olivat pahoja juutalaisia, mutta tuo samarialainen oli hyväsydäminen pakana. Jeesus tiesi varsin hyvin, että samarialaiset vihasivat juutalaisia, samarialaiset ja juutalaiset olivat usein toistensa vihollisia. Luukas kertoo juuri edellisessä luvussa, kuinka samarialaiset eivät suostuneet ottamaan Jeesusta vastaan sillä hän oli menossa Jerusalemiin (Luuk. 9:51–56). Samarialaiset eivät olleet mitään juutalaisten hyviä ja mukavia lähimmäisiä. Jos vertaamme asetelmia tähän päivään, niin usein oli niin, että juutalaiset pitivät samarialaisista yhtä paljon kuin tämän päivän juutalaiset pitävät Hamasin terroristeista, ja viha oli tietenkin molemminpuolista. Samarialaiset olivat useimmiten hyvin ilkeitä juutalaisia kohtaan, ja juutalaiset olivat useimmiten hyvin ilkeitä heitä kohtaan. Kuitenkin, kun tuo samarialainen näki tuon ojan pohjalla kärsivän juutalaisen, niin hän ei kysellyt, onko tuo juutalainen hänen lähimmäisensä, hän ei kysynyt, perisikö hän iankaikkisen elämän, jos hän auttaisi onnetonta. Tuo samarialainen vain tiesi, että hän itse on tuon onnettoman miehen lähimmäinen. Hänessä syttyi armahtava rakkaus.

Lopuksi, opettaessaan tästä vertauksesta kirkkoisät vertaavat Kristusta tuohon samarialaiseen, ja tuota onnetonta miestä he vertaavat jokamieheen eli Adamiin ja Eevaan. Tämä tulkinta paljastaa meille hienon totuuden: Jeesuksen kautta Jumala itse on tullut meidän ihmisten lähimmäiseksi. Jumala on laskeutunut Kristuksessa meidän lähimmäiseksi, meidän tasolle ojan ja allikon pohjalle. Hän näkee, mutta hän ei siirry tien toiselle puolelle, hän ei kulje ohi, vaan pysähtyy auttamaan. Säälivässä rakkaudessaan Jumala halusi tulla sellaisen ihmisen lähimmäiseksi, joka oli kurja ja onneton, avuton ja kadotettu, sellaisen ihmisen lähimmäiseksi, joka oli kääntänyt Jumalalle selkänsä ja joka jopa oli Jumalan vihollinen (Room. 5:6–10).

Vertauksensa lopuksi Jeesus kysyy lakimieheltä: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Lainopettaja ei halunnut edes mainita tuon vihatun samarialaisen nimeä, hän vain sanoi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Aivan. ”Mene ja tee sinä samoin.”

Virressä 429 on hyvät sanat: ”Ihmisten ainoa lohdutus on kaikki voittava rakkaus. Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet. Sinä johdatat meidät maailmaan ja voimaa suot yhä uudestaan. Sinä kannat, sinä viet.” Rukoilkaamme: Kiitos rakas Jumala, että olet Kristuksessa tullut meidän lähimmäiseksi. Sellaiseksi lähimmäiseksi, joka rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään. Auta meitä olemaan lähimmäisiä kaikille niille ihmisille, jotka tässä maailmassa tarvitsevat meidän apuamme.

Saarna epärehellisen taloudenhoitajan kreikkalaisesta kirjanpidosta

Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa

Saarna Luuk. 16:1–9; 1. Piet. 4:7–11; 2. Aik. 1:7–12

Rakkaat kristityt, Jeesuksen vertaus epärehellisestä taloudenhoitajasta on todella vaikea vertaus. Tutkijat ovat antaneet siitä uskomattoman hienoja ja keskenään täysin ristiriitaisia tulkintoja. Itse olen sillä kannalla, että tämä vertaus yksinkertaisesti vieroksuu kaikkia vedenpitäviä selityksiä. Tämän vertauksen kautta Jeesus yksinkertaisesti opettaa meille, miten meidän pitäisi käyttää rahaamme.

Kun mietin tätä vertausta, mieleeni tulee pyhä Laurentius, joka kuoli marttyyrikuoleman Roomassa 250-luvulla. Laurentius oli Rooman seurakunnan johtava diakoni, seurakunnan taloudenhoitaja. Rooman keisari vaati Laurentiusta keräämään valtiolle kaikki seurakunnan rahat ja rikkaudet. Silloin Laurentius kutsui nopeasti koolle köyhät, raajarikot, sokeat ja sairaat. Hän jakoi heille koko seurakunnan omaisuuden. Sitten hän asteli keisarin eteen seurakunnan köyhien kanssa. Hän sanoi, että tässä ovat seurakunnan rikkaus. Keisari tunsi itsensä petetyksi ja tuomitsi Laurentiuksen kidutuskuolemaan. Tämä marttyyri-diakoni, "epärehellinen varainhoitaja", opettaa meille, että kirkon todellinen rikkaus on köyhissä. Tuollaisella seurakunnalla on iäisiä ystäviä, sillä on suuret ja hienot iäiset asunnot taivaassa. (Ks. St. Lawrence). Tottakai nykykirkkokin tarjoaisi lukuisia esimerkkejä epärehellisistä taloudenhoitajista, jotka ovat tuhlailleet työnantajansa rahoja. Mutta työyhteisön hyvinvoinnin vuoksi jätän heidän viisaat eimerkkinsä nyt käsittelemättä.

Katsotaan nyt tarkemmin tätä Jeesuksen vertausta. Vertauksessa epärehellinen taloudenhoitaja tuhlaa isäntänsä omaisuutta aivan holtittomasti. Niinpä taloudenhoitaja joutuu yt-neuvotteluihin. Hän saa potkut: ”Mies mietti: ’Mitä minä nyt teen? Isäntä panee minut pois taloudenhoitajan toimesta. Kaivaa en jaksa, kerjätä en kehtaa.’” Potkuihin liittyy aina dramatiikkaa. Jesaja kertoo kuinka hovipäällikkö Sebna sai Herra Sebaotilta potkut taivaalliseen tyyliin: (Jes. 22:17–19):

"Näin käy: Herra viskaa sinut menemään, hän kahmaisee ja puristaa sinut kouraansa, kääräisee sinut keräksi ja paiskaa kuin pallon kauas maahan, jossa tilaa riittää.. Hän sysää sinut pois virastasi ja raastaa sinut korkeasta asemastasi tomuun..”

Potkut eli työttömäksi jääminen on monelle valtava uhka, se on kuin kuilu, jonka reunalle ei haluta mennä. Siitä alkaa vapaa pudotus. Vararikon edessä ihminen voi ryhtyä luovaksi ja viisaaksi, niin kuin tuo epärehellinen taloudenhoitaja.

Jeesus ihailee juuri tuon taloudenhoitajan viisautta. ”Mies mietti: ’Mitä minä nyt teen? Nytpä tiedän.’” Taloudenhoitaja tunnustaa tosiasiat ja sulkee pois tietyt vaihtoehdot. Hän miettii ja sitten hän tietää, miten toimia. Hän on niin kuin tuhlaajapoika, joka vieraalla maalla, tuhlattuaan kaiken isänsä perintöomaisuuden, ”meni itseensä ja ajatteli” – kotona minulla olisi paremmat olot (Luuk. 15:17). Nämä miehet ajattelevat loogisesti ja viisaasti, koska kyse on heidän tulevaisuudestaan. Kun edessä on todella vaikea tilanne, ihminen saattaa pysähtyä miettimään, miten tästä eteenpäin. Taloudenhoitaja ymmärtää, että kaikki sillat työnantajaan on poltettu. Ei ole mahdollista jatkaa. Loppu on tullut. Nyt hän vain tekee lopputilinpäätöksen ja lähtee pois. Tässä lopputilinselvityksessä hän pääsee kuitenkin vielä kerran isäntänsä rahoihin ja velkakirjoihin kiinni. Hän kutsuu isäntänsä velalliset yksitellen paikalle. Hän kysyy heiltä, paljonko olet velkaa, ja sitten hän leikkaa reilulla kädellä velkoja alas: viidenneksellä tai jopa puolella. Ihmiset saavat salaisesti ja yllättäen valtavia summia velkojaan anteeksi.

Epärehellistä taloudenhoitajaa ei nyt liikuttanut hyväntekeväisyys sinänsä vaan huoli omasta kohtalostaan lähitulevaisuudessa. Tällä vertauksella Jeesus osoittaa, kuinka ihmiset tekevät taloudellisia päätöksiä turvatakseen tulevaisuutensa. Jeesuksen huomio kiinnittyy tämän maailman majojen ja asuntojen ohi iäisiin asuntoihin. Mitä rahalla saa? Rahat eivät ole ikuisia mutta niillä voi hankkia taivaallisia aarteita, iäisiä ystäviä. Jeesus puhuu usein taivaan aarteista.

Vähän aiemmin Jeesus kertoi toisen vertauksen, vertauksen rikkaasta miehestä, joka rikastui ja päätti koota kaikki omaisuutensa suureen varastoon ja nauttia elämästään. Hän sanoi itselleen (Luuk. 12:19): ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi.” Kuitenkin tuo onneton rikas mies kuoli ja hän joutui viimeiselle tuomiolle. Hänen kohtaloonsa viitaten Jeesus opettaa (Luuk. 12:21), että onnettomasti ”käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.” Emme me koskaan tiedä, monta vuotta meillä on jäljellä. Jos keräämme rikkautta vain tätä elämäämme varten, olemme onnettomia. Jeesus sanoo, että meidän pitää käyttää tätä maallista mammonaa siten, että hankimme sillä ”ystäviä, jotka ottavat meidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole.” Jeesus opettaa (Luuk. 12:33): ”Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. Hankkikaa kukkarot, jotka eivät tyhjene, kootkaa taivaisiin aarre, joka ei ehdy. Siellä ei varas pääse siihen käsiksi eikä koi tee tuhojaan.”

Kristuksen köyhien veljien ja siskojen auttaminen on oikeastaan Kristuksen auttamista (Matt. 25). ”Minä olin sairas, alaston, nälissäni, janoissani, sairaana, vankilassa…” ”Minä te olette tehneet yhdellekin näistä vähäisimmistä veljistäni, jotka uskovat minuun, sen te olette tehneet minulle.” Nämä iäiset ystävät, joissa kohtaamme Jeesuksen, ja joissa Jeesus elää, he voivat, hän voi, ottaa meidät iäisiin asuntoihin.

Evankeliumin suuri ihmeellisyys on siinä, että juuri ne ihmiset jotka eivät voi palkita meitä tässä maailmassa, voivat palkita meidät sinä päivänä kun vanhurskaat herätetään kuolleista. He ovat niitä äärimmäisen tärkeitä iäisiä ystäviä. Tämän vuoksi Jeesus kääntää meidän huomiomme juuri heihin jotka tässä maailmassa ovat usein unohdettuja ja syrjään sysättyjä. Meidän ikuinen onnemme löytyy heidän luotaan, kärsivän Kristuksen luota, joka on sairauden tuttava ja köyhä. Jeesus sanoo, älkää kutsuko, älkää keskittykö niihin rikkaisiin ja kuuluisiin, jotka voivat palkita teidät tässä ajassa, vaan kutsukaa juhliinne, kutsukaa piireihinne (Luuk. 14:13–14) ”köyhiä ja raajarikkoja, rampoja ja sokeita.” Kun näin teemme, Jeesus sanoo meille, ”Autuas olet, kun aika tulee, sillä he eivät pysty palkitsemaan sinua. Sinä saat palkkasi silloin, kun vanhurskaat herätetään kuolleista.”

Kun kohdistaa apunsa väärin, saa palkkansa jo nyt. Se palkka on katoavaa. Kun kohdistaa apunsa oikein, saa palkan taivaan Isältä, ja tuo palkka kestää ikuisesti. Nykyään eletään kovaa aikaa. Ihmisiä arvotetaan siten, kuinka hyödyllisiä he ovat. Kaikkein pienimmät, syntymättömät lapset, nuorimmat, samoin kuin kaikkein vanhimmat, sairaat ja vammaiset ovat vaikeassa tilanteessa. Juuri nämä kaikkein heikoimmat jäävät usein juhlien ulkopuolelle, heitä ei pidetä kunniavieraina. Jos otamme Jeesuksen opetuksen tosissaan, jos katsomme asiaa iäisyysnäkökulmasta, he ovat niitä kaikkein hyödyllisimpiä. Vanhuksien ja sairaiden hoitaminen, ja pienten lasten kasvattaminen, köyhien auttaminen, ei ole hukkaan heitettyä aikaa, vaan satsaamista iäisiin asuntoihin.

Niin kuin tuo epärehellinen taloudenhoitaja auttoi suurvelallisia, antoi heille valtavasti velkoja anteeksi, niin Kristus kehottaa meitä auttamaan köyhiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa. Jeesus oli köyhien ystävä, hän tuli julistamaan evankeliumia köyhille. Jeesus sanoo (Matt. 5:42): ”Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta.” Paavali kehottaa kristittyä (Ef. 4:28) ”tekemään työtä ja ansaitsemaan rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle.” Rikastuminen ei ole syntiä, mutta se on syntiä jos käännämme selkämme köyhille.

Epärehellinen taloudenhoitaja ymmärsi, että loppu oli tullut. Sen vuoksi hän toimi uudella tavalla. Hän todella laittoi isäntänsä rahat menemään. Suurvelalliset saivat valtavasti velkoja anteeksi. Päivän epistolassa Pietari kirjoittaa (1. Piet. 4:7) ”kaiken loppu on lähellä. Olkaa siis ymmärtäväiset ja raittiit.” Tämän jälkeen hän antaa meille ohjeita, kuinka nyt on syytä elää, kun elämme lopunaikoja – kuinka tulee rukoilla, rakastaa, olla vieraanvaraisia, palvella toisia niillä armolahjoilla joita olemme saaneet, kuinka puhua Jumalan antamin sanoin. Lopunajat ovat monessa mielessä käsillä. Odotamme, että Jeesus Kristus tulee aikojen täyttyessä takaisin kunniassa ja kirkkaudessa. Me elämme myös arkipäiväisemmässä mielessä lopunaikoja, jotka eivät ole vain tulevaisuudessa, vaan tänään. Paavali kirjoittaa (2. Kor. 5:17), että ”jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle.” Paavali opastaa, ”älkää eläkö vanhan luontonne mukaan.” Ef. 4:22: ”Teidän tulee hylätä entinen elämäntapanne ja vanha minänne, joka on petollisten himojensa vuoksi tuhon oma. Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen”, Jeesus Kristus.

Olkaamme siis viisaita ja ymmärtäkäämme, mitä aikaa elämme. Loppu on tullut. Älkäämme eläkö enää vanhan ja syntisen Adamin mukaan, synnin ja lain orjina, vaan Kristuksessa, Jumalan lapsina ja Pyhän Hengen johdatuksessa. Nykyäänkin kasteessa ihmiselle sanotaan: ”Armollinen Jumala on Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden vapauttanut sinut synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Antakoon hän sinulle voimaa joka päivä kuolla pois synnistä ja elää Kristukselle.” Olkaamme niin kuin tuo epärehellinen taloudenhoitaja, joka ymmärsi, että loppu on loppu. Vanhan vallan loppu on tullut ja uusi on tullut tilalle.

Ja lopuksi, tässä saarnassa olen patistellut meitä auttamaan köyhiä. Kyse ei ole mistään lakihurskaudestaan, jossa teoillamme ansaitsisimme pelastuksen. Ei. Kaikki hyvät teot lähtevät aina Kristuksesta. Jeesus itse sanoo, ”ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Uskokin on Jumalan tekoa meissä. Kristus antaa sen minkä hän vaatii. Kristus vaatii itsensä, siksi kristillisen elämän tärkein ehto on, että Kristus on meissä läsnä. Siitä ehtoollisessa on ennen kaikkea kyse, Herra laskeutuu meidän luo, antaa itsensä meille, tulee meihin asumaan ruumiineen, sieluineen, verineen ja kaikella voimallaan, armollaan ja rakkaudellaan. Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne.