Pelastakaa aasit!

Saarna Pyhän Henrikin kirkossa Nousiaisissa

Aiheena Kristityn vapaus.

Sunnuntaina 18.9.2016. 1. Vuosikerta, Jes. 44:21–23; Gal. 5:1–6; Luuk. 14:1–6

Rakkaat kristityt,

Monta kertaa fariseukset mielletään tekopyhyyden perikuviksi. Jo nimestä fariseus on tullut haukkumasana, jolla lyödään toisia uskovia. Sinäkin olet tuollainen fariseus, ulkokullattu ja tekopyhä. Näin usein ajatellaan. Fariseuksissa oli kuitenkin paljon hyvää. Jo evankeliumissa sanotaan heistä pari hyvää asiaa. Ensinnäkin tuolle fariseusten johtomiehelle kelpasi Jeesuksen seura. Hän kutsui Jeesuksen luokseen syömään pyhää sapattiateriaa, murtamaan yhdessä leipää. Tuona aikana leivän murtaminen yhdessä tarkoitti käytännössä sitä, että tuo toinen hyväksyttiin veljeksi. Pöydän yli jaettiin leivän lisäksi ystävyys, veljeys, anteeksianto ja kunnioitus. Fariseus oli Jeesuksen kanssa saman pöydän äärellä. Toisekseen, nuo fariseukset ja lainopettajat ”tarkkailivat” mitä Jeesus tekisi. On hyvä tarkkailla Jeesuksen tekoja ja sanoja. Kiinnittäkää huomionne Jeesukseen.

                      Suomen Raamattuopisto on herätyskristillinen liike, josta voidaan toivottavasti sanoa, että olemme erikoistuneet Jeesuksen tarkkailuun. Jeesusta voi takkaillan in monelta näkökulmalta. Voit tarkkailla häntä niin kuin se ”syntinen nainen fariseuksen talossa”, tai niin kuin se vesipöhöä sairastunut mies, tai niin kuin ristin ryöväri. Ehkä nuo fariseukset tarkkailivat häntä vähän niin kuin Gestapon miehet, mutta pääasia ja hyvä, että he tarkkailivat. Nimittäin kun häntä tarkkailee, voi tulla huomanneeksi hänen rakkautensa ja totuutensa.    Nuo fariseukset eivät keksineet mitään sanottavaa Jeesukselle. He olivat vain hiljaa. Jeesus, hänen kysymyksensä ja tekonsa, sysäsivät fariseukset ajatusmatkalle. Ja kun tuolle matkalle lähtee, sitä saattaa päätyä uskon satamaan. Sen vuoksi moni pelkää totuutta, moni pelkää Jeesusta, moni pelkää ajatella, moni pelkää tarkkailla Jeesusta. Sillä mistä tiedämme, mihin se johtaa. Se voi johtaa siihen, että fariseus, joka kerran epäluuloisesti ja uteliaisuuttaan veljeili Jeesuksen kanssa, on lopulta polvillaan hänen edessään niin kuin se syntinen nainen fariseuksen talossa.

                      Fariseuksia kiinnosti aivan erityisesti, miten Jeesus viettää sapattia. Ennen kuin jatkamme, on syytä vähän valaista, mistä sapatissa oli kyse. Sapatti oli juutalaisille viikon pyhin päivä. Itse asiassa, kun luemme Raamattua sen ensisivuilta, huomaamme, että ensimmäinen asia, jonka Jumala julistaa pyhäksi, on sapatti, viikon seitsemäs päivä. Ajattele, Jumala ei julista ihmistä, omaa kuvaansa, pyhäksi. Hän ei julista omaa kotiaan, paratiisia, pyhäksi. Vaan hän pyhittää tietyn ajan, sapatin. Tämän vuoksi juutalaiset ovat kautta aikain suhtautuneet tuohon aikaan, sapattiin, suurella arvostuksella. Raamattu myös opettaa, että sapatti on ”liiton merkki” eli näkyvä merkki siitä, että Jumala on solminut rikkomattoman rakkauden liiton kansansa kanssa (2. Moos. 31:13; Hes. 20:12, 20). Sapatti kuvaa rakkautta, Israelin ja Jumalan välistä rakkautta. Jeesuksen aikana hurskaat juutalaiset kutsuivat Sapattia ”pyhän kuningaskunnan päivänä”. (Juhlien kirja 50:9.) Sapatti oli päivä, joka oli pyhitetty Jumalan valtakunnalle eli Jumalan kuninkaalliselle vallalle. Se oli pyhitetty aika, Jumalan läsnäolon ja levon aika, kaiken arjen keskellä. Sapatti oli näkyvä merkki liitosta. Tämä on varmasti se syy, minkä vuoksi Jeesus teki suuria pelastusihmeitään juuri sapattina. Sapatti oli Jumalan kuninkuuden päivä, Jumalan valtakunnan päivä.

Pelastakaa aasit!

Kun tarkkaillemme Jeesusta, huomaamme, että hän puhuu ja puhuttelee ihmisiä sillä tavoin, että sanoma uppoaa. Jeesus lukee fariseusten ajatukset ja kysyy heiltä: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” Fariseukset eivät saa mitään sanotuksi, koska totta puhuen juutalaisuudessa uskottiin kyllä, että sapattina saa tehdä hyvää. Sapattina saa esimerkiksi harjoittaa itsepuolustusta, ja rabbit opettivat, että elämän pelastaminen meni sapattikäskyn yläpuolelle. Eikä pelkästään ihmiselämän pelastaminen vaan jopa eläinten pelastaminen oli hyväksyttyä sapattina. Jeesus kysyy taas fariseuksilta, tietäen jo ennalta, mitä he ajattelevat: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?”

                      Fariseukset miettivät hiljaa mielessään, ”että kyllä, jos Mielikki-lehmä putoaa kaivoon sapattina, niin kyllä se sieltä silloin nostetaan välittömästi.” Ja jos ei nostettaisi, niin kuinka pahana Rebekka-vaimo olisi. Ja kyllä fariseukset tiesivät, että sapattina ei missään nimissä saanut tapella, ei ainakaan vaimon kanssa aasin tai lehmän pelastamisesta. Jo Mooseksen laista löytyi käsky aasin auttamisesta: ”Jos näet aasin tai härän tielle kaatuneena, älä kulje ohi, vaan auta omistajaa nostamaan eläin jaloilleen.” (5. Moos. 22:4.) Voimme kuvitella, että fariseukset purivat kiusaantuneina huultaan tietäen, että Jeesus oli oikeassa. Juuri noin he itse tekisivät – jos kyse olisi aasista.

Jeesuksen aikana vaikutti myös sellainen juutalaisten porukka kuin essealaiset. Essealaisilla oli tukikohta Qumranissa, Kuolleen meren länsirannalla. Qumranin kirjakääröt löytyivät 1940- ja 1950-luvuilla. Niin kutsutussa Qumranin Yhdyskuntasäännössä, joka on peräisin 100-luvulta eKr., luemme tällaisen ohjeistuksen:

Yksikään mies ei saa sapatin aikana avustaa eläintä synnyttämisessä. Ja jos eläin putoaa sadevesisäiliöön tai kuoppaan, hän ei saa nostaa sitä ylös sapatin aikana. (CD 11:13–14.)

Sinne jäisi aasi kitumaan kaivon pohjalle eikä häiritsisi essealaisjuutalaisten pyhää sapatin viettoa. Huomaamme, että tuo kysymys aasista, kaivosta ja sapatista ei ollut kaukaa haettua vertaus, vaan tällä tavalla juutalaiset pohtivat näitä kysymyksiä tuohon aikaan. Tämä oli myös fariseuksille aivan osuvaa argumentointia. Jeesus oli viisas.

                      Mutta ajatuksen juoksu ei pääty tähän. Jos aasi pelastetaan sapattina, niin eikö sitten vesipöhöä sairastava mies, joka tulee Jeesuksen luokse? Ajattele jos Jeesus olisi ottanut mieheen selvän hajuraon, vältellyt häntä ja harmitellut mielessään, kuinka sairas mies pilaa pyhän sapattiaterian läsnäolollaan. Niin kuin nuo fariseukset olivat tarkkailleet Jeesusta, niin myös tuo vesipöhöä sairastava mies oli tarkkaillut Jeesusta. Fariseukset tarkkailivat Jeesusta epäluuloisesti, kritisoidakseen, mutta tuo sairas mies tarkkaili Jeesusta pohtien, voisiko ja haluaisiko Jeesus parantaa hänet. Tarkkailijoilla oli eri näkökulmat Jeesukseen.

                      Voimme kuvitella, että tuo sairas mies pohti pitkään, uskaltaisiko hän, kaikkien noiden fariseusten ja muiden kunnon ihmisten keskellä, ja vielä sapattiaterian aikana, tulla Jeesuksen luo. Ehkä hän oli kuullut, kuinka syntinen nainen oli tullut Jeesuksen luo sapattiaterialle erään toisen fariseuksen kotona, ehkä hän muisti, kuinka Jeesus oli sanonut, että työn ja kuormien uuvuttamat saavat tulla hänen luokseen, jopa syntiset ja publikaanit, ja myös lapset. Nämä Jeesuksen vastaanottamat tulijat saivat myös tuon vesipöhöä sairastavan miehen rohkaistumaan, niin että hän uskalsi ottaa ne ratkaisevat askeleet Jeesuksen luo.

                      Muista siis, että kun tarkkailet totuutta, se velvoittaa lopulta ottamaan askeleen. Ei Jeesusta ole tarkoitus vain katsella etäisyyden päästä. Kun häntä on tarkkaillut, häneen syntyy luottamus, ihminen huomaa oman tarpeensa tulla Jeesuksen luo. Ihminen huomaa oman syntinsä ja siksi hän kaipaa Vapahtajaa. Ihminen huomaa oman sairautensa ja siksi hän kaipaa lääkäriä. Ja silloin se paikalleen jääminen käy vaikeaksi. Silloin meillä on ne levottomat jalat.

Tänään on aiheenamme kristityn vapaus. Niinpä on vielä syytä huomata, että sapatti on vapauttamisen juhlapäivä. Niin kuin Mooseksen laissa sanotaan, että sapattina tulee muistaa, kuinka Jumala vapautti kansansa vapauteen Egyptin orjuudesta. ”Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois. Sen tähden Herra, sinun Jumalasi, käski sinun viettää lepopäivää.” (5. Moos. 5:15.) Kun tarkkaillemme Jeesusta, huomaamme, että hänen missionsa ytimessä on vapauttaminen. Jeesus piti ensimmäisen saarnansa Nasaretin synagogan sapattijumalanpalveluksessa. Siellä Jeesus julisti, että Jesajan suuret profetiat ovat täyttyneet tänään teidän kuultenne: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” (Luuk. 4:18–19.)

                      Jeesus Kristus on meidän lopullinen sapattimme, niin kuin Raamattu opettaa. Sapatti on liiton merkki, sapatti on Jumalan rauhaa. Jeesuksen kautta, häneen uskoen, pääsemme tuohon rauhaan ja lepoon, pääsemme uuteen liittoon itse Jumalan kanssa. Luther sanoi aikoinaan osuvasti, että Jeesuksen tärkein tavoite evankeliumeissa on voittaa ihmisen luottamus, niin että me, jotka häntä tarkkailemme, uskaltaisimme ottaa askeleen, ja tulla hänen luokseen. Hän kutsuu meitä ja odottaa meitä. Hän on itse jo ottanut askeleen meidän luoksemme. Hän astui alas taivaista, tuli ihmiseksi, tuli meidän luoksemme. Uskon tunnustaminen on uskon askel.

Sapatti vai sunnuntai? Onko päivällä mitään väliä?

Turussa alkaa reilun viikon päästä Mahdollisuus Muutokseen -kampanja. Nyt on siis mahdollisuus muutokseen. Turkulaisista 98 % ei käy sunnuntaisin messussa, jumalanpalveluksessa, vaan sen sijaan he nukkuvat pitkään, roikkuvat netissä, katsovat leffoja, käyvät hiihtämässä, sukuloimassa, ystävillä... Luettuasi tämän jutun ymmärrät, että jos uskot ylösnousseeseen Kristukseen, niin sinun tulee tehdä muutos elämäntavoissasi ja käydä sunnuntaisi messussa.

"Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!” Ps. 118:24

Onko päivällä mitään merkitystä? Eikö mikä päivä tahansa ole sopiva jumalanpalveluspäiväksi? Kristittyjen pyhäpäivät nojautuvat selvästi juutalaisiin pyhäpäiviin, ja juutalaisuudessa ja VT:ssa päivillä on merkitystä. Itselleni on ollut jokseenkin yllätys huomata, että kristittyjen liturgisten aikojen – kuten kirkkovuoden, viikon ja päivän liturgiat – nojautuvat voimakkaasti juutalaiseen liturgiseen rytmiin, jonka juuret löytyvät jo VT:sta. Israelin liturginen vuosi on jaettu kolmeen suureen pyhiinvaellusjuhlaan (5. Moos. 16:16): pääsiäinen, helluntai ja lehtimajajuhla. Samoin Suuri Sovituspäivä, Jom-Kippur, on suuri katumuspäivä, vuoden pyhin päivä. Pyhyys on siis sidottu tiettyihin aikoihin ja juhlapyhät rytmittävät vuoden. Onkin hyvä miettiä, mitä me kristityt voimme oppia Raamatun pyhistä ajoista. Miksi tietyt ajat ovat tärkeämpiä kuin muut? ”Miten tämä yö eroaa kaikista muista öistä?” Miten tämä päivä, eroaa kaikista muista päivistä?

Siitä huolimatta, että kristityt perivät pyhäpäivänsä juutalaisuudesta, niin he antoivat näille pyhäpäiville jonkin uuden sisällön. Pääsiäistä ei enää vietetty Egyptin orjuudesta vapautumisen juhlana vaan juhlana jolloin Jumalan karitsa vuodatti verensä vapauttaakseen kansansa synnin orjuudesta ja jolloin hän nousi kolmantena päivänä kuolleista. Helluntaita ei enää vietetty vain lain antamisen juhlana vaan Pyhän Hengen vuodattamisen juhlana. Viikoittainen juhla, pyhä päivä säilyi, mutta päivä muuttui sapatista sunnuntaiksi. Sapattina juhlitaan luomistyöstä seuraavaa lepoa, sunnuntaina iloitaan lunastuksen siunauksista. Siirtymä sapatista sunnuntaihin on siirtymä luomisesta lunastukseen. Katsotaan nyt tarkemmin sapatin ja sunnuntain merkitystä juutalaisuudessa ja kristinuskossa.

Sapatti

Liturginen viikko näkyy jo luomiskertomuksessa. Luomisjärjestyksessä voidaan nähdä kuinka Jumalan luomistyö etenee asteittain kohti täydellisyyttä. Kuudentena päivänä luodaan ihminen, luomakunnan kruunu Jumalan kuvaksi. Ihmisen luomisen myötä koko luomistyö saadaan päätökseen ja seitsemäntenä päivänä Jumala lepää kaikesta luomistyöstään. Hän kutsuu myös ihmisen ja koko luomakunnan osallistumaan tähän pyhäpäivän lepoon. Koko viikon työ tähtää tähän lepoon, joka on pyhää. Pyhäpäivän lepo, luomakunnan jumalanpalvelus, on koko luomakunnan huippu ja täyttymys. Näin jo luomiskertomus aivan alussa kertoo meille, mikä on elämässä olennaisinta – jumalanpalvelus.

Ensimmäisen kerran koko Raamatussa sana ”pyhä” esiintyy vasta tuon seitsemännen päivän kuvauksessa (1. Moos. 2:3): ”Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään.” Näemme, että tuossa päivässä on jotain erityistä, koska Jumala pyhitti sen eikä esimerkiksi Eedenin puutarhaa tai ihmistä. Tuona pyhitettynä lepopäivänä Jumala lepäsi ja hän kutsui ihmisen, Adamin ja Eevan, samoin kuin koko luomakunnan lepäämään hänen seurassaan ja hänen kanssaan (1. Moos. 2:1–3). Kymmenen käskyn laki määrää, että sapatti on lepopäivä, jolloin pyhä lepo pitää suoda jopa orjille ja orjattarille, jopa työntöjuhdille ja kaikille elämille, ja jopa maalle. Kaikki tarvitsevat leponsa työn jälkeen (2. Moos. 20:8–11). On sanottu, että temppelin tuhon jälkeen juutalaisuuden suurimmaksi ”katedraaliksi” muotoutui sapatinpäivä. Pyhyys ei löytynyt paikasta vaan päivästä. Juutalaisen uskon mukaan juuri sapatti tuo Jumalan levon maailman levottomuuden keskelle.

Toisen temppelin ajan juutalaisuudessa sapatista muodostui erittäin tärkeä osa juutalaisuutta. Tuo viikoittainen vapaa pyhäpäivä muistutti juutalaisia siitä, että Jumala kutsuu heitä lepoonsa. Jeesuksen kerrotaan noudattaneen sapattia, hän opetti sapattina synagogassa ja hän osallistui sapattirukouksiin (Mark. 1:21; 3:1; 6:2; Luuk. 6:6). Jeesuksen aikaisessa juutalaisuudessa sapattia pidettiin hurskaissa piireissä ”pyhän kuningaskunnan päivänä” (Juhlien kirja 50:9). Juuri tämän vuoksi sapatti oli Jeesukselle otollinen päivä opettaa ja julistaa ilosanomaa Jumalan valtakunnasta. Sapattia pidettiin vertauskuvana tulevasta pelastuksen ajasta. Jeesuksen parannusihmeet sapattina osoittivat, että tuo pelastuksen aika oli todella tullut. Jeesuksen aikana monet hurskaat juutalaiset ajattelivat, että Israelin tehtävänä on noudattaa maan päällä pyhää sapattia, niin kuin Jumala noudattaa sitä taivaissa. Näin ollen sapattiin kuului tavallaan Jeesuksen ja jokaisen Jumalan lapsen hieno rukouspyyntö, jossa Jumalan valtakunta ja tahto toteutuisivat ”myös maan päällä niin kuin taivaissa.”

Juutalaisille sapatti oli osallisuutta taivaalliseen lepoon, Jumalan lepoon. Tätä lepoa eivät saisi häiritä maalliset huolet ja surut, eivät edes vihollisten sotajoukot. Juuri tämän vuoksi monilla pakanoilla oli tapana hyökätä juutalaisten kimppuun juuri sapattina. Tappioiden kasvaessa juutalaiset päättivät, että jos pakanat kävisivät sotaan sapattina, niin juutalaisilla olisi oikeus itsepuolustukseen (1. Makk. 2:29–41; Ant. 12.6.2; 13.1.3; 14.6.2; 18.9.2, Bell. 2.16.4, 4.2.3, Viva 32, C. Apion 1:209–212). Ihmiselämän puolustaminen oli nimittäin tärkeämpää kuin käskyt noudattaa sapattilepoa – tämän Jeesus tiesi. Evankeliumi (Luuk. 4:16–30) ja Apostolien teot (13:14–52), samoin kuin toisen temppelin ajan juutalaiset kirjoitukset, todistavat, että juutalaisilla oli tapana kokoontua sapattina synagogiin kuulemaan Jumalan sanaa ja rukoilemaan. Josefus kirjoittaa tästä käytännöstä näin (Ant. 16:43):

”Erotamme seitsemännen päivän kaikesta työnteosta. Tuo päivä on omistettu meidän tapojemme ja lakiemme opiskelulle. Meidän mielestämme niihin, kuten myös kaikkiin hyviin asioihin tutustuminen, on tärkeää synnin välttämiseksi.”

Juutalaisuudessa uskontoon kuului opiskelu. Jo Mooseksen kirjoissa ja Sananlaskuissa käsketään vanhempia teroittamaan Herran ohjeet, opetukset ja lait lastensa mieliin (5. Moos. 6:6–9; 11:19; Sanl. 4:1–6). Samoin Josefus kertoo, että juutalaisille lasten opettaminen oli hyvin tärkeää (C. Apion 1:60; 2:204): ”Meidän tärkein huolemme on opettaa lapsemme hyvin. Koko elämme tärkein asia, on noudattaa niitä lakeja, jotka meille on annettu; ja noudattaa niitä hurskaita käskyjä, jotka meille on ilmoitettu.” Juutalaisille lain, psalmien ja profeettojen opiskelu oli erittäin tärkeää. Suuriin juhliin, kuten pääsiäiseen, liittyi vahvasti opetuksellinen puoli. Pääsiäisaterian ”sederiin” tai liturgiaan kuului, että poika kyselee isältään pyhäpäivän merkityksestä (2. Moos. 13:14; m. Pesh. 10:4): ”Kun poikasi aikanaan kysyy sinulta: ’Mitä tämä merkitsee?’ Niin sano hänelle: ’Väkevällä kädellään Herra vei meidät pois Egyptistä, orjuuden maasta.’”

Jeesuksen aikana pääsiäisaterian liturgia oli saanut lisää syvyyttä. Poikansa kysymyksiin vastaten perheenpää opetti pääsiäiskertomuksen ja laajemminkin pelastushistoriaa perheväelleen. Näin ateriasta tuli muistoateria, jolloin katsottiin maailman historian ja messiaanisen tulevaisuuden neljää tärkeintä yötä (Targum Exodus) – luomisen yötä, jolloin valo loisti pimeyteen; sitä yötä, jolloin Aabraham oli uhraamassa Iisakkia; sitä yötä, jolloin Israel vapautui Egyptin orjuudesta; ja sitä yötä, jolloin Messias tulee lunastamaan kansansa. Juutalaiset pyhiinvaellusjuhlat, kuten pääsiäinen ja lehtimajajuhla, olivat tilaisuuksia (Neh. 7:72–8:18), joissa traditio ja oppi siirtyivät isältä pojalle, sukupolvelta toiselle. Myös sapatilla oli suuri opetuksellinen merkitys. Silloin koko kylä kokoontui synagogaan rukoilemaan, kuulemaan opetusta ja laulamaan psalmeja.

Meidän 2000-luvun kristittyjen on usein vaikea ymmärtää ajan merkitystä, mutta Jeesuksen ajan juutalaisille Jumala oli pyhittänyt juuri tietyn ajan, viikoittaisen sapatin ja joukon vuotuisia juhlapyhiä. Apokryfikirjat kertovat, että juutalaiset olivatkin valmiita jopa kuolemaan mieluummin kuin rikkomaan sapatin. Sapatin noudattaminen, samoin kuin muut juutalaiset juhlapyhät, loivat juutalaista kansan yhteisöllisyyttä ja vahvistivat kansan itsetietoisuutta. Sapatti oli nimittäin liiton merkki Jumalan ja Israelin välillä. Juuri pyhänä sapattina Jumala halusi viettää rauhaisaa aikaa rakkaan kansansa kanssa. Ehkä juuri tämän tähden sapatti on niin voimakkaasti esillä evankeliumeissa, juuri tuona päivänä Jeesus vietti aikaa Jumalan kansan kanssa, leväten, siunaten, opettaen ja pelastaen.

Sunnuntai – Kristuksen ylösnousemuksen päivä

Jeesuksen valitsemat apostolit, seurakunnan johtajat, olivat kaikki Galilean juutalaisia. Kuinka on mahdollista, että nämä ensimmäiset kristityt saattoivat siirtää jumalanpalveluspäivänsä sapatista sunnuntaihin? Juutalaisten sapatista aukeaa näkymä luomiseen, kun taas kristittyjen sunnuntaista aukeaa näkymä ihmiskunnan lunastukseen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta Messiaan ylösnousemuksen kautta. Tämä on ainut ymmärrettävä ja uskottava syy, miksi juutalais-kristityt Jeesuksen seuraajat sivuttivat sapatin suurimpana viikoittaisena jumalanpalveluspäivänä. Tämä on hyvin tärkeä, mutta usein unohdettu, todistus siitä, että viikon ensimmäisenä päivänä tapahtui jotain todella ihmeellistä. Evankeliumi kertoo, että Jeesus nousi kuolleista viikon ensimmäisenä päivänä. Aamuvarhain naiset löysivät tyhjän haudan. Juuri tuona päivänä opetuslapset kohtasivat ylösnousseen Herran (Luuk. 24:1–12, 13–35). Meidän uskomme perustuu tähän kohtaamiseen – Jeesus Kristus elää, hän voitti kuoleman vallan.

Uuden testamentin varhaiset todistukset kertovat, että sunnuntai oli alusta asti kristittyjen pyhäpäivä. Luukas kertoo jakeissa Ap. t. 20:7–12 kuinka ”sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, kokoonnuimme murtamaan leipää”. Leivän murtamisen yhteydessä koolla oleva seurakunta kuunteli Paavalin pitkää saarnaa. Jakeissa 1. Kor. 16:2–3 Paavali kehottaa Korintin, samoin kuin kaikkien Galatian maakunnan seurakuntien, kokoamaan säännöllisesti viikon ensimmäisenä päivänä avustukset pyhille. Sunnuntaina, yhteisen kokoontumisen, leivän murtamisen ja saarnan ohessa kerättiin myös kolehti. Patmos-saarella asusteleva apostoli Johannes kertoo, että hän näki näkynsä ja ilmestyksensä juuri ”Herran päivänä” eli sunnuntaina (Ilm. 1:10).

Ensimmäisistä kristillisistä kirjoituksista heti UT:n jälkeen, näemme, että sunnuntaita pidettiin laajasti kristittyjen pyhäpäivänä, ihmiskunnan lunastuksen päivänä, Herran ylösnousemuksen päivänä. Niin kutsutussa Apostolien opetuksessa eli Didakheessa, joka on kirjoitettu 60–80-luvuilla, lukee näin (Didakhe 14): ”Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous sen jälkeen kun olette ensin tunnustaneet syntinne, jotta teidän uhrinne olisi puhdas.” Tässä kohdin näemme, että sunnuntaille kuuluu yhteinen kokoontuminen, leivän murtaminen, jolla viitataan ehtoolliseen ja kiitosrukous eli eukaristia. Tähän jumalanpalvelukseen on kuulunut myös synnintunnutus ja synninpäästö. Tämä on ymmärretty seurakunnan puhtaana uhrina. 110-luvulla leijonien hampaissa raadeltu marttyyri-piispa Ignatios todistaa samasta asiasta (Ign. Magn. 9:1): ”Nämä nyt siis elivät elämänsä vanhan järjestyksen vallitessa, mutta pääsivät siitä huolimatta uuteen toivoon eivätkä viettäneet enää sapattia, vaan elivät Herran päivää noudattaen, tuota, jona meidän elämämme koitti hänen kauttaan ja hänen kuolemansa kautta.”

Sunnuntain merkitys kristityille käy kirkkaasti ilmi Barnabaan kirjeessä, joka on kirjoitettu joskus 70–130-luvuilla (Barn. 15:8):

”Eivät nämä nykyiset sapatit ole minulle (Jumalalle) otollisia, vaan se minkä minä olen tehnyt, jona minä saatan kaiken lepoon ja panen alulle kahdeksannen päivän, mikä merkitsee toisen maailman alkua. Siitäpä syystä me vietämmekin iloksemme kahdeksatta päivää, jona Jeesuksin nousi kuolleista, ilmestyi ja nousi taivaisiin.”  

Kuten muistamme, sapatti on VT:ssa erittäin keskeisellä sijalla. Se on pyhä, se löytyy luomiskertomuksesta ja se mainitaan kymmenessä käskyssä. Jeesuksen, Jumalan Pojan kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, hänen opetuslastensa jumalanpalvelus ja pyhin päivä ei keskittynyt enää luomiseen vaan lunastukseen, joka aloitti uuden luomisen. Jokasunnuntainen messu onkin kirkas muistutus siitä, että Jeesus Kristus on noussut kuolleista ja ratkaisevalla tavalla aloittanut jotain aivan uutta ja ihmeellistä.

Loppuun sopii lainaus kirkkoisältä, pyhältä Hieronymukselta (347–420): 

”Herran päivä, ylösnousemuksen päivä, kristittyjen päivä on meidän päivämme. Sitä kutsutaan Herran päiväksi, sillä sinä päivänä Herra nousi voittajana Isän luokse. Kun pakanat kutsuvat sitä auringon päiväksi, teemme mekin mielellämme samoin, sillä tänään maailmalle on koittanut valo, tänään on alkanut paistaa vanhurskauden aurinko, jonka säteet tuovat pelastuksen.”