"Jeesus liikkeen" rabbi ja dogmien Kristus - ovatko dogmit vain ihmisten mielipiteitä?

Anti-opillisuus on entistä muodikkaampaa. Teologisesti hovikelpoiseksi muuttunut Antti Kylliäinen ja Kuopion entinen piispa Wille Riekkinen ovat julkisesti antaneet kyytiä kirkon opeille. Samoin Tuomasmessun puuhamies ja Helsinki-mission johtaja Olli Valtonen suhteellistaa opit vain ihmismielipiteiksi, jotka ovat Jeesus-liikkeelle vieraita (ks. tästä). Samoin monet ovat sitä mieltä, että opilliset kysymykset täytyy nyt vain laittaa sivuun, koska ne eivät enää kiinnosta ihmisiä, ja loppujen lopuksi ne eivät ole tärkeitä

Moni ajattelee – pitkälti liberaalien protestanttisten teologien innoittamina (=1800- ja 1900-luvun jättiläiset kuten Harnack ja Bultmann) – että uskon kyllä jonkinmoiseen ”hippityyppiseen” Jeesukseen, tuohon Jumalan valtakunnan julistajaan, mutta en dogmien Kristukseen. Yleensä ajatellaan, että Jeesus nasaretilainen on aivan vieras niille kristologisille dogmeille, joilla kirkon suuret teologit myöhemmin häntä kuvasivat Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokouksissa. Onkin siis syytä kysyä: Mitä Galilean juutalaisille Jumalan valtakuntaa julistanut Jeesus olisi ajatellut kaksiluonto-opista, kolminaisuusopista ja inkarnaatioista?

Olli Valtosen ”Jeesus-liike” olisi Ollin mukaan, mikäli ymmärrän häntä oikein, ollut vieras näille opeille. Luin jokin aika sitten professori Daniel Boyarinin kirjan The Jewish Gospels. The Story of the Jewish Christ (2012). Boyarin on yksi arvostetuimmista Talmudin ja rabbiinisen juutalaisuuden tutkijoita (ks. tästä). Hän on myös erittäin suopea kristinuskoa kohtaan, vaikka onkin juutalainen tutkija – hän todella rakentaa kunnioittavia suhteita näiden kahden sisaruskonnon välille.

Kirjassaan Boyarin arvioi kristinuskon tärkeimpien dogmien totuudellisuutta. Hän kysyy: Onko niillä mitään taustaa VT:n tai toisen temppelin ajan juutalaisuudessa tai evankeliumeissa? Hänen vastauksensa ovat häkellyttäviä. Kirjassaan Boyarin käsittelee kolmea suurta kysymystä: 

1.   Inkarnaatio – uskoiko Jeesus olevansa ihmiseksi tullut Jumala? Mitä Jeesus ajattelisi Jumalasta, joka on luonnoltaan yksi, mutta jossa on kolme persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki? 
2.    Noudattiko Jeesus kosheria, juutalaisia ruokailusäädöksiä? 
3.  Uskoivatko Jeesuksen aikaiset juutalaiset kärsivään, syntiset kuolemallaan sovittavaan Messiaaseen? Uskoiko Jeesus?

Tässä postauksessa keskityn vain kohtaan yksi. Mainittakoon tässä kuitenkin, että Boyarin vastaa myöntävästi sekä kohtaan kaksi että kolme. Mutta nyt sukelletaan inkarnaatioon ja kolminaisuuden perusteisiin. Oliko Jeesuksen aikalaisille ajatus Messiaasta jumaluuden toisena persoonana täysin käsittämätön uskomus? Boyarinin mukaan ei ollut. Hän väittää, että kristinuskon keskeisten dogmien perusteet ja juuret löytyvät VT:n ja toisen temppelin ajan juutalaisten uskosta, visioista ja pohdinnoista. Boyarin toteaa näin (s. 7):

”the idea of Jesus as divine-human Messiah goes back to the very beginning of the Christian movement, to Jesus himself, and even before that.”

Kirjansa yhteenvetona Boyarin toteaa näin (158):

“The notion of a dual godhead with a Father and a Son, the notion of a Redeemer who himself will be both God and man, and the notion that this Redeemer would suffer and die as part of the salvation process. At least some of these ideas, the Father/Son godhead and the suffering savior, have deep roots in the Hebrew Bible as well, and may be among some of the most ancient ideas about God and the world that the Israelite people ever held.”

Nämä ovat erittäin mielenkiintoisia ajatuksia. Yleensähän olemme tottuneet ajattelemaan, että tällaiset ”korkeakristoloiset” uskomukset syntyivät kun evankeliumi juurtui kreikkalaisen filosofian ja pakanuuden maailman. On totuttu ajattelemaan, että ajatus Jeesuksen jumaluudesta on syntynyt myöhemmin ja että se ei edusta Jeesuksen omia näkemyksiä hänestä itsestään.

Jumalan Poika ja Ihmisen Poika – kumpi on suurempi?

Evankeliumeissa Jeesuksesta käytetään tietyissä kohdissa titteliä ”Jumalan Poika”. Jeesus itse käyttää itsestään titteliä ”Ihmisen Poika”. Itse asiassa nykyajan Jeesus-tutkijat ovat hyvin yksimielisiä siitä, että Jeesus julisti evankeliumia Jumalan valtakunnasta ja että hän puhui omilleen, eli opetuslapsilleen Ihmisen Pojasta, ja ilmeisesti hän ajatteli olevansa tuo Ihmisen Poika. Itse asiassa kukaan muu kuin Jeesus itse ei puhu itsestään Ihmisen Poikana. Juuri tämä titteli on jatkuvasti Jeesuksen huulilla. Toisaalta juutalaiset tuntuvat tietävän, mitä tuo titteli pitää sisällään, sillä kukaan ei milloinkaan kysy häneltä, mitä hän tarkoittaa Ihmisen Pojalla. Meille tuo titteli on kuitenkin usein vieras. Ajattelemme, että ”Jumalan Poika” on jumalallinen titteli, kun taas ”Ihmisen Poika” viittaa Jeesuksen ihmisyyteen, siihen, että hän on ihminen. Totuus on juuri päinvastainen, kuten Boyarin osoittaa. ”Jumalan Poika” on Israelin kuningasideologiasta peräisin oleva titteli, joka yhdistetään inhimilliseen kuninkaaseen ja Herran voideltuun eli Messiaaseen (2. Sam. 7:14; Ps. 2:7). Jumalan Poika -titteli ei siis pidä sisällään ajatusta, että tuo hahmo olisi Jumala tai jumalallinen.

Ihmisen Poika –titteli taas sisältää juutalaisuudessa viittauksen itse Jumalaan tai/ja hänen ”toiseen persoonaansa.” Ihmisen Poika – tai tarkemmin Miehen Poika (=Adamin poika) – löytyy Danielin kirjasta 7. Tässä luvussa Ihmisen Poika nousee Ikiaikaisen Jumalan luo. Hänelle annetaan valta, kunnia ja kuninkuus. Hän istuu Ikiaikaisen luona – toisella valtaistuimella (7:9–14). Boyarin opettaa, että tässä 160-luvulla eKr. kirjoitetussa näyssä on kyse Ikiaikaisesta Jumalasta ja ihmishahmon ottaneesta Jumalasta – kyseessä on jonkinlainen kuva kahdesta Jumalan persoonasta, joista Ihmisen Poika on alisteinen Ikiaikaiselle. Ihmisen Poika käyttää kaikkea Jumalan valtaa ja hänet kuvataan täysin Jumalan kaltaisena. Boyarinin mukaan tällainen kaksijumaluus on peräisin VT:n vanhasta uskosta, jossa esiintyvät rinnakkain Jahve ja El – El on nuorempi jumaluus vanhemman Jahven rinnalla. Dan. 7:ssa taivaassa vaikuttaa olevan kaksi valtaistuinta, Ikiaikaiselle ja Ihmisen Pojalle.

VT:n monoteismi ei ole niin tiukkaa, kuin joskus kuvitellaan. Mielenkiintoisesti evankeliumeissa Jeesus käyttää juuri Jumalan valtaa sillä perusteella, että Ihmisen Pojalla on tuollainen valta, siis Jumalan valta antaa syntejä anteeksi (Mark. 2:5–10). Dan 7 osoittaa, että jotkut toisen temppelin ajan juutalaiset pystyivät ajattelemaan, että on tavallaan Jumala – kaksi Jumalan persoonaa: Ikiaikainen ja Ihmisen Poika. Kaikista mahdollisista titteleistä Jeesus valitsi omaan käyttöönsä juuri tämän koko VT:n kaikkein jumalallisimman tittelin – ehkä Jeesus ei pitänytkään itseään vain rabbina?

Danielin jälkeisessä juutalaisuudessa näemme, kuinka uskomukset tästä Ihmisen Pojasta kehittyvät ja syvenevät pikkuhiljaa. Ensimmäisessä Heenokin kirjassa, joka oli monille toisen temppelin ajan juutalaisille ja myöhemmin monille kristityille pyhä kirja, näemme, että Dan. 7:n jumalallinen Ihmisen Poika yhdistetään kuningas Messiaaseen. Näin siis Israelin kuningasideologian ”Jumalan Poika” ja jumalallinen pelastajahahmo ”Ihmisen Poika” yhdistetään juutalaisessa ajattelussa: 1. Hen. 46, 70–71. Tämä kehitys kuuluu edelleen toisen temppelin ajan juutalaisuuteen. Boyarin osoittaa, että juutalaisuudessa esiintyy toisen temppelin aikana näkemys, että VT:n Heenok (1. Moos. 5:23–24) on Ihmisen Poika, jumalallistettu ihminen. Toisaalta tuona ajan juutalaisuudesta löytyy myös visio Mooseksesta, joka istuu Jumalan valtaistuimella. Toisen vuosisadan alussa rabbi Akiva, jota pidetään yhtenä rabbiinisen juutalaisuuden tärkeimmistä opettajista ja isistä, tulkitsi jaetta Dan. 7:9 siten, että taivaassa on kaksi valtaistuinta: yksi Jumalalle, yksi Daavidille eli Messiaalle (Wright, Jesus and the victory of God, 626).

Näemme siis, kuten Boyarin osoittaa, että toisen temppelin juutalaisuudessa yksijumaluus ei sulkenut pois sitä, että taivaassa olisi Ikiaikainen, Ihmisen Poika, jumalallinen Messias, jumalallinen Heenok, Mooses tai Daavid. Juutalaisuus oli kovassa muutosvaiheessa, ja juutalaisuuteen voitiin sovittaa kristillisen inkarnaatio-opin mukainen ajatus ihmiseksi tulleesta Jumalasta, joka tulee pelastamaan Israelia ja maailmaa (Dan. 7; 1. Hen. 46). Tällaiset pohdinnat taas luovat pohjan kirkon kolminaisuusopille, jossa puhutaan siitä, että on olemassa toisaalta vain yksi Jumala, mutta Hänessä on useampia Jumalan persoonia.

Boyarinin mukaan, kun Jeesuksen aikaiset juutalaiset saattoivat ajatella näin, on selvää, että myös Jeesus saattoi ajatella niin – myös itsestään. Miksi muuten hän olisi yhdistellyt näitä titteleitä itseensä? Miksi muuten hänen juutalaiset seuraajansa olisivat ymmärtäneet hänet niiden valossa? Hän saattoi ihan hyvin pitää itseään Ihmisen Poikana – persoonana, jolle kuuluisi paikka taivaan valtaistuimella Ikiaikaisen rinnalla. Jos jotkut juutalaiset kuvittelivat, että Heenokilla, Mooseksella tai jollain Messias-kandidaatilla (Simon Bar Kosiba) olisi vähän tuon tyyppinen asema, niin totta kai Jeesus, jolla oli kova itseymmärrys, saattoi ajatella niin itsestään. Boyarin toteaa sivulla 102 näin:

”The ideas of Trinity and incarnation, or certainly the germs of those ideas, were already present among Jewish believers well before Jesus came on the scene to incarnate in himself, as it were, those theological notions and take up his messianic calling.”

Boyarin väittää hauskasti, että juutalaisuus tarjosi Jeesukselle ikään kuin “työpaikkahakemuksen”, jossa etsittiin ihmiseksi tulevaa Jumalaa, Messiasta, joka pelastaisi Israelin synnistä. Jeesus tuumasi, että tuo tehtävänkuvaus sopii hänelle kuin valettu, ja niin hän astui homman. Jeesus tai alkukristityt eivät siis itse luoneet Jeesukselle tehtävälistaa ja työnkuvaa – se löytyi jo työpaikkailmoituksesta, joka löytyi VT:sta ja toisen temppelin ajan juutalaisista uskomuksista.

Boyarille kuuluu suurkiitos tästä kirjasta. Kirkon dogmien mukainen Jeesus Kristus on uskottava ja ymmärrettävä juuri juutalaisuuden taustaa vasten. Olli Valtosen ja kumppaneiden kannattaisi lukea tuo Daniel Boyarin kirjanen. Moderni ja ihastuttava "Jeesus-liike" ei välttämättä ole kovin autenttinen (juutalainen) vaan ehkä se on enemmänkin modernien pastoreiden päiväuni. Se on aika tuttu juttu jonka juuret ovat jo 1800-luvun liberaalien protestanttien väitteissä.

Sapatti vai sunnuntai? Onko päivällä mitään väliä?

Turussa alkaa reilun viikon päästä Mahdollisuus Muutokseen -kampanja. Nyt on siis mahdollisuus muutokseen. Turkulaisista 98 % ei käy sunnuntaisin messussa, jumalanpalveluksessa, vaan sen sijaan he nukkuvat pitkään, roikkuvat netissä, katsovat leffoja, käyvät hiihtämässä, sukuloimassa, ystävillä... Luettuasi tämän jutun ymmärrät, että jos uskot ylösnousseeseen Kristukseen, niin sinun tulee tehdä muutos elämäntavoissasi ja käydä sunnuntaisi messussa.

"Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!” Ps. 118:24

Onko päivällä mitään merkitystä? Eikö mikä päivä tahansa ole sopiva jumalanpalveluspäiväksi? Kristittyjen pyhäpäivät nojautuvat selvästi juutalaisiin pyhäpäiviin, ja juutalaisuudessa ja VT:ssa päivillä on merkitystä. Itselleni on ollut jokseenkin yllätys huomata, että kristittyjen liturgisten aikojen – kuten kirkkovuoden, viikon ja päivän liturgiat – nojautuvat voimakkaasti juutalaiseen liturgiseen rytmiin, jonka juuret löytyvät jo VT:sta. Israelin liturginen vuosi on jaettu kolmeen suureen pyhiinvaellusjuhlaan (5. Moos. 16:16): pääsiäinen, helluntai ja lehtimajajuhla. Samoin Suuri Sovituspäivä, Jom-Kippur, on suuri katumuspäivä, vuoden pyhin päivä. Pyhyys on siis sidottu tiettyihin aikoihin ja juhlapyhät rytmittävät vuoden. Onkin hyvä miettiä, mitä me kristityt voimme oppia Raamatun pyhistä ajoista. Miksi tietyt ajat ovat tärkeämpiä kuin muut? ”Miten tämä yö eroaa kaikista muista öistä?” Miten tämä päivä, eroaa kaikista muista päivistä?

Siitä huolimatta, että kristityt perivät pyhäpäivänsä juutalaisuudesta, niin he antoivat näille pyhäpäiville jonkin uuden sisällön. Pääsiäistä ei enää vietetty Egyptin orjuudesta vapautumisen juhlana vaan juhlana jolloin Jumalan karitsa vuodatti verensä vapauttaakseen kansansa synnin orjuudesta ja jolloin hän nousi kolmantena päivänä kuolleista. Helluntaita ei enää vietetty vain lain antamisen juhlana vaan Pyhän Hengen vuodattamisen juhlana. Viikoittainen juhla, pyhä päivä säilyi, mutta päivä muuttui sapatista sunnuntaiksi. Sapattina juhlitaan luomistyöstä seuraavaa lepoa, sunnuntaina iloitaan lunastuksen siunauksista. Siirtymä sapatista sunnuntaihin on siirtymä luomisesta lunastukseen. Katsotaan nyt tarkemmin sapatin ja sunnuntain merkitystä juutalaisuudessa ja kristinuskossa.

Sapatti

Liturginen viikko näkyy jo luomiskertomuksessa. Luomisjärjestyksessä voidaan nähdä kuinka Jumalan luomistyö etenee asteittain kohti täydellisyyttä. Kuudentena päivänä luodaan ihminen, luomakunnan kruunu Jumalan kuvaksi. Ihmisen luomisen myötä koko luomistyö saadaan päätökseen ja seitsemäntenä päivänä Jumala lepää kaikesta luomistyöstään. Hän kutsuu myös ihmisen ja koko luomakunnan osallistumaan tähän pyhäpäivän lepoon. Koko viikon työ tähtää tähän lepoon, joka on pyhää. Pyhäpäivän lepo, luomakunnan jumalanpalvelus, on koko luomakunnan huippu ja täyttymys. Näin jo luomiskertomus aivan alussa kertoo meille, mikä on elämässä olennaisinta – jumalanpalvelus.

Ensimmäisen kerran koko Raamatussa sana ”pyhä” esiintyy vasta tuon seitsemännen päivän kuvauksessa (1. Moos. 2:3): ”Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään.” Näemme, että tuossa päivässä on jotain erityistä, koska Jumala pyhitti sen eikä esimerkiksi Eedenin puutarhaa tai ihmistä. Tuona pyhitettynä lepopäivänä Jumala lepäsi ja hän kutsui ihmisen, Adamin ja Eevan, samoin kuin koko luomakunnan lepäämään hänen seurassaan ja hänen kanssaan (1. Moos. 2:1–3). Kymmenen käskyn laki määrää, että sapatti on lepopäivä, jolloin pyhä lepo pitää suoda jopa orjille ja orjattarille, jopa työntöjuhdille ja kaikille elämille, ja jopa maalle. Kaikki tarvitsevat leponsa työn jälkeen (2. Moos. 20:8–11). On sanottu, että temppelin tuhon jälkeen juutalaisuuden suurimmaksi ”katedraaliksi” muotoutui sapatinpäivä. Pyhyys ei löytynyt paikasta vaan päivästä. Juutalaisen uskon mukaan juuri sapatti tuo Jumalan levon maailman levottomuuden keskelle.

Toisen temppelin ajan juutalaisuudessa sapatista muodostui erittäin tärkeä osa juutalaisuutta. Tuo viikoittainen vapaa pyhäpäivä muistutti juutalaisia siitä, että Jumala kutsuu heitä lepoonsa. Jeesuksen kerrotaan noudattaneen sapattia, hän opetti sapattina synagogassa ja hän osallistui sapattirukouksiin (Mark. 1:21; 3:1; 6:2; Luuk. 6:6). Jeesuksen aikaisessa juutalaisuudessa sapattia pidettiin hurskaissa piireissä ”pyhän kuningaskunnan päivänä” (Juhlien kirja 50:9). Juuri tämän vuoksi sapatti oli Jeesukselle otollinen päivä opettaa ja julistaa ilosanomaa Jumalan valtakunnasta. Sapattia pidettiin vertauskuvana tulevasta pelastuksen ajasta. Jeesuksen parannusihmeet sapattina osoittivat, että tuo pelastuksen aika oli todella tullut. Jeesuksen aikana monet hurskaat juutalaiset ajattelivat, että Israelin tehtävänä on noudattaa maan päällä pyhää sapattia, niin kuin Jumala noudattaa sitä taivaissa. Näin ollen sapattiin kuului tavallaan Jeesuksen ja jokaisen Jumalan lapsen hieno rukouspyyntö, jossa Jumalan valtakunta ja tahto toteutuisivat ”myös maan päällä niin kuin taivaissa.”

Juutalaisille sapatti oli osallisuutta taivaalliseen lepoon, Jumalan lepoon. Tätä lepoa eivät saisi häiritä maalliset huolet ja surut, eivät edes vihollisten sotajoukot. Juuri tämän vuoksi monilla pakanoilla oli tapana hyökätä juutalaisten kimppuun juuri sapattina. Tappioiden kasvaessa juutalaiset päättivät, että jos pakanat kävisivät sotaan sapattina, niin juutalaisilla olisi oikeus itsepuolustukseen (1. Makk. 2:29–41; Ant. 12.6.2; 13.1.3; 14.6.2; 18.9.2, Bell. 2.16.4, 4.2.3, Viva 32, C. Apion 1:209–212). Ihmiselämän puolustaminen oli nimittäin tärkeämpää kuin käskyt noudattaa sapattilepoa – tämän Jeesus tiesi. Evankeliumi (Luuk. 4:16–30) ja Apostolien teot (13:14–52), samoin kuin toisen temppelin ajan juutalaiset kirjoitukset, todistavat, että juutalaisilla oli tapana kokoontua sapattina synagogiin kuulemaan Jumalan sanaa ja rukoilemaan. Josefus kirjoittaa tästä käytännöstä näin (Ant. 16:43):

”Erotamme seitsemännen päivän kaikesta työnteosta. Tuo päivä on omistettu meidän tapojemme ja lakiemme opiskelulle. Meidän mielestämme niihin, kuten myös kaikkiin hyviin asioihin tutustuminen, on tärkeää synnin välttämiseksi.”

Juutalaisuudessa uskontoon kuului opiskelu. Jo Mooseksen kirjoissa ja Sananlaskuissa käsketään vanhempia teroittamaan Herran ohjeet, opetukset ja lait lastensa mieliin (5. Moos. 6:6–9; 11:19; Sanl. 4:1–6). Samoin Josefus kertoo, että juutalaisille lasten opettaminen oli hyvin tärkeää (C. Apion 1:60; 2:204): ”Meidän tärkein huolemme on opettaa lapsemme hyvin. Koko elämme tärkein asia, on noudattaa niitä lakeja, jotka meille on annettu; ja noudattaa niitä hurskaita käskyjä, jotka meille on ilmoitettu.” Juutalaisille lain, psalmien ja profeettojen opiskelu oli erittäin tärkeää. Suuriin juhliin, kuten pääsiäiseen, liittyi vahvasti opetuksellinen puoli. Pääsiäisaterian ”sederiin” tai liturgiaan kuului, että poika kyselee isältään pyhäpäivän merkityksestä (2. Moos. 13:14; m. Pesh. 10:4): ”Kun poikasi aikanaan kysyy sinulta: ’Mitä tämä merkitsee?’ Niin sano hänelle: ’Väkevällä kädellään Herra vei meidät pois Egyptistä, orjuuden maasta.’”

Jeesuksen aikana pääsiäisaterian liturgia oli saanut lisää syvyyttä. Poikansa kysymyksiin vastaten perheenpää opetti pääsiäiskertomuksen ja laajemminkin pelastushistoriaa perheväelleen. Näin ateriasta tuli muistoateria, jolloin katsottiin maailman historian ja messiaanisen tulevaisuuden neljää tärkeintä yötä (Targum Exodus) – luomisen yötä, jolloin valo loisti pimeyteen; sitä yötä, jolloin Aabraham oli uhraamassa Iisakkia; sitä yötä, jolloin Israel vapautui Egyptin orjuudesta; ja sitä yötä, jolloin Messias tulee lunastamaan kansansa. Juutalaiset pyhiinvaellusjuhlat, kuten pääsiäinen ja lehtimajajuhla, olivat tilaisuuksia (Neh. 7:72–8:18), joissa traditio ja oppi siirtyivät isältä pojalle, sukupolvelta toiselle. Myös sapatilla oli suuri opetuksellinen merkitys. Silloin koko kylä kokoontui synagogaan rukoilemaan, kuulemaan opetusta ja laulamaan psalmeja.

Meidän 2000-luvun kristittyjen on usein vaikea ymmärtää ajan merkitystä, mutta Jeesuksen ajan juutalaisille Jumala oli pyhittänyt juuri tietyn ajan, viikoittaisen sapatin ja joukon vuotuisia juhlapyhiä. Apokryfikirjat kertovat, että juutalaiset olivatkin valmiita jopa kuolemaan mieluummin kuin rikkomaan sapatin. Sapatin noudattaminen, samoin kuin muut juutalaiset juhlapyhät, loivat juutalaista kansan yhteisöllisyyttä ja vahvistivat kansan itsetietoisuutta. Sapatti oli nimittäin liiton merkki Jumalan ja Israelin välillä. Juuri pyhänä sapattina Jumala halusi viettää rauhaisaa aikaa rakkaan kansansa kanssa. Ehkä juuri tämän tähden sapatti on niin voimakkaasti esillä evankeliumeissa, juuri tuona päivänä Jeesus vietti aikaa Jumalan kansan kanssa, leväten, siunaten, opettaen ja pelastaen.

Sunnuntai – Kristuksen ylösnousemuksen päivä

Jeesuksen valitsemat apostolit, seurakunnan johtajat, olivat kaikki Galilean juutalaisia. Kuinka on mahdollista, että nämä ensimmäiset kristityt saattoivat siirtää jumalanpalveluspäivänsä sapatista sunnuntaihin? Juutalaisten sapatista aukeaa näkymä luomiseen, kun taas kristittyjen sunnuntaista aukeaa näkymä ihmiskunnan lunastukseen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta Messiaan ylösnousemuksen kautta. Tämä on ainut ymmärrettävä ja uskottava syy, miksi juutalais-kristityt Jeesuksen seuraajat sivuttivat sapatin suurimpana viikoittaisena jumalanpalveluspäivänä. Tämä on hyvin tärkeä, mutta usein unohdettu, todistus siitä, että viikon ensimmäisenä päivänä tapahtui jotain todella ihmeellistä. Evankeliumi kertoo, että Jeesus nousi kuolleista viikon ensimmäisenä päivänä. Aamuvarhain naiset löysivät tyhjän haudan. Juuri tuona päivänä opetuslapset kohtasivat ylösnousseen Herran (Luuk. 24:1–12, 13–35). Meidän uskomme perustuu tähän kohtaamiseen – Jeesus Kristus elää, hän voitti kuoleman vallan.

Uuden testamentin varhaiset todistukset kertovat, että sunnuntai oli alusta asti kristittyjen pyhäpäivä. Luukas kertoo jakeissa Ap. t. 20:7–12 kuinka ”sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, kokoonnuimme murtamaan leipää”. Leivän murtamisen yhteydessä koolla oleva seurakunta kuunteli Paavalin pitkää saarnaa. Jakeissa 1. Kor. 16:2–3 Paavali kehottaa Korintin, samoin kuin kaikkien Galatian maakunnan seurakuntien, kokoamaan säännöllisesti viikon ensimmäisenä päivänä avustukset pyhille. Sunnuntaina, yhteisen kokoontumisen, leivän murtamisen ja saarnan ohessa kerättiin myös kolehti. Patmos-saarella asusteleva apostoli Johannes kertoo, että hän näki näkynsä ja ilmestyksensä juuri ”Herran päivänä” eli sunnuntaina (Ilm. 1:10).

Ensimmäisistä kristillisistä kirjoituksista heti UT:n jälkeen, näemme, että sunnuntaita pidettiin laajasti kristittyjen pyhäpäivänä, ihmiskunnan lunastuksen päivänä, Herran ylösnousemuksen päivänä. Niin kutsutussa Apostolien opetuksessa eli Didakheessa, joka on kirjoitettu 60–80-luvuilla, lukee näin (Didakhe 14): ”Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous sen jälkeen kun olette ensin tunnustaneet syntinne, jotta teidän uhrinne olisi puhdas.” Tässä kohdin näemme, että sunnuntaille kuuluu yhteinen kokoontuminen, leivän murtaminen, jolla viitataan ehtoolliseen ja kiitosrukous eli eukaristia. Tähän jumalanpalvelukseen on kuulunut myös synnintunnutus ja synninpäästö. Tämä on ymmärretty seurakunnan puhtaana uhrina. 110-luvulla leijonien hampaissa raadeltu marttyyri-piispa Ignatios todistaa samasta asiasta (Ign. Magn. 9:1): ”Nämä nyt siis elivät elämänsä vanhan järjestyksen vallitessa, mutta pääsivät siitä huolimatta uuteen toivoon eivätkä viettäneet enää sapattia, vaan elivät Herran päivää noudattaen, tuota, jona meidän elämämme koitti hänen kauttaan ja hänen kuolemansa kautta.”

Sunnuntain merkitys kristityille käy kirkkaasti ilmi Barnabaan kirjeessä, joka on kirjoitettu joskus 70–130-luvuilla (Barn. 15:8):

”Eivät nämä nykyiset sapatit ole minulle (Jumalalle) otollisia, vaan se minkä minä olen tehnyt, jona minä saatan kaiken lepoon ja panen alulle kahdeksannen päivän, mikä merkitsee toisen maailman alkua. Siitäpä syystä me vietämmekin iloksemme kahdeksatta päivää, jona Jeesuksin nousi kuolleista, ilmestyi ja nousi taivaisiin.”  

Kuten muistamme, sapatti on VT:ssa erittäin keskeisellä sijalla. Se on pyhä, se löytyy luomiskertomuksesta ja se mainitaan kymmenessä käskyssä. Jeesuksen, Jumalan Pojan kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, hänen opetuslastensa jumalanpalvelus ja pyhin päivä ei keskittynyt enää luomiseen vaan lunastukseen, joka aloitti uuden luomisen. Jokasunnuntainen messu onkin kirkas muistutus siitä, että Jeesus Kristus on noussut kuolleista ja ratkaisevalla tavalla aloittanut jotain aivan uutta ja ihmeellistä.

Loppuun sopii lainaus kirkkoisältä, pyhältä Hieronymukselta (347–420): 

”Herran päivä, ylösnousemuksen päivä, kristittyjen päivä on meidän päivämme. Sitä kutsutaan Herran päiväksi, sillä sinä päivänä Herra nousi voittajana Isän luokse. Kun pakanat kutsuvat sitä auringon päiväksi, teemme mekin mielellämme samoin, sillä tänään maailmalle on koittanut valo, tänään on alkanut paistaa vanhurskauden aurinko, jonka säteet tuovat pelastuksen.”