perjantai 31. toukokuuta 2013

Sukelluksia Sanaan - tervetuloa!


Tuo Kristus-patsas löytyy muuten Maltan edustalta merenpohjasta . Aika siisti. Rio De Janeirossa on korkealla vuorella valkoinen Kristus-patsas, joka siunaa miljoonakaupunkia ja merellä seilaavia aluksia. Katso tästä. Hän astui ylös taivaisiin, Isän Jumalan oikealle puoelle rukoillakseen lakkaamatta meidän puolestamme. Tämä meren pohjaan pystytetty patsas taas muistuttaa siitä, että hän "astui alas tuonelaan" ja vapautti tuonelan vallassa olleita, hän on aina vastassa.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Helluntain tulinen sanoma



Viikko sitten sunnuntaina oli helluntai. Se on yksi koko kristikunnan kolmesta tärkeimmästä juhlasta (joulu, pääsiäinen ja helluntai). Helluntaita pidetään Kristuksen kirkon syntymäpäivänä. Kuitenkin, jos katsomme luterilaisella puolella kirkossakävijämääriä, niin näillä synttäreillä on aika vähän juhlijoita. Helluntai ei pääse lähellekään joulun ja pääsiäisen kirkossakävijälukuja. Kirkon syntymäpäiviä ei vietetä niin kuin Kristuksen syntymäpäiviä, joulua. Helluntaina emme yleensä lahjo ja onnittele toisiamme siitä onnesta, että kuulumme Kristuksen kirkkoon. Miksi emme? Epäilemmekö?
Joulua ei mainita Raamatussa, mutta pääsiäinen ja helluntai mainitaan sekä VT:ssa että UT:ssa. Nuo kaksi juhlaa kuuluvat VT:n kolmen vuotuisen pyhiinvaellusjuhlan joukkoon. Samoin molemmat liittyvät keskeisesti evankeliumiin. Pääsiäisenä Kristus kuoli puolestamme ja nousi kuolleista, helluntaina Jumala lähetti Henkensä omiensa ylle. Pääsiäisellä ja helluntailla on todella pitkän juuret pyhissä kirjoituksissa. 

 

Helluntai ja kirkon synty
Kuuluisa helluntaikertomus löytyy Apostolien tekojen alusta (Ap. t. 2:1–12). Helluntaikertomus on yhtä aikaa kertomus Pyhän Hengen vuodatuksesta ja kirkon synnystä. Kyse ei ole kodittomasta tuulesta, vaan Pyhästä Hengestä, joka ottaa kirkon kodikseen. Juuri tämän vuoksi uskontunnustuksessa Pyhä Henki ja kirkko on sidottu yhteen: minä uskon ”Pyhään Henkeen, pyhän katolisen kirkon (=”yhteisen seurakunnan”), pyhäin yhteyden…”

Katsomalla tarkkaan helluntaikertomusta, näemme, millainen kirkko syntyi. Kirkossa nimittäin näkyvät sen syntyhetkestä alkaen sen olennaisimmat tunnusmerkit. Meille painotetaan, että ”kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla”. ”Kaikilla” viitataan yhteen kokoontuvaan seurakuntaan, johon kuului 12 apostolia (itsemurhan tehnyt Juudas Iskariot oli jo korvattu Mattiaksella), Jeesuksen äiti ja veljet, samoin kuin yhteensä noin 120 henkilöä (Ap. t. 1:13–15). Sitten taivaalta kuului kohahdus, raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. Pyhä Henki laskeutui ikään kuin tulenlieskojen muodossa kunkin seurakuntalaisen päälle. Tässä kohdin tämän ”koolla olevan” seurakuntaa vastapäätä kerrotaan olleen ”hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on.”

Pyhän Hengen inspiroimaa seurakuntaa vastapäätä on, niin kuin meille kerrotaan, ”syntyperäisiä juutalaisia, käännynnäisiä, kreetalaisia ja arabialaisia” ”kaikkien kansojen keskuudesta”. Kirkon syntymäpäiville on siis kutsuttu kaikkien maailman kansojen edustajat, koska kirkon sanoma ja kirkko kuuluvat koko maailmalle. Luukas – Apostolien tekojen kirjoittaja – on halunnut korostaa tätä kirkon maailmanlaajuista tehtävää ja asemaa heti sen syntyhetkestä alkaen. Hän listaa läsnä olleiden ihmisten kansallisuuksia hyvin kattavasti.

”Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta… jne.” Luukas listaa yhteensä 12 kansaa eri puolilta maailmaa. Kahdentoista apostolin johtama kirkko asetetaan kahdentoista kansan eteen – luku 12 viittaa tietysti Israelin kahteentoista heimoon, mutta myös täydellisyyteen, koko maailmaan, kaikkiin kansoihin, jotka tulevat neljältä ilmansuunnalta.

Kansojen listaa on pohdittu monella tapaa. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että nuo listassa mainitut kansat voidaan jakaa Nooan poikien Seemin, Haamin ja Jafetin mukaan. Raamatussahan kerrotaan, että kaikki maailman kansat ovat näiden kolmen pojan perillisiä. Seemiläiset kansat ovat Seemin jälkeläisiä, afrikkalaiset Haamin ja eurooppalaiset Jafetin jälkeläisiä (1. Moos. 10). Apostolien teoissa evankeliumi leviää ensin jerusalemilaisten, juudealaisten ja samarialaisten keskuuteen eli seemiläisten pariin (Ap. t. 1–8), sitten kerrotaan lyhyesti, kuinka Etiopian hoviherra eli Haamin edustaja ottaa evankeliumin vastaan (Ap. t. 8:26–40). Luvut Ap. t. 13–28 keskittyvät Länteen suuntautuvaan missioon, Eurooppaan eli Jafetin perillisiin. Tutkijat myös usein opettavat, että tuo kansallisuuslista muistuttaa listoja, joissa kuvattiin kuinka juutalaiset olivat levittäytyneet todellakin koko maailmaan. Samoin jotkut tutkijat väittävät, että tuo Luukkaan kansojen lista muistuttaa sitä listaa, jonka mukaisesti Aleksanteri Suuren historioitsijat kuvasivat koko maailmaa. Yhtäkaikki, tuo Luukkaan esittämä lista tuo kaikki maailman kansat apostolisen kirkon eteen. Näin ollen kirkko on alkuhetkestään alkaen avoin kaikille kansoille, kielille ja kulttuureille. Se on maailmanlaajuinen.

Mielenkiintoisesti Luukkaan kahdentoista kansan listan jälkeen mainitaan Rooman kaupunki. Rooma onkin litanian ainut kaupunki. Luukkaalle Rooma oli erityisen tärkeä kaupunki – hän päättää Apostolien teot Roomaan (Ap. t. 28), jossa hän varmasti tiesi, että kirkon suurimmat apostolit, Pietari ja Paavali, kohtasivat marttyyrikuolemansa 60-luvulla. Voisi ajatella, että Roomalla ja Kristuksen kirkolla on jokin olennainen yhteys.

Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen apostoli Pietari astuu kirkon johtajana esille ja julistaa evankeliumin näille kaikkien kansojen edustajille – joista suurin osa oli tietysti juutalaisia. ”Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’” Ap. t. 2:37–40. Pietarin julistus saavuttaa kaikkien sydämet ja niin hän johdattaa tuona päivänä noin 3000 henkeä Kristuksen luo ja kirkon huomaan. Luukas painottaa, että Pietarin julistus kosketti kaikkia sydämiä. Julistaessaan evankeliumia eri kulttuureille ja eri kansoille apostolien ei pidä kosiskella mitään tiettyä kulttuuria, ei pidä sortua viihteeseen, vaan voi luottaa siihen, että evankeliumi sinänsä leikkaa miekan lailla auki kaikki kulttuurit ja kaikki sydämet. Evankeliumi kuuluu ja koskettaa kaikkia kansoja ja kaikkia sydämiä. Sen kautta Herra kutsuu teitä ja meitä, kaikkia, jotka ovat lähellä tai kaukana.

Helluntaina syntyy kansa, jonka Pyhä Henki kokoaa kaikista maailman kansoista. Tuo kansa julistaa kaikilla maailman kielillä Jumalan suuria tekoja. Vain tämä kansa, kirkko, pystyy sovittamaan kaikki kansat yhteen. Näemme, että kyseessä ei ole alistaminen yhdenmukaisuuteen, vaan yhteys, joka sallii moninaisuuden – ”ykseys moninaisuudessa”. Tässä Pyhästä Hengestä syntyneessä kirkossa Seemin, Haamin ja Jafetin pojat voivat kaikki antaa oman kulttuurinsa ja kielensä todella kukoistaa, ja tässä he voivat elää rauhassa veljinä – juutalaiset, arabit, libyalaiset, iranilaiset, saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja suomalaiset. Tässä kirkossa apostolit olivat auktoriteetteja, mutta tämä ei tarkoittanut tyranniaa, vaan ykseyttä moninaisuudessa. Heti helluntaikertomuksen ja tuhansien uskottua ja otettua kaste, kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta.” Ap. t. 2:42.

Ehkä helluntaikertomus on monille suomalaisille kristityille jotenkin vaikea ja vieras juuri siksi, että siinä Pyhä Henki – kirkon välttämättömän tärkeä synnyttäjä – liitetään erottamattomasti kirkkoon, joka on näkyvä ja inhimillinen, ja jossa on monia ongelmia. Monien mielestä olisi varmasti helpompi uskoa vain johonkin epämääräiseen ”pyhään henkeen” joka ei sitoudu mihinkään, ei ainakaan näkyvään kirkkoon (!), joka usein kärsii johtajiensa tyhmyydestä ja jäsentensä synneistä.

Kysyin taannoin nuortenillassa, mitä tapahtui helluntaina. Vain pari nuorukaista tiesi vastauksen. Nämä asiat olivat lähes kaikille aivan tuntemattomia asioita. Joulu osataan vielä yhdistää Jeesuksen syntymään ja pääsiäinen ristiin ja ylösnousemukseen, mutta helluntain sanoma on nuorille todella tuntematon. Ei ihme, että rippikoulun juuri käyneet nuoret ovat sitä porukkaa, joka herkästi eroaa kirkosta – heille se on vain jokin instituutio. Sen syntymäpäiviä ei vietetä eikä edes tunneta. Sen perimmäistä identiteettiä ei todellakaan tajuta, siksi on niin helppo tehdä kristinuskosta vain minun henkilökohtainen asia. Raamatun ja historian näkökulmasta tuollainen ratkaisu on kuitenkin mahdoton. Emme voi puhua juutalaisuudesta ilman valittua kansaa, emmekä kristinuskosta ilman kirkkoa.