Ajaton vai ajassa elävä kirkko?

Kirkon historiassa on aina pohdittu sitä, mikä on aidon ja alkuperäisen kristinuskon suhde nykyiseen uskoon. Mehän tunnustamme uskovamme apostolisen kirkon, emme tämän ajan ja hengen mukaiseen kirkkoon. Aika ja maailma muuttuvat koko ajan. Kirkon muuttumattomuus ei tarkoita paikalleen pysähtymistä. Jos haluat, että hieno vanha talo pysyy entisessä loisteessaan, sitä pitää rempata ja maalata jatkuvasti. Karl Adam kirjoittaa mielestäni varsin osuvasti siitä miten kirkon muuttumattomuuteen ja muutokseen voisi suhtautua:

We Catholics acknowledge readily... that Catholicism cannot be identified simply and wholly with primitive Christianity, not even with the Gospel of Christ, in the same way that the great oak cannot be identified with the tiny acorn.

Apostolinen perinne, dna, siemen säilyy, puu kasvaa. Taivaan linnut löytävät levon sen oksien varjosta. Joka tapauksessa moni kristillinen kirkkokunta seilaa nykyään valtavalla vauhdilla maailman tuulissa. Onko se Pyhän Hengen johdatusta, onko se johdonmukaista kehitystä tradition ja Raamatun sanan pohjalta, että naisia vihitään pappeuteen ja että homoja vihitään avioliittoon? Näin tehdään Ruotsin kirkossa, ja tulevaisuudessa todennäköisesti myös Suomen ev. lut. kirkossa. Ihminen voi olla Ruotsin kirkon jäsen vaikka häntä ei olisi kastettu. Voiko ihminen olla kristitty ilman kastetta? Ei voi. Ruotsin kirkon mielestä, kyllä voi. Viimeisin villitys, josta olen kuullut, on se, että Briteissä jotkut anglikaanit olisivat tekemässä Jumalalle, Herralle, taivaan Isälle ja Pojalle, sukupuolenvaihdosta. Hänestä haluttaisiin naismaisempi tai vähintäänkin sukupuolineutraali. Feminismin näkökulmasta Isä, Abba ja Jumalan Poika ovat tietysti ärsyttävän patriarkaalisia nimikkeitä. Persoonapronomini He halutaan vaihtaa muotoon She – Ruotsinkielessä voitaisiin tietysti ottaa käyttöön sukupuolineutraali Hen -muoto.

Julkaisen tässä lopussa pienen vertailutekstin. Se ei ole minun omasta kynästäni, vaan alla oleva kirjoitus on erään toisen kirjoittajan hengen tuote. Tuossa kirjoituksessa tulee mielestäni hyvin esille tämä perinteen ja nykyisyyden välinen jännite ja ristiriita:


"Kristinuskon de facto -peruskäsityksiä nyt ja ennen.

 Tuonpuoleinen:

-        Nyt: Symbolinen, tämänpuoleinen korostuu.

-        Perinne: Jumala on luonut näkyvän ja näkymättömän maailman. Näkyvä on katoava, näkymätön ikuinen.

Kristinuskon ydin:

-        Nyt: Lähimmäisenrakkaus, suvaitsevaisuus.

-        Perinne: Jeesus on kuolemalla ja ylösnousemuksella ansainnut pelastuksen syntisille.

Suhde muihin uskontoihin:

-        Nyt: Ei olennaista rajanvetoa.

-        Perinne: Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.

Lähetystyö:

-        Nyt: Kulttuurivaihtoa, avunantoa.

-        Perinne: Raamatun ja evankeliumin julistusta.

Uskontunnustus:

-        Nyt: Henkilökohtainen kustomointi.

-        Perinne: Yhteisöllinen, staattinen muotoilu.

Armo:

-        Nyt: Lupa syntiin.

-        Perinne: Synnit anteeksi.

Ihmiskuva:

-        Nyt: Vastasyntynyt on tabula rasa ja pohjimmiltaan hyvä.

-        Perinne: Ihminen on syntymästään perisynnin turmelema.

Omatunto:

-        Nyt: Ihmisen omatunto ohjaa raamatuntulkintaa.

-        Perinne: Raamattu ohjaa ihmisen omatuntoa."

Alkukirkkoa etsimässä - Eurooppalaisuuden kristillisiä sydänääniä

Monet tämän päivän kristityt haikailevat ajassa taaksepäin, sinne "Uuden testamentin aikaiseen alkuseurakuntaan". Millaista alkuseurakunnassa oikeasti oli? Siitä voimme saada vihiä lukemalla Uutta testamenttia, Apostolisia isiä kuten piispa Ignatiuksen ja Kleemensin kirjeitä, ja kirkkoisiä. Myös arkeologiset löydöt varhaisimmista kirkoista/rukoushuoneista antavat paljon vastauksia.

Viime postauksessa kerroin yhdestä maailman kaikkein vanhimmasta kirkosta, Megiddon rukoushuoneesta. Tuo kirkko löytyy Israelista, aivan keskeltä pyhää maata. Nyt tutustumme toiseen suunnilleen yhtä vanhaan kirkkoon. Se on löytynyt Euroopan alkukodista, Dura Europoksen kaupungista Eufrat-joen varrelta, nykyisen Länsi-Syyrian alueelta. Megiddon ja Dura Europoksen kirkot luovat kiehtovan kuvan siitä, millaista elämää varhaiset kristityt ovat eläneet.

Dura Europoksen kotikirkko (5 m x 13 m) oli hylättynä ja piiloutuneena aavikon hiekan alla vuosi­sa­tojen ajan, kunnes se löytyi 1920–1930-luvuilla. Kun unohdettu kirkko kaivettiin esiin, se osoittautui todelliseksi historian aarteeksi. Sen seinille on taiteiltu historian vanhimmat fresko-maalaukset Jeesuksesta. Tuo kirkko auttaa meitä ymmärtämään alkukristillisyyden kehitystä ja sitä, millaisia jumalan­palveluksia kristityt viettivät. Arkeologit ajoittavat Dura Europoksen kirkon 230–250 -luvuille
 
Ohessa oleva kuva on otettu kirkon kastealtaan yläpuolelta. Siinä Jeesus parantaa halvaantuneen miehen ja julistaa hänen syntinsä anteeksi (Mark. 2:1-12). "Mutta jotta tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" - hän puhui nyt halvaantuneelle -"nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." (Mark. 2:10-11.)

Kirkon vierestä löytyi vielä vanhempi ja suurempi synagoga – kaupungin juutalaisten jumalan­pal­ve­luspaikka. Dura Europoksen kirkko on alkujaan ollut jonkun varakkaan seurakuntalaisen koti­asun­to. Siellä seurakunta on kokoontunut niin kuin Roomassa Priscan ja Aquilan kodissa (Room. 16:3–5). Sittemmin kodin sisälle on pyhitetty entistä selvemmin ko­koontumistila ”kirkkokäyttöön” eli Herran aterian viettoa varten. Dura Europoksen kirkon jumalanpalveluksiin on mahtunut noin 70 seura­kuntalaista. Tutkijoiden mukaan kaupungin asukasluku on ollut 7000 hengen hujakoilla.  

 Mitä kaikkea Dura Europoksen kirkko-rauniot paljastavat alkukristittyjen jumalanpalveluksesta 200-luvun ensimmäiseltä puoliskolta? Ensinnäkin kotikirkko on jaettu kolmeen osaan. Ta­ka­osassa on kaste­huone, keskellä on tilaa seurakuntalaisten kokoontua, ja kirkon etuosa on lie­väs­ti korotettu – siellä on ollut alttarin ja papiston paikka. 

On erityisen mielenkiintoista, että seurakuntalaiset ovat halun­neet rakentaa erillisen kastealtaan kotikirkon sisälle. Aivan vieressä virtasi nimittäin suuri Eufrat-joki. Miksi he eivät kastaneet kaikkia siinä, elävässä vedessä – vähän niin kuin Jordanin joessa? Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella kirjoitetussa Didakheessa – Apostolien opetuksessa – anne­taan kas­te­toi­mi­tuk­seen käytännön ohjeita:

Kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, juoksevaa vettä käyttäen. Mutta jos si­nulla ei ole juoksevaa vettä, kasta muuhun veteen. Jos et voi kastaa kylmää vettä käyt­­täen, kasta lämpimällä. Mutta jos sinulla ei ole kumpaakaan, valele päähän kol­mes­ti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. (Did. 7.)

 

Dura-Europoksen kasteallas on niin pieni, että siinä olisi voitu kastaa aikuisia vain vettä pirskot­tamalla tai valelemalla. Valelukaste ei siis ole ollut mikään tuntematon käytäntö varhaisille kristityille. Viereisessä kuvassa, holvin alla on kirkon kasteallas. Oikealla puolella kuvataan kuinka kaksi naista saapuu Jeesuksen tyhjälle haudalle.

 

On ilmeisesti vähän epäselvää, missä kirkon alttari on sijainnut. Professori Ben Witherington on kuitenkin sitä mieltä, että sen paikka on ollut korotetulla alueella, rakennuksen etelä­reunalla. Tämä nyt ainakin osoittaisi sen että, seurakunnassa on ollut tietty hierarkia. Piispat (episkopees) ja papit (presbyteerit) ovat istuneet kirkon etuosassa. Kirkon rakenne puhuu sen puo­lesta, että jo 200-luvun alussa kotiin rakennetussa rukoushuoneessa/kirkossa on ollut virallisia johtajia, pap­peja ja saarnaajia. Tässäkin mielessä Dura-Europoksen kirkko muistuttaa kaupungin syna­gogaa, jos­sa oli niin ikään viralliset rabbit, opettajat ja saarnaajat. 

Väite, jonka mukaan alku­seura­kunnissa ei ollut min­käänlaista hierarkiaa, seisoo hepposilla perustuksilla. Meillä on Uuden testamentin ajoilta alkaen apostolit, pro­feetat, opettajat, pa­pit, diakonit ja piispat. Jeesus itse asetti 12 apostolia johtoasemiin. He (ja Pyhä Henki) asettivat kaitsijoita ja vanhimpia eri seurakuntiin. Alkukristillisyys ei tarkoita vapautta järjestyksestä ja selvistä johtajista. Katso tästä.

Kirkon kauneus

Dura Europoksen erikoisuutena ovat sen kauniit freskomaalaukset. Nämä freskot luetaan van­him­maksi kristilliseksi kirkkotaiteeksi. Suuren kokoontumistilan ja kastehuoneen seinillä ku­va­taan hyvä paimen, Aadam ja Eeva, Daavid ja Goljat sekä Jeesus ja Pietari kävelemässä veden pääl­lä, Jee­sus parantamassa halvaantuneen, ja kolme naista, jotka ovat tulossa Jeesuksen tyhjälle hau­dalle. Tällaisten maalausten kautta 200-luvun seurakuntalaiset on johdatettu Raamatun ker­to­muk­siin, samoin näistä maalauksista saadaan vihiä siitä, mitä seurakunnassa on painotettu. On tär­keä huo­mata, että fresko­maalauksissa esiintyy ensimmäinen historian tuntema maalaus Jeesuksesta – hän parantaa hal­vaan­tuneen, kävelee veden päällä ja esiintyy hyvänä paimenena. Jeesuksen, Herran, sai siis kuvata. 

Tutkijat ovat huomanneet, että kirkon freskot muistuttavat juutalaishellenististä ikonografiatyyliä. Kirkon viereisestä synagogasta on löytynyt samantyyppisiä, mut­ta vielä hienompia freskoja. Alku­seura­kunnissa on otettu mallia juutalaisista synagogista samoin kuin nii­den jumalanpalveluksesta. Dura Europoksen ja Megiddon rukoushuoneet ovat harvinaisuuksia – vielä 100 vuotta sitten niistä ei tiedetty mitään. Nyt ne ovat todisteita varhaisimmista kirkoista ja rukoushuoneista.

Tässä linkki blogiin, jossa pohditaan, millaisia jumalanpalveluksia Dura Europoksen kirkossa on vie­tetty.

---

Livets Ord och kyrkosynen

Ruotsissa tapahtuu. Livets Ord on suuri kristillinen liike, jonka juuret löytyvät helluntailaisuudesta ja vapaista suunnista. Perustajana on Ulf Ekman. Taannoin hänen poikansa, liikkeen kasvatti ja aktiivi, kääntyi äiti-kirkon huomaan. Kun lukee Ulf Ekmanin kirjoituksen kirkko-opin merkityksestä, herää epäilys, että isä seuraa vielä poikansa jalanjälkiä. Kirkko-oppi on todella, todella tärkeä osa kristillistä uskoa.

Ulf Ekmanin mukaan luterilaisuus mursi kirkon historiallisen trendin juuri kirkko-opin kohdalla. Hänen mukaansa isot erot eivät koskeneet oppeja Kristuksesta, Raamatusta tai Jumalan kolminaisuudesta vaan sitä, miten Kirkko ymmärrettiin.

Ulf Ekmanin kirjoitus löytyy tästä. Se on pitkä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Helluntain tulinen sanoma

Viikko sitten sunnuntaina oli helluntai. Se on yksi koko kristikunnan kolmesta tärkeimmästä juhlasta (joulu, pääsiäinen ja helluntai). Helluntaita pidetään Kristuksen kirkon syntymäpäivänä. Kuitenkin, jos katsomme luterilaisella puolella kirkossakävijämääriä, niin näillä synttäreillä on aika vähän juhlijoita. Helluntai ei pääse lähellekään joulun ja pääsiäisen kirkossakävijälukuja. Kirkon syntymäpäiviä ei vietetä niin kuin Kristuksen syntymäpäiviä, joulua. Helluntaina emme yleensä lahjo ja onnittele toisiamme siitä onnesta, että kuulumme Kristuksen kirkkoon. Miksi emme? Epäilemmekö?

Joulua ei mainita Raamatussa, mutta pääsiäinen ja helluntai mainitaan sekä VT:ssa että UT:ssa. Nuo kaksi juhlaa kuuluvat VT:n kolmen vuotuisen pyhiinvaellusjuhlan joukkoon. Samoin molemmat liittyvät keskeisesti evankeliumiin. Pääsiäisenä Kristus kuoli puolestamme ja nousi kuolleista, helluntaina Jumala lähetti Henkensä omiensa ylle. Pääsiäisellä ja helluntailla on todella pitkän juuret pyhissä kirjoituksissa. 

 

Helluntai ja kirkon synty

Kuuluisa helluntaikertomus löytyy Apostolien tekojen alusta (Ap. t. 2:1–12). Helluntaikertomus on yhtä aikaa kertomus Pyhän Hengen vuodatuksesta ja kirkon synnystä. Kyse ei ole kodittomasta tuulesta, vaan Pyhästä Hengestä, joka ottaa kirkon kodikseen. Juuri tämän vuoksi uskontunnustuksessa Pyhä Henki ja kirkko on sidottu yhteen: minä uskon ”Pyhään Henkeen, pyhän katolisen kirkon (=”yhteisen seurakunnan”), pyhäin yhteyden…”

Katsomalla tarkkaan helluntaikertomusta, näemme, millainen kirkko syntyi. Kirkossa nimittäin näkyvät sen syntyhetkestä alkaen sen olennaisimmat tunnusmerkit. Meille painotetaan, että ”kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla”. ”Kaikilla” viitataan yhteen kokoontuvaan seurakuntaan, johon kuului 12 apostolia (itsemurhan tehnyt Juudas Iskariot oli jo korvattu Mattiaksella), Jeesuksen äiti ja veljet, samoin kuin yhteensä noin 120 henkilöä (Ap. t. 1:13–15). Sitten taivaalta kuului kohahdus, raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. Pyhä Henki laskeutui ikään kuin tulenlieskojen muodossa kunkin seurakuntalaisen päälle. Tässä kohdin tämän ”koolla olevan” seurakuntaa vastapäätä kerrotaan olleen ”hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on.”

Pyhän Hengen inspiroimaa seurakuntaa vastapäätä on, niin kuin meille kerrotaan, ”syntyperäisiä juutalaisia, käännynnäisiä, kreetalaisia ja arabialaisia” ”kaikkien kansojen keskuudesta”. Kirkon syntymäpäiville on siis kutsuttu kaikkien maailman kansojen edustajat, koska kirkon sanoma ja kirkko kuuluvat koko maailmalle. Luukas – Apostolien tekojen kirjoittaja – on halunnut korostaa tätä kirkon maailmanlaajuista tehtävää ja asemaa heti sen syntyhetkestä alkaen. Hän listaa läsnä olleiden ihmisten kansallisuuksia hyvin kattavasti.

”Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta… jne.” Luukas listaa yhteensä 12 kansaa eri puolilta maailmaa. Kahdentoista apostolin johtama kirkko asetetaan kahdentoista kansan eteen – luku 12 viittaa tietysti Israelin kahteentoista heimoon, mutta myös täydellisyyteen, koko maailmaan, kaikkiin kansoihin, jotka tulevat neljältä ilmansuunnalta.

Kansojen listaa on pohdittu monella tapaa. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että nuo listassa mainitut kansat voidaan jakaa Nooan poikien Seemin, Haamin ja Jafetin mukaan. Raamatussahan kerrotaan, että kaikki maailman kansat ovat näiden kolmen pojan perillisiä. Seemiläiset kansat ovat Seemin jälkeläisiä, afrikkalaiset Haamin ja eurooppalaiset Jafetin jälkeläisiä (1. Moos. 10). Apostolien teoissa evankeliumi leviää ensin jerusalemilaisten, juudealaisten ja samarialaisten keskuuteen eli seemiläisten pariin (Ap. t. 1–8), sitten kerrotaan lyhyesti, kuinka Etiopian hoviherra eli Haamin edustaja ottaa evankeliumin vastaan (Ap. t. 8:26–40). Luvut Ap. t. 13–28 keskittyvät Länteen suuntautuvaan missioon, Eurooppaan eli Jafetin perillisiin. Tutkijat myös usein opettavat, että tuo kansallisuuslista muistuttaa listoja, joissa kuvattiin kuinka juutalaiset olivat levittäytyneet todellakin koko maailmaan. Samoin jotkut tutkijat väittävät, että tuo Luukkaan kansojen lista muistuttaa sitä listaa, jonka mukaisesti Aleksanteri Suuren historioitsijat kuvasivat koko maailmaa. Yhtäkaikki, tuo Luukkaan esittämä lista tuo kaikki maailman kansat apostolisen kirkon eteen. Näin ollen kirkko on alkuhetkestään alkaen avoin kaikille kansoille, kielille ja kulttuureille. Se on maailmanlaajuinen.

Mielenkiintoisesti Luukkaan kahdentoista kansan listan jälkeen mainitaan Rooman kaupunki. Rooma onkin litanian ainut kaupunki. Luukkaalle Rooma oli erityisen tärkeä kaupunki – hän päättää Apostolien teot Roomaan (Ap. t. 28), jossa hän varmasti tiesi, että kirkon suurimmat apostolit, Pietari ja Paavali, kohtasivat marttyyrikuolemansa 60-luvulla. Voisi ajatella, että Roomalla ja Kristuksen kirkolla on jokin olennainen yhteys.

Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen apostoli Pietari astuu kirkon johtajana esille ja julistaa evankeliumin näille kaikkien kansojen edustajille – joista suurin osa oli tietysti juutalaisia. ”Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’” Ap. t. 2:37–40. Pietarin julistus saavuttaa kaikkien sydämet ja niin hän johdattaa tuona päivänä noin 3000 henkeä Kristuksen luo ja kirkon huomaan. Luukas painottaa, että Pietarin julistus kosketti kaikkia sydämiä. Julistaessaan evankeliumia eri kulttuureille ja eri kansoille apostolien ei pidä kosiskella mitään tiettyä kulttuuria, ei pidä sortua viihteeseen, vaan voi luottaa siihen, että evankeliumi sinänsä leikkaa miekan lailla auki kaikki kulttuurit ja kaikki sydämet. Evankeliumi kuuluu ja koskettaa kaikkia kansoja ja kaikkia sydämiä. Sen kautta Herra kutsuu teitä ja meitä, kaikkia, jotka ovat lähellä tai kaukana.

Helluntaina syntyy kansa, jonka Pyhä Henki kokoaa kaikista maailman kansoista. Tuo kansa julistaa kaikilla maailman kielillä Jumalan suuria tekoja. Vain tämä kansa, kirkko, pystyy sovittamaan kaikki kansat yhteen. Näemme, että kyseessä ei ole alistaminen yhdenmukaisuuteen, vaan yhteys, joka sallii moninaisuuden – ”ykseys moninaisuudessa”. Tässä Pyhästä Hengestä syntyneessä kirkossa Seemin, Haamin ja Jafetin pojat voivat kaikki antaa oman kulttuurinsa ja kielensä todella kukoistaa, ja tässä he voivat elää rauhassa veljinä – juutalaiset, arabit, libyalaiset, iranilaiset, saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja suomalaiset. Tässä kirkossa apostolit olivat auktoriteetteja, mutta tämä ei tarkoittanut tyranniaa, vaan ykseyttä moninaisuudessa. Heti helluntaikertomuksen ja tuhansien uskottua ja otettua kaste, kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta.” Ap. t. 2:42.

Ehkä helluntaikertomus on monille suomalaisille kristityille jotenkin vaikea ja vieras juuri siksi, että siinä Pyhä Henki – kirkon välttämättömän tärkeä synnyttäjä – liitetään erottamattomasti kirkkoon, joka on näkyvä ja inhimillinen, ja jossa on monia ongelmia. Monien mielestä olisi varmasti helpompi uskoa vain johonkin epämääräiseen ”pyhään henkeen” joka ei sitoudu mihinkään, ei ainakaan näkyvään kirkkoon (!), joka usein kärsii johtajiensa tyhmyydestä ja jäsentensä synneistä.

Kysyin taannoin nuortenillassa, mitä tapahtui helluntaina. Vain pari nuorukaista tiesi vastauksen. Nämä asiat olivat lähes kaikille aivan tuntemattomia asioita. Joulu osataan vielä yhdistää Jeesuksen syntymään ja pääsiäinen ristiin ja ylösnousemukseen, mutta helluntain sanoma on nuorille todella tuntematon. Ei ihme, että rippikoulun juuri käyneet nuoret ovat sitä porukkaa, joka herkästi eroaa kirkosta – heille se on vain jokin instituutio. Sen syntymäpäiviä ei vietetä eikä edes tunneta. Sen perimmäistä identiteettiä ei todellakaan tajuta, siksi on niin helppo tehdä kristinuskosta vain minun henkilökohtainen asia. Raamatun ja historian näkökulmasta tuollainen ratkaisu on kuitenkin mahdoton. Emme voi puhua juutalaisuudesta ilman valittua kansaa, emmekä kristinuskosta ilman kirkkoa.

Miksi uskontunnustus kutsuu kirkkoa Katoliseksi?

Jatkan kirkon perustusten selvityshommia. Luterilaiset, samoin kuin ortodoksit ja roomalaiskatoliset, sitoutuvat ns. apostoliseen uskontunnustukseen, jossa tunnustetaan Kristuksen kirkon olevan yksi, pyhä, apostolinen ja katolinen. Jos me luterilaiset olisimme todella loogisia, niin sunnuntain messuissa lausuttaisiin, että ”uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhden katolisen kirkon, pyhäin yhteyden…” Kuitenkin luterilaiset ovat vapaasti suomentaneet tuon vanhan tunnustuksen sanoihin, että ”uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden…” Tarkoittaako katolinen siis samaa kuin yhteinen ja yleinen? Osittain. Se on tuon sanan yksi merkitys, mutta se ei kyllä vastaa sen koko sisältöä.

Jotkut opillisesti valveutuneet luterilaiset teologit ja papit ovat toivoneet, että sana yhteinen korvattaisiin alkuperäisellä sanalla katolinen. Tuota sanaa ei kuitenkaan haluta ottaa käyttöön koska se herättäisi liikaa hämmennystä kirkkokansan keskuudessa. Kuka onkaan katolinen? Suurin osa luterilaisista ei tiedä, mitä tuo sana tarkoittaa. He tuntevat siitä ainoastaan sen mustamaalatun merkityksen, jotka liittyvät ristiretkiin, anekauppoihin, inkvisitioihin jne. Virallisesti luterilainen kirkko kuitenkin pitää itseään osana katolista kirkkoa – tästä ei kuitenkaan pidetä suuresti meteliä. Kuka nyt haluaisi kuulua siihen, jota on viimeiset 500 vuotta enemmän tai vähemmän mustamaalattu ja mollattu? Luterilainen kirkko ei kuitenkaan voi luopua katolisesta itseymmärryksestään, koska silloin se yksinkertaisesti tekisi hengellisen itsemurhan. Kyseessä on siis tärkeä sana, joka kertoo jotain luovuttamattoman tärkeää siitä, mitä Kristuksen kirkko on.

Mitä katolinen tarkoittaa?

Sana katolinen on kreikkaa (=alkukristillisyyden lingua franca) ja se muodostuu kahdesta sanasta: kata ja holos. Sana kata kertoo, että tämä on jonkun mukaan. Holos on tyypillinen kreikkalainen sana, joka tarkoittaa kokonainen, yleinen, kaikki, täysinäinen… 

Kaikkialla ja kokonaan = Katolinen

Kirkkoisät opettavat, että katolisuudella tarkoitetaan yleensä kahta asiaa. 1) Kirkko on levinnyt koko maailmaan, kaikkiin kulttuureihin ja elämän osa-alueisiin (Ilm. 7:9). 2) Kirkko opettaa koko evankeliumia, kaikkia sen dogmeja, koko Jumalan sanaa, totuutta ja armoa. Kirkko on siis tarkasti sanottuna katolinen sekä määrällisessä että laadullisessa mielessä. Se on levinnyt kaikkialle, ja se sisältää koko totuuden.

300-luvulla elänyt kirkkoisä Kyrillos Jerusalemilainen selittää kirkon katolilaisuutta juuri tällä tavalla: 

”Kirkkoa nimitetään katoliseksi, koska se on koko maailmassa (oikoumene), sen äärestä ääreen, koska se opettaa täysin (katolisesti) ja täydellisesti kaikkia dogmeja, jotka koskevat näkyviä ja näkymättömiä asioita taivaassa ja maan päällä ja jotka ihmisten on tunnettava, koska se alistaa koko ihmissuvun Jumalan pelkoon, hallitsijat ja hallitut, oppineet ja oppimattomat, ja koska se täydellisesti (katolisesti) lääkitsee ja parantaa kaikki sielun ja ruumiin syntien ilmentymät ja koska se itsessään omistaa kaiken mitä nimitetään hyveeksi teoissa, sanoissa ja kaikenlaisissa armolahjoissa.” (ks. S. A. Teinonen, Ajasta Ylösnousemukseen, 122–123.)

UT ja katolinen kirkko

UT:ssa ei kertaakaan mainita sanaa katolinen. Huomaamme kuitenkin, että edellä esitellyn määritelmän mukaan UT kuva kirkosta on alusta asti katolinen. Se on kaikille kansoille ja se sisältää koko pelastuksen. UT:ssa kirkko levittäytyy koko maailmaan, kaikki kansat pitää tehdä Kristuksen opetuslapsiksi. Jeesus lupasi, että hän lähettää omilleen Puolustajan, Totuuden Hengen, joka johdattaa heidät ”tuntemaan koko totuuden.” Joh. 15:26; 16:13–16. Paavalin Efesolaiskirje antaa Kristuksen seurakunnasta varsin katolisen kuvan sekä määrällisesti että laadullisesti. Hän kirjoittaa, että Kristuksen ruumis eli Kristuksen seurakunta on ylittänyt ”vihollisuuden muurin”, kaikki kansalliset ja kansojenväliset viha-aidat. Näin Kristuksen maailmanlaaja seurakunta kokoaa ihmisiä kaikista kansoista ja kulttuureista Jumalan perheväkeen, Ef. 2:11–22/Ap. t. 2:39. Samassa Efesolaiskirjeessä Paavali kirjoittaa, että ”seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” Ef. 1:23.

Nimi yleistyy ja vakiintuu 100–200-luvuilla

Milloin termi katolinen on liitetty ensimmäisen kerran kirkkoon tai johonkin seurakuntaan? Tarkkaa vastausta emme tiedä, mutta sen tiedämme, että jo 100–110-lukujen hujakoilla marttyyri ja Antiokian piispa Ignatios kirjoitti Smyrnan seurakunnalle, että ”katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on.” Ignatios ei selitä tätä termiä tämän enempää. Hän viittaa siihen ikään kuin olettaen tuon termin olevan kristityille tuttu nimike kirkosta. On luonnollista ajatella, että katolinen oli yleinen nimike, jolla Kristuksen kirkkoa kutsuttiin. Juuri tämän vuoksi piispa voi viitata siihen näin ohimennen. Piispa Ignatioksen lyhyt maininta kuitenkin paljastaa kaksi kaikkein olennaista asiaa kirkon katolisuudesta. 1) Katolinen kirkko on missä vain, se on kaikille kansoille, ja toisaalta, 2) se on Kristuksen oma.

Ignatioksen jälkeen sana katolinen yleistyy nopeasti kirkkoisien ja historiankirjoittajien teksteissä. Piispa Polykarpoksen marttyyriossa, jonka ajatellaan kirjoitetun joskus 150–160-luvulla, mainitaan katolisuus muutaman kerran, taaskin ilman sen kummempia selittelyjä. Tämä roviolla kuolemansa kohdannut piispa Polykarpos oli Ignatioksen hyvä ystävä. Polykarpoksen marttyyriossa lukee mm. näin: 

”Smyrnassa muukalaisena asuva Jumalan seurakunta tervehtii Filomelionissa muukalaisena asuvaa Jumalan seurakuntaa, samoin pyhän ja katolisen kirkon kaikkia paikallisseurakuntia kaikkialla. Isältä Jumalalta ja meidän Herraltamme Jeesukselta Kristukselta tuleva laupeus, rauha ja rakkaus lisääntyköön teille.” Pol. Martt. Prologia. 

Ennen kuin Polykarpos pidätettiin ja vietiin teloituspaikalle, kerrotaan, että hän muisti rukouksissaan ”koko katolista kirkkoa kaikkialla maailmassa.” Pol. Martt. 8:1. Ks. myös Pol. Martt. 16:2; 19:2; 22:2 & epilogi.

Lopuksi

Katolinen on nimi, joka on ymmärretty usein pahasti väärin. Suomessa monet tuntevat tämän sanan mustamaalaukset, mutta harvempi tuntee sen todellisen huippuhienon sisällön. Meidän kristittyjen itseymmärrys on pahasti hakoteillä, jos emme tiedä ja tunne näitä kirkon ikivanhoja nimiä, jotka kertovat siitä, mitä kirkko on. Usko ”yhteiseen seurakuntaan” ei kyllä täysin vastaa sitä, mistä alusta asti on ollut kyse. Matteuksen evankeliumi päättyy Jeesuksen kaste- ja lähetyskäskyn myötä varsin katoliseen tyyliin. Siinä toistuu neljä kertaa sana kaikki. Näihin Jeesuksen sanoihin tiivistyy katolisuuden kaksi puolta, sen määrällinen että laadullinen merkitys. ”Minulle on annettu Kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää ja tehkää Kaikki kansat minun opetuslapsikseni… Opettakaa heitä noudattamaan Kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä (Herra) olen teidän kanssanne Kaikki päivät maailman loppuun asti.” Voidaan sanoa, että Katolinen kirkko on levinnyt koko maailmaan, se noudattaa kaikkia Kristuksen antamia käskyjä, ja sen keskellä Kristus on läsnä kaikkina päivinä. Tämä Kristus on hän, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä.