Pää taivaissa ja jalat maassa: Helatorstain sanoma

Helatorstain sanoma on tullut itselleni tärkeäksi. Juuri tämän juhlan sanoma, se että ylösnoussut Jeesus astui ylös taivaisiin, on mainittu uskontunnustuksessa. Tähän mainintaan täytyy olla jokin hyvä syy.

Kaikkiin jäähyväisiin liittyy aina surua ja ikävää. Eikö se ole ikävä asia, että Jeesus nousee tai­vai­siin, pois meidän luotamme? Voisi odottaa, että evankelista Luukas kertoisi opetuslasten vaipuneen mur­heen alhoon heidän katsellessaan, kuinka Jeesus lipuaa jonnekin horisonttiin pilven kan­nat­te­le­mana, tähtien tuolle puolen. Luukas kuitenkin korostaa, että ”täynnä iloa ja riemua” he palasivat Je­ru­salemiin. (Ap. t. 1; Luuk. 24.) Miksi he olivat niin iloisia Jeesuksen mennessä pois?

Paavi Benedictus XVI käsittelee tätä kysymystä Jeesus-trilogiansa toisessa osassa. Hän kirjoittaa, että taivaaseen astumisessa ei ole kyse siitä, että Jeesus lähtisi avaruusmatkalle taivaisiin, jonnekin toi­seen paikkaan. Hän ei lähde toiseen paikkaan, vaan hän nousee yli ajan ja paikan rajojen. Hän as­tuu ylös Jumalan ykseyteen, täydelliseen yhteyteen. Hän nousee istumaan Jumalan oikealle puo­lelle. Jumala on ajan ja paikan yläpuolella. Hän voi olla kaiken aikaa läsnä kaikkialla. Niin myös Jeesus, kun hän menee pois, Isän luo, voi tulla meidän luoksemme milloin vain ja missä vain. Jee­sus sanoo: ”Minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne.” (Joh. 14:28.)

Paavi Benedictus muistuttaa Maria Magdaleenan ja ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta tyhjän hau­dan luona. Kun Maria tunnistaa Jeesuksen, hän haluaa tarttua häneen. Jeesus kuitenkin estää hän­tä: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo...” (Joh. 20:17.) Vasta sen jälkeen kun Jee­sus on noussut Isän luo, tulee Jeesus todella läsnäolevaksi.

Johanneksen evankeliumissa korostetaan, että Jeesuksen nouseminen Isän luo tekee meidän ilomme täy­delliseksi ja rajattomaksi. Maailman loru kuuluu, ”itku pitkästä ilosta”, mutta kristittyjen ilo, jo tääl­lä maan päällä, murheen laaksossa, on sellaista, että sitä ei kukaan voi meiltä riistää, se on ni­mit­täin ikuista taivaan iloa. (Joh. 16:22.) Lyhyttä itkua seuraa ikuinen ilo. Vasta kun Jeesus on mennyt Isän luo, voivat opetuslapset tehdä vielä suurempia tekoja kuin Jeesus! (Joh. 14:10–14.) Jeesus myös rukoilee ja opettaa, että hänen opetuslapsensa tulevat olemaan siellä, missä hän on eli Isän luona. ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen.” (Joh. 17:24.) Jeesus myös lupaa näin: ”Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.” (Joh. 14:3.) Paavali taas kirjoittaa näin: ”Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa.” (Ef. 2:6.)

Jeesus on ensimmäinen ihminen, joka ylitti tuon rajan, astui yli ajan ja paikan rajan Jumalan luo. Näin Jeesus itse sanoo: ”Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut: Ihmisen Poika.” (Joh. 3:13.) Sitten kun Jeesus korotetaan ylös ristille ja ylös taivaisiin, hän vetää kaikki luokseen. (Joh. 12:32.) Hänen kauttaan ihmiset voivat päästä taivaaseen, Jumalan yhteyteen.

Helatorstain sanoma liittyy juuri tähän. ”Hänen kanssaan, hänen kauttaan ja hänessä” – Kristuksessa – kuuluu meidän rukouksemme suoraan Isälle Jumalalle, Pyhän Hengen yhteydessä ”aina ja iankaikkisesti aamen.” Hänessä meillä on ”paikka taivaassa.” Lopetan helatorstai­pohdinnat lainaukseen Seppo A. Teinoselta:

Kirkko on Kristuksen ruumis ja koska tämän ruumiin pää on astunut ylös taivaisiin, osa Kirkosta on jo niin sanoaksemme Pyhän Kolminaisuuden yhteydessä. Kirkon Päänä hän lähettää Pyhän Hengen jokaiselle kristitylle, ja tämä Henki rukoilee oman henkemme kanssa. Ei siis ole vain niin, että olemme Pyhän Kolminaisuuden yhteydessä taivaallisen Kristusen kautta, vaan olemme häneen yhteydessä jo maan päällä Hengessä. Rukous on siten valtaosaltaan Jumalan omaa toimintaa. Henki rukoilee meissä. (Teinonen, Keskustelua mystiikasta, 14.)

Sunnuntai on Herran päivä

Ohessa on tekstini, joka on hiljattain julkaistu Helsingin Raamattukoulun lehtisessä. Tervetuloa Koulun toimintaan ja Juhlan tuntuun -iltoihin - aina kuukauden viimeinen maanantai.

Varhaiset kristityt viettivät jumalan­palvelusta sunnun­taina. Luomis­kertomus kertoo Jumalan ja ihmisen levänneen Sapattina. Samoin kymmenen käskyä painottaa Sapatin vieton tärkeyttä. Jeesuksen aikana sapatti oli liiton merkki juutalaiselle kansalle. Miten on sitten mahdollista, että Jeesukseen uskovat juutalaiset ottivat sunnuntain päiväksi, jolloin he kokoontuivat yhteen, rukoilivat, mursivat leipää ja kuuntelivat Jumalan sanaa?

Lähdetään liikkeelle toisen vuosisadan tilanteesta ja edetään siitä Uuteen testamenttiin. 150-luvulla kirjoittanut Justinos Marttyyri kirjoittaa näin:

Auringon päiväksi (sun-day) sanottuna päivänä meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupun­geissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous, jossa luetaan Apostolien muis­telmia tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää. Kun lukija on lopettanut, ko­kouksen johtaja rohkaisee kaikkia seuraamaan näitä hyviä opetuksia. Sitten me nou­sem­me yhdessä seisomaan ja rukoilemme palavasti. Kuten edellä sanoimme, rukouk­semme jälkeen leipä, viini ja vesi tuodaan esiin, ja kokouksen johtaja lausuu taivasta kohti pyyntörukouksia ja kiitosrukouksia parhaan kykynsä mukaan. Kansa vahvistaa tämän sanomalla "aamen". Kiitosrukouksin siunatut aineet jaetaan jokaisen nautit­tavaksi.. (1. Apol. 67.)

Plinus Nuorempi kirjoitti 110-luvulla keisari Trajaniukselle, että kristittyjen oli tapana ”kokoontua säännöllisesti yhteen tiettynä päivänä ennen auringonnousua.” Yhdessä he sitten lauloivat ”vuoro­lauluna hymniä Kristukselle kuin jumalalle..” ja viettivät yhteisen aterian. Auringon päivä (Sunday) oli roomalaisessa maailmassa tavallinen työpäivä, joten juuri tämän vuoksi kristittyjen oli pakko kokoon­tua hyvin varhain – ennen auringonnousua.

Näemme jo Uudesta testamentista, että sunnuntai oli kristityille pyhä päivä. Paavali kirjoittaa Korintin seurakuntalaisille, samoin kuin kaikille Galatian maakunnan seurakunnille, että "…kunkin teistä on aina sapatin jälkeisenä päivänä pantava syrjään rahaa sen mukaan kuin hänellä on varaa..” (1. Kor. 16:2.) Sunnuntaina seurakunnat siis keräsivät kolehdin – silloin oltiin yhdessä koolla Her­ran aterian vietossa. Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka ”sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päi­vänä, kokoonnuimme murtamaan leipää”. (Ap. t. 20:7–12.) Leivän murtamisen yhteydessä koolla oleva seurakunta kuunteli Paavalin pitkää saarnaa. Ilmestyskirjassa kerrotaan, että Johannes sai ilmestyksensä juuri ”Herran päivänä” (Ilm. 1:10).

Mikä selittää tämän laajalle levinneen käytännön sunnuntaijumalanpalveluksesta? Mielestäni tähän löytyy vain yksi selvä syy: Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina. Edellinen paavi Benedictus XVI kirjoittaa Perussanomien suomentamassa kirjassaan Jeesus Nasaretilainen, hyvin osuvasti:

Mielestäni, Herran päivän vietto, joka oli alusta asti seurakunnan tunnusomainen piirre, on yksi vakuuttavimmista todisteista, että jotain todella yliluonnollista tapahtui tuona päivänä – tyhjän haudan löytäminen ja kohtaaminen ylösnousseen Herran kanssa. (Jeesus Nasaretilainen, Osa II, 259.)

Sunnuntai on aina riemupäivä, koska se on Jeesuksen ylösnousemuksen päivä. Kannattaa huomata, kuinka tarkasti evankeliumit painottavat, että Jeesus nousi kuolleista juuri viikon ensimmäisenä päivänä. Tämän lisäksi evankelistat painottavat, että kaikki ylösnousseen Jeesuksen ilmestykset opetus­lapsilleen koittivat juuri viikon ensimmäisenä päivänä. Katsotaan tarkemmin Johanneksen evan­keliumia. Jeesus ilmestyi viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Marialle, ”samana päivänä, vii­kon ensimmäisenä”, hän ilmestyi vielä koolle olleille opetuslapsilleen lukittujen ovien sisällä. (Joh. 20:1, 19.) Ikävä kyllä se epäilevä Tuomas sattui olemaan juuri silloin muualla. Eikä hän myöhemmin uskonut, kun muut opetuslapset kertoivat Jeesuksen ilmestymisestä. Hän ei uskoisi, ellei saisi itse nähdä ja koskettaa. Johannes kertoo, että ”viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset oli­vat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa.” (Joh. 20:26.) Nyt Tuomas näki, koki, kuuli ja tunsi: hän heittäytyi polvilleen ja palvoi Jeesusta kuin Jumalaa. Hän antoi koko Uuden testamentin korkeimman tunnustuksen Jeesuksesta: ”Minun Herrani ja Jumalani.”

Näemme, että viikon ensimmäinen päivä on Jeesuksen kohtaamisen päivä, se on Pyhän Hengen vuodatuksen päivä – silloin Jeesus puhalsi opetuslapsiinsa Pyhän Hengen (Joh. 20:22). Se on päivä, jol­loin tunnustamme uskomme, niin kuin Tuomas. Se on päivä, jolloin olemme ”yhdessä koolla”. Se on lähetyksen ja mission päivä. Silloin Jeesus sanoi omilleen: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:21.) Sunnuntai on rauhan päivä: Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” (Joh. 20:19.) Olen varma, että Tuomas oli elämänsä loppuun asti paikalla kun seurakunta oli yhdessä koolla Herran päivänä. Sunnuntai on aivan erityisesti myös päivä, jol­loin seurakunta ”murtaa yhdessä leipää” eli viettää ehtoollista. Itselleni sunnuntai on viikon kohokohta. Olen silloin koolla opetuslasten kanssa, rukoilen, ylistän, kuulen saarnaa, tunnustan uskoni, murran leipää. Vietän sitä erityisesti perheeni kanssa. Se on ylösnousemuksen, ilon ja voiton päivä.

Kristuksen kuninkuuden juhla - ihmisen kuninkaallinen arvokkuus

Pidän Helsingin Raamattukoululla Juhlan tuntuun -iltoja aina kerran kuussa. Maanantaina 24.11 klo 18 käymme läpi adventin ja joulun sanomaa. Ohjelma löytyy tästä. Nyt kuitenkin uppoudumme Kristuken kuninkuuden juhlan tuntuun.

Tulevana sunnuntaina on Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Sitä pidetään kirkkovuoden päätöksenä. Toisi­naan sitä kutsutaan myös tuomiosunnuntaiksi. Silloin evan­ke­li­u­mi­tekstinä on Jeesuksen puhe vii­mei­sestä tuomiosta (Matt. 25:31–46). Tuo päivä herättää pelkoa, koska se on monelle vihan päivä. Toi­saalta kaikista peloista huolimatta kris­tityt ovat aina odottaneet tuota päivää ja rukoilleet: ”Ma­ra­na­ta! Tule Herra Jeesus!” Viimei­sessä tuomi­ossa on monta hyvää puolta. Jännitys säilyy aivan var­mas­ti loppuun asti. Loppu tulee olemaan täysi yllätys meille kaikille.

Vastakohta kirkkaudessaan kaikkien enkelien kanssa tulevan Ihmisen Pojan ja niiden vangittujen, alas­tomien, köyhien ja sairaiden välillä on käsittä­mättömän suuri. Onko Jeesus Kristus meille aivan tun­tematon ja vieras kun hän tulee? Ilmestyskirjassa kerrotaan, että kun kaiken vallan saanut Ih­mi­sen Poika, Jeesus Kristus, näyttäytyy Johannekselle, niin ”hänet nähdessään” tuo opetuslapsi ”vai­pui hänen jalkoihinsa kuin kuollut.” (Ilm. 1:9–19.) Silloin Jeesus laskee oikean kätensä hänen pääl­leen ja sanoo rauhoittavasti: ”Älä pelkää. Minä olen..” Ehkä apostoli Johannes muisti, että juuri nuo sa­mat sanat Jeesus oli aiemmin lausunut opetus­lapsilleen Galilean­järvellä myrskyn keskellä.  (Ilm. 1:17; Mark. 6:50.) Jopa tuossa kaikessa loisteessaan Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja huo­men­na. Hän on omilleen tuttu. Hän laittaa käden omansa olkapäälle ja rauhoittaa.

Talmudissa kerrotaan tapauksesta, jossa rabbi Joosua ben Leevi kysyy Elialta, milloin Messias tu­lee. Mielenkiintoinen vuoropuhelu kuuluu näin:

Rabbi: “Milloin Messias tulee?” Elia: “Mene ja kysy itse häneltä.” Rabbi: “Mistä mi­nä voin löytää hänet?” Elia: ”Rooman porteilta.” Rabbi: ”Mistä merkistä minä voin tun­nistaa hänet?” Elia: “Hän istuu köyhien ja kärsivien sairaiden kanssa.” (Babylonian Tal­mud, Sanhedrin 98a.)

Messias on todella ”ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava.” (Jes. 53.) Pari viikkoa sitten vie­tettiin pyhä Martin Toursilaisen muistopäivää. Kerrotaan, että tämä 300-luvulla elänyt Martin kä­vi kastekoulussa ja harkitsi kristityksi kääntymistä. Hänet oli kuitenkin pakotettu Rooman ar­mei­jan upseeriksi. Eräänä kylmänä talvipäivänä hän ratsasti kaupunginportin läpi, ja silloin hän näki köy­hän kerjäläisen kyyhöttämässä tien poskessa. Upseerikokelas Martin laskeutui hevosensa selästä ja antoi köyhälle, paleltuneelle ja lähes alastomalle miehelle oman viittansa. 

Seuraavana yönä Jee­sus Kristus ilmestyi hänelle unessa. Kristuksella oli yllään juuri tuo Martinin antama viitta. Jeesus sa­noi enkeleilleen ja pyhilleen, jotka olivat hänen ympärillään: ”Katsokaa, tämä on se viitta, jonka Mar­tin antoi minulle, vaikka hän on vasta kasteoppilas!” Heti tämän jälkeen Martin tuli kasteelle ja hä­nestä tuli kristitty munkki. Hän oli tuolloin 18-vuotias. Voisi kuvitella, että Martin ei kulkenut vast­edeskään kärsivien ihmisten ohi apuaan antamatta.

Ihmisen Poika sanoo meille viimeisellä tuomiolla: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yh­del­le näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Kun me näemme taivaan kirk­kau­des­sa saapuvan Kristuksen tulevan kaikessa kunniassaan, niin meidän on aivan mahdoton uskoa, et­tä hän on aivan äskettäin ollut meidän luona se nälkäinen, se yksinäinen, se heikko, se kipeä, se van­gittu ja se alaston. Meidän on vaikea uskoa, että kun olemme auttaneet näitä onnettomia, olem­me antaneet apumme itse Jumalan Pojalle, Kristukselle Jeesukselle. Silloin me kysymme ih­meis­säm­me: ”Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinua katsomassa?” 

Myös ne ihmiset, jotka tuomitaan kadotukseen kysyvät ihmeissään: ”Herra, milloin me näimme si­nut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet si­nua?” He eivät ymmärrä, että tuon korotetun ja kirkastetun Jumalan Pojan ja sen heikon seu­ra­kun­nan välillä on selvä, erottamaton yhteys. Kirkkoisä Augustinus arvelee Jeesuksen sanovan vii­mei­sel­lä tuomiolla pahoille ihmisille näin: 

Minä olin asettanut vähäiset köyhäni maan päälle teitä varten. Minä, heidän Päänsä, hal­litsin taivaassa Isäni oikealla puolella – mutta maan päällä minun jäseneni näkivät näl­kää. Jos olisitte antaneet minun jäsenilleni syötävää, lahjanne olisi saapunut Pään­kin luokse. Osoittaessani vähäisille köyhilleni paikan maan päälle, asetin heidät lä­he­teik­si tuomaan teidät hyvät tekonne aarrekammiooni. Ette ole panneet heidän käsiinsä mi­tään, siksi teillä ei ole minun luonani mitään omaisuutta.

Mutta missä on armo? Jeesus itse toimii. Hän ruokkii nälkäiset, pukee alastomat, juottaa janoiset, ot­taa kotiinsa kodittomat ja käy katsomassa sairaita. Augustinus kirjoittaa ansioiden ja armon suh­tees­ta näin:

Mitä ansiota ihmisellä sitten on ennen armoa – ansiota, jolla hän voisi saada armoa? Jo­kainen hyvä ansiommehan on vain armon tuotosta, ja kun Jumala kruunaa an­si­om­me, hän kruunaa vain ja ainoastaan omat lahjansa meille.” (Augustinus, Kirjeitä 194:5:19.)

Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina muistamme, että Jeesus Kristus on koko maailman kuningas. Hän on saanut kaiken vallan. Hän on Jumala, yksi ja jakamaton, ja silti, hänet voimme nyt kohdata hä­nen heikoissa veljissään täällä maan päällä, heissä, jotka näyttävät olevan hänen kunniallisen ma­jes­teettinsa vastakohtia. Arvosta Kristuksen veljiä ja siskoja, seurakuntalaisia, ihmisiä, sillä he ovat Ju­malan lapsia, Kristuksen kalliilla verellä lunastettuja ja Pyhän Hengen temppeleitä täällä maan pääl­lä. Jokaisen ristiään kantavan kurjan kristityn silmissä on kuninkaallinen loiste ja arvokkuus. 

Ajatuksia enkeli Mikaelin päivästä

Mikkelinpäivä

Tulevana sunnuntaina vietetään seurakunnissa arkkienkeli Mikaelin ja enkelien päivää. Millaisesta pyhäpäivästä on kyse? Mikaelin päivä muistuttaa siitä, että meitä ympäröi henkivaltojen todellisuus. Niin kuin pappi sanoo Herralle joka sunnuntain messussa:

Me ylistämme sinua enkelien ja kaikkien pyhien kanssa: Pyhä, pyhä, pyhä, on Herra Sebaot, taivas ja maa ovat täynnä kirkkauttasi. Hoosianna!

Kristityt ovat aivan alusta asti uskoneet, että enkelit ovat läsnä heidän jumalanpalveluksissaan. Paavali menee jopa niin pitkälle, että hän käskee naisten ottaa pukeutumisessaan huomioon enkelien todellinen läsnäolo J. (1. Kor. 11:10.) Enkelit leijailevat halki koko Raamatun. Suurimmilta osin nämä henkiolennot kuitenkin pysyvät näkymättömissä. Evankeliumeissa enkelit esiintyvät vain, kun tapahtuu jotain todella mullistavaa. Jumala lähetti enkelin ilmoittamaan neitsyt Marialle Jumalan Pojasta. Enkeli kuulutti paimenille yöllä kedolla: ”Älkää pelätkö! Tänään on teille syntynyt Vapahtaja!” (Luuk. 1–2.) Seuraavan kerran enkelit ilmestyvät vasta tyhjällä haudalla. Naiset saavat pääsiäisaamuna enkeliltä sanoman: ”Älkää pelätkö. Ei Jeesus ole täällä. Hän on noussut kuolleista.” Enkelien pääsanoma Jumalalta onkin, että meille on syntynyt Vapahtaja ja että kuolema on voitettu. 

Jeesus opettaa – usein Mikkelin päivänä luetussa luvussa Matt. 17 – että enkelit ovat näiden pienimpien, lasten ja väheksyttyjen suojelijoita. Juuri ”heidän enkelinsä saavat taivaassa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” Enkelit eivät ole itsekeskeisiä egoisteja ja narsisteja. He eivät korosta itseään vaan valvovat ja suojelevat Herran omia. He keskittyvät Jumalaan, rakkauteen.

Näillä pienillä ihmisillä, meillä kaikilla, on oma enkeliedustajamme taivaan Isän kasvojen edessä. Jollakin voi olla edustaja kaupungin valtuustossa, seurakuntaneuvostossa, presidentin kansliassa ja Valkoisessa talossa, mutta Herran omilla on henkilökohtainen edustajansa taivaan Isän kasvojen edessä. Hän pitää lukua jopa hiustemme lukumäärästä. Älkää siis väheksykö yhtäkään näistä vähäisimmistä Jeesuksen omista!

Raamatun pohjalta voimme ajatella, että Jumala käskee enkeliämme huolehtimaan meistä, kertomaan meille asioita, ohjaamaan meitä oikealle tielle. Samoin suojelusenkelimme kantaa meidän rukouksiamme taivaan Isän kasvojen eteen. Tällainen kuvio tulee esille niin Tobitin kirjassa kuin myös Ilmestyskirjassa.

Kun sinä ja Saara rukoilitte, minä vein teidän rukouksenne Herran kirkkauden eteen, ja samoin tein silloin, kun sinä, Tobit, hautasit kuolleita.. Minä olen Rafael, yksi niistä seitsemästä enkelistä, jotka ovat Herran lähellä ja joiden on lupa tulla hänen kirkkautensa eteen. (Tob. 12:12, 14)

Vielä tuli yksi enkeli, joka asettui alttarin ääreen kädessään kultainen suitsutusastia. Hänelle annettiin paljon suitsuketta, jotta hän valtaistuimen edessä olevalla kultaisella alttarilla liittäisi suitsutusuhrin kaikkien pyhien rukouksiin. Näin nousi suitsutuksen savu enkelin kädestä Jumalan eteen yhdessä pyhiltä tulevien rukousten kanssa. (Ilm. 8:3–4.)

Arkkienkeli Mikael seisoo kansansa suojana

Raamattu nimeää kolme arkkienkeliä: Mikaelin, Gabrielin ja Rafaelin. Kristityt ovat Raamattua tulkiten ajatelleet, että näitä arkkienkeleitä on seitsemän (Ilm. 8:2; Tob. 12:15). Mikaelia pidetään enkeleistä voimakkaimpana. Hänen nimensä on hepreaa ja tarkoittaa ”joka on kuin Jumala”. Hänet tunnetaan Raamatussa Jumalan sotajoukkojen johtajana. Ilmestyskirjassa paljastetaan, että enkeli Mikael johtaa Herran enkelien sotaa Saatanan ja lohikäärmeen henkivaltoja vastaan.

Taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkeleineen teki vastarintaa mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen joukolle ollut enää sijaa taivaassa. (Ilm. 12:7.)

Kun Danielin kirjassa kerrotaan lopunajan ennennäkemättömästä ahdingosta, siellä todetaan, että Jumalan kansan rinnalla valvoo suojelusenkeli. ”Silloin astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas, joka seisoo kansasi suojana.” (Dan. 12:1.) Juuditin kirja kertoo uskomuksesta, että enkeli Mikael kiisteli Saatanan kanssa Mooseksen ruumiista (Juud. 9). Apostolisten isien kirjoituksiin kuuluvassa Hermaan Paimen kirjoituksessa 100-luvulta kerrotaan, että ”suuri ja kunniakas Mikael” johtaa kristittyjä oikeaan elämään ja lainkuuliaisuuteen. (Herm. Paim. 69.) Enkeleillä on kaikesta päätellen valtavasti tekemistä.

 

Enkelien päivästä Juhlan tuntuun

Arkkienkeli Mikaelin kunnioituksella on syvät, aina Raamattuun asti ulottuvat juuret. Tämän lisäksi Mikaelin kunnioitus näkyy varhaisessa kirkossa. On mielenkiintoista, että jo 300- ja 400-luvuilla Roomassa oli monia Mikaelin kirkkoja. Eräs 500-luvulla rakennettu kirkko vihittiin käyttöön syyskuun 29. päivänä, ja sen vuoksi tuosta päivämäärästä muodostui vuotuinen enkeli Mikaelin päivä. 800-luvulle tultaessa tämä juhlapäivä oli levinnyt jo laajasti katoliseen kirkkoon.

Perussanomien kustantamo julkaisi kesällä populaaritieteellisen kirjani Henkivallat. Henkivallat -kirjassani käsittelen laajan luvun verran sitä, mitä Raamattu opettaa enkeleistä. Nykyään henkivalloista – enkeleistä ja demoneista – on liikkeellä niin kummallisia näkemyksiä, että suosittelen tämän perusteoksen lukemista:) Se palvelee myös raamattupiireissä ja soluissa siten, että sitä käydään keskustellen luku luvulta läpi.

Tervetuloa Juhlien tuntuun!

Helsingin Raamattukoululla alkaa uusi opetussarja, jonka nimenä on Juhlan tuntuun. Tämän vuoden mittaisen opetus­sarjan tarkoituksena on johdattaa seura­kuntalaiset sisälle kirkon juhliin ja pyhiin hetkiin. Jokaisen kuukauden viimeisenä maanan­taina pidetään pari luentoa, jotka käsittelevät edessä olevia pääjuhlia. Luennoille osallis­tuessasi saat apu­vä­lineitä ja ymmärrystä siihen, kuinka tuleviin pyhiin kannattaa valmistautua. Miten saat niistä enemmän irti? Koska Helsingin Raamattu­koulu on ennen kaikkea Raamattukoulu, niin opetus keskittyy erityisesti näiden juhlien raamatullisiin taustoihin. 

Nyt maanantaina 29.9. klo 18 (kahvit klo 17:30) pidämme ensimmäisen iltamme. Vaikka Juhlan tuntuun -luennot käsittelevät pääasiassa kristillisiä juhlia, on syytä muistaa, että kirkolla on juutalaiset juuret. Sattumoisin lähdemme liikkeelle Vanhan testamentin ja juuta­lai­suu­den kahdesta ajankohtaisesta suurpyhästä, Suuresta sovituspäivästä (Jom Kippur) ja lehti­maja­juh­lasta (Sukkot). Mitä kristityt voivat oppia näistä juutalaisista juhlista?

Jom Kippur tunnetaan kahdesta asiasta: paastosta ja sovitusuhrista. Esimerkiksi Apostolien teoissa Jom Kippuriin viitataan ohimennen vain ”paastopäivänä.” (Ap. t. 27:9.) Jom Kippur on juutalaisuuden ainut pakollinen paastopäivä ja tarkoittaa kirjaimellisesti sovituspäivää. Jom Kippurin sovitus­ri­tu­aa­lista Vanha testamentti kertoo enemmän ja seikka­peräi­semmin kuin mistään muusta rituaalista (3. Moos. 16). Jom Kippurin sovitusrituaali on erittäin tärkeä. Mooseksen kirjassa selostetaan, että juuri tuona päivänä ”toimitetaan teidän syntienne sovitus ja te tulette jälleen Herran edessä puhtaiksi kaikista syn­neistänne.” (3. Moos. 16:30.) Kirkkoisä Origenes kirjoitti näin 250-luvulla: ”Kaikki, jotka ovat tehneet syntiä, kaipaavat Suurta sovituspäivää.” (Daniel Stökl Ben Ezra, The Impact of Yom Kippur on Early Christianity, VII.)

Vaikka kristityt eivät ottaneet Jom Kippuria omaan juhla­kalen­teriinsa, niin sen sovitus­rituaali vaikutti paljon siihen, miten varhaiset kristityt ymmärsivät Jeesuksen sovitus­kuoleman. Tämä näkyy niin Uuden testamentin kirjoituksissa, erityisesti Heprealaiskirjeen luvussa 9, kuin myös kirkkoisien kirjoituksissa. Jom Kippurin tunteminen auttaa kristittyjä ymmärtämään Jeesuksen sovituskuoleman merkitystä.

Muutamia kysymyksiä pohdittavaksi:

• Mitä ajattelet, juhlivatko varhaiset kristityt Jom Kippuria ja Sukkotia? 
•  Pitäisikö nykykristittyjen juhlia näitä juhlia? Perustele. 
•  Lue Jom Kippurin ja Sukkotin lukukappaleita: 3. Moos. 16; Jes. 58; Joonan kirja; Sak. 14.

Ps. Tänä syksynä Rosh ha-Shana eli juutalainen uusi vuosi alkaa keskiviikkoiltana 24.9. Kymmenen päivää myöhemmin eli auringon laskiessa 3.10. koittaa Jom Kippur. Tästä neljä päivää eli auringon laskiessa 8.10. alkaa Sukkot, joka kestää viikon päivät. Tästä syksyn juhlakolmikosta kerrotaan jakeissa 3. Moos. 23:23–44.

Tervetuloa juhlien tuntuun!