Hyvää Kaikkien pyhien päivää!

 

Marraskuun 1. päivä on pyhäinpäivä. Kyse on oikeastaan kahdesta eri juhlasta – kaikkien pyhien päivästä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä. Kristityt uskovat, että ihminen on luotu ikuisuuteen. Jeesus sanoi, että joka uskoo häneen, elää ikuisesti. Heprealaiskirjeessä puhutaan kokonaisesta todistajien pilvestä joka ympäröi meitä. (Hepr. 12:1.) Ilmestyskirjassa kuvataan taivaallista jumalanpalvelusta, jossa kaikkien kansojen joukosta kootut pyhät palvovat voittanutta Karitsaa. Johannes kysyy, keitä he ovat.

Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä hänen pyhäkössään päivin ja öin, ja hän, joka istuu valtaistuimella, on levittänyt telttansa heidän ylleen. (Ilm. 7:14–15.)

Makkabealaiskirjassa kerrotaan, että hädän hetkellä, 160-luvun eKr. kriisien keskellä, profeetta Jeremia ilmestyi juutalaisille. Edesmennyt ylipappi Onias – joka myös ilmestyi – esitteli Jeremiaan näin: 

Sitten ilmestyi samalla tavoin toinen mies, harmaahapsinen, kunnianarvoisa vanhus, jota ympäröi ihmeellinen, ylivertainen vallan ja voiman tuntu. Onias sanoi: ”Tämä mies rakastaa veljiään ja rukoilee hellittämättä kansansa ja pyhän kaupungin puolesta. Hän on Jeremia, Jumalan profeetta.” Jeremia ojensi oikean kätensä ja antoi Juudakselle kultaisen miekan, ja sen antaessaan hän lausui: ”Ota tämä pyhä miekka. Se on Jumalan antama miekka; sillä sinä lyöt vihollisesi.” (2. Makk. 15:13–16.)

Kun Jeesus oli kirkastusvuorella Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa, Jeesuksen luo ilmaantui Mooses ja Elia. (Matt. 17.) Jeesus sanoi Jumalasta, että ”ei hän ole kuolleiden Jumala vaan elävien.” (Matt. 22:32.) ”Hänelle kaikki ovat eläviä.” (Luuk. 20:38.) Niinpä suuret pyhät ja esikuvat, jotka ovat kulkeneet ristin tietä ennen meitä, ovat eläviä persoonia. He kannustavat meitä. He ovat taivaassa ylistämässä Jumalaa, ja samalla, he rukoilevat taistelevan seurakunnan puolesta. Perille päässeen ja taistelevan seurakunnan välillä on jumalanpalvelus- ja rukousyhteys. 

Ilmestyskirjassa kuvataan, kuinka taivaan vanhimmat kumartavat Karitsaa ja tuovat hänen valtaistuimensa eteen ”pyhien rukouksia”. (Ilm. 5:8; 8:3–4.) Meille kerrotaan, että ”niiden sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa tähden”, huutavat taivaan alttarin edessä kovalla äänellä, että oikeus toteutuisi maan päällä. (Ilm. 6:9–10.) Varhaiset kristityt luottivat, että heillä on tukenaan Kristuksessa kuolleiden pyhien esirukoukset. Tämän luottamuksen perustana olivat erityisesti jakeet Hepr. 12:22–23. Jakeissa puhutellaan juuri maan päällä olevaa seurakuntaa.

Ei, te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri.

Juuri tuo ”esikoisten seurakunta” ja nuo ”perille päässeet vanhurskaat” viittaavat Kristuksessa kuolleisiin ihmisiin. He ovat yhtä Kristuksen kanssa, ja kai he silloin yhtyvät Kristuksen jatkuvaan rukoukseen meidän puolestamme! Kristushan elää ja istuu Jumalan valtaistuimella rukoillakseen lakkaamatta omiensa puolesta. (Room. 8:34; Hepr. 7:25; 1. Joh. 2:1.)

Marttyyrit – veritodistajat

Varhaiset kristityt halusivat kunnioittaa niitä kristittyjä, jotka olivat antaneet uskostaan sen korkeimman mahdollisen todistuksen eli veritodistuksen. Marttyyri tarkoittaa juuri todistajaa. Ensimmäisten vuosisatojen aikana todella monet kristityt kuolivat uskonsa vuoksi. Heidät nähtiin esikuvina ja pyhinä, jotka osoittavat meille, kuinka Kristus on heikoissa voimakas. Marttyyrien kestävyys perustui juuri siihen, että elävä Kristus oli heissä voittamaton. Kun 200-luvulla tuli niin paljon marttyyreitä, että ei kaikkia voitu erikseen muistella, niin alettiin viettää yhteistä marttyyrien päivää. ”Kaikkien pyhien muistopäivää” on vietetty marraskuun alussa aina 300-luvulta alkaen.

Liturgisen vuoteen on hyvin varhaisista ajoista asti kuulunut kaksi päällekkäistä kiertoa: Kristusjuhlat ja pyhimysjuhlat. Nämä juhlat ja muistopäivät kuuluvat tietysti yhteen, koska meillä ei ole yhtään pyhää ihmistä ilman Jeesusta Kristusta, kaiken pyhyyden lähdettä. Uusi testamentti kertoo tietysti vanhimman marttyyrikertomuksen kuvatessaan diakoni Stefanoksen kivityksen (Ap. t. 7). Päätän tämän kirjoituksen kuitenkin muutamalla sanalla piispa Polykarpoksesta, joka kuoli marttyyrina roviolla 150-luvulla. Polykarpoksen marttyyrio – marttyyrikertomus – on kirjoitettu 160–170-luvuilla eli hyvin pian hänen kuolemansa jälkeen. Tässä kohtalaisen pitkässä marttyyriossa kerrotaan, että kristityt eivät suinkaan palvo marttyyreita, niin kuin tuolloin jotkut luulivat, vaan he palvovat vain Jeesusta Kristusta. Marttyyreita he kunnioittavat. Näin Polykarpoksen marttyyriossa sanotaan:

Siksi paha henki yllytti Herodeen isän Niketeen, joka muuten oli Alken veli, anomaan asianomaiselta virkamieheltä, ettei tämä suostuisi luovuttamaan ruumista, jotteivät kristityt, niin kuin hän sanoi, hylkäisi Ristiinnaulittua ja alkaisi hänen sijastaan palvoa Polykarposta. Näin hän teki juutalaisten yllytyksestä ja heidän tukemanaan. Juutalaiset pitivät myös tarkoin silmällä meitä, kun me olimme hankkeissa ottaa vainajan roviolta. Eiväthän he tienneet, ettemme me milloinkaan voi jättää Kristusta, joka on kärsinyt koko maailman, kaikkien pelastuvien, pelastuksen tähden, viaton syntisten tähden, emmekä ruveta palvomaan jotakuta toista. Häntä me kumarramme, sillä hän on Jumalan Poika, mutta marttyyreita me rakastamme, koska he ovat Herran opetuslapsia ja seuraajia..” (Pol. Mart. 17:2–3.)

 
Tämä pitää paikkansa tänäänkin – pyhäinpäivässä ei ole kyse mistään pyhimysten palvonnasta. Vain Kristusta, Jumalaa, palvotaan. Hänen pyhiään ja marttyyreitaan rakastetaan ja kunnioitetaan.

Yllä on aiheeseen sopiva video.

Marttyyrien merkitys

Tänään on marttyyrien muistopäivä. Marttyyrit ovat antaneet uskostaan ja rakkaudestaan suurimman todistuksen. He ovat todellisia todistajia – Kristuksen todistajia niin kuin Stefanus, Paavali, Pietari, Justinos, Ignatios, Polykarpos ja lukemattomat muut. Ensimmäiset kristityt ymmärsivät uskon vuoksi kuolemisen pyhänä uhritoimituksena ja liturgiana eli jumalanpalveluksena. Paavali tiesi, että hän kuolisi marttyyrina. Hän kirjoittaa meille näin: ”Vaikka minun, kun toimitan teidän uskonne uhripalvelusta, olisi lopuksi uhrattava henkeni, minä iloitsen ja riemuitsen kaikkien teidän kanssanne”, Fil. 2:17. ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava tulemisensa päivänä…”, 2. Tim. 4:6-8.

Pietari ja Paavali opettivat, että kirkko on Herran temppeli – kristityn ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Kirjeissään Paavali kertoo missiostaan papillisena uhripalveluksena ja liturgiana. Hän myös kehottaa kaikkia kristittyjä tähän samaan tapaan: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla”, Room. 12:1. Jakeessa Room. 15:16 hän kertoo pakanamissiostaan: ”Olen tehnyt näin, koska Jumala on armossaan kutsunut minut Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua, jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri.”

Tällainen puhe papillisesta uhripalvelusta ja hyvistä uhreista tuntuu monien nykykristittyjen korvissa kummalliselta. Mitä ihmettä Paavali tarkoitti? Pitäisikö tällainen puhe ohittaa pelkästään kuvainnollisena, puhtaasti hengellisenä kielenkäyttönä? Pitäisikö nämä puheet ottaa kirjaimellisesti niin, että kulttipalvelu ja papilliset uhrit kuuluvat kristityn elämään? Paavali ja monet varhaiset kristityt ymmärsivät asian varmasti niin, että uhripalvelu kuuluu oikeasti kristityn elämään, ja myös marttyyrikuolema oli pyhä uhritoimitus.

Antiokian piispa Ignatios, joka kuoli marttyyrina vuonna 117, kirjoittaa näin: ”Sallikaa minun olla petojen ruoka, sillä niiden avulla minun on mahdollista päästä osalliseksi Jumalasta. Minä olen Jumalan vilja, ja petojen hampaissa tahdon tulla jauhetuksi, jotta minut havaittaisiin Kristuksen puhtaaksi leiväksi… Rukoilkaa Kristusta hartaasti minun puolestani, jotta minut voitaisiin havaita mainitsemieni välineiden avulla Jumalalle uhratuksi”, Ign. Room. 4:1-2. ”Minua eivät vähääkään hyödytä maan ääret eivätkä tämän maailman valtakunnat. Mieluummin minä kuolen ja pääsen näin Jeesuksen Kristuksen yhteyteen kuin hallitsen maan ääriä. Häntä minä etsin, häntä joka on puolestani kuollut. Häneen kohdistuu haluni, meidän tähtemme ylösnousseeseen”, 6:1. ”Minun rakkauteni on ristiinnaulittu eikä minussa ole tulta, joka etsisi aineellisuutta ruoakseen. Päinvastoin minussa on elävä vesi, joka puhuu ja se sanoo sydämessäni: Isän tykö!”, 7:2.

Smyrnan piispa Polykarpos kuoli roviolla joskus 150-luvulla. Teloituspaikalla hänelle annettiin mahdollisuus kieltää uskonsa ja säilyttää henkensä: ”Mutta kun prokonsuli yhä ahdisti häntä ja sanoi: ’Vanno, niin minä päästän sinut! Herjaa Kristusta!’, Polykarpos lausui: ’Jo 86 vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut”, Polykarpoksen Marttyrio 9:3.

Polykarpoksen marttyyrikuolema nähdään selvästi kultillisena uhrina Jumalalle – kuten Pol. Martt. 14 nähdään: ”…näin sidottuna hän oli kuin ylevä oinas, joka on valittu suuresta laumasta uhriksi, otollinen, Jumalalle valmistettu polttouhri.” Tässä tuomitussa tilassa Polykarpos rukoili ”uhrirukouksensa”: ”Herra Jumala… minä ylistän sinua siitä, että olet katsonut minut tämän päivän ja hetken arvoiseksi, pääsemään marttyyrien lukuun… Kunpa minut otettaisiin sinun edessäsi tänään näiden joukkoon lihavana ja otollisena uhrina sen mukaan kuin olet kaiken ennalta valmistanut ja ilmoittanut ja pannut täytäntöön, sinä luotettava ja totinen Jumala”, 14:2.

Kirjassaan Jesus of Nazareth (2011) paavi Benedictus XVI kirjoittaa kristittyjen marttyyriudesta mielenkiintoisesti – heidän marttyyrikuolemansa ikään kuin liitetään Kristuksen uhrikuolemaan ristillä. Nämä asiat ovat tänään varmaan ajankohtaisempia kuin koskaan. Kristityt kantavat tänäänkin ristiä ja joutuvat kieltämään itsensä – heidät/meidät on yhdistetty ristiin. Nyt jouluna 30 kristittyä kuoli kun militanttimuslimit räjäyttivät pommin katolisessa joulumessussa Nigeriassa. Pappi ja teologi Dietrich Bonhoeffer on varmasti kuuluisin luterilainen marttyyri. Hänet teloitettiin Natsien keskitysleirillä vuonna 1944. Bonhoeffer on tuttu suomalaisille varsinkin virrestä 600, jonka hän kirjoitti vankilassa vähän ennen kuolemaansa.

Marttyyrit

Turkki eli raamatulliset Vähän-Aasian ja Galatian maakunat, olivat alueita, jonne kristinusko levisi ensimmäiseksi. Siellä oli Paavalin perustamia tai hänelle tuttuja seurakuntia kuten Efeso, Laodikea ja Kolossa. Nyt siellä vainotaan meikäläisiä.

Pyhittääkö päämäärä keinot?

Pyhittääkö päämäärä keinot? Jesus; miekka, eristäytyminen, kompromissi, vai jotain muuta?Posted by: Juho in
Blog -->
Konffa-saarnani suhteen mieleeni jäi pyörimään pari asiaa, jotka haluan (tai olisin ehkä halunnut) tuoda esille. Teksti Matt. 17:1 - 8 on vaikea sikäli, että se voi jäädä ihmisille aika etäiseksi. Joka tapauksessa pari syventävää huomiota:
1) Kyseessä on taitekohta Jeesuksen elämässä. Jumala puhuu Jeesukselle kaksi kertaa taivaasta: ensimmäisen kerran Jordanin joella, toisen kerran kirkastusvuorella. Kirkastusvuori-kokemuksen jälkeen Jeesuksen tyyli vaihtuu aikalailla - ihmeiden määrä vähenee vähenemistään, kunnes hän saapuu Jerusalemiin.
2) Viikkoa (6pvää) ennen kirkastusvuori-kokemusta Jeesus kyselee opetuslapsiltaan, Mt. 16:13 - 20: kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat? Vastauksina mainitaan profeetta Elia ja Jeremia, joita Jeesus oikeasti muistuttikin hyvin paljon.
3) Juuri ennen kirkastusvuori-kokemusta (tai siis edelleen 6pvää aikaisemmin) Jeesus on ensimmäistä kertaa kertonut, että Ihmisen Pojan tulee paljon kärsiä ja nousta kolmantena päivänä kuolleista. Tämän jälkeen Pietari suuttuu ja nuhtelee Jeesusta. Jeesus vastaa hänelle äärimmäisen tuimasti: väisty tieltäni, saatana!
Eli.. mitä tämä tarkoittaa..
Jeesus tutkija Ben F. Meyer kirjoittaa klassikkoteoksessaan The Aims of Jesus, 1979 (uustettu painos 2004), että Jeesuksen toiminnan tavoite oli Israelin restauraatio siis uudellen rakennus. (Tämän päivän Jeesus-tutkimuksessa Jeesus nähdään jatkuvasti suhteessa restauraatio-eskatologiaan.) Tämä tavoite kuuluu erattamattomasti juutalaisiin lopunajan toiveisiin. Jeesus oli juutalainen ja hän näki itsensä Messiaana, niinpä on aika luonnollista, että hänellä on jotain painavaa sanottavaa Israelin restauraatiosta, temppelin uudelleen rakentamisesta tai pyhittämisestä ja uudesta exoduksesta eli maan pakolaisuuden päättymisestä. Meyer esitää, että Jeesuksen aikana oli ainakin kolme uskonnollis-poliittista liikettä, joilla kaikilla oli tavoitteena saavuttaa tai toteuttaa jollain lailla tuo ‘messiaaninen aika’, jolloin kaikki asetettaisiin paikoilleen. Nämä Jeesuksen kannalta keskeiset liikkeet koostuivat fariseuksista, saddukeuksista ja zelooteista. Jeesuksen kautta Jumalan valtakunta mutautui maan päälle.
Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että zelootit ajattelivat, että tuo tavoite toteutettaisiin aktiivisesti taistellen - eli Jumalan valtakunta on lähellä! Teroittakaa miekkanne! Vapiskaa roomalaiset ja kaikki maan petturit, kuten publikaanit! Zelootit radikalisoivat tooran, mutta aivan eri tavalla, kuin Jeesus, joka myös radikalisoi tooran. Zelootit korostivat tooraa kostoon ja rangaistuksiin liittyvissä asioissa, Jeesus taas korosti ja radikalisoi tooran sanoman anteeksi antamisesta, hyväksynnästä ja armosta. Jeesuksen opetus ”toisen posken kääntämisestä” oli zelooteille vaarallista puhetta. Veron maksaminen roomalaisille oli zeloottien mukaan maan petosta. Jeesus ei tässäkään kysymyksessä ollut zeloottien kannalla, Mark. 12:17. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.”
Fariseukset keskittyivät lain tarkkaan noudattamiseen ja halakhan mukaiseen pyhyys-elämään. Fariseusten hurskaus ja pyhyys johtaisi siihen, että Jumala lunastaisi Israelin. Jeesus joutui koviin riitoihin fariseusten kanssa. Hänen mukaansa isien perinnesääntöihin perustuva halakha oli ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, Mark. 7:8, 10 - 13. Jeesuksen mukaan fariseukset laiminlöivät sen, mikä on laissa tärkeintä eli laupeuden, oikeudenmukaisuuden ja uskollisuuden, Mark. 3:4.
Saddukeusten koko identiteetti ja tehtävä (ja usein myös suuri omaisuus) oli sidottu temppeliin ja sen palvelukseen. Jeesus ennusti temppelin tuhon, ja kaatoi sen rahanvaihtajien pöydät ja tuolit jne. Meyrin mukaan myös saddukeukset odottivat tulevaa pelastuksen aikaa. Heidän mukaansa olennaista oli toimittaa uhrit oikein, he olivat monessa mieleesä erittäin konservatiivisia, mutta työskentelivät hyvässä yhteistyössä roomalaisten hallitsijoiden kanssa.
Jeesus siis joutui kovaan riitaan kaikkien näiden ‘puolueiden’ kanssa. Jeesus halusi tuoda Jumalan valtakunnan tähän maailmaan, Israeliin, hän halusi tuoda pelastuksen, mutta hän ei hyväksynyt aikalaistensa keinoja tämän tavoitteen saavuttamiseksi: miekkoja ei pidä teroittaa, fariseusten laki-hurskaus ei riitä, ja saddukeusten temppeli-palvelus on turmeltunutta. Temppelistä, jonka pitäisi olla kaikkien kansojen rukoksen huone, on tullut rosvojen luola.
N. T. Wrightin esittää (jossain luennossaan), että nämä Jeesuksen aikalaiset pelastuksen tavoittelijat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: separatistit eli essealaiset, militaristit ja nationalistit eli zelootit, ja ”kultaisen keskitien” kulkijat, jotka yrittivät olla hylkäämättä juutalaista perintöään, ja toisaalta he yrittivät myös olla Rooman hyviä ystäviä. Tähän porukkaan kuuluivat Herodeksen kannattajat.
Joka tapauksessa: Jeesuksen visiona ei ollut, että hänen omansa vetäytyvät yksinäisyyteen viettämään eristäytynyttä elämää kirjoituksia tutkien ja rukoillen, vrt. Matt. 17:4. Näin tekivät essealaiset Juudean erämaassa, josta on löydetty Qumranin yhteisön luolat ja noin 800 kirjakääröä.. Jeesus ei myöskään kannata aseellista vallankumousta, mutta ei myöskään kompromissia tämän maailman kanssa. Jeesuksella on jokin toinen tie - ainutlaatuinen tie, erilainen kuin nuo aikaisemmat. Mikään muu tie ei vie perille tai saavuta tavoitettaan, Jumalan valtakuntaa.
Luulen, että Jeesus katseli kaus, kaus Israelin unelmiin, kun hän oli kirkastuvuorella, Matt. 17:1 - 8. Siellä olivat myös Israelin historian kaksi suurmiestä: tooran edustajana Mooses ja profeettojen edustajana Elia. Heidän viitoittamalla tiellä Jeesus katsoi tulevaan, ja luotsasi Isän käskyn mukaisesti missionsa kohti uutta suuntaa - ristiä. Tämä oli ainut tie, jolla Israelin raamatulliset unelmat ja kansallinen kutsumus voisi toteutua. ”Tutkimattomat ovat Herran tiet.”
Voisiko tämän päivän Israelia johtaa Jeesuksen oppien mukaisesti, ja voisiko Lähi-idän kriisin solmuja avata Jeesuksen keinoilla? Mitä Jeesuksen konstit ja keinot lopullisten tavoitteiden saavuttamiseksi, opettavat tämän päivän kristilliselle seurakunnalle? Ei pidä painaa päätä pusikkoon ja paeta tätä maailmaa, ei pidä tappaa ja vihata ‘vääräuskoisia’ tai ‘luopioita’ (vrt. ristiretket), eikä pidä tehdä kompromisseja.. vaan…